Tyttöjen kanssa kolmistaan

Aiemmin Minna Jaakkola häpesi yksinhuoltajuuttaan, mutta nykyisin hän on siitä pikemminkin ylpeä.

Puhe yksinhuoltajuudesta on usein hyvin riski- ja ongelmalähtöistä. Myös Minna Jaakkolalle, helsinkiläiselle kahden tyttären yksinhuoltajalle sana ”yksinhuoltaja” tuo mieleen epäonnistumisen, yksinjäämisen ja monenlaisen ahdingon.

– Jopa asuinalueiden arvoa voidaan mitata sillä, miten paljon alueella on yksinhuoltajia. Itselleni on kuitenkin täysin hassu ajatus, ettei joku haluaisi asua meidän naapurissa, koska olen yksinhuoltaja, kuittaa Jaakkola.

Lasten ja nuorten eroauttamisen asiantuntijana Kasper – Kasvatus- ja perheneuvonta ry:ssä toimiva Jaakkola sanookin, ettei hän oikeastaan osaa edes määrittää itseään yksinhuoltaja-termin kautta. Enemmänkin hän kokee olevansa äiti, asiantuntija, pappi, ystävä ja voimanostaja. Vaikka toki myös yksinhuoltaja.

– Aiemmin itselläni sanaan liittyi enemmän häpeää, mutta nyt olen siitä oikeastaan ihan ylpeä. Yksinhuoltajathan ovat todella vahvoja!

Jaakkolan elämässä yksinhuoltajuus tarkoittaa käytännössä sitä, että perheen ainoana aikuisena hän huolehtii kaikesta – alkaen isoista kasvatuskysymyksistä siihen, että lapsilla on riittävän terveellistä ruokaa joka päivä.

– Lapset määrittelevät arjen rytmin. Töitä ei voi tehdä liikaa, täytyy nukkua ja pitää itsestä hyvää huolta, että jaksaa iloita lapsista.

Kuuden vuoden ajan lastensa Ainon (13) ja Hiljan (7) kanssa kolmistaan asunut Jaakkola ajattelee, että vanhemmuuden vastuiden kantaminen omin päin on tehnyt hänestä ainakin osittain paremman vanhemman.

Jo varhain hän päätti siivoavansa vähemmän ja viettävänsä aikaa lasten kanssa enemmän. Kolmikosta onkin muotoutunut hyvin yhdessä viihtyvä tiimi.

– En jaksa stressata monista asioista, huolehdittavaa on muutenkin niin paljon. Lapsistani näyttää myös kasvavan omatoimisia, osallistuvia ja auttavaisia.

– Kun rahaa on vähemmän, olemme myös kekseliäitä – monia asioita voi harrastaa yhdessä lähes ilmaiseksi. Pelaamme vaikkapa paljon lautapelejä, joita saa kirjastosta, kertoo Jaakkola.

Tauko on toisinaan tarpeen

Välillä asioita on kuitenkin yksinkertaisesti kerralla liikaa. Samaan syssyyn saattaa tulla vaikkapa Wilma-viestiä eväsretkestä ja lapsen puhelu, kun kavereiden kanssa on tullut riitaa, siihen vielä maksumuistutus harrastuksesta ja ”juuri silloin yleensä löytyy täitä”.

– Siinä missä nämä haasteet ovat samoja kaikilla vanhemmilla, yksinhuoltaja selviytyy niistä itsekseen. Niissä hetkissä vanhemmuuden jakamiseen kaipaa ihan konkreettisesti toista, toteaa Jaakkola.

Asioiden ja tunteiden vyöryessä päälle Jaakkolan perheessä toimii parhaiten se, että pidetään tauko. Kaikki menot rauhoitetaan päiväksi, vaikka se tuntuu ensin mahdottomalta.

– Jos taukopäivästä ei ole apua, sitten mietitään lisäapuja. Minitaukoja voi pitää ihan päivän sisälläkin: nyt istutaan häiriöttä ruokapöytään ja kaikki kertovat kuulumiset.

Jaakkola korostaa lähiverkon merkitystä yksinhuoltajan arjessa. Siitä on korvaamaton apu tiukkojen tilanteiden kohdatessa. Hetkinä, joina ei vain jaksaisi, tai ei tiedä, miten toimisi.

