Kirkkotie

Sielunkellot muistuttavat elämän rajallisuudesta

Sanomakellot eli sielunkellot ovat osa kuolemaan liittyvää kirkonkellojen soittoperinnettä, josta on toisen maailmansodan jälkeen paikoin luovuttu. Monissa seurakunnissa sanomakelloja soitetaan kuitenkin edelleen, joskin niiden soittokäytännöt vaihtelevat.

Iso kirkonkello kellotapulissa. — Enon kirkon kellotapulissa kajahtelee kaksi kirkonkelloa. Niistä isompi on noin 250–260 kiloa painava teräskello, joka on peräisin Lavansaaren seurakunnasta. Enon seurakunnalle se päätyi vuonna 1951. Taustalla oleva pienempi, noin 200 kiloa painava kello on valmistunut vuonna 1956. Kuva: Tea Ikonen

Torstaiaamupäivä kylänraitilla. Yksinäinen auto huristelee pääkadulla, pari koiranulkoiluttajaa vaihtaa kuulumisia kaupan kulmalla, taustalla kumahtelevat kirkonkellot. Kirkon parkkipaikalla seisoo kumarassa vanha mies katsoen kaukaisuuteen.

Tällainen voisi olla sanomakellojen soittohetki esimerkiksi Enossa, jossa niitä soitetaan vainajalle joko torstaina kello 10–11 välillä tai puoli tuntia ennen siunaustilaisuutta. Omaiset voivat sopia seurakuntasihteerin kanssa ajankohdan tai päättää, ettei kelloja soiteta ollenkaan. Sanomakellot soivat noin 12–13 minuuttia, ja niistä voi päätellä vainajan iän ja sukupuolen.

– Alkusoittona soitetaan ikävuodet, naiselle pienellä kellolla, jolloin kuuluu korkeampi kumaus, ja miehelle isolla kellolla, jolloin kumaus on matalampi. Jokaista vuosikymmentä kohtaan soi kolmen sarja kelloja. Pienen tauon jälkeen soitetaan yksittäiset ikävuodet yksitellen. Sen jälkeen soitetaan kaikille samanlainen noin kymmenen minuutin pituinen loppusoitto vuorotellen pienellä ja isolla kellolla, kertoo seurakuntamestari Jaana Suvivuo.

Vuoteen 1996 asti Enon kahta kirkonkelloa soitettiin käsin kellotorniin kiiveten. Nykyään kellojen soittoa ohjataan kellonsoittojärjestelmän kautta. Kellot voidaan laittaa soimaan kirkon sakastin kosketusnäyttöpaneelista reaaliaikaisesti tai ajastamalla ne etukäteen tietokoneella tai puhelimella.

Tuupovaaran kirkon tornissa kumisee yksi kello

Tuupovaaran kirkon tornissa on vain yksi rautakello, jota soitetaan vainajalle käsin omaisten pyynnöstä yleensä arkisin kello yhdeksän aikaan. Kellon kyljessä olevan tekstin perusteella se on peräisin vuodelta 1960.

– Kello on hankittu vanhan kellon haljettua, kertoo seurakuntamestari Jukka Heikura Vaara-Karjalan seurakunnasta.

Tuupovaarassa vainajan sukupuolen voi päätellä soiton rytmistä, joka miehillä on hitaampi. Heikuran mukaan naisten sanomakelloissa kelloa näpäytetään noin kuuden sekunnin välein, miesten sanomakelloissa noin kymmenen sekunnin välein. Sanomakellojen soitto kestää noin kymmenen minuuttia.

– Talvella pakkasella soitetaan luukut kiinni ja kovalla pakkasella ei soiteta ollenkaan.

Kontiolahden kirkon kellotapulissa on iso rautakello ja pienempi pronssikello

Kontiolahdella sanomakelloja soitetaan pääsääntöisesti sen viikon torstaiaamuna, jolloin siunaustilaisuus on.

– Lähtökohta on, että sanomakellot soitetaan Kontiolahden seurakunnan jäsenille, mutta myös ulkopaikkakuntalaisille voidaan sopia kellojen soittoaika. Varatakseen soittoajan omaiset ovat itse yhteydessä tänne virastoon. Myös kirkkoon kuulumattomalle voidaan soittaa sanomakellot, mikäli omaiset toivovat niin, kertoo toimistosihteeri Suvi-Tuuli Turunen.

Kontiolahdella kellotapulissa kajahtelee kaksi kelloa, vuonna 1962 Lokomolta hankittu isompi rautakello ja kaavilaisen Juutilaisen valimon vuonna 1989 tekemä pienempi pronssikello.

– Isolla kellolla soitetaan kuolleille ensin täydet kymmenet, yksi kumahdus per vuosikymmen, ja pienellä kellolla ykkösvuodet. Kun ikä on soitettu, on pieni tauko ja sen jälkeen soitetaan vuorotellen molemmilla kelloilla yhteensä 10 minuuttia niin, että naisille aloitetaan pienellä kellolla, miehille isolla kellolla, kertoo vahtimestari Eero Pehkonen.

Kirkko on surun osaaja

Sanomakellot ovat hautajaisten ohella yksi pysähdys surussa, toteaa Kontiolahden seurakunnan II kappalainen Jaakko Muhonen.

Seurakunnat tukevat omaisia surussa monin tavoin. Omaisten on esimerkiksi mahdollista käydä surua läpi hautajaisten jälkeen seurakunnan työntekijän kanssa, ja sureville on tarjolla sururyhmiä. Lisäksi seurakunnan erilaiset kerhot, tilaisuudet ja messut ovat yksinäisyyden kokemusta lieventäviä yhteyden hetkiä.

– Kirkko on surun osaaja ja meillä on kuoleman kohdatessa vastaus, joka nousee kristinuskon ydinsanomasta ja kirkon päätehtävästä, Muhonen sanoo.

Tea Ikonen

Kellojen soittoja

Sanomakellot
Saattokellot hautaan vietäessä
Ehtookellot lauantaisin klo 18
Huomenkellot sunnuntaisin klo 9
Papinkellot sunnuntaisin klo 9.45
Yhteensoitto tai kutsukellot sunnuntaisin 5–10 minuuttia ennen messun alkua
Loppusoitto/päätöskellot messun päättyessä

Uskon uudet ainekset

Yhdisteletkö erilaisia uskontoperinteitä? Niin on aina tehty, sillä uskonnot elävät aina kussakin ajassa ja ympäristössä.

