Kategoria: pääkirjoitus

Rippikoulu oli minulle ensimmäinen pidempi jakso pois kotoa. En muista, että pienellä kotipaikkakunnallani olisi edes keskusteltu siitä, mennäänkö rippikouluun vai ei. Kaikki sinne menivät. Ainakin siltä se 15-vuotiaasta tuntui, kun kaikki kaverit olivat leirillä.

Toinen asia, jota olen yrittänyt muistella, on rippikoulun kesto. Mielestäni rippileirini kesti kauemmin kuin viikon. Tätä selittänee se, että meillä ei ollut lainkaan päivärippikoulujaksoa, vaan olimme koko ajan leirillä.

Pitkä leirijakso oli omiaan hiomaan porukkaa yhteen. Yksi parhaista muistoistani onkin rippikoulun tunnelma. Leirillä ei ollut samat säännöt kuin koulussa, vaan koko porukka oli yhtä. Riparin aikana oppi tuntemaan myös heidät, joihin ei koulumaailmassa ollut syystä tai toisesta tutustunut.

Muistan, että oppitunnit istuttiin kuin koulussa, mutta muu aika tehtiin asioita rennommin. Rennommalla tyylillä oppi taisi mennä myös paremmin perille. Esimerkiksi ulkoläksyjä treenattiin kisailun merkissä. Itse uin kilpailun tiimellyksessä isosten soutuveneelle ja lausuin: Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Tämän jälkeen uin täysillä rantaan ja kisa jatkui seuraavalle pisteelle. Ainakin ulkoläksyt tuli opittua, kun vieläkin muistan tämän tehtävän kisassa, vaikka vuosia, jopa vuosikymmeniä on tästä kulunut aikaa.

Unohtumaton muisto on myös riparilla järjestetyt häät. Olin morsian ja häät olivat isot ja tunnelmalliset, koska koko leiriväki oli sukuamme. Sukulaissuhteita suunniteltiin, häitä valmisteltiin ja juhlavaatteita soviteltiin. Juhlan kruunasi häämatka nuoristyönohjaajan autolla. Häämatkakohdetta en muista, mutta sen muistan, että naurua oli niin, että vedet valuivat silmistä.

Sari Jormanainen
viestintäpäällikkö
sari.jormanainen@evl.fi

Televisiossa pyörii monta monituista ohjelmaa häihin liittyen. Sohvalta on voinut seurata kuinka toisille tuntemattomat ihmiset tapaavat ensimmäistä kertaa alttarilla mennäkseen naimisiin, toisessa ohjelmassa puolestaan hääparit kisaavat siitä, kenellä on parhaat häät. Lisäksi ohjelmia on satumaisista häistä ja unelmien hääpuvuista.

Kanavasurffailu eri hääohjelmien välillä on tuonut kotisohvalle glamouria ja unelmia, mutta samaan aikaