Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on erikoinen nimi. Syyt siihen ovat historialliset. Aikanaan protestantteja kutsuttiin ihan vain evankelisiksi, mutta ongelmaksi tuli erottaa kaikki keskenään kiistelevät, eri tavoin evankeliset ryhmät toisistaan. Meni silti kauan, ennen luterilaisia evankelisia ryhmiä alettiin kutsua evankelis-luterilaisiksi. Suomessa evankelis-luterilaisuus ilmaantui kielenkäyttöön vasta kolmesataa vuotta reformaatiokauden jälkeen, 1850-luvulla. Viralliseksi kirkon nimen voi katsoa vuoden 1869 kirkkolaista lähtien.
Suomen kieli kuitenkin kehittyi ja vähitellen huomattiin, että kirkon nimessä oli opillinen ongelma. Nimittäin kieliopillinen. Pulma koski yhdyssanan välissä olevaa viivaa, mitä suomen kielen lautakunta on koettanut ratkaista kahteenkin otteeseen. Koska tuo pieni viiva kirkon nimessä katkoi oikeaoppisen kirjoitusasun, vuonna 1986 lautakunta päätyi suosittamaan väliviivatonta evankelisluterilaisuutta. Lautakunnan mukaan väliviivaa olisi perusteltua käyttää silloin, jos yhdyssanassa sen osat olisivat samanarvoisia. Evankelis-luterilaisessa kirkossa näin ei ollut, toisin kuin esimerkiksi parturi-kampaamossa. Siksi kirkko piti kirjoittaa evankelisluterilaiseksi. Nyt viivalla oli kuitenkin ikää jo 120 vuotta, joten muutokseen ei noin vain suostuttu.
Myöhemmin kielilautakunta arvioi opillista perusteluaan uudelleen. Vuonna 2016 se päätti, että molemmat kirjoitusasut ovat sittenkin mahdollisia. Uutta suositusta laatiessaan suomen kielen lautakunta totesi, että evankelisluterilainen ei ole kuin marjamehu, jossa sanan ensimmäinen osa määrittää jälkimmäistä. Kirkkohallitukselta saamansa lausunnon pohjalta se kai päätteli, että asiahan oli juuri päinvastoin. Evankelis-luterilainen kirkko tarkoitti kirkkohallituksen lausunnon mukaan ”luterilaisella tavalla evankelisten ryhmää Suomessa”. Tullakseen siis marjamehun kaltaiseksi väliviivattomaksi käsitteeksi, kirkon olisi ennemminkin oltava Suomen luterilaisevankelinen kirkko. Sellaista ei kukaan kai koskaan edes ole ehdottanut.
Suomen kielen lautakunta oli siis lopulta sitä mieltä, että se saattoi hyväksyä kirkon nimen väliviivalla ja viivatta. Se siis luopui vanhasta dogmaattisuudestaan ja katsoi, että vanhan kieliopin ylivalta on päättynyt. Historialliset, oikeudelliset ja identiteettisyyt puolsivat sitä, että kahdenlainen oikeinkirjoitus oli mahdollinen. Ratkaisu löytyi jälleen siitä, että ymmärrettiin vaihtoehdottomuuden ongelmat.
Ilkka Huhta
professori
teologian osastonjohtaja Itä-Suomen yliopisto
ilkka.huhta@uef.fi