Yhdisteletkö erilaisia uskontoperinteitä? Niin on aina tehty, sillä uskonnot elävät aina kussakin ajassa ja ympäristössä.

Hymyilevä mies istuu kirjahyllyn äärellä. — Jussi Sohlbergin mukaan kristilliseen spiritualiteettiin on mahdollista sisällyttää aineksia myös toisista perinteistä. – Tuntuisi oudolta ja erikoiselta, että Jumala olisi antanut hengellistä viisautta ja arvokkaita asioita vain osalle kulttuureista, ja muut olisi jätetty pimeyteen tai paitsioon. Kuva: Esko Jämsä/Kirkko ja Kaupunki

Suosituille uskonnollisille ja henkisille virtauksille on yhteistä se, että niistä kiinnostuneet ihmiset yhdistelevät aineksia erilaisista uskontoperinteistä. Näin sanoo kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön tutkimuskoordinaattori ja uskontotieteilijä Jussi Sohlberg, joka seuraa työssään uskonnollisuuden muutosta Suomessa.

– Yhdistävänä piirteenä voidaan pitää myös kokemuksellisia menetelmiä, joissa henkisyys liittyy konkreettiseen tekemiseen ja ruumiillisuuteen. Tärkeää on se, minkä koetaan toimivan omassa elämäntilanteessa, Sohlberg sanoo.

– Tällaisia menetelmiä ovat esimerkiksi meditaatio, jooga, tarot-korttien käyttö, manifestointi, enkelihenkisyyden menetelmät kuten enkelikortit ja kanavointi sekä shamanismi ja sakraali seksuaalisuus.

Nämä piirteet näkyvät Sohlbergin mukaan punaisena lankana viime vuosien uskonnollisuutta ja henkisyyttä kartoittavissa tutkimuksissa samalla, kun uskonnottomuus yleistyy erityisesti nuoremmissa ikäluokissa. Henkisyyteen suhtautuu myönteisesti myös osa niistä, jotka mieltävät itsensä uskonnottomiksi, agnostikoiksi tai ateisteiksi.

Nousevista trendeistä Sohlberg nostaa esiin uushenkisyyden monimuotoiset virtaukset, jotka ovat tämän päivän suomalaista kansanuskoa, sekä kasvavan mielenkiinnon shamanistisia kursseja, työpajoja ja rumpupiirejä kohtaan.

– Uushenkinen uskonnollisuus limittyy osittain kristilliseen kieleen ja kuvastoon, mutta niitä tulkitaan eri tavalla kuin kristillisissä kirkoissa.

Myös monet buddhalaisuuden harjoittajat yhdistelevät Sohlbergin mukaan vaikutteita erilaisista perinteistä. Suomessa toimii noin 50 buddhalaista yhteisöä, jotka julkaisevat meditaatiota, filosofiaa ja tietoisuutta käsittelevää kirjallisuutta, ja maakuntiin nousee buddhalaisia retriittikeskuksia.

Sohlberg toteaa, että buddhalaisuus on monimuotoinen perinne, johon liittyy esimerkiksi Kaakkois-Aasiassa myös erilaisten henkiolentojen palvontaa.

– Taustaltaan kantasuomalaisia ihmisiä kiinnostavat erityisesti Tiibetin buddhalaisuus ja zen, joissa on pitkälle hioutuneita meditaatiomenetelmiä ja tietoisuusharjoituksia. Myös buddhalaisuuden filosofinen puoli kiehtoo.

Ilman vuorovaikutusta mikään perinne ei pysy elinvoimaisena

Osa konservatiivikristityistä on huolissaan siitä, että kirkko irtautuu teologisista juuristaan ja sanomastaan, kun uskonnolliset traditiot vaikuttavat toisiinsa. Tilanteessa nähdään merkkejä synkretismistä eli uskontojen sekoittumisesta.

Jussi Sohlberg ei ole huolestunut siitä, että monitahoinen kristillinen perinne muuttuisi joksikin muuksi ja sen perusolemus katoaisi.

– Uskonnolliset perinteet ovat aina olleet tietyllä tavalla synkretistisiä ja tarjonneet toisilleen peilauspintoja. Jo Vanhan testamentin aikana juutalaisuus ammensi vaikutteita muinaisitämaisesta kulttuurista ja persialaisista uskonnoista. Uuden testamentin sivuilta alkoi kristinuskon vuosisatoja kestänyt vuorovaikutus antiikin filosofian virtausten kanssa.

– Myöhemmin kristinuskon leviäminen vei sen kosketuksiin erilaisten kansanuskon perinteiden kanssa, ja ne ovat vaikuttaneet siihen. Suomessa vanha kansanusko on elänyt pitkään rinta rinnan kristillisen perinteen kanssa.

Sohlberg siteeraa yhdysvaltalaista uskontososiologia Peter L. Bergeriä, jonka mukaan uskonnollinen perinne tarvitsee vahvaa dialogia ympäröivän yhteiskunnan ja erilaisten maailmankatsomusten kanssa. Ilman vuorovaikutusta mikään traditio ei pysy elinvoimaisena.

– Kristinuskolla on pitkä historia, jonka aikana se on kyennyt mukautumaan erilaisiin kulttuureihin. Mukautumisen ansiosta kirkko on löytänyt kosketuspintoja erilaisten kulttuuri- ja uskontoperinteiden piirissä eläviin ihmisiin.

Sohlbergin mukaan suomalainen uskonnollisuus on tällä hetkellä voimakkaassa murroksessa, jossa erottuu useita eri suuntiin vaikuttavia muutoksia.

– Evankelis-luterilaiseen kirkkoon jäsentynyt uskonnollisuus ei ole katoamassa, mutta kirkon ja kristinuskon paikka yhteiskunnassa on jo muuttunut.

Uskonnollisia perinteitä yhdistelevä voi tukeutua tutkimustietoon, järkeen ja johdatukseen

Ihmisten arjessa eri perinteiden yhdisteleminen jatkuu Jussi Sohlbergin mukaan myös tulevaisuudessa. Onko sisäisesti yhtenäisen ja johdonmukaisen maailmankatsomuksen muodostaminen vielä mahdollista?

