Toukokuun viimeisellä viikolla näin monta keulivaa polkupyöräilijää. Arviolta he olivat 11–15 -vuotiaita poikia, jotkut olivat osa isompaa porukkaa, jotkut kisailivat parina ja joku viiletti pitkän matkan itsekseen.
Heidän asentonsa muistuttivat ratsastavaa Aleksanteri Suurta tai vanhan taulun köysiä käsitteleviä merimiehiä, varmaan monesta työstä löytyy samankaltainen, vahva asento.
Kun kirjoitan havaintoni lauseeksi ”Pojat keulii”, se on totta mutta samalla monin tavoin kyseenalainen. Vielä arveluttavampaa, että kuvittelin tietäväni, miksi he keulivat.
Tulkitsin voimia ja taitoa vaativan eleen viestinä voittajafiiliksestä: talvi on ohi, täältä tullaan elämä! Jotain samantapaista kehon viestiä on siinä, kun urheilukatsomassa noustaan kannustamaan ja tuulettamaan menestystä. Annoin näkemälleni merkityksen omien kokemusteni kautta esimerkiksi poikien (ja tytön) äitinä. Jonkun toisen mielestä se olisi ollut uhkarohkeaa ja pelottavaa.
Mistäpä minä oikeasti tiedän, nostaako 14-vuotias polkupyörän keulan ilmaan ilosta ja onnesta vai pettymyksestä ja harmista? Onko eleen takana itsevarmuus vai halu kätkeä jotain täysin muuta?
Toivottavasti jokaisella nuorella onkin tänä kesänä lähellään aikuinen, joka ei oleta mitään, vaan kysyy mitä kuuluu, millä mielellä kuljet tänään. Kun saa puhua, ei tekeminen lähde niin helposti lapasesta silloin, kun on paha olla, ja hyvä mieli lisääntyy.
Aikuisen sensitiivisyyttä nuorta kohtaan on olla kiinnostunut ja antaa tila tulla kuulluksi. Silloin kuulija luopuu tulkinnoistaan ja kuuntelee ennen kuin luulee tietävänsä. Tunne tai sen ilmaus ei aina mahdu aiempiin kokemuksiin tai päätelmiin, se voi yllättää.
Jo logiikan alkeiden pohjalta on arveluttavaa puhua poikien keulimisesta ikään kuin joukkoon kuulumisen ehtona tai yksiselitteisenä ilmiönä. Se ei tee oikeutta sen enempää pojille kuin tytöillekään, jotka jäävät rajauksen ulkopuolella. Joku poika ei varmasti halua tulla nähdyksi tai ottaa riskiä keulimalla ja tytöissä voi olla ansioituneita temppupyöräilijöitä.
Toinen osa aikuisten herkkyyttä on näyttää nuorelle hyväksyntä, että omana itsenäsi, tekevänä tai haaveilevana, mopoilijana tai koiraasi kävelyttävänä kuulut tänne, tähän pihaan tai naapurustoon. Tämän voi tehdä jokainen itselleen ominaisella tavalla: katseella, hymyllä, tervehdyksellä.
Myös sosiaalisen arvostamisen keinot kulkevat ihmiseltä ja sukupolvelta toiselle. Turvallinen olo syntyy jaetusta tilasta ja lyhyistäkin kohtaamisen hetkistä.
Anna-Riitta Pellikka
Joensuun perheasiain neuvottelukeskuksen johtaja
anna-riitta.pellikka@evl.fi