– Jos jotakin voisin menneistä vuosista muuttaa, muuttaisin alkuaikojen asennettani. Ajattelin aluksi, että nyt minun pitää näyttää kaikille, että pärjään ja jaksan yksin. Yksi ihminen ei kuitenkaan voi olla kaksi vanhempaa. Apua ja tukea kannattaa opetella hakemaan muilta heti.

Kaikilla toimivaa lähiverkkoa ei ole. Siksi yhteiskunnallisten tukitoimien tulisi Jaakkolan mielestä olla kunnossa niin, että lapsille voitaisiin turvata riittävät mahdollisuudet hyvään elämään perhemuodosta riippumatta.

– Vanhemman jaksaminen ja hyvinvointi mahdollistaa samaa myös lapsille. Sen takia olisi tärkeää, että ennaltaehkäisevää työtä tehtäisiin riittävästi.

– Yksinhuoltaja tarvitsee myös vapaapäiviä ja -hetkiä. Jos lähiverkko ei pysty auttamaan, hoitoapua täytyy saada muualta.

Jaakkola toteaa olevansa itse siitä onnekas, että lähiverkko on auttanut häntä ja koko perhettä paljon.

– Lapset ovat isovanhemmilla yhden viikonlopun kuukaudessa. Jossakin vaiheessa meillä kävi myös kaupungin perhetyöntekijä, mikä oli tosi kiva juttu. Avunsaannin pitäisi olla helppoa jo silloin kun ongelmia ei oikeastaan ole, sanoo Jaakkola.

Lasten tunteet on huomioitava

Vaikeita tunteita eivät arjessa liikuttele pelkästään käytännön asioihin liittyvät sumput ja säätämiset. Yksi syvimmälle Jaakkolaan osuneista asioista yksinhuoltajuudessa on ollut lapsen kaipaus toiseen vanhempaan.

– Sille surulle en voi mitään. Voin lohduttaa ja tarjota turvaa, mutta se on suru, johon olen itse osallinen, enkä kuitenkaan voi ymmärtää sitä.

– Vanhempana joudun käsittelemään tästä aiheutuvia vaikeita tunteita itsessäni, jotta myös lapsilla on lupa puhua ja tuntea tuota ikävää, surua ja pettymystä, sanoo Jaakkola.

Eroperheiden lasten ja nuorten kanssa töitä tekevä Jaakkola tietää jo työnsä puolesta, että vaikka vanhempien parisuhde päättyy, myös toinen vanhempi on lapselle rakas ja tärkeä. Muistot ovat lapselle merkittäviä, ja jos hyviä muistoja on, niitä kannattaa Jaakkolan mukaan lapselle kertoa. Siinä saattaa itsekin löytää jotakin uutta.

– Lapset kaipaavat tarinoita ja valokuvia. He haluavat tietää, että ovat olleet toivottuja – että molemmat van-hemmat ovat heitä halunneet.

– Tällainen tarina lapselle on tärkeämpää kuin vanhemman tunne siitä, että olen katkera, pettynyt, petetty tai mitä ikinä onkaan. Vaikka tuollaisten tunteiden yläpuolelle nouseminen on vaikeata, se on kuitenkin vanhemmuutta ja aikuisuutta, toteaa Jaakkola.

Yksinhuoltajuus ei määritä Jaakkolan perhettä hänen omissa silmissään kielteisin sävyin. Myös tyttäret Aino ja Hilja toteavat yksinhuoltajaperheessä elämisen olevan ”aika tavallista” – useiden kavereiden vanhemmat ovat eronneet, perheet lähipiirissä ovat monimuotoisia ja omassa kodissa on usein muitakin ihmisiä kuin Aino, Hilja ja Minna.

– Meillä on ihana perhe! En myöskään ajattele perheeni olevan vain minä ja tyttöni, vaan siihen kuuluu monia muita läheisiä, toteaa Minna Jaakkola.

– Asioilla on sitä paitsi aina myös puolensa. Monia hyvin riitaisia erovanhempia seurattuani tunnen kiitollisuutta siitä, ettei minun tarvitse riidellä lasteni asioista.

– Uskon myös, että tyttöni osaavat kasvaessaan arvostaa vanhemmuuttani. Sitä, että tein parhaani, sanoo Jaakkola.

 

Virpi Hyvärinen