Kategoria: usko ja elämä

Ylpeät hän nöyryytti, vaan köyhät otti huomaansa.

Virsi 50:4

Valitettavasti liian usein Maria tuntuu vaietun luterilaisessa kirkossa. Maria tuntuu unohdetun. Usein vaikuttaa, että Jumalansynnyttäjä on vain kaunis kuva ikonissa, kun tarvitseehan Jeesus-lapsi sylissä pitäjäkseen äitinsä.

Kuitenkin Luther kirjoitti: ”Jos haluat oikein kunnioittaa Mariaa, ei tule asettua hänen eteensä ja katsoa yksin häneen, vaan hänet tulee asettaa Jumalan eteen ja paljon Jumalan alapuolelle ja riisua hänet kaikista hyveistä ja katsoa vain hänen itsensä tavoin hänen mitättömyyteensä. Silloin on ihmeteltävä Jumalan ylitsevuotavaa armoa, hänen, joka niin runsaasti ja armollisesti katsoo tuollaiseen vähäiseen, mitättömään ihmiseen, ottaa hänet suojaansa ja siunaa häntä. Tämän näyn tulee saattaa sinut rakastamaan ja ylistämään Jumalaa hänen armostaan ja tulee innoittaa sinua panemaan kaikki hyvä sellaisen Jumalan tiliin, joka katsoo niin armollisesti vähäisiin, halveksittuihin, mitättömiin ihmisiin eikä väheksy heitä.”

Maria, tuo köyhä, mitätön, halveksittu tyttö saattoi saada Jumalan suurimman armon. Tämä todistaa siitä, että Jumalamme kutsuu kaikkia luokseen. Hän ei hylkää heikkoja, hän ei hylkää sorrettuja, hän ei jätä yksinäistä yksin, hän ei jätä nälkäistä nälkäiseksi, vaan ruokkii meitä ylitsevuotavalla rakkaudella ja armollaan. Tämä kertoo siitä, että kukaan ei voi omilla teoillaan tehdä itsestään Jumalalle kelpaavaa, vaan ainoastaan ottaa ilolla ja kiitoksella vastaan lahjat Marian tavoin.

Maria ei luullut itsestään liikoja eikä alkanut ajatella, että Jumala olisi valinnut hänet Jumalan äidiksi sen takia, että hän oli niin hieno, hurskas ja kunnollinen. Jumalansynnyttäjä ei ymmärrä, eikä voikaan ymmärtää, että hän todella olisi synnyttävä Jumalan. Maria vain sanoi: tapahtukoon sinun tahtosi, ja kiitti Jumalaa. Nöyryys ei olekaan Marian teko vaan Jumalan teko Mariassa.

Näin Marian esimerkillä onkin keskeinen paikka luterilaisuudessa: yhtäältä Jumalan armo voi tulla kaikkien osaksi eli Maria antaa meille lohdutusta Jumalan ja armon kaipuuseemme. Toisaalta Marian nöyryys osoittaa ihmiselle, kuinka kenenkään ei tulisi syyllistyä itsevarmuuteen ja ylpeyteen, vaan etsiä palvelemista ja rakkautta nöyryydessä.

Anssi Törmälä
seurakuntapastori
Kontiolahden seurakunta

Aiemmin Minna Jaakkola häpesi yksinhuoltajuuttaan, mutta nykyisin hän on siitä pikemminkin ylpeä.

Puhe yksinhuoltajuudesta on usein hyvin riski- ja ongelmalähtöistä. Myös Minna Jaakkolalle, helsinkiläiselle kahden tyttären yksinhuoltajalle sana ”yksinhuoltaja” tuo mieleen epäonnistumisen, yksinjäämisen ja monenlaisen ahdingon.

– Jopa asuinalueiden arvoa voidaan mitata sillä, miten paljon alueella on yksinhuoltajia. Itselleni on kuitenkin täysin hassu ajatus, ettei joku haluaisi asua meidän naapurissa, koska olen yksinhuoltaja, kuittaa Jaakkola.

Lasten ja nuorten eroauttamisen asiantuntijana Kasper – Kasvatus- ja perheneuvonta ry:ssä toimiva Jaakkola sanookin, ettei hän oikeastaan osaa edes määrittää itseään yksinhuoltaja-termin kautta. Enemmänkin hän kokee olevansa äiti, asiantuntija, pappi, ystävä ja voimanostaja. Vaikka toki myös yksinhuoltaja.

– Aiemmin itselläni sanaan liittyi enemmän häpeää, mutta nyt olen siitä oikeastaan ihan ylpeä. Yksinhuoltajathan ovat todella vahvoja!