– Ihmiset eivät koe asiassa ristiriitaa, vaan heidän kysymyksensä on, miten asiat toimivat käytännössä. Uskonnollisuuteen voi liittyä piirteitä erilaisista ja keskenään jännitteisistäkin perinteistä, Sohlberg sanoo.

Kristinuskon näkökulmasta tilannetta voi Sohlbergin mukaan lähestyä inklusiivisen spiritualiteetin avulla. Kyse on teologisesta ajattelutavasta, jonka mukaan kaikissa uskonnoissa on vähintäänkin oikeita näkökulmia totuuteen, Jumalaan ja ihmiseen.

– Tällaiselta pohjalta näen mahdolliseksi varsin avaran ja sisäänsä sulkevan kristillisen spiritualiteetin. Siinä kristillinen identiteetti säilytetään ja juuret ovat kristillisessä hengellisyydessä samalla, kun ihmisellä on valmius omaksua vaikutteita myös erilaisista uskontoperinteistä kriittisesti asioita puntaroiden.

– Tällaisessa harkinnassa on mahdollista käyttää kristillistä perinnettä ja kokemusta, uusinta tutkittua tietoa, järkeä ja johdatusta.

Sohlberg mainitsee, että kirkon viimeisimmän nelivuotiskertomuksen mukaan suurin osa suomalaisista suhtautuu eri uskontoihin inklusiivisen ajattelutavan mukaisesti.

– Moni suomalainen ajattelee, että kristillisen uskon sisään on mahdollista liittää erilaisia henkisyyden ja kulttuurin elementtejä. Vain pieni joukko samastuu eksklusiiviseen eli poissulkevaan ajattelutapaan, jonka mukaan on vain yksi oikea uskonto, ja muut ovat erheellisiä ja vääriä.

Taneli Kylätasku

Laajempi versio artikkelista on julkaistu alun perin Kirkko ja kaupunki -lehdessä 13/2023: https://issuu.com/kirkkojakaupunki/docs/kirkko_ja_kaupunki_2023_13_helsinki

5x mielessä: Tavoitteena jätteiden hyötykäyttö

Kontiosuon jätekeskuksen ja Kontiokaaren itsepalveluaseman kautta kulkee vuosittain 40 000 tonnia jätettä. Käyttöpäällikkö Juho Mutanen vastaa kaikesta, mitä keskuksella tapahtuu.

Kontiosuon jätekeskuksen ja Kontiokaaren itsepalveluaseman kautta kulkee vuosittain 40 000 tonnia jätettä. Käyttöpäällikkö Juho Mutanen vastaa kaikesta, mitä keskuksella tapahtuu.

Mies kirkkaassa työtakissa seisoo karhupatsaan vierellä. — Kontiokaaren uudella itsepalveluasemalla on laajat palvelut. – Ihmisten asenne kierrätystä kohtaan on muuttunut paremmaksi. Kun tulin tänne töihin kuusi vuotta sitten, ajattelivat ihmiset enemmän, että kaikki menee samaan monttuun, mutta se asenne on muuttunut, toteaa jäteaseman käyttöpäällikkö Juho Mutanen. Kuva: Tea Ikonen

KÄYTTÖPÄÄLLIKKÖ. Toimin käyttöpäällikkönä Puhas Oy:n Kontiosuon jätekeskuksella. Hakeuduin opiskelemaan ympäristöalaa, koska olen kiinnostunut ympäristöstä. Valmistuttuani kuusi vuotta sitten ammattikorkeakoulusta tulin suoraan tänne jätekeskukselle töihin. Aloitin palveluneuvojan tehtävissä ja nyt vastuullani ovat kaikki jätekeskuksen toiminnot.
JÄTEKESKUS. Voimme ottaa vastaan lähes kaikki kotitalousjätteet, myös ne jätejakeet, joita kotona ei ole mahdollista lajitella. Kontiosuon jätekeskukselle toimitetaan Puhas Oy:n toimialueelta kerättävät poltettavat jätteet ja biojätteet sekä otetaan vastaan raskaan liikenteen kuormia. Kontiokaaren uudella itsepalveluasemalla otetaan vastaan yksityisten sekä yritysten lajiteltavaa jätettä kuten esimerkiksi lasia, metallia, rakennuspuujätettä ja haravointijätettä. Asemalla otetaan vastaan myös kotitalouksien sähkö- ja elektroniikkaromua sekä vaarallista jätettä kuten maaleja ja kyllästettyä puuta.
JÄTEMÄÄRÄ. Keskuksen läpi kulkee vuosittain 40 000 tonnia jätettä, ja meillä käy tuhansia asiakkaita vuodessa. Iso osa heistä asioi itsepalveluasemalla. Puolet sinne tuotavasta jätteestä on puutarhajätettä, puolet muuta lajiteltavaa jätettä. Itsepalveluaseman asioinnit vilkastuvat yleensä sulan maan aikaan. Yhdyskuntajätettä tuodaan tasaisemmin pitkin vuotta.
LAJITTELU. Pyrimme välttämään kaatopaikkaamista viimeiseen asti, ja suurin osa tänne tulevasta jätteestä lähtee hyötykäyttöön kotimaisten yhteistyökumppaneiden kautta. Energiahyödynnettävillä jätejakeilla tuotetaan lämpöä ja sähköä. Materiaalit pyritään pitämään kuitenkin kierrossa mahdollisimman pitkään. Oikea bio- ja pakkausjätteiden lajittelu kotona on tärkeää, jotta materiaalit saadaan hyödynnettyä. Kotitalouksilla on merkittävä rooli kierrätystavoitteeseen pääsemisessä.
KULUTUS. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että kannattaisi jo kaupassa miettiä ostovalintojaan. Maailman ylikulutuspäivä, jolloin ihmisten ekologinen jalanjälki ylittää laskennallisesti maapallon kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja käsitellä kasvihuonepäästöjä, on syksyllä, mutta meillä suomalaisilla se on jo helmi-maaliskuussa. Onko meidän pakko kuluttaa niin paljon?

Tea Ikonen

Aikuisten tehtävä on rakentaa lapsille hyvää maailmaa

Marraskuun lopulla vietetään lapsen oikeuksien viikkoa, jonka tämänvuotinen teema on lapsen oikeus hyvinvointiin. Teema on esillä myös Kato mua -tapahtumassa 25. marraskuuta.

