Kirkkotie

Miten täällä toimitaan? Jumalanpalvelus ei ole suoritus, jossa olennaista on toimia oikealla tavalla. Joskus kirkon kynnys kuitenkin kasvaa korkeaksi siksi, että tulija ei tiedä, miten tilaisuudessa käyttäydytään. Kirkkotie keräsi messu-ummikon kootut kysymykset ja etsi niihin vastaukset.

Kuka saa osallistua jumalanpalvelukseen?

– Jumalanpalvelus ei ole suljetun piiriin rituaali, vaan kaikille avoin tilaisuus. Sinne voi tulla kuka vain, katsomuksesta riippumatta.

Pitääkö tullessa tervehtiä jotakuta?

– Nykyisin on usein käytäntönä, että pappi tai maallikko on kirkon ovella toivottamassa ihmisiä tervetulleeksi. Jos kättelijää ei näy, voi mennä suoraan penkkiin. Kättelijän ohi voi myös ihan vapaasti livahtaa, mikäli haluaa olla mieluummin omissa oloissaan.

Mitä kirkkoon puetaan päälle?

– Yleensä ihmiset pukevat kirkkoon siistit perusvaatteet, vaikkapa farkut ja neuleen. Ketään ei kuitenkaan pidetä sopimattomasti pukeutuneena, jos poikkeaa kirkkoon vaikkapa kävelylenkiltä ulkoiluasussa.

– Joskus juhlapukeutuminen aiheuttaa hassuja tilanteita; hyvin avonainen asu ehtoolliselle polvistuttaessa voi äkkiä nolottaa kantajaansa tai kiusaannuttaa muita.

 

Mihin penkkiin tavallinen kävijä voi mennä istumaan?

– Luterilaisissa jumalanpalveluksissa paikan voi valita täysin vapaasti. Häissä on käytössä vanha perinne, jossa juhlavieraat asettuvat istumaan sille puolelle käytävää, jota itselle läheisempi hääparin osapuoli kulkee alttarille.

Mistä tietää, miten tilaisuus etenee?

– Kirkoissa on virsitaulu, jonka virsilistasta voi hahmottaa jumalanpalveluksen etenemistä. Joissakin kirkoissa tilaisuuden kulku heijastetaan seinälle. Erilaisten jumalanpalvelusten kaavat löytyvät myös virsikirjojen liiteosasta. Jos putoat kärryiltä, älä huoli – messussa on tärkeämpää siihen sisältyvä mystinen salaisuus kuin kaava, jonka mukaan tulee steppailla oikealla tavalla.

Olen huomannut, että seurakunta välillä vastaa laulaen papille. Mistä tietää, mitä papille vastataan?

– Papin ja seurakunnan vuorolaulut ovat historiallinen muistuma muinaisesta synagogajumalanpalveluksesta ja kristittyjen yhteisistä kokoontumisesta. Ne ovat säilyneet parituhatta vuotta samanlaisina, eikä niistä tarvitse hätääntyä. Jos tulee käytyä toisen tai kolmannen kerran kirkossa, huomaa, että tässä kohtaa näköjään on tapana laulaa näin ja voi lähteä mukaan. Vuorolaulujen sanat löytyvät virsikirjan liiteosan jumalanpalveluskaavoista. Joissakin kirkoissa ne heijastetaan seinälle.

Mistä tietää milloin pitää seisoa ja milloin istua?

– Tässä kannattaa seurata useimpien toimintaa, ja tehdä vähän viiveellä sama. Kohdat, joissa noustaan seisomaan, ovat joka kerta samat. Niissä kunnioitus ja kiitollisuus Jumalan hyvyydestä on kaikkein korkeimmillaan. Se on vähän sama kuin syntymäpäiväjuhlissa: kun laulamme synttärisankarille, nousemme seisomaan.

Mistä tietää, kuuluuko jumalanpalvelukseen ehtoollinen vai ei?

– Jumalanpalvelusta, jossa on ehtoollinen, sanotaan messuksi. Jumalanpalvelusta, jossa ei nautita ehtoollista, sanotaan sanajumalanpalvelukseksi. Nykyisin jumalanpalvelukset luterilaisissa kirkoissa ovat pääosin messuja.

 

Kuka voi käydä ehtoollisella?

