Perusluterilaisten kirkossa käyntien määrää kuvataan usein otsikon ilmaisulla. Näin minäkin käyn, joskus ja jouluna. Arki on monesti kiireistä eikä minulla ole lapsuudesta asti muotoutunutta perinnettä kirkossa käynnille.
Oikeastaan kirkkorakennus on aina ollut minulle suurten juhlien tai tilaisuuksien paikka, upea ja vaikuttava tila. Kouluaikoina joulukirkkoon pukeuduttiin aina kauniiseen juhlamekkoon. Häistä ja hautajaisista puhumattakaan. Puvut ja kampaukset olivat viimeisen päälle ja käyttäytymissäännöt olivat selvät: hiljaa ja rauhallisesti.
Suuret kirkot ovat vaikuttavia ja kirkko instituutiona on perinteikäs ja arvokas. Kirkkoon yhdistetään vahvasti myös säännöt. Monet tilaisuudet etenevät tarkan protokollan mukaan. Tavat ja perinteet ovat hienoja ja lisäävät kunnioitusta, mutta nostavat helposti myös kynnyksen kirkon ovelle.
Usein kirkossa käyvät menevät kirkkoon kuin toiseen kotiinsa. Paikalla olevat ihmiset ovat tuttuja, kirkkorakennuksesta tunnetaan jokainen nurkka ja jumalanpalveluksen kaava on tuttu. Ehtoollisella käynti sujuu luonnostaan ja kirkkokahveilla puhe pulppuaa iloisesti.
Vaan entä, jos et tunne ketään etkä ole koskaan käynyt kyseisessä kirkossa sisällä. Entä jos et tiedä jumalanpalveluksen ”sääntöjä”, uskaltaako kirkkoon astua? Vai onko upean, korkealle kohoavan kirkon ovella kynnys, jota ei tohdi ylittää? Mitä jos mokaan?
Kirkkotien artikkeliin ”Jumalanpalvelusetiketin ABC” olemme koonneet arkisia kysymyksiä jumalanpalvelukseen liittyen. Toivottavasti vastaukset auttavat hiomaan mahdollisen kynnyksen pois kirkon ovelta.
Sari Jormanainen
viestintäpäällikkö
sari.jormanainen@evl.fi