Jaakkolan elämässä yksinhuoltajuus tarkoittaa käytännössä sitä, että perheen ainoana aikuisena hän huolehtii kaikesta – alkaen isoista kasvatuskysymyksistä siihen, että lapsilla on riittävän terveellistä ruokaa joka päivä.

– Lapset määrittelevät arjen rytmin. Töitä ei voi tehdä liikaa, täytyy nukkua ja pitää itsestä hyvää huolta, että jaksaa iloita lapsista.

Kuuden vuoden ajan lastensa Ainon (13) ja Hiljan (7) kanssa kolmistaan asunut Jaakkola ajattelee, että vanhemmuuden vastuiden kantaminen omin päin on tehnyt hänestä ainakin osittain paremman vanhemman.

Jo varhain hän päätti siivoavansa vähemmän ja viettävänsä aikaa lasten kanssa enemmän. Kolmikosta onkin muotoutunut hyvin yhdessä viihtyvä tiimi.

– En jaksa stressata monista asioista, huolehdittavaa on muutenkin niin paljon. Lapsistani näyttää myös kasvavan omatoimisia, osallistuvia ja auttavaisia.

– Kun rahaa on vähemmän, olemme myös kekseliäitä – monia asioita voi harrastaa yhdessä lähes ilmaiseksi. Pelaamme vaikkapa paljon lautapelejä, joita saa kirjastosta, kertoo Jaakkola.

Tauko on toisinaan tarpeen

Välillä asioita on kuitenkin yksinkertaisesti kerralla liikaa. Samaan syssyyn saattaa tulla vaikkapa Wilma-viestiä eväsretkestä ja lapsen puhelu, kun kavereiden kanssa on tullut riitaa, siihen vielä maksumuistutus harrastuksesta ja ”juuri silloin yleensä löytyy täitä”.

– Siinä missä nämä haasteet ovat samoja kaikilla vanhemmilla, yksinhuoltaja selviytyy niistä itsekseen. Niissä hetkissä vanhemmuuden jakamiseen kaipaa ihan konkreettisesti toista, toteaa Jaakkola.

Asioiden ja tunteiden vyöryessä päälle Jaakkolan perheessä toimii parhaiten se, että pidetään tauko. Kaikki menot rauhoitetaan päiväksi, vaikka se tuntuu ensin mahdottomalta.

– Jos taukopäivästä ei ole apua, sitten mietitään lisäapuja. Minitaukoja voi pitää ihan päivän sisälläkin: nyt istutaan häiriöttä ruokapöytään ja kaikki kertovat kuulumiset.

Jaakkola korostaa lähiverkon merkitystä yksinhuoltajan arjessa. Siitä on korvaamaton apu tiukkojen tilanteiden kohdatessa. Hetkinä, joina ei vain jaksaisi, tai ei tiedä, miten toimisi.

– Jos jotakin voisin menneistä vuosista muuttaa, muuttaisin alkuaikojen asennettani. Ajattelin aluksi, että nyt minun pitää näyttää kaikille, että pärjään ja jaksan yksin. Yksi ihminen ei kuitenkaan voi olla kaksi vanhempaa. Apua ja tukea kannattaa opetella hakemaan muilta heti.

Kaikilla toimivaa lähiverkkoa ei ole. Siksi yhteiskunnallisten tukitoimien tulisi Jaakkolan mielestä olla kunnossa niin, että lapsille voitaisiin turvata riittävät mahdollisuudet hyvään elämään perhemuodosta riippumatta.

– Vanhemman jaksaminen ja hyvinvointi mahdollistaa samaa myös lapsille. Sen takia olisi tärkeää, että ennaltaehkäisevää työtä tehtäisiin riittävästi.

– Yksinhuoltaja tarvitsee myös vapaapäiviä ja -hetkiä. Jos lähiverkko ei pysty auttamaan, hoitoapua täytyy saada muualta.

Jaakkola toteaa olevansa itse siitä onnekas, että lähiverkko on auttanut häntä ja koko perhettä paljon.

– Lapset ovat isovanhemmilla yhden viikonlopun kuukaudessa. Jossakin vaiheessa meillä kävi myös kaupungin perhetyöntekijä, mikä oli tosi kiva juttu. Avunsaannin pitäisi olla helppoa jo silloin kun ongelmia ei oikeastaan ole, sanoo Jaakkola.

Lasten tunteet on huomioitava

Vaikeita tunteita eivät arjessa liikuttele pelkästään käytännön asioihin liittyvät sumput ja säätämiset. Yksi syvimmälle Jaakkolaan osuneista asioista yksinhuoltajuudessa on ollut lapsen kaipaus toiseen vanhempaan.

