Kategoria: kolumni

Toukokuun viimeisellä viikolla näin monta keulivaa polkupyöräilijää. Arviolta he olivat 11–15 -vuotiaita poikia, jotkut olivat osa isompaa porukkaa, jotkut kisailivat parina ja joku viiletti pitkän matkan itsekseen.

Heidän asentonsa muistuttivat ratsastavaa Aleksanteri Suurta tai vanhan taulun köysiä käsitteleviä merimiehiä, varmaan monesta työstä löytyy samankaltainen, vahva asento.

Kun kirjoitan havaintoni lauseeksi ”Pojat keulii”, se on totta mutta samalla monin tavoin kyseenalainen. Vielä arveluttavampaa, että kuvittelin tietäväni, miksi he keulivat.

Tulkitsin voimia ja taitoa vaativan eleen viestinä voittajafiiliksestä: talvi on ohi, täältä tullaan elämä! Jotain samantapaista kehon viestiä on siinä, kun urheilukatsomassa noustaan kannustamaan ja tuulettamaan menestystä. Annoin näkemälleni merkityksen omien kokemusteni kautta esimerkiksi poikien (ja tytön) äitinä. Jonkun toisen mielestä se olisi ollut uhkarohkeaa ja pelottavaa.

Mistäpä minä oikeasti tiedän, nostaako 14-vuotias polkupyörän keulan ilmaan ilosta ja onnesta vai pettymyksestä ja harmista? Onko eleen takana itsevarmuus vai halu kätkeä jotain täysin muuta?

Toivottavasti jokaisella nuorella onkin tänä kesänä lähellään aikuinen, joka ei oleta mitään, vaan kysyy mitä kuuluu, millä mielellä kuljet tänään. Kun saa puhua, ei tekeminen lähde niin helposti lapasesta silloin, kun on paha olla, ja hyvä mieli lisääntyy.

Aikuisen sensitiivisyyttä nuorta kohtaan on olla kiinnostunut ja antaa tila tulla kuulluksi. Silloin kuulija luopuu tulkinnoistaan ja kuuntelee ennen kuin luulee tietävänsä. Tunne tai sen ilmaus ei aina mahdu aiempiin kokemuksiin tai päätelmiin, se voi yllättää.

Jo logiikan alkeiden pohjalta on arveluttavaa puhua poikien keulimisesta ikään kuin joukkoon kuulumisen ehtona tai yksiselitteisenä ilmiönä. Se ei tee oikeutta sen enempää pojille kuin tytöillekään, jotka jäävät rajauksen ulkopuolella. Joku poika ei varmasti halua tulla nähdyksi tai ottaa riskiä keulimalla ja tytöissä voi olla ansioituneita temppupyöräilijöitä.

Toinen osa aikuisten herkkyyttä on näyttää nuorelle hyväksyntä, että omana itsenäsi, tekevänä tai haaveilevana, mopoilijana tai koiraasi kävelyttävänä kuulut tänne, tähän pihaan tai naapurustoon. Tämän voi tehdä jokainen itselleen ominaisella tavalla: katseella, hymyllä, tervehdyksellä.

Myös sosiaalisen arvostamisen keinot kulkevat ihmiseltä ja sukupolvelta toiselle. Turvallinen olo syntyy jaetusta tilasta ja lyhyistäkin kohtaamisen hetkistä.

 

Anna-Riitta Pellikka
Joensuun perheasiain neuvottelukeskuksen johtaja
anna-riitta.pellikka@evl.fi

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on erikoinen nimi. Syyt siihen ovat historialliset. Aikanaan protestantteja kutsuttiin ihan vain evankelisiksi, mutta ongelmaksi tuli erottaa kaikki keskenään kiistelevät, eri tavoin evankeliset ryhmät toisistaan. Meni silti kauan, ennen luterilaisia evankelisia ryhmiä alettiin kutsua evankelis-luterilaisiksi. Suomessa evankelis-luterilaisuus ilmaantui kielenkäyttöön vasta kolmesataa vuotta reformaatiokauden jälkeen, 1850-luvulla. Viralliseksi kirkon nimen voi katsoa vuoden 1869 kirkkolaista lähtien.

