Sini Mikkola ja Suvi-Maria Saarelainen ovat millenniaaleja ja teologian tohtoreita. He kertovat, miksi kirkko tuntuu monesta heidän ikäisestään vieraalta.
Jos katolisella keskiajalla tai luterilaisen puhdasoppisuuden ja noitavainojen aikaan 1600-luvulla olisi tehty gallupeja siitä, mihin ihmiset uskovat, aika moni olisi saattanut ainakin hiljaa mielessään vastata, että ”uskon, mutta en niin kuin kirkko opettaa”.
Usko Jumalaan on kirkollisten gallupien klassikkokysymys. Viimeisimmässä, vuonna 2019 tehdyssä kyselyssä neljäsosa suomalaisista kertoi uskovansa kristinuskon opettamaan Jumalaan. Lähes yhtä moni sanoi, ettei usko Jumalan olemassaoloon ollenkaan. Vajaa viidennes totesi uskovansa Jumalaan eri tavalla kuin kirkko opettaa.
– Niin kauan kuin tutkimusta on tehty, on tunnistettu se, etteivät ihmiset ole koskaan uskoneet niin yksioikoisesti kuin mikään kirkko opettaa. Sehän on fantasiaa, että meillä olisi joskus ollut joku 98 prosentin homogeeninen joukko suomalaisia, jotka kaikki olisivat uskoneet samalla lailla. Sen sijaan on ollut sosiaalista painetta ja sanktioita, joiden avulla on esimerkiksi saatu ihmiset tuomaan lapsensa kasteelle, sanoo yliopistonlehtori Suvi-Maria Saarelainen Itä-Suomen yliopistosta.
Saarelainen on yhdessä kollegansa Sini Mikkolan kanssa toimittanut artikkelikokoelman Millenniaalien kirkko – kulttuuriset muutokset ja kristillinen usko. Saarelainen ja Mikkola ovat kumpikin teologian tohtoreita ja pappeja. He myös kuuluvat millenniaaleiksi kutsuttuun, noin vuosina 1980–1995 syntyneeseen sukupolveen.
Miksi kirkko on millenniaaleille ongelma?
Millenniaaleja on kutsuttu yksilöllisen valinnan sukupolveksi, joka ei välttämättä kaipaa kirkkoa hengellisyytensä tai henkisyytensä toteuttamiseen. Kirkkoon kuulumisen syyksi ei enää riitä perinne, vaan kirkon ja uskon on tunnuttava itselle merkitykselliseltä.
Sini Mikkola ja Suvi-Maria Saarelainen vieroksuvat puhetta millenniaaleista kirkon erityisenä ongelmana ja kysyvät, olisiko asia niin päin, että vanhanaikaisena, kankeana ja epätasa-arvoisena pidetty kirkko on millenniaaleille ongelma.
Ongelma voi olla esimerkiksi kirkossa käytetty kieli, joka ei aina tavoita nykypäivän ihmisten todellisuutta. Sini Mikkola kysyykin, kenelle kirkossa käytetty kieli luo samastumispintaa ja ketkä jäävät ulkopuolelle. Jumalasta esimerkiksi puhutaan usein Isänä tai Herrana, vaikka niin Raamattu kuin kristillinen perinne sisältävät sekä feminiinisiä että sukupuolettomia kuvauksia Jumalasta.
– Tämä liittyy käsitykseen teologiasta. Nähdäänkö kirkon oppi jonakin ikiaikaisena ja muuttumattomana vai otetaanko huomioon se, että teologiaa tehdään aina kussakin ajassa ja tilanteessa? Jos ajatellaan, että on jokin täysin muuttumaton ydin, on helppo leimata kaikki vähänkin toisenlainen uudeksi hapatukseksi, joka mädättää systeemin, Mikkola sanoo.
Saarelainen kysyy, kenelle teologia kuuluu.
– Mitä tapahtuisi, jos teologia ymmärrettäisiinkin yksilön omaksi merkityksen rakentamiseksi ja pyhyyden etsinnäksi?