– Sille surulle en voi mitään. Voin lohduttaa ja tarjota turvaa, mutta se on suru, johon olen itse osallinen, enkä kuitenkaan voi ymmärtää sitä.

– Vanhempana joudun käsittelemään tästä aiheutuvia vaikeita tunteita itsessäni, jotta myös lapsilla on lupa puhua ja tuntea tuota ikävää, surua ja pettymystä, sanoo Jaakkola.

Eroperheiden lasten ja nuorten kanssa töitä tekevä Jaakkola tietää jo työnsä puolesta, että vaikka vanhempien parisuhde päättyy, myös toinen vanhempi on lapselle rakas ja tärkeä. Muistot ovat lapselle merkittäviä, ja jos hyviä muistoja on, niitä kannattaa Jaakkolan mukaan lapselle kertoa. Siinä saattaa itsekin löytää jotakin uutta.

– Lapset kaipaavat tarinoita ja valokuvia. He haluavat tietää, että ovat olleet toivottuja – että molemmat van-hemmat ovat heitä halunneet.

– Tällainen tarina lapselle on tärkeämpää kuin vanhemman tunne siitä, että olen katkera, pettynyt, petetty tai mitä ikinä onkaan. Vaikka tuollaisten tunteiden yläpuolelle nouseminen on vaikeata, se on kuitenkin vanhemmuutta ja aikuisuutta, toteaa Jaakkola.

Yksinhuoltajuus ei määritä Jaakkolan perhettä hänen omissa silmissään kielteisin sävyin. Myös tyttäret Aino ja Hilja toteavat yksinhuoltajaperheessä elämisen olevan ”aika tavallista” – useiden kavereiden vanhemmat ovat eronneet, perheet lähipiirissä ovat monimuotoisia ja omassa kodissa on usein muitakin ihmisiä kuin Aino, Hilja ja Minna.

– Meillä on ihana perhe! En myöskään ajattele perheeni olevan vain minä ja tyttöni, vaan siihen kuuluu monia muita läheisiä, toteaa Minna Jaakkola.

– Asioilla on sitä paitsi aina myös puolensa. Monia hyvin riitaisia erovanhempia seurattuani tunnen kiitollisuutta siitä, ettei minun tarvitse riidellä lasteni asioista.

– Uskon myös, että tyttöni osaavat kasvaessaan arvostaa vanhemmuuttani. Sitä, että tein parhaani, sanoo Jaakkola.

 

Virpi Hyvärinen

Seurakuntien kuoroilla on hyvinkin erilaisia tavoitteita, mutta kaikkia yhdistää yhdessä laulamisen ilo.

Seurakunnat järjestävät Joensuussa ja Kontiolahdella monipuolista kuorotoimintaa. Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymän kuudessa seurakunnassa toimii yhteensä parisenkymmentä kuoroa, Kontiolahden seurakunnassa viisi. Tarjontaa kuoroissa on niin lapsille, nuorille, aikuisille kuin ikäihmisillekin.

Suuressa osassa seurakuntien kuoroja ei ole pääsykoetta tai koelaulua, vaan mukaan pääsee jokainen, jolla on yhdessä laulamisen halu. Tällaisia kuoroja ovat esimerkiksi Rantakylän seurakunnan lapsikuoro Trioli, Pielisensuun seurakunnan Päivänvalo-kuoro sekä Joensuun kirkon kuoro.

– Trioliin saa tulla kuka tahansa mukaan. Kuorossa on tällä hetkellä miltei kolmekymmentä laulajaa. Esitettävät kappaleet valitsen sen mukaan, mistä lapset pitävät, meneviä ja rempseitä lauluja, kertoo kuoroa johtava kanttori Pasi Karjalainen.

– Joensuun kirkon kuoro on profiloitunut messuissa avustavaksi kuoroksi, eivätkä laulettavat kappaleet ole vaikeita. Kuoroon kaivataan lisää laulajia, erityisesti miehistä on pulaa, kertoo puolestaan kanttori, kuoronjohtaja Tuomas Pyrhönen.

Vaativampien teosten esittämiseen tähtääviin kuoroihin tullaan koelaulun kautta. Tällaisia ovat esimerkiksi perinteistä, klassista kuoromusiikkia esittävä Kontiolahden seurakunnan kamarikuoro Kaisku sekä Rantakylän seurakunnan ryhmät Arepa ja Mysterium.

– Kaiskussa laulaa pääasiassa kontiolahtelaisia musiikin harrastajia ja ammattilaisia. Kuoro on kasvanut koko ajan ja nostanut tasoaan. Huhtikuussa Kaisku esittää Bachin iki-ihanan Jesu Meine Freude -motetin, jonka tekemiseen voi tulla mukaan myös projektiluontoisesti, sanoo kuoroa johtava kanttori Mari-Annika Heikkilä.