Marraskuun lopulla vietetään lapsen oikeuksien viikkoa, jonka tämänvuotinen teema on lapsen oikeus hyvinvointiin. Teema on esillä myös Kato mua -tapahtumassa 25. marraskuuta.

Kahden lapsen jalat, joissa tennarit. — Lapsen oikeuksien viikolla kiinnitetään huomiota erityisesti lasten ja nuorten mielen hyvinvointiin. Mielenterveyden kannalta merkittävä asia on, että joku huomaa ja välittää. Kuva: Lapsen oikeuksien viikko

Kato mua -tapahtuman ohjelmassa on kirkkohetki Joensuun kirkossa sekä non-stop-periaatteella pyöriviä toimintapisteitä yhteiskoulun lukiolla. Alakoululaisille ja heidän perheilleen suunnatun tapahtuman pääesiintyjä on vatsastapuhuja Sari Aalto, jolla on päivän aikana kaksi esitystä. Esitysten jälkeen on mahdollisuus tavata Aalto ja hänen nukkensa sekä ottaa yhteiskuvia.

– Ajatus on, että lapsi ja aikuinen voisivat osallistua toimintapisteisiin yhdessä ja lapsi saisi tulla nähdyksi ja kuulluksi. Toteutuisi se, että lapsi pystyy sanomaan aikuiselle: kato mua, kun osaan tämän hienosti, kertoo nuorisotyönohjaaja Noora Kähkönen Joensuun seurakunnasta.

Tapahtuman teema on lapsen oikeus hyvinvointiin, erityisesti mielen hyvinvointiin. Se näkyy tapahtumassa esimerkiksi yhdessäolona ja kiinnittämällä huomiota turvaverkkoihin. Perhe tai joku lähellä oleva aikuinen, kaverit ja muut lapsen ja nuoren ympärillä olevat ihmiset ovat mielenterveyden kannalta tärkeitä.

Jos lapsista ei pidetä huolta, ei yhteiskuntakaan ole kestävällä tasolla

Lapsen oikeus hyvinvointiin on myös valtakunnallisen Lapsen oikeuksien viikon (20.–26.11.) teema. Viikon tavoitteena on edistää YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen tunnettuutta erityisesti lasten ja nuorten parissa. Sama teema on myös Lastensuojelun Keskusliiton koordinoiman lapsen oikeuksien viestintäverkoston tämän vuoden teema.

– Haluamme nostaa erityisesti mielen hyvinvointia, koska se on ollut paitsiossa viime vuodet, toteaa viestinnän asiantuntija Maria Talvitie Lastensuojelun Keskusliitosta.

Myös nuoret itse ovat pitäneet mielenterveysteemaa esillä. Erityisasiantuntija Ira Custódio Lastensuojelun Keskusliitosta kertoo, että kouluterveyskyselyiden mukaan nuorten ahdistus koronan jälkeen ei ole vähentynyt Suomessa. Erityisesti tytöillä se on yleistä.

YK:n lapsen oikeuksien komitea on kiinnittänyt huomiota muun muassa palvelujen resursointiin Suomessa ja siihen, että mielenterveyden näkökulmasta huomioitaisiin eri lapsiryhmien erilaiset tarpeet. Komitean tuoreiden suositusten mukaan Suomessa tulisi entistä vahvemmin ottaa lapset ja nuoret mukaan pohtimaan, miten mielenterveysongelmia voitaisiin ennaltaehkäistä.

Esimerkiksi perheiden köyhyys kuormittaa lapsiakin, ja heikko taloustilanne tarkoittaa helposti kaveripiirin ulkopuolelle jäämistä. Myös syrjintä tai pelkkä syrjinnän pelko kuormittaa vähemmistöihin kuuluvien lasten mieltä.

Aikuisten tehtävä on rakentaa maailma, jossa lapset voivat hyvin.

– Jos lapsista ei pidetä huolta, ei yhteiskuntakaan ole kestävällä tasolla, Custódio toteaa.

Mielenterveyden kannalta on tärkeää, että joku välittää

Joensuun seurakuntien kasvatustyö tukee lasten ja nuorten hyvinvointia järjestämällä pitkin vuotta maksutonta, avointa ja turvallista toimintaa, jota vetävät koulutetut työntekijät tai vapaaehtoiset. Lisäksi seurakuntien nuorisotyöntekijät käyvät kouluilla pitämässä oppitunteja ja pidempiäkin kursseja kaveritaidoista.

– Kysykää, mitä kuuluu ja miten menee. Mielenterveydelle on merkittävää, että joku huomaa ja välittää, Noora Kähkönen vinkkaa meille kaikille.

Tea Ikonen

Kato mua la 25.11.2023

Lapsen oikeuksien tapahtuma, teemana lapsen oikeus mielen hyvinvointiin
Alkaa lasten kirkkohetkellä klo 12 Joensuun kirkossa (Papinkatu 1b)
Toimintapisteet klo 13 alkaen yhteiskoulun lukiolla (Papinkatu 3)
Järjestäjät: Joensuun ev.lut. seurakunnat yhteistyössä lapsiperhepalveluja tuottavien järjestöjen kanssa

Pääkirjoitus: Hautausmaita tutkimassa

Kun maailmalla on levotonta, tunnen tarvitsevani jotain turvallista ja pysyvää.

Kun maailmalla on levotonta, tunnen tarvitsevani jotain turvallista ja pysyvää. Minulle hautausmaat ovat paikkoja, jotka maadoittavat ajatukset tähän hetkeen ympärillä olevasta myllerryksestä huolimatta. Kun kävin vastikään istuttamassa kanervat edesmenneiden sukulaisteni haudoille, jäin miettimään hautausmaiden merkitystä.

Hautakivet ja muistomerkit säilyttävät mielissämme muiston vainajista. Hautausmailla voimme kunnioittaa menneitä sukupolvia ja rakkaita ihmisiä, jotka ovat poistuneet elämästä. Kun suru on tuore, hautausmaalla käyminen auttaa meitä hiljentymään ja käsittelemään surua rauhallisessa ja arvokkaassa paikassa.

Suomalaiset hautausmaat ovat täynnä historiaa ja perinnettä. Saatamme törmätä aidattuihin alueisiin, joille mahtisukujen edustajat jälkeläisineen on haudattu. Löydämme myös vaatimattomia muistomerkkejä, jotka nekin kertovat jollekin rakkaan ihmisen poismenosta. Itseäni on aina viehättänyt ajatus siitä, että hautausmailla sotien sankarit, kuuluisuudet ja me kaikki tavalliset tallaajat olemme lopulta yhdessä ja samassa paikassa – samanarvoisina.