Suomen kieli kuitenkin kehittyi ja vähitellen huomattiin, että kirkon nimessä oli opillinen ongelma. Nimittäin kieliopillinen. Pulma koski yhdyssanan välissä olevaa viivaa, mitä suomen kielen lautakunta on koettanut ratkaista kahteenkin otteeseen. Koska tuo pieni viiva kirkon nimessä katkoi oikeaoppisen kirjoitusasun, vuonna 1986 lautakunta päätyi suosittamaan väliviivatonta evankelisluterilaisuutta. Lautakunnan mukaan väliviivaa olisi perusteltua käyttää silloin, jos yhdyssanassa sen osat olisivat samanarvoisia. Evankelis-luterilaisessa kirkossa näin ei ollut, toisin kuin esimerkiksi parturi-kampaamossa. Siksi kirkko piti kirjoittaa evankelisluterilaiseksi. Nyt viivalla oli kuitenkin ikää jo 120 vuotta, joten muutokseen ei noin vain suostuttu.

Myöhemmin kielilautakunta arvioi opillista perusteluaan uudelleen. Vuonna 2016 se päätti, että molemmat kirjoitusasut ovat sittenkin mahdollisia. Uutta suositusta laatiessaan suomen kielen lautakunta totesi, että evankelisluterilainen ei ole kuin marjamehu, jossa sanan ensimmäinen osa määrittää jälkimmäistä. Kirkkohallitukselta saamansa lausunnon pohjalta se kai päätteli, että asiahan oli juuri päinvastoin. Evankelis-luterilainen kirkko tarkoitti kirkkohallituksen lausunnon mukaan ”luterilaisella tavalla evankelisten ryhmää Suomessa”. Tullakseen siis marjamehun kaltaiseksi väliviivattomaksi käsitteeksi, kirkon olisi ennemminkin oltava Suomen luterilaisevankelinen kirkko. Sellaista ei kukaan kai koskaan edes ole ehdottanut.

Suomen kielen lautakunta oli siis lopulta sitä mieltä, että se saattoi hyväksyä kirkon nimen väliviivalla ja viivatta. Se siis luopui vanhasta dogmaattisuudestaan ja katsoi, että vanhan kieliopin ylivalta on päättynyt. Historialliset, oikeudelliset ja identiteettisyyt puolsivat sitä, että kahdenlainen oikeinkirjoitus oli mahdollinen. Ratkaisu löytyi jälleen siitä, että ymmärrettiin vaihtoehdottomuuden ongelmat.

Ilkka Huhta
professori
teologian osastonjohtaja Itä-Suomen yliopisto
ilkka.huhta@uef.fi

”Mie olen jo monta kertaa nähnyt unta, että olen kuollut. On niin ihanaa ja rauhallista. Ja voi että mie olen ollut pettynyt sitten kun olen herännyt ja huomannut, ettei se ollutkaan totta.” Näin sanoi isoisäni viime syksynä, kun kerroimme hänelle, että isoäitini – hänen vaimonsa yli kuuden vuosikymmenen ajan – oli kuollut. Ukki oli ollut itsekin jo pitkään petipotilaana ja kunto heikkeni koko ajan. Nyt maaliskuussa ukkikin nukkui pois.

Olen miettinyt viime aikoina paljon surua. Sitä miten surressa ikävä kietoutuu ennen kaikkea hyviin muistoihin. Mieleen nousevat aurinkoiset, lempeät päivät mummolassa, yhdessä vietetyt hetket, yhdessä koetut elämykset. Aallokkoa halkova vene, savustettu kala, lammen rannalla kaartuvat osmankäämit, märkä koira, valkoapiloiden tuoksu. Eikä silloin, kun suru kiertyy näihin muistoihin, se ole koskaan pelkästään surua. Siinä on myös mukana paljon kiitollisuutta. Rakkautta. Toivoakin.