– Gospelryhmä Arepalle on leimallista musiikin tekemisen riemu, ja sen tavoitteena on luoda raikas ja energinen sointi. Arepa teki joulun alla viiden joululaulun cd:n ja suunnitteilla on vastaava projekti uusista virsistä. Mysterium on puolestaan vanhasta, renesanssiajan musiikista innostunut kahdeksan hengen ryhmä, jonka kokoa voisi kasvattaa 12 laulajaan, kertoo ryhmiä johtava kanttori Janne Piipponen.

Kuorot tuovat messuihin iloa

Useilla seurakuntien kuoroilla keskeisenä tavoitteena on jumalanpalveluselämän rikastuttaminen. Esimerkiksi Pielisensuun ja Pyhäselän seurakuntien kaikki kuorot osallistuvat messuihin tehden niistä musiikillisesti monipuolisempia.

– Pielisensuun seurakunnan lasten ja nuorten musiikkiryhmien yhtenä tavoitteena on tuoda messuihin iloa ja yhdessä tekemisen meininkiä. Toisaalta meillä on varsin vahvat pedagogisetkin tavoitteet. Pari viikkoa sitten pitämällämme Ääniaalloilla-musiikkileirillä oli mukana 60 lasta ja nuorta, ja heitä ohjaamassa musiikkipedagogit, kertoo lapsiryhmiä johtava kanttori Tiina Korhonen.

– Toivomme, että lapsi kotiutuu omaan ryhmäänsä ja löytää paikkansa seurakunnassa. Tavoitteena on hyväksyvä ja kotoisa ilmapiiri, jossa musiikkia harrastetaan lapsen persoona huomioon ottaen, lisää Korhonen.

Pedagogiseen puoleen kiinnitetään erityistä huomiota myös Joensuun seurakunnan Noljakka Gospelissa ja Musajutussa, joita johtaa kanttori Matti Turunen. Molemmissa kuoroissa on lähtökohtana uuden oppiminen sekä ihmisen ja hänen äänensä hyvinvointi.

Monen kuoron keskeisiin tavoitteisiin kuuluu myös yhteisöllisyyden luominen. Esimerkiksi lapsikuoro Triolissa kevätretki Angry Birds -puistoon ja joulukuinen ravintolassa käynti ovat tärkeä osa kuoron kokonaisuutta.

– Pyhäselän seurakunnan Kapsäkillä on whatsapp-ryhmä, jossa pidetään yhteyttä muutenkin kuin kuoron asioissa, kertoo kanttori Liisa Kettunen.

– Päivänvalo-kuoro on yhtä lailla yhteen tulemisen muoto kuin lauluharrastus, toteaa Pielisensuun seurakunnan kanttori Mikko Juntunen.

 

Virpi Hyvärinen

Mitä tehdä, kun rahat eivät riitä lasten harrastusmaksuihin?

Yksinhuoltaja, lasten ja nuorten eroauttamisen asiantuntija Minna Jaakkola nosti julkisessa Facebook-päivityksessään 25.1.2019 esiin lasten harrastusmaksut yhtenä suurimpana yksinhuoltajaperheen arjen epäkohtana.

– On toki olemassa tahoja, jotka järjestävät ilmaisia tai hyvin edullisia harrastuksia. Mutta todella monet lajit ja kiinnostuksen kohteet rajataan jo varhain pois köyhemmiltä perheiltä. Samalla rajataan osallisuuden ulkopuolelle, torjutaan innostus ja näytetään konkreettisesti, mitkä ovat lapsen mahdollisuudet yhteiskunnassa, kirjoittaa Jaakkola postauksessaan.

– Tutkimusten mukaan harrastaminen vaikuttaa positiivisesti sekä psyykkiseen että sosiaaliseen kehitykseen hankalissakin elämäntilanteissa. Helsingissä esim. musiikkiopistoissa soittamiseen ei voi hakea avustusta. Lukukausimaksut ovat kalliit ja siis samat kaikille, Jaakkola jatkaa.

Kirjoituksessaan Jaakkola toteaa myös, että heidän perheessään on jouduttu valikoimaan harrastuksia sen mukaan, mitä ne maksavat. Toivotun telinevoimistelun sijaan on päädytty sirkusharrastukseen, koska se tulee perheelle edullisemmaksi. Puhelinhaastattelussa Jaakkola toteaa huomanneensa, että toimeentulotukea saavat perheet saavat helpommin tukea myös harrastusmenoihin, mutta juuri ja juuri omillaan toimeen tuleva ei niinkään.

