Kolumni: Surun keskellä toivo

”Mie olen jo monta kertaa nähnyt unta, että olen kuollut. On niin ihanaa ja rauhallista. Ja voi että mie olen ollut pettynyt sitten kun olen herännyt ja huomannut, ettei se ollutkaan totta.” Näin sanoi isoisäni viime syksynä, kun kerroimme hänelle, että isoäitini – hänen vaimonsa yli kuuden vuosikymmenen ajan – oli kuollut. Ukki oli ollut itsekin jo pitkään petipotilaana ja kunto heikkeni koko ajan. Nyt maaliskuussa ukkikin nukkui pois.

Olen miettinyt viime aikoina paljon surua. Sitä miten surressa ikävä kietoutuu ennen kaikkea hyviin muistoihin. Mieleen nousevat aurinkoiset, lempeät päivät mummolassa, yhdessä vietetyt hetket, yhdessä koetut elämykset. Aallokkoa halkova vene, savustettu kala, lammen rannalla kaartuvat osmankäämit, märkä koira, valkoapiloiden tuoksu. Eikä silloin, kun suru kiertyy näihin muistoihin, se ole koskaan pelkästään surua. Siinä on myös mukana paljon kiitollisuutta. Rakkautta. Toivoakin.

Pääsiäinen on jo kohta. Ylösnousemuksen ihme. Pääsiäiseen kiteytyy meidän uskomme ydin; Jeesus on omalla kuolemallaan voittanut kuoleman vallan ja pelastanut meidät. Siksi meilläkin on toivo. Siksi meidän ei tarvitse pelätä kuolemaa. Siksi emme surun edessä lamaannu, vaan saamme toivoa, kiittää ja luottaa.

Ukin lausahdus jää ikuisesti mieleeni. Hän oli elänyt täyden elämän ja oli jo kovin väsynyt matkansa lopulla. Kuolema ei ollut pelottava eikä vieras, vaan odotettu ystävä, lepo ja rauha. Sen luottamuksen Jeesus meille pääsiäisenä tuo. Pääsiäisen sanoma ei jäänyt sinne kahden vuosituhannen päähän, vaan se on ihan yhtä voimakas, ihan yhtä kirkas, ihan yhtä täynnä elämää tänään kuin se oli silloin. Pääsiäisen sanoma ei jäänyt haudan vangiksi, vaan murtautui kuoleman läpi, eikä se sanoma ole vuosisatojen paineessakaan kulunut loppuun. Se sanoma on elävä tässä, tänään, minulle ja sinulle. ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin.” (Joh.11)

Uskon sydämestäni, että nyt ukki ja mummo ovat taas yhdessä – ja että vielä kerran saan heidät tavata. Tämän toivon tähden surukaan ei ole raskas kivi sydämelläni, vaan enemmän kuin helmi jota saan hellästi hoivata, kerryttää muistoilla sen kauniita kerroksia ja tallettaa kallisarvoisena aarteena. Kannan sitä aina mukanani, mutta se ei paina. Ei, koska Jeesus on kantanut tämänkin taakan painon puolestani.

Katri Vilén
pastori
katri.vilen@evl.fi