Pääsiäinen on jo kohta. Ylösnousemuksen ihme. Pääsiäiseen kiteytyy meidän uskomme ydin; Jeesus on omalla kuolemallaan voittanut kuoleman vallan ja pelastanut meidät. Siksi meilläkin on toivo. Siksi meidän ei tarvitse pelätä kuolemaa. Siksi emme surun edessä lamaannu, vaan saamme toivoa, kiittää ja luottaa.

Ukin lausahdus jää ikuisesti mieleeni. Hän oli elänyt täyden elämän ja oli jo kovin väsynyt matkansa lopulla. Kuolema ei ollut pelottava eikä vieras, vaan odotettu ystävä, lepo ja rauha. Sen luottamuksen Jeesus meille pääsiäisenä tuo. Pääsiäisen sanoma ei jäänyt sinne kahden vuosituhannen päähän, vaan se on ihan yhtä voimakas, ihan yhtä kirkas, ihan yhtä täynnä elämää tänään kuin se oli silloin. Pääsiäisen sanoma ei jäänyt haudan vangiksi, vaan murtautui kuoleman läpi, eikä se sanoma ole vuosisatojen paineessakaan kulunut loppuun. Se sanoma on elävä tässä, tänään, minulle ja sinulle. ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin.” (Joh.11)

Uskon sydämestäni, että nyt ukki ja mummo ovat taas yhdessä – ja että vielä kerran saan heidät tavata. Tämän toivon tähden surukaan ei ole raskas kivi sydämelläni, vaan enemmän kuin helmi jota saan hellästi hoivata, kerryttää muistoilla sen kauniita kerroksia ja tallettaa kallisarvoisena aarteena. Kannan sitä aina mukanani, mutta se ei paina. Ei, koska Jeesus on kantanut tämänkin taakan painon puolestani.

 

Katri Vilén
pastori
katri.vilen@evl.fi

Päivänä, jolloin hallitus kaatui, työpöydälläni odotti lukemista väestöliiton perhebarometri 2018: 2020-luvun perhepolitiikkaa. Tutkimusprofessori Osmo Kontula esittää siinä tutkimustuloksia suomalaisten toivomuksista perhepolitiikalta.

Julkaisu kohdistuu nimenomaan lapsiperheiden tilanteeseen, jolloin perhepolitiikan tavoite on STM:n mukaan luoda lapsille turvallinen kasvuympäristö sekä turvata vanhemmille aineelliset ja henkiset mahdollisuudet perustaa perhe ja kasvattaa lapset. Tulokset on kerätty koko väestöpohjalta.

Tilastollisesta keskimääräisyydestä ja perheen määrittelyn vaikeudesta huolimatta ne kertovat suomalaisten perheiden tilanteesta, toiveista ja arvoista. Perheiden toimeentulon kahtiajakoisuuden huoli kuvastuu vastauksissa, ja tukea halutaan antaa eniten tarvitseville: esimerkiksi 60 % miehistä ja 70 % naisista kannattaa vähävaraisten perheiden erillistä lapsilisää.

Karua kieltä puhuu se, että yhden huoltajan perheen tulot ovat 17 % keskituloa pienemmät. Muita perheen toimeentuloon vaikuttavia tekijöitä ovat lasten määrä ja ikä: tähän liittyy epäilemättä se, että 90 % kouluikäisten äideistä palaa työhön.

Perhepoliittisista toiveista nouseekin vahvasti esille työn ja perheen yhdistämisen joustavuus. Perheet haluavat huolehtia aineellisten ja henkistenkin voimavarojen tasapainosta sekä tietävät, mikä heitä auttaisi: lasten tarpeiden mukaan joustava perhevapaajärjestelmä, äitien mahdollisuus osa-aikaiseen työhön ja isien joustava työaika.