– Meillä tyttöjen harrastaminen on ollut mahdollista siksi, että isovanhemmat ovat tukeneet sitä taloudellisesti, toteaa Jaakkola.

Millaista helpotusta lasten harrastuskuluihin Joensuussa on saatavilla? Toisin kuin Helsingissä, ainakin lasten musiikkiharrastukseen voi Joensuussa saada huojennusta: konservatoriolta on mahdollista hakea vapaaoppilaspaikkaa taloudellisten syiden vuoksi.

Urheiluharrastuksia eri seuroissa, eri lajien piirissä Joensuussa pääsee kokeilemaan maksutta Matala Kynnys ry:n toiminnan puitteissa. Seurojen tarjoamat maksuttomat harjoitusvuorot löytyvät Matalakynnys-liikuntakalenterista osoitteesta http://www.matalakynnys.fi.

Esimerkiksi kuluvalla viikolla kalenterista näyttäisi löytyvän mahdollisuus ainakin golfin, squashin, sulkapallon, lentopallon, hiihdon, sirkuksen ja curlingin harrastamiseen. Mahdollisuuksia lapsen harrastusmenojen huojennukseen pidempiaikaisessa urheiluharrastuksessa kannattaa kysyä suoraan seuroista.

Perheet, joilla on taloudellisesti tiukkaa, voivat Joensuussa ja Kontiolahdella hakea avustusta paitsi Siun Soten sosiaalipalveluista, myös ainakin ev.lut. seurakuntien diakoniatyöltä sekä Joensuussa Pelastakaa Lapset ry:n paikallisyhdistykseltä.

Seurakunnilta haettava harrastustuki saadaan pääsääntöisesti Tukikummit-Säätiön kautta, josta yksi perhe voi saada kertaluontoisesti tukea maksimissaan 2000 euroa. Maksimisumman saamiseen edellytyksenä on perheen taloudellisen ja muun elämäntilanteen lisäksi se, että tuki ohjautuu useammalle lapselle samassa perheessä.

Käytännössä tuen hakeminen Tukikummit-säätiöltä tapahtuu ottamalla yhteyttä oman seurakunnan diakoniatyöntekijään. Hakemus tehdään yhdessä diakoniatyöntekijän kanssa. Siinä kartoitetaan varsin tarkasti perheen taloudellinen tilanne tuloineen, menoineen ja velkoineen sekä käydään läpi sitä, miksi lapsen harrastuksen taloudellinen tukeminen olisi kyseisessä perheessä tärkeätä.

– Hakemukseen eritellään tarkasti myös se, millä tavalla haettava summa konkreettisesti käytetään. Diakoniatyöntekijä lähettää hakemuksen Kirkon diakoniarahastolle, jossa päätökset avustuksista tehdään, kertoo diakoniatyöntekijä Marja Ikonen Joensuun seurakunnasta.

 

Virpi Hyvärinen

Kylväjä lähti kylvämään…

Virsi 192

Muistan, kuinka lapsena ja nuorena sukutapaamisissa kuulin aina saman repliikin: ”Oletpa sinä kasvanut”. Se ärsyttikin välillä, mutta tuntui myös hyvältä. Tunsin itseni aina vähän aikuisemmaksi. Kasvu lapsesta aikuiseksi kuuluu asiaan: kukin kasvaa omaa tahtiaan, omanlaisekseen, muovautuen omaksi ainutkertaiseksi persoonallisuudeksi. Kasvu merkitsee muutosta – tai pikemminkin monia muutoksia. Myös kristityn kasvu. Aivan kuin aikuisella säilyy sisimmässä se sisäinen lapsi, kristityn uskon ytimessä on lapsen usko.

Hyvässä maassa siemen kasvaa muhkeaksi kasviksi vaivatta. Kristillisessä elämässä tuo uskon siemen itänee ja kasvaa täyteen mittaansa pikemminkin maaperältä, joka nyky-termein sanottuna on varsin haasteellinen. Mahtaakohan vastuksien kautta kasvanut olla lopultakin leppoisan ja helpon elämän elänyttä vahvempi?

Lapsena saadut pikkuiset kristillisen uskon siemenet pysyvät mukana. Lintu ei kaikkea ehdi syödä, kovasta maastakin löytyy halkeama, joka siementä suojaa, rikkakasvitkaan eivät kaikkea tukahduta. Muistisairas vanhus puhkeaa laulamaan äidin opettamaa tai pyhäkoulussa laulettua virttä, lausuu tutun iltarukouksen ”Levolle lasken, Luojani”. Ehtoollisleipä ja viini, niiden tuttu maku, ja mukana tutut sanat: sinun puolestasi annettu – niissä on kaikki. Itse Kristus. Ja turva.