Vuodenaikojen vaihtelu tuo oman mausteensa hautausmaiden tutkimiseen. Kesällä ilahduttaa erityisesti vihreys ja kauniit kukka-asetelmat. Pyhäinpäivän iltana syksyn pimeys on jo vallannut hautausmaan, mutta kynttilämeret loistavat valoisina. Jouluna saa monesti nauttia hautausmaan talvisesta tunnelmasta, kun maa alkaa hiljalleen peittyä lumivaipan alle.

Joensuun hautausmaihin on nyt mahdollisuus tutustua entistä tarkemmin uuden hautakarttapalvelun avulla. Tässä lehdessä kerromme, miten tietty hauta on jatkossa helppo löytää verkosta ja miten hautakarttapalvelu auttaa ohjaamaan oikealle haudalle paikan päällä hautausmaalla. Uutta palvelua voi kokeilla vaikka tulevana pyhäinpäivänä.

Kirsi Taskinen
viestintäpäällikkö
Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymä
kirsi.taskinen@evl.fi

Kolumni: Huomaamaton mutta tärkeä työ

Jokainen ihminen on tärkeä ja korvaamaton. Siksi jokaisella täytyy olla tilaa yhteiskunnassamme ja elämässämme.

Silmälasipäinen, ruskeatukkainen mies hymyilee kameraan päin. Vanha tarina kertoo tehtaasta, jossa oli todella hankala viikko. Työt toisensa jälkeen pysähtyivät, eikä tuotantoa tahtonut syntyä lainkaan. Ne, joiden tehtävänä oli korjata koneita, jotka eivät toimineet, olivat myös ihmeissään: mistä tämä kaikki oikein johtui? Lopulta joku keksi. Tehtaalta oli sairauden takia ollut poissa huomaamaton pieni mies, jonka tehtävänä oli ainoastaan öljytä koneet. Kukaan ei ollut ymmärtänyt tehdä hänen tehtäväänsä – ja niinpä kone toisensa jälkeen pysähtyi.

Välillä mietin ihan samanlaisia asioita. Jotkut ihmiset ja asiat, työt ovat meille itsestäänselvyyksiä. Emme edes huomaa, kun asiat hoituvat. Mutta jos kukaan ei teekään noita asioita, pysähtyy koko yhteiskunta (tai ainakin merkittävä osa siitä).

Minusta tarpeetonta ja turhaa ihmistä tai työtä ei ole olemassakaan. Emme usein näitä huomaa, emme arvosta tai näe mitenkään merkityksellisenä. Ja kuitenkin: kun pienet asiat eivät ole paikallaan, huomaamattomat työt jäävät tekemättä; kun hiljaiset ja vaatimattomat ihmiset ovat poissa, jäävät valtavan suuret ja tärkeätkin asiat tapahtumatta.

Jokainen ihminen on tärkeä ja korvaamaton. Siksi jokaisella täytyy olla tilaa yhteiskunnassamme ja elämässämme.

Ja siksi on hyvä ymmärtää myös tämä – kaikista ei voi tulla korkeasti koulutettuja ammattilaisia, asiantuntijoita, tutkijoita. Me tarvitsemme myös niitä ihmisiä, joiden varassa tosiasiassa meidän yhteiskuntamme toimii. Jos pienet asiat eivät ole kunnossa, suurillekaan ajatuksille ja ajattelijoille ei ole tilausta. Tässä kohtaahan joku alkaisi luetella niitä ammatteja, joita emme huomaa tai arvosta. En kuitenkaan tee niin, koska sehän tarkoittaisi, että minäkin, vaikka tarkoitan hyvää, lasken tietyt ammatit, tehtävät ja ihmiset toisia huonommiksi.

Nuorten maailma ja nuoret itse ovat minulle tärkeitä. Siksi haluan myös korostaa sitä, että jokainen nuori tulevaisuuden toiveineen ja haaveineen on tärkeä. Mikä työ ja tehtävä tahansa, jota haluaa tehdä, on arvokas.

Ja samalla on hyvä muistaa, että joukossamme on myös ihmisiä, joista ei vain tule ”tuottavia” yhteiskunnan jäseniä. Henkisistä tai fyysisistä syistä. Se ei saa kuitenkaan kenenkään mielessä viedä heiltä ihmisarvoa. On tärkeää, että pidämme kaikista ihmisistä huolta – se on myös meidän ihmisarvomme mitta.

Matti Nevalainen
erityisnuorisotyönohjaaja
Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymä
matti.nevalainen@evl.fi

”Mitä sitä voisi eläkkeellä ollessaan tehdä?”

Rantakylän kirkolla järjestetään marraskuussa iltapäivätapahtuma, jossa hiljattain eläkkeelle jääneet ja pian eläkkeelle jäävät pääsevät porukalla pohtimaan uutta elämänvaihetta.

Rantakylän kirkolla järjestetään marraskuussa iltapäivätapahtuma, jossa hiljattain eläkkeelle jääneet ja pian eläkkeelle jäävät pääsevät porukalla pohtimaan uutta elämänvaihetta.

Kaksi hymyilevää naista juttelee kadulla. — Tuoreet eläkeläiset Merja Mäkisalo-Ropponen ja Ilona Pietarinen kertovat omia kokemuksiaan eläkkeelle jäämisestä Elävänä eläkkeellä -tapahtumassa Rantakylän kirkolla 16. marraskuuta. Kuva: Tea Ikonen

Elävänä eläkkeellä -tapahtumaan ovat tervetulleita kaikki, jotka haluavat uutta kipinää eläkevuosiinsa. Ohjelmassa on makupaloja monologista Anjan lähes erinomainen elämä, jota Minna Maaria Virtanen esittää Joensuun kaupunginteatterissa tällä syyskaudella.

Pielisensuun seurakunnan pappi Anna-Riitta Pellikka herättelee ajatuksia eläkkeelle jäämisestä elämänvaiheena. Tapahtuman työpajoissa voi katsella elämää eteenpäin ja taaksepäin. Mitä unelmia minulla on? Mitä haluaisin vielä kokeilla ja oppia? Uskaltaisinko vielä hypätä johonkin aivan uuteen?