– Ehtoolliselle voi tulla kristitty, joka kokee kaipaavansa elämäänsä uutta voimaa, rohkeutta ja uskoa. Alttarikaiteen ääreen voi polvistua, vaikka ei tuntisi kirkasta uskonvarmuutta tai muuta uskonnollista tunnetta. Ihan sydän kylmänäkin voi tulla.

– Jos tiedät, että oma kirkkokuntasi ei hyväksy luterilaista ehtoollista, voit tulla alttarikaiteen ääreen siunattavaksi. Tällöin voit asettaa oikean kätesi vasemmalle olkapäällesi merkiksi papille siitä, että haluat siunauksen, et ehtoollista.

Mitä ehtoollisesta tulee tietää voidakseen osallistua siihen?

– Se, että ehtoollinen on ilon, kiitoksen, yhteyden ja anteeksiantamuksen ateria, jossa kristityt uskovat Jeesuksen itse olevan läsnä. Ehtoollinen on mysteeri, jonka järki torjuu, mutta sydän voi ottaa vastaan.

Onko huono luterilainen, jos ei mene ehtoolliselle?

– Ei ole. Kullakin on omat, yksityiset syynsä mennä tai olla menemättä ehtoolliselle. Ehtoolliselle voi tulla sitten kun sopivalta tuntuu – ei pakosta tai toisten takia.

Miten ehtoolliselle mennessä toimitaan?

– Ehtoolliselle mennessä muodostuu monesti jono. Jonossa on usein joku huonojalkainen tai kiireinen, hänet voi päästää edelle, oma vuoro tulee kyllä aikanaan. Kun alttarikaiteelta vapautuu paikka, siihen voi polvistua. Ennen polvistumista moni vähän kumartuu tai tekee ristinmerkin – ei osoittaakseen hurskauttaan tai fiksuuttaan, vaan pikemminkin osoittaakseen itselleen, että olen nyt Jumalan edessä.

Miten ehtoollisleipä otetaan vastaan?

– Helpoin tapa ottaa vastaan ehtoollisleipä on asettaa kädet päällekkäin kämmenpuoli ylöspäin ikään kuin kupiksi, johon pappi asettaa leivän. Siitä leivän voi poimia toisella kädellä suuhun. Tällä tavalla leipä ei helposti putoa lattialle, ja samalla kädet muodostavat rukouksenomaisen asennon. Tässäkin voi katsoa mallia muista.

Miten viini otetaan vastaan?

– Viini jaetaan nykyisin yleensä pikareista. Pappi ojentaa viinipikarin vastaanottajalle. Jos pikarit loppuvat, pappi kastaa leivän viiniin ja antaa sen kuivasta syrjästä kiinni pitäen vastaanottajalle. Tällöin leipä on helpointa ottaa vastaan etusormen ja peukalon väliin. Ehtoollista vastaanottaessa voi katsoa pappia silmiin tai olla katsomatta, ihan oman olotilan mukaan.

Onko paha moka, jos leipä putoaa tai pikariin jää viiniä?

– Leipä on Kristuksen ruumis ja viini on Kristuksen veri. Tästä huolimatta ei tarvitse säikähtää, jos leipä vahingossa putoaa tai viiniä jää hieman pikariin. Sellaista sattuu. On papin tehtävä antaa uusi leipä ja seurakuntamestarin tehtävä huolehtia siitä, että ylijäänyt viini käsitellään asianmukaisesti

Mitä jos en voi nauttia alkoholia tai gluteenia?

– Jos tarvitset gluteenittoman leivän tai alkoholittoman viinin, voit jakajan tullessa kohdalle kysyä hiljaisella äänellä: ”saisinko gluteenittoman, saisinko alkoholittoman?”. Useissa seurakunnissa on tarjolla vain gluteenitonta leipää, joissakin kirkossa vain alkoholitonta viiniä.

Miten ehtoolliselta poistutaan?

– Ehtoollisen jälkeen seisomaan noustessa on yleistä kumartaa kevyesti. Se on tapa kiittää ehtoollisen lahjasta. Moni tekee myös ristinmerkin eli koskettaa sormillaan otsaa, rintaa sekä vasenta ja oikeata olkaa. Se on rukous, jossa ihminen jättää itsensä kokonaan Jumalan varaan.

 

Kuuluuko jumalanpalveluksen jälkeisille kirkkokahveille osallistua?