Maalaistyttönä sain kylvää ja hoitaa omaa porkkana- ja kehäkukkapenkkiäni. Siemenet istutettiin, ja malttamattomana juoksin joka päivä katsomaan, joko sieltä voisi porkkanan syödä ja kukan poimia. Ensimmäiset idut osoittautuivat rikkaruohoiksi. Vielä piti monta kertaa kitkeä, kastella ja harventaa, ennen kuin sadosta saattoi nauttia. Wanha saarnaaja sanoisi: ”Näin on myös meidän hengellisessä elämässämme”.

 

Kaija Santti
seurakuntapastori
Joensuun seurakunta

 

Pohjois-Ugandan alueelle pakeni pahimpina aikoina pari vuotta sitten jopa 4000 pakolaista päivässä Etelä-Sudanin sisällissotaa. Nyt maailman kolmanneksi suurimmalla pakolaisalueella Bidi bidissä asuu paikallisten ugandalaisten parissa noin 280 000 pakolaista – pääosin äitejä ja lapsia.

Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on saanut YK:lta historiansa suurimman haasteen – luoda koulutusjärjestelmän koko Bidi bidin pakolaisalueelle niin paikallisten ugandalaisten kuin pakolaistenkin saataville. Tulevina vuosina KUA:n tulee turvata koulunkäynti 71 000 lapselle ja nuorelle. Kirkon Ulkomaanapu on noussut suurten auttajien kastiin.

Tähän haasteeseen meidän tulee nyt kirkkona ja pohjoiskarjalaisina seurakuntina vastata. KUA:n koulutusmatkallani tammikuussa 2019 suomalaisten seurakuntien ja yksittäisten ihmisten apu tuli käsin kosketeltavana todeksi. KUA oli rakentanut Bidi bidin alueelle jo yli 30 koulua, joissa jokaisessa koulussa saattoi olla jopa 1500 oppilasta.

Ugandan kansa osoitti suurta solidaarisuutta maahan tulleille pakolaisille. He asuttivat maahan tulleet pakolaiset omien savimajojen keskelle, antoivat maata viljeltäväksi. Maahan muuttavat saivat käytännössä samat oikeudet työntekoon ja muihin kansalaisoikeuksiin kuin paikallinen väestö.

Tämä solidaarinen ele kumpusi syvältä oman maan poliittista traumoista. Hirmuhallitsija Idi Aminin aikana 1970-luvulla sadatuhannet ugandalaiset olivat joutuneet pakenemaan henkensä edestä naapurimaihin. Nyt samassa tilanteessa oleviin maahan pyrkiviin oli helppo samaistua.

Yhteisvastuukeräys kerää parhaillaan varoja lasten ja nuorten kouluihin maailmalla. Lasten ja nuorten koulut ovat suurinta rauhantyötä maailmassa. Lapset sodan ja hädän keskellä saavat mahdollisuuden jatkaa koulua ja saada elämään toivoa paremmasta. Koulutus estää ihmistä radikalisoitumasta ja päätymästä vihaan, epätoivoon ja koston kierteeseen.

Tärkeää olisi, että ihmiset kriisialueilla voisivat rakentaa uutta elämää kotiseuduilla, ettei elämä veisi pakolaiseksi kohti vaikkapa houkuttelevaa Eurooppaa. Hyvää elämää tulee rakentaa sinne, missä ihmiset ovat omilla juurillaan. Koulut luovat vakautta elämään ja sinäkin voit olla rakentamassa niitä Yhteisvastuukeräyksen varoilla!

”Tule ja auta meitä!” oli monen afrikkalaisen lapsen ja nuoren rukous. Siinä samassa kuulimme myös vilpittömät kiitokset – Pohjois-Karjalan luterilaisen seurakunnan jäsenien varoilla tehdään tänäänkin suuria ihmeitä ympäri maailmaa. On ilo välittää tämä kymmeniä kertoja kuultu kiitos nyt jokaiselle seurakunnalle ja jokaiselle seurakunnan jäsenelle.

Jukka Reinikainen
Kontiolahden seurakunnan kirkkoherra ja KUA:n kirkkoherratyöryhmän jäsen

Miten täällä toimitaan? Jumalanpalvelus ei ole suoritus, jossa olennaista on toimia oikealla tavalla. Joskus kirkon kynnys kuitenkin kasvaa korkeaksi siksi, että tulija ei tiedä, miten tilaisuudessa käyttäydytään. Kirkkotie keräsi messu-ummikon kootut kysymykset ja etsi niihin vastaukset.