Yllätyin, miten poliittisesti merkittävä asia aika on. Enkä tarkoita puoluepolitiikkaa, vaan miten yhteiskunnalliset päätökset luovat raameja ajankäytölle ja ohjaavat sitä. Samoin meidän ajankäyttömme vaikuttaa ympärille. Perheitäkin koskettava esimerkki on vaikkapa liikenne: miten pääsee ja ehtii päiväkotiin, kouluun tai työhön?

Ajankäyttö velloo teemana perheiden sisällä kuin liian ahtaat säilytystilat: lapsen kasvuympäristö tarvitsee aikuisen läsnäolon, työpäivä vie valveilla olosta puolet, aamu ja ilta toimivat minuuttiaikataululla. Kello mittaa perheissä helposti kiirettä ja syyllisyyttä, mikä väsyttää niin ruumiin kuin mielen.

Perhebarometrissa kysyttyjen arvojen mukaan lapsiperheissä elävistä miehistä 89 % ja naisista 96 % pitää perhettä keskeisenä osana elämää. Työhön ajattelee liittyvän suurimman osan elämäntavoitteistaan vastaavasti 24 % ja 17 %. Ehkä työkeskeisen kansan arvot ovat muuttumassa – joka tapauksessa arvojensa mukaan elävä ihminen jaksaa parhaiten työssä ja kotona.

 

Anna-Riitta Pellikka
Joensuun perheasiain neuvottelukeskuksen johtaja
anna-riitta.pellikka@evl.fi

Vanha Ruotsin vallan aikainen  hallitusmuoto ilmaisi, että uskonnollinen yksimielisyys oli lujan valtiovallan tärkein tuki. Muiden kuin luterilaisten uskonnonvapaus rajoittui lähinnä oikeuteen kääntyä luterilaisiksi tai muuttaa maasta. Nykyään uskonnonvapaus on jokaisen ihmisoikeus. Siihen kuuluu vapaus uskoa ja harjoittaa uskontoa sekä vapaus olla uskomatta tai harjoittamatta. Nämä uskonnonvapauden molemmat ulottuvuudet ovat välttämättömiä, eikä kumpikaan ulottuvuuksista ole toista arvokkaampi.

Pitkä matka on kuljettu puhdasoppisuuden ajoista monikulttuuriseen Suomeen, ja matkalla on ollut monia tärkeitä taitekohtia. Lähes sata vuotta sitten heinäkuussa 1919 voimaan astunut Suomen tasavaltainen hallitusmuoto oli ensimmäinen, joka ei enää puhunut luterilaisesta kirkosta kansan yleisenä kirkkona. Perustuslaki tunnusti nyt uskonnonvapauden luovuttamattoman periaatteen.

Viimeisen vuosikymmenen aikana kansainvälinen uskonnonvapaustilanne on selvästi  heikentynyt, mistä esimerkkejä on myös lähellä. Venäjällä ortodoksinen kirkko toimii yhteistyössä hallitusvallan kanssa siten, että vähemmistöyhteisöjen ja varsinkin ulkomaisten uskonnollisten liikkeiden toimintamahdollisuuksia on heikennetty tai jopa kielletty kokonaan. Myös kansallisuusmielisyyden nousu vaikkapa Unkarissa tai Puolassa on vahvistanut kirkkojen nationalistista roolia maiden politiikassa, ja samalla kaventanut muiden uskontojen liikkumatilaa.

Suomessa on perustuslaillinen oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, ilmaista vakaumus, kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Mahdollisimman laajan uskonnonvapauden turvaava lainsäädäntö ei kuitenkaan ole taannut avaraa tai suvaitsevaa julkista keskustelua meilläkään. Varsinkin ”vieraisiin” uskontoihin suhtaudutaan entistä epäilevämmin. Maahanmuuton seurauksena kasvanut vierauden pelko on johtanut jopa puheenvuoroihin, joissa uskonnonvapauden perusoikeudellinen luonne on kokonaan sivuutettu.