– Jos tarjolla on kirkkokahvit, niille voi osallistua tai olla osallistumatta. Voit mennä istumaan mihin pöytään vain. Kirkkokahvien ideana on edistää sosiaalista kanssakäymistä. Jo varhaisten kristittyjen kokoontumiseen kuului sanan ja sakramenttien lisäksi yhteinen ateria.

Täytyykö kirkosta poistuessa hyvästellä joku?

– Jumalanpalveluksesta voi lähteä omalla tavallaan pois. Ketään ei tarvitse käydä erikseen hyvästelemässä. Joskus ovella saattaa olla pappi tai maallikko kättelemässä kirkosta poistuvia.

– Nyt olet käynyt kirkossa – helppoa, eikö vain!

 

Teksti: Virpi Hyvärinen
Kuvat: Suvi-Tuuli Reittu

*Jutun lähteinä on käytetty mm. teosta ”Palvelkaa Herraa iloiten – Jumalanpalveluksen opas” sekä yliopistonlehtori Heikki Salomaan ja kirkkoherra Petri Raskin haastatteluja.

Kanttori Tiina Korhonen suosittelee Taizé-messua erityisesti ihmiselle, jonka kalenteri on ääriään myöten täynnä.

Emeritusarkkipiispa Kari Mäkinen lausahti taannoin: ”Meillä on tapana peittää Jumala näkyvistä puhumalla hänestä tavattoman paljon”.

Tähän Mäkisen lauseeseen Pielisensuun seurakunnan kanttori Tiina Korhonen viittaa alkaessaan kertoa, mistä Taizé-messussa on kyse. ”Taize-messussa ei puhuta tavattoman paljon”, toteaa Korhonen.

Näin todella on. Taizé-messu on rukoukseen, Raamatun sanaan, hiljaisuuteen ja lauluun keskittyvä ehtoollisjumalanpalvelus, jossa ei ole lainkaan saarnaa. Saarnan tilalta Raamatun tekstien lukemisen jälkeen pysähdytään useamman minuutin hiljaisuuteen.

– Kun kukaan ei käy saarnan muodossa selittämään, kukin voi rauhassa ajatella ja kuulostella, mitä hiljaisuus, Jumala ja tämä kaikki minulle nyt puhuu.

– Hiljaisuuteen voi oppia, ja sitä on turvallista opetella yhdessä toisten kanssa. Tähtäin on siinä, että ihmisellä löytyisi kosketus omaan itseen. Jonkinlainen intuitio, jonka varassa saisi kuulostella, olenko nyt oikeassa kohdassa elämässäni, kertoo Korhonen.

Hiljaisuutta ja musiikkia

Pielisensuun kirkossa joka toinen sunnuntai vietettävään messuun on saatu nimeä myöten vaikutteita ranskalaisesta Taizé’n kylästä, minne veli Roger loi 1940-luvulla ekumeenisen yhteisön.

– Taizé’en tulee yhä lakkaamatta nuoria viideltä mantereelta ja siellä heitä herätetään ystävyyteen, rukoukseen ja hiljaisuuteen, kertoo Korhonen.

– Taizé’ssä ihmisiä saatetaan hienovaraisesti suhteeseen Jumalan kanssa – saatetaan valoon. Itsekin koin jo nuorena pitkän hiljaisuuden Taizé’n Sovituksen kirkossa syvän luottamuksen osoitukseksi, hän lisää.

Paitsi hiljaisuudella, myös musiikilla on Taizé-messussa merkittävä rooli. Messuissa lauletaan Taizé-yhteisön lauluja suomeksi, englanniksi, latinaksi, saksaksi ja ruotsiksi.

– Laulut ovat lyhyitä mutta sisällöllisesti latautuneita. Lauluja toistetaan. Näin messussa liitytään kristinuskon piirissä pitkään tunnettuun rauhoittavan, toistetun rukouksen perinteeseen. Mieli rauhoittuu ja laulut johdattelevat sydämen asettumaan rukouksen vaikutuspiirin, kertoo Korhonen.

Pielisensuussa on vahva Taizé-perinne

Taizé-hetkiä on vietetty Pielisensuun seurakunnassa jo parikymmentä vuotta, ja messuja noin 12 vuoden ajan. Korhonen näkee, että perinteen vaaliminen on Pielisensuun seurakunnalle kunnia-asia.