Kuka saa osallistua jumalanpalvelukseen?

– Jumalanpalvelus ei ole suljetun piiriin rituaali, vaan kaikille avoin tilaisuus. Sinne voi tulla kuka vain, katsomuksesta riippumatta.

Pitääkö tullessa tervehtiä jotakuta?

– Nykyisin on usein käytäntönä, että pappi tai maallikko on kirkon ovella toivottamassa ihmisiä tervetulleeksi. Jos kättelijää ei näy, voi mennä suoraan penkkiin. Kättelijän ohi voi myös ihan vapaasti livahtaa, mikäli haluaa olla mieluummin omissa oloissaan.

Mitä kirkkoon puetaan päälle?

– Yleensä ihmiset pukevat kirkkoon siistit perusvaatteet, vaikkapa farkut ja neuleen. Ketään ei kuitenkaan pidetä sopimattomasti pukeutuneena, jos poikkeaa kirkkoon vaikkapa kävelylenkiltä ulkoiluasussa.

– Joskus juhlapukeutuminen aiheuttaa hassuja tilanteita; hyvin avonainen asu ehtoolliselle polvistuttaessa voi äkkiä nolottaa kantajaansa tai kiusaannuttaa muita.

 

Mihin penkkiin tavallinen kävijä voi mennä istumaan?

– Luterilaisissa jumalanpalveluksissa paikan voi valita täysin vapaasti. Häissä on käytössä vanha perinne, jossa juhlavieraat asettuvat istumaan sille puolelle käytävää, jota itselle läheisempi hääparin osapuoli kulkee alttarille.

Mistä tietää, miten tilaisuus etenee?

– Kirkoissa on virsitaulu, jonka virsilistasta voi hahmottaa jumalanpalveluksen etenemistä. Joissakin kirkoissa tilaisuuden kulku heijastetaan seinälle. Erilaisten jumalanpalvelusten kaavat löytyvät myös virsikirjojen liiteosasta. Jos putoat kärryiltä, älä huoli – messussa on tärkeämpää siihen sisältyvä mystinen salaisuus kuin kaava, jonka mukaan tulee steppailla oikealla tavalla.

Olen huomannut, että seurakunta välillä vastaa laulaen papille. Mistä tietää, mitä papille vastataan?

– Papin ja seurakunnan vuorolaulut ovat historiallinen muistuma muinaisesta synagogajumalanpalveluksesta ja kristittyjen yhteisistä kokoontumisesta. Ne ovat säilyneet parituhatta vuotta samanlaisina, eikä niistä tarvitse hätääntyä. Jos tulee käytyä toisen tai kolmannen kerran kirkossa, huomaa, että tässä kohtaa näköjään on tapana laulaa näin ja voi lähteä mukaan. Vuorolaulujen sanat löytyvät virsikirjan liiteosan jumalanpalveluskaavoista. Joissakin kirkoissa ne heijastetaan seinälle.

Mistä tietää milloin pitää seisoa ja milloin istua?

– Tässä kannattaa seurata useimpien toimintaa, ja tehdä vähän viiveellä sama. Kohdat, joissa noustaan seisomaan, ovat joka kerta samat. Niissä kunnioitus ja kiitollisuus Jumalan hyvyydestä on kaikkein korkeimmillaan. Se on vähän sama kuin syntymäpäiväjuhlissa: kun laulamme synttärisankarille, nousemme seisomaan.

Mistä tietää, kuuluuko jumalanpalvelukseen ehtoollinen vai ei?

– Jumalanpalvelusta, jossa on ehtoollinen, sanotaan messuksi. Jumalanpalvelusta, jossa ei nautita ehtoollista, sanotaan sanajumalanpalvelukseksi. Nykyisin jumalanpalvelukset luterilaisissa kirkoissa ovat pääosin messuja.

 

Kuka voi käydä ehtoollisella?

– Ehtoolliselle voi tulla kristitty, joka kokee kaipaavansa elämäänsä uutta voimaa, rohkeutta ja uskoa. Alttarikaiteen ääreen voi polvistua, vaikka ei tuntisi kirkasta uskonvarmuutta tai muuta uskonnollista tunnetta. Ihan sydän kylmänäkin voi tulla.

– Jos tiedät, että oma kirkkokuntasi ei hyväksy luterilaista ehtoollista, voit tulla alttarikaiteen ääreen siunattavaksi. Tällöin voit asettaa oikean kätesi vasemmalle olkapäällesi merkiksi papille siitä, että haluat siunauksen, et ehtoollista.

Mitä ehtoollisesta tulee tietää voidakseen osallistua siihen?