Päiväkahvin yhteydessä on tarjolla kakku- ja hedelmäbuffet. Päivän aikana on myös mahdollisuus tutustua erilaisiin vapaaehtoistehtäviin.

Seurakuntalaiset ovat olleet alusta asti aktiivisesti mukana tapahtuman suunnittelussa

Merja Mäkisalo-Ropponen ja Ilona Pietarinen ovat eläkkeellä olemisen kokemusasiantuntijoita. He kertovat tapahtumassa omista kokemuksistaan eläkkeelle jäämisestä. Pietarinen on toiminut sairaanhoitajana koko työuransa. Mäkisalo-Ropponen jäi toukokuun alussa eläkkeelle kansanedustajan työstä.

Ajatus eläkkeelle jääneiden ja kohta jäävien omasta tapahtumasta syntyi, kun Mäkisalo-Ropponen mietti yhdessä juuri eläkkeelle jääneen tuttavansa kanssa, että mitä sitä voisi eläkkeellä ollessaan tehdä. Kirkkokahveilla hän kertoi näistä pohdinnoista papille.

Kun asiaa sitten ruvettiin seurakunnassa porukalla edistämään, diakoniatyöntekijä kutsui Mäkisalo-Ropposen mukaan keskustelemaan. Syntyi idea tämän kaltaisesta tapahtumasta.

– On ollut kiva kokea sitä, että me tavan seurakuntalaiset ollaan oltu tekemässä tapahtumaa. Tämä on ollut tosi innostavaa, Mäkisalo-Ropponen kiittelee.

Ohjelmanumeroiden välissä osallistujilla on mahdollisuus ajatustenvaihtoon ja yhteiseen jakamiseen

Eläkkeelle jäädessä ollaan monenlaisten elämänmuutosten pyörteissä. Moni pitää huolta ikääntyneistä läheisistään ja lapsenlapsista. Parisuhteen tasapaino saattaa heilahtaa, kun eläkkeelle jäädään eri aikaan. Uudessa tilanteessa ihminen voi myös kokea yksinäisyyttä.

– Työpaikka on ollut monelle tärkeä yhteisö. Mihin yhteisöön kuulun työuran jälkeen vai kuulunko mihinkään? Kaiken keskellä on tärkeää kuunnella itseään ja omia tarpeitaan, sanoo Rantakylän seurakunnan diakoniatyöntekijä Raija Alhosaari.

Tapahtumassa on varattu aikaa porinoille lähellä istuvien kanssa sekä yhteiselle keskustelulle.

– Yhteinen keskustelu on hyvin tärkeää. Me haluamme kuulla ja jakaa yhdessä osallistujien kanssa kokemuksia, toiveita ja odotuksia. Jokaisen ajatukset ovat ainutkertaisia ja arvokkaita, Alhosaari sanoo.

Hän painottaa, että keskusteluun osallistuminen ei ole vaatimus. Tapahtumaan voi tulla myös kuulostelemaan hiljaa itseään.

Hanna Pekkanen

Elävänä eläkkeellä to 16.11. klo 13–16 Rantakylän kirkolla. Tapahtuma on maksuton. Tarjoilun vuoksi pyydetään ilmoittautumaan viimeistään 12.11. www.joensuunseurakunnat.fi/ilmoittaudu tai puhelimitse 013 263 5300. Järj. Joensuun, Pielisensuun ja Rantakylän seurakuntien diakonia- ja aikuistyö.

Sana: Aika laulaa ja aika rukoilla

Miten nopeasti tulikaan aika rukoilla ja aika laulaa rauhaa maailmaan.

Pyhäaamuna Hoilolan kirkolla itärajalla, messun jälkeen, taivas tummeni lähes mustaksi. Rajun tuulen mukana maahan iski raekuuro vailla vertaa. Muutamassa minuutissa maa oli valkoinen ja uusi. Ihmetellen lähdin ajamaan kohti Kiihtelysvaaraa, kohti uutta messua. Oli uskon ja epäuskon sunnuntai.

Tuupovaaran kirkon kohdalla oli useita autoja parkkipaikalla. Kirkossa oli meneillään kuoroharjoitukset tulevaa Rauhanmessua varten. Miten nopeasti tulikaan aika rukoilla ja aika laulaa rauhaa maailmaan.

Yksi harjoiteltavista musiikkikappaleista oli Leonard Bernsteinin kappale Somewhere (suom. Jossain), musikaalista West Side Story. ”Jossain paikka on, on paikka meillekin, taivaan alla on rauha vain meillekin. Jossain, kerran löydämme elämän uuden, anteeksiantavaisuuden.”

Kiihtelysvaaran messun aikana lähes huomaamatta tuli aurinko esiin. Sadepisarat loistivat syksyisellä nurmella. Liityimme ajatuksissamme palestiinalaisen litanian rukoukseen:

”Jeesus Vapahtajamme, silmämme katsovat sinuun, ainoaan auttajaamme näinä vaikeina aikoina. Me rukoilemme, että avaisit maailman, israelilaisten ja palestiinalaisten silmät näkemään oikeuden ja sovituksen. Auta meitä näkemään, että yhden ihmisen turvallisuus ja vapaus riippuu muiden turvallisuudesta ja vapaudesta. Herra, kuule rukouksemme.”

Anne Angervo
kirkkoherra
Vaara-Karjalan seurakunta

Äänestys avasi Annalle papin uran

Rantakylän seurakunnan pappi Anna Holopainen vihittiin virkaansa ensimmäisten naisten joukossa 35 vuotta sitten. Pian eläkkeelle jäävän Holopaisen työuralle on mahtunut monta mullistusta.

Rantakylän seurakunnan pappi Anna Holopainen vihittiin virkaansa ensimmäisten naisten joukossa 35 vuotta sitten. Pian eläkkeelle jäävän Holopaisen työuralle on mahtunut monta mullistusta.

Pappi on pyörän kanssa pyörätiellä. — Anna Holopainen on tehnyt melkein koko työuransa Rantakylän seurakunnassa. Kun hänet aikoinaan vihittiin papiksi, oli seurakuntalaisten ja median kiinnostus suurta, mutta nykyään nainen pappina ei ole enää erikoinen juttu. – Alkuaikoina saattoi joku omainen sanoa hautajaisten jälkeen, että hyvinhän se meni. Ihan selvästi he jännittivät, että miten tuo pärjää. Ei sellaista ole enää ollut, Holopainen naurahtaa. Kuva: Tea Ikonen

Se päivä oli torstai, Anna Holopainen muistelee. Pappisviran avaamisesta naisille oli äänestetty kirkolliskokouksessa kolmesti aiemminkin, vuosina 1963, 1976 ja 1984, mutta esityksen läpimenoon vaadittava 3/4 enemmistö saatiin tuona marraskuisena torstaipäivänä vuonna 1986.