Uskonnollisuus vaihtelee eri elämänvaiheissa
Nuorten aikuisten hengellisyyttä tutkinut Suvi-Maria Saarelainen on havainnut, että moni on kertonut uskovansa Jumalaan mutta korostanut eroa oman uskonsa ja kirkon opetuksen välillä.
– Kun asiaa kysyy tarkemmin, sieltä tulee sentyyppisiä selityksiä kuin että ”minun Jumalani on luoja ja hyvä ja pitää kaikista huolta”. Ajattelen, että kyseessä on rajanveto kirkkoon instituutiona, koska kyllä ainakin minulle tuollainen Jumala kuulostaa ihan siltä samalta Jumalalta, josta kirkossa puhutaan, Saarelainen sanoo.
Sini Mikkola toteaa, että uskonnollinen identiteetti ei koskaan ole kiveen hakattu, ja ihmisen itseymmärrys vaihtelee elämäntilanteiden muuttuessa.
– Jokaisen uskonnollisen ihmisen elämään kuuluu se, että välillä usko on lähellä ja välillä kaukana. Uskonnollisuus myös kypsyy vanhetessa ja nuoruuden mustavalkoinen jumalakuva saa enemmän sävyjä. Olisihan se aika kamalaa, jos nyt nelikymppisenä uskoisin samalla tavalla kuin viisitoistavuotiaana, Saarelainen lisää.
Kaisa Halonen
Laajempi versio artikkelista on julkaistu alun perin Kirkko ja kaupunki -lehdessä 5/2023.
Unelmapajoja nuorille aikuisille
Nuoria aikuisia paljon työssään kohdannut pastori Sanna Kauppinen toteaa, että Joensuussa tehdään laadukasta rippikoulu-, nuoriso- ja erityisnuorisotyötä sekä koulu- ja oppilaitosyhteistyötä. Niissä luodaan hyvä pohja nuoriksi aikuisiksi kasvaneiden ihmisten kirkkosuhteelle.
Toisaalta Kauppisenkin korviin on kantautunut ääniä siitä, ettei kirkko ole tavoitettava.
– Ehkä on tapahtunut se klassikko: kirkko ei ole osannut kertoa itsestään niissä kanavissa ja sillä taajuudella, missä nuoret aikuiset ovat.
Joensuun seurakunnissa pyritään kuitenkin koko ajan huomioimaan nuoremmat ikäpolvet. Seurakuntayhtymässä järjestetään esimerkiksi Unelmapajoja, joissa pohditaan yhdessä nuorten aikuisten kanssa muun muassa sitä, millaista toimintaa he kaipaavat ja mistä he haluaisivat kantaa itse vastuuta vapaaehtoisina.
Pohdiskelulle, epäilylle ja epäuskolle on Kauppisen mukaan seurakunnissa tilaa. Epäily ja kriittinen suhtautuminen asioihin on terve osa uskon- ja elämänymmärrystä.
– Soisin, että kirkko olisi elävä ja jäsentensä näköinen yhteisö, jossa puhaltelevat raikkaat Pyhän Hengen tuulet – sen tuulen mukana saa tulla myös kriittisiä äänenpainoja. Mehän olemme kuin perhe: ääntä ja riitaakin mahtuu, mutta lopussa viimeinen sana on aina kuitenkin armo ja yhteys. Vapauteen Kristus vapautti meidät. Eläköön se myös keskustelukulttuurissamme, Kauppinen sanoo.
Tea Ikonen
Kirkko saa paljon palstatilaa julkisuudessa. Kirkosta eroamiset ja julkkisten kirkkoon liittymiset kerrotaan kansalle. Paljon on pohdintaa henkilökohtaisesta uskosta ja kokemuksista. Väärinkäytöksistä viestitään näkyvästi – hyvä niin – ja julkisuutta saa myös kirkossa tehtävä auttamistyö. Diakoniatyöhön luottamustehtävässä tutustuneena olen oppinut, että hyvinvointivaltiomme suojaverkoissa on sellaisia aukkoja, joiden olemassaoloa en ollut aiemmin osannut ajatellakaan.
Kirkkotie 