– Se, että ehtoollinen on ilon, kiitoksen, yhteyden ja anteeksiantamuksen ateria, jossa kristityt uskovat Jeesuksen itse olevan läsnä. Ehtoollinen on mysteeri, jonka järki torjuu, mutta sydän voi ottaa vastaan.

Onko huono luterilainen, jos ei mene ehtoolliselle?

– Ei ole. Kullakin on omat, yksityiset syynsä mennä tai olla menemättä ehtoolliselle. Ehtoolliselle voi tulla sitten kun sopivalta tuntuu – ei pakosta tai toisten takia.

Miten ehtoolliselle mennessä toimitaan?

– Ehtoolliselle mennessä muodostuu monesti jono. Jonossa on usein joku huonojalkainen tai kiireinen, hänet voi päästää edelle, oma vuoro tulee kyllä aikanaan. Kun alttarikaiteelta vapautuu paikka, siihen voi polvistua. Ennen polvistumista moni vähän kumartuu tai tekee ristinmerkin – ei osoittaakseen hurskauttaan tai fiksuuttaan, vaan pikemminkin osoittaakseen itselleen, että olen nyt Jumalan edessä.

Miten ehtoollisleipä otetaan vastaan?

– Helpoin tapa ottaa vastaan ehtoollisleipä on asettaa kädet päällekkäin kämmenpuoli ylöspäin ikään kuin kupiksi, johon pappi asettaa leivän. Siitä leivän voi poimia toisella kädellä suuhun. Tällä tavalla leipä ei helposti putoa lattialle, ja samalla kädet muodostavat rukouksenomaisen asennon. Tässäkin voi katsoa mallia muista.

Miten viini otetaan vastaan?

– Viini jaetaan nykyisin yleensä pikareista. Pappi ojentaa viinipikarin vastaanottajalle. Jos pikarit loppuvat, pappi kastaa leivän viiniin ja antaa sen kuivasta syrjästä kiinni pitäen vastaanottajalle. Tällöin leipä on helpointa ottaa vastaan etusormen ja peukalon väliin. Ehtoollista vastaanottaessa voi katsoa pappia silmiin tai olla katsomatta, ihan oman olotilan mukaan.

Onko paha moka, jos leipä putoaa tai pikariin jää viiniä?

– Leipä on Kristuksen ruumis ja viini on Kristuksen veri. Tästä huolimatta ei tarvitse säikähtää, jos leipä vahingossa putoaa tai viiniä jää hieman pikariin. Sellaista sattuu. On papin tehtävä antaa uusi leipä ja seurakuntamestarin tehtävä huolehtia siitä, että ylijäänyt viini käsitellään asianmukaisesti

Mitä jos en voi nauttia alkoholia tai gluteenia?

– Jos tarvitset gluteenittoman leivän tai alkoholittoman viinin, voit jakajan tullessa kohdalle kysyä hiljaisella äänellä: ”saisinko gluteenittoman, saisinko alkoholittoman?”. Useissa seurakunnissa on tarjolla vain gluteenitonta leipää, joissakin kirkossa vain alkoholitonta viiniä.

Miten ehtoolliselta poistutaan?

– Ehtoollisen jälkeen seisomaan noustessa on yleistä kumartaa kevyesti. Se on tapa kiittää ehtoollisen lahjasta. Moni tekee myös ristinmerkin eli koskettaa sormillaan otsaa, rintaa sekä vasenta ja oikeata olkaa. Se on rukous, jossa ihminen jättää itsensä kokonaan Jumalan varaan.

 

Kuuluuko jumalanpalveluksen jälkeisille kirkkokahveille osallistua?

– Jos tarjolla on kirkkokahvit, niille voi osallistua tai olla osallistumatta. Voit mennä istumaan mihin pöytään vain. Kirkkokahvien ideana on edistää sosiaalista kanssakäymistä. Jo varhaisten kristittyjen kokoontumiseen kuului sanan ja sakramenttien lisäksi yhteinen ateria.

Täytyykö kirkosta poistuessa hyvästellä joku?

– Jumalanpalveluksesta voi lähteä omalla tavallaan pois. Ketään ei tarvitse käydä erikseen hyvästelemässä. Joskus ovella saattaa olla pappi tai maallikko kättelemässä kirkosta poistuvia.

– Nyt olet käynyt kirkossa – helppoa, eikö vain!

 

Teksti: Virpi Hyvärinen
Kuvat: Suvi-Tuuli Reittu

*Jutun lähteinä on käytetty mm. teosta ”Palvelkaa Herraa iloiten – Jumalanpalveluksen opas” sekä yliopistonlehtori Heikki Salomaan ja kirkkoherra Petri Raskin haastatteluja.