– Kutsuin Rantakylän seurakunnassa pappina olleen Esko Kähkösen ja hänen vaimonsa Merjan kotiini kahveille, ja juhlimme päätöstä, Holopainen muistelee.

Holopainen toimi tuohon aikaan Rantakylän seurakunnan lehtorina. Lehtori ja uskonnonopettaja olivat ne ammatit, joihin naispuoliset teologit saattoivat ennen pappisviran avautumista hakeutua. Seurakuntalehtori sai esimerkiksi saarnata ja pitää rippikouluja, mutta hänellä ei ollut oikeutta toimia jumalanpalveluksessa liturgina, kastaa, konfirmoida rippikoululaisia, vihkiä avioliittoon eikä haudata.

”En koskaan hakenut sitä virkaa”

Holopaisen kiinnostus seurakunnalliseen työhön syttyi nuoruudessa kotikylässä Viinijärvellä, jossa hän piti tyttökerhoa. Erään kerhokerran jälkeen tavaroita kaappiin laittaessaan Holopaiselle tuli vahva tunne, että hän haluaa työskennellä kirkossa, vaikka ei vielä silloin tiennyt, mitä hän naisena voisi kirkossa tehdä. Viinijärvellä tai Liperissä ei ollut seurakuntalehtorin virkoja.

Holopainen haki ja pääsi teologiseen heti kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1978. Hän valmistui keväällä 1982 ja sai ensin Lappeenrannasta seurakuntalehtorin sijaisuuden, sitten Kotkasta töitä kolmeksi vuodeksi. Vuoden 1986 alussa hän sai Rantakylän seurakunnasta vakinaisen lehtorin viran.

Kirkolliskokouksen päätös avata papin virka naisille sai lainvoiman vuoden 1988 alusta. Holopaisen lehtorin virka muutettiin kappalaisen viraksi. Siirtymäsäännöksen mukaan se oli mahdollista, jos henkilö oli ollut virassa vähintään kaksi vuotta. Holopaisella aika täyttyi juuri tuolloin.

– En koskaan hakenut sitä virkaa, Holopainen hymähtää.

Ensimmäiset naiset vihittiin papeiksi 6.3.1988. Holopainen oli yksi tuona päivänä vihityistä 94 naisteologista. Kuopiossa pappisvihkimyksen sai yhdeksän naista, joista Joensuusta vihkimyksen saivat Holopaisen lisäksi Kaarina Niskanen ja Paula Sainio.

Vihkimyspäivää Holopainen kuvaa ilon ja helpotuksen päiväksi. Seurakuntalaisten ja median kiinnostus tapahtumaa kohtaan oli valtava. Joensuusta Kuopioon matkasi linja-autollinen väkeä seuraamaan tilaisuutta. Sosiaali- ja terveysministeri Tarja Halonen lähetti onnittelun kaikille pappisvihkimyksen saaneille naisille, ja kun Holopainen piti ensimmäisen liturgiansa, oli sanomalehti Karjalainen sitä seuraamassa.

Kaikki eivät ilahtuneet

Vastustustakin tapahtuma herätti.

– Kaikenlaista törkypostia tuli kotiin, henkilökohtaista ja sellaista, jota jotkut lähettivät kaikille, joita vihittiin sinä päivänä papeiksi, Holopainen muistelee.

Kun pappisvirka avattiin naisille, oli naisten pappeutta vastustavilla edelleen mahdollisuus tulla vihityksi pappisvirkaan ja toimia kirkon tehtävissä. Alkuun naiset väistivät miespappeja, jotka eivät suostuneet olemaan alttarilla samaan aikaan naispappien kanssa. Vuonna 2006 kirkolliskokous kuitenkin linjasi, ettei naispappeuden vastustajan vakaumus saa näkyä työtehtävissä eikä esimerkiksi saa tehdä työjärjestelyjä sukupuolen perusteella.

– Muistan, että erään herätysliikkeen työntekijäpappi ei voinut tulla edes kirkkosaliin, jossa olin liturgina. Tuli sellainen olo, että näinkö saastainen minä olen. Mutta pääsääntöisesti täällä Itä-Suomessa tällaista ei ollut. Olen myös halunnut toimia niin, etten provosoi ketään.

Naisten osuus papistosta on sittemmin kasvanut tasaisesti. 2000-luvulla papiksi vihityistä enemmistö on ollut naisia. Johtavissa asemissa heitä on toistaiseksi kuitenkin vähän, vaikka poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Helsingin ja Joensuun kirkkoherroista suurin osa on naisia.

Piispan virka avattiin naisille vuonna 1990, mutta piispaksi nainen pääsi vasta 20 vuotta myöhemmin, kun Irja Askola valittiin Helsingin piispaksi. Tällä hetkellä Suomessa on kolme naispuolista piispaa: Espoon hiippakunnan piispana vuonna 2019 aloittanut Kaisamari Hintikka, Turun arkkihiippakunnan piispana vuonna 2021 aloittanut Mari Leppänen ja syyskuun alussa Mikkelin hiippakunnan piispaksi vihitty Mari Parkkinen.

Muutosten vuosikymmenet

Naispappeuden lisäksi Holopaisen työuralle on sattunut muitakin uudistuksia luterilaisessa kirkossa. On tullut uusi virsikirja, raamatunkäännös ja kirkkokäsikirja. Virsikirja on saanut kahdesti lisävihkon. Kännykät ovat syrjäyttäneet lankapuhelimet, internet ja sosiaalinen media paperisen viestinnän.

– Uusia sovelluksia ja ohjelmia on pakko opetella. Ne vievät energiaa ja aikaa ihmisten kohtaamiselta. Onko se kaikki tarpeellista, koska meidän tehtävä olisi kulkea ihmisten kanssa ja pitää omaakin hengellistä elämää yllä, lukea ja rukoilla, Holopainen pohtii.