Uskonnonvapauden historia ja uskontopoliittinen tilanne nykyään osoittavat yhtäpitävästi, että uskonnonvapauden mahdollisimman laaja toteutuminen korreloi muiden perusoikeuksien toteutumisen kanssa. Siksi ei sovi koskaan unohtaa, että siellä missä uskonnonvapautta rajoitetaan, siellä myös muut ihmisoikeudet ovat uhattuina.

 

Ilkka Huhta
professori, teologian osastonjohtaja
Itä-Suomen yliopisto
ilkka.huhta@uef.fi

Vanhan vuoden päättyessä ja uuden alkaessa moni miettii, mitkä asiat ovat olleet pinnalla, mitä on kokemuksistaan oppinut, ja mitä tulevaisuudelta toivoo. Henkilökohtaisesti päättynyt vuosi on ollut melkoinen tutkimusmatka omaan itseen. Tämä ei kiireen keskellä onnistu, vaan se vaatii pysähtymistä ja itsensä kuulostelua. Rauhallista aikaa. Oma keho ja mieli on suorastaan huutanut rauhoittumista ja hiljentymistä.

Hurja itsensä rääkkääminen liikkumalla ja jatkuva suorittaminen on vaihtunut lempeään joogaan ja leppoisaan hölkkään tai hetkeen hyvän kirjan parissa. Tahdin rauhoittaminen on tehnyt paljon hyvää itselleni, ja olen monelta ystävältä saanut palautetta, kuinka nykyisin olen paremmin keskittynyt, ja minusta huokuu ulospäin rauhallisuus.

Oman rauhallisemman olon lisäksi yhteys omiin lapsiini on syventynyt. Kiireettömät hetket kotona ovatkin olleet monesti juuri ne antoisimmat. Lapsistahan tällainen monesti tuntuu siltä, että on tylsää, ja vanhempi kuulee kommentteja: ”Miulla ei oo mittään tekemistä”. Mutta tylsyydessä juuri piileekin paras mahdollisuus luovuuteen ja läsnäoloon. Olen huomannut, kuinka mielellään omat teini-ikäiseni tulevat takkatulen lämpöön sohvalle höpöttelemään päivän kuulumisia tai pyytämään hierontaa.

Töissä perheohjauksessa tapaan usein kiireen, arjen kuormituksen ja lasten levottoman käytöksen uuvuttamia vanhempia. Ja lapsia, joilla on jatkuvasta kiireestä ja suuren ryhmän hälinästä päällä suuri stressi ja ylikierrokset, mikä purkautuu ulos haastavana käyttäytymisenä. Eskarilaisen kuraattorina voin aika-ajoin tarjota lapselle rauhallisen hetken aikuisen kanssa kahdestaan. Näissä hetkissä tehdään toki monenlaista, mutta aina tarjoan lapselle mahdollisuuden rauhoittua esimerkiksi pallohieronnan, ihon rasvaamisen tai hengitysharjoituksen avulla. Lapset odottavat näitä hetkiä kovasti. Niin suuri on aikuisen jakamattoman huomion ja rauhallisen hengähdystauon kaipuu.

Ruuhkavuosia eläviä, väsyneitä vanhempia neuvon vähentämään kotoa ärsykkeitä ja luomaan arkeen edes pieni yhdessäolon hetki ruoanlaiton ja harrastusten välissä. Valoja himmentämällä ja digilaitteet sammuttamalla saavuttaa jo paljon. Pieni hellyystankkaus rauhoittaa sekä aikuista että lasta.

Entä jos tänä vuonna uuden saliharrastuksen sijaan lupaatkin tarjota itsellesi ja perheellesi enemmän rauhallista aikaa? Se, jos mikä on rakkauden teko niin itseäsi kuin läheisiäsi kohtaan.

Elina Reentie
Sosionomi (AMK)
Varhaiskasvatuksen
perheohjaaja
Joensuun kaupunki