– Taizélaisen ajattelutavan toi 1970-luvulla Suomeen nimenomaan Pielisensuun mailta lähtöisin oleva sillanrakentaja, rauhan ja sovinnon kantaja, Joensuun Yhteiskoulun kasvatti Anna-Maija Raittila. Olin itsekin mukana ensimmäisellä matkalla, joka Joensuusta tehtiin Taizé’een.

– Taizé-yhteisön ja Anna-Maija Raittilan perinnön vaalimiseen liittyy laajempi kokonaisuus: hiljaisuuden liike, retriitit, nuorten kanssa tehtävät Taizén matkat ja yksinkertaisen elämäntavan etsiminen, joka nostaa nyt vahvasti päätään myös nuorissa ihmisissä. On kyse ilon, yksinkertaisuuden ja armahtavaisuuden arvopohjasta, kertoo Korhonen.

Korhosen mukaan Taizé-messun ydin on kulkea pois toiminnallisuudesta, kohti lepoa ja luottamusta.

– Suosittelen näitä messuja etenkin ihmisille, joilla on kalenteri täynnä. Ja vaikkapa ihan ruuhkavuosia eläville vanhemmille, jotka haluaisivat hetken vain hengähtää. Jos lastenhoidosta tulee kysyntää, sekin voidaan järjestää, sanoo Korhonen.

 

Virpi Hyvärinen

”Kasvoihin Herran katsokaa!”

Virsi 340:2

Kun nuorena pappina tulin Enoon, tehtiin siitä paikallislehteen juttu. Toimittaja pyysi, että valokuvassa sytyttäisin kynttilöitä. Mietin, että tuollaisia kuvia on otettu aivan liikaa. Sama pyyntö on toistunut muutamia kertoja, viimeksi kesällä kun täytin pyöreitä vuosia. Eläkeikään on kuitenkin vielä aikaa.

Itse asiassa ideahan on mainio. Kynttilän liekki kertoo valosta, joka on Kristus ja siinä ilmenee Jumalan kirkkauden säteily. Eiköhän siinä viestissä tiivisty nimenomaan papin perimmäinen tehtävä. ’

Minkähän ikäisenä vanha Simeon oli tullut temppeliin odottamaan saapuvaa messiasta? Veikkaan, että kynttilöitä on tullut sytytetyksi aikamoinen määrä ennen kuin Maria ja Joosef kantavat poikansa sisään. Olikohan elämä sitä ennen ollut jotenkin tylsää odottelua? Nyt siellä vietetyt vuosikymmenet saivat täyttymyksensä Jeesuksen näkemisessä.

Myös iäkkäällä Hannalla on ollut aikaa pohtia, mikä on tämä Jumala, jota palvellaan tässä mahtavassa temppelissä. Tuolla sisäpuolella pappien pihan takana on suuren verhon peittämä huone, joka on pyhitetty Jumalalle – hänelle, jota kukaan ei ole nähnyt ja josta ei ole olemassa edes kuvaa. Yhtä aikaa hän tietää miten näkymätön Jumala on tullut hänelle tärkeäksi ja miten asian sanoiksi muotoileminen ottaakin voimille. Verhon takana on kaikki ja silmin nähden ei mitään erikoista.

Jumala pienessä lapsessa on sellaista, jota ihminen vielä pystyy katsomaan ja jumaluuden salatun merkityksen pystyy jotenkin aistimaan. Ei kuitenkaan sitä, mikä tuo tarkoitus perimmiltään on, vaan sen, että noissa viattomissa kasvoissa on omankin elämän merkityksellisyys. Yhtä aikaa sen näkee omin silmin ja yhtä aikaa on suuren salaisuuden äärellä. Usein tämän tajuaa aivan liian myöhään: vasta sitten ymmärtää elämän arvon, kun on saavuttanut sen rajallisuuden.

Näillä vanhuksilla ei ehkä olisi enää pitkä aika perille pääsyyn, mutta vielä nyt eläessään heidän silmänsä olivat nähneet pelastuksen; kirkkauden, joka loistaa kaikille kansoille. Tulevaisuus katsoi heitä silmiin. Uuden ajan toivo puristi hellästi sormeaan. Nyt voisi rauhassa lähteä.

 

Markku Koistinen
kappalainen, Enon seurakunta