Papin työssä on näkynyt sekin, että seurakunnan jäsenmäärä on pudonnut ja ikärakenne muuttunut. Jos ennen oli paljon kasteita, nyt on hautajaisia. Aiemmin töitä tehtiin enemmän kotoa käsin ja toimituskeskustelut käytiin kodeissa, nyt työskennellään pitkälti toimistolla.

Toisaalta kansainvälinen työ on lisääntynyt, mitä Holopainen pitää tervetulleena muutoksena. 80–90-lukujen taitteessa Joensuuhun tuli paljon venepakolaisia Vietnamista, 90-luvun alussa inkeriläisiä paluumuuttajia Venäjältä ja vuonna 2015 turvapaikanhakijoita Lähi-Idästä. Nykyään Rantakylän seurakunnan tilaisuuksissa käy paljon ulkomaalaisia opiskelijoita.

Papin tehtävä on päivittää evankeliumia

Uusi muutos odottelee kulman takana, sillä Holopainen on jäämässä eläkkeelle vuodenvaihteessa. Tämän vuoden hän on tehnyt 50-prosenttista työaikaa. Ennen varsinaisia eläkepäiviä Holopainen pitää vuosiloman, joten hänen lähtömessunsa on jo sunnuntaina 15. lokakuuta.

– Se on hirvittävän iso elämänmuutos. Olen ollut niin työorientoitunut ihminen. Mutta tämä 50 prosentin työaika on ollut hyvää vähittäistä siirtymistä, hän arvioi.

Papin työn hän on kokenut elämäntapana, joka vaatii paljon luovuutta. Tärkeää on seurata aikaansa ja lukea monipuolisesti kaikkea. Vaikka kysymys pelastuksesta säilyy samana, muuttuvat maailma ja ne asiat, jotka ihmisille kulloinkin ovat tärkeitä.

– Kuopion aiempi piispa Wille Riekkinen on sanonut, että pappien tehtävä on päivittää evankeliumia koko ajan. Se oli minusta nasevasti sanottu.

Holopainen pohtii, että papin työssä hän on saanut kohdata ja oppia ymmärtämään monenlaisia ihmisiä.

– Ihmiset elävät hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja ihmissuhteissa. Olen aika laajalla kirjolla nähnyt ihmiselämän moninaisuutta ja sitä, miten ihmiset yrittävät selviytyä. Se on lisännyt myötätuntoa ja suvaitsevaisuutta.

Tea Ikonen

Jutussa on käytetty lähteenä muun muassa verkkoartikkelia evl.fi/uutishuone/pinnalla-nyt/naiset-pappeina-30-vuotta.

5xmielessä: Taiteen tekeminen on loputonta leikkimistä

Ajomatka Lehmosta Helsinkiin ei tunnu Anneli Kurjesta koskaan pitkältä, kun samalla voi ihastella valoja ja varjoja. Taide on oiva keino päästää ulos se, mikä sisällä kuplii.

Ajomatka Lehmosta Helsinkiin ei tunnu Anneli Kurjesta koskaan pitkältä, kun samalla voi ihastella valoja ja varjoja. Taide on oiva keino päästää ulos se, mikä sisällä kuplii.

Silmälasipäinen nainen seisoo puuveistoksen vierellä. — Anneli Kurki on tehnyt veistoksia kaikenlaisista materiaaleista, mutta hänen suosikkimateriaalinsa on puu. Kurjen ja Toini Tiaisen töitä on esillä Kontiolahden seurakuntatalon yhteisötilassa. – Taide on suunnattoman suuri lääke mielenterveydelle, Kurki huomauttaa. Kuva: Tea Ikonen

VEISTÄMINEN. Olen tehnyt veistoksia kaikenlaisesta materiaalista: kipsistä, savesta, lasista, sementistä ja puusta. Maalaan myös tauluja, mutta puu on suosikkimateriaalini. Yhdistän töissäni paljon puuta ja tiffanytekniikkaa. Usein veistosteni lähtökohtina ovat erilaiset tapahtumat. Esimerkiksi kouluampumisia käsittelin tekemällä työn, jossa lasta pidetään kädellä. Höytiäisen rannalla minulla on hirsitalo, jonka kaikki räystäät ja huonekalutkin olen itse veistänyt. Se on todellinen taidetalo.
TAIDE. Taiteen tekeminen on ollut elinikäinen haaveeni. Lapsesta asti on kaikki lehtien reunatkin tullut piirreltyä, mutta opiskeluvuosien ja ruuhkavuosien aikana kuvien teko jäi vähemmälle. Vasta viisikymppisenä kävin aikuiskoulutuksena kuvanveistokoulutuksen, kun elämä alkoi olla väljempää. Kansalaisopiston kursseilla opiskelin lisäksi maalausta ja tiffanytöitä.
NÄYTTELYT. Ensimmäinen oma näyttelyni oli Lehmon kirjastossa 2000-luvun alussa. Ennen sitä töitäni on ollut esillä Karjala-talolla, ja Puunsielu-taidekeskuksessa Tohmajärvellä minulla on ollut pysyväisnäyttely 15 vuoden ajan. Olen myös tehnyt monta näyttelyä kahdestaan Toini Tiaisen kanssa. Tällä hetkellä töitämme on esillä Kontiolahden seurakuntatalon yhteisötilassa.
TYYTYVÄISYYS. Tein työurani kaupungin sosiaalipuolella. Olin nuorisopuolella ja päihdetarkkailijana viimeiset vuodet. Olen nähnyt elämän kurjan puolen, ja ymmärrän, mistä kaikesta pitää olla tyytyväinen. Koen tärkeäksi voida ilmaista käsillä tekemällä sen tunteen, mikä sisällä on. Taideporukassa se on helppoa.
ELÄMÄ. Taide on suunnattoman suuri lääke mielenterveydelle. Miten ihana on päästää valloilleen se jokin sieltä sisältä eikä pelätä, että joku arvostelee. Minulle taide on koko elämä. Ajan usein Helsinkiin, eikä matka tunnu koskaan pitkältä, kun katselen valoja ja varjoja ja ihmettelen, miten ihana tämä Suomen maa on. Minulla on kokemusta muustakin, kun olen viettänyt talvia Espanjassa. Miten voi olla surullinen tai harmissaan, kun seuraa, mitä kaikkea meillä täällä on? Taiteen tekeminen on loputonta leikkimistä.

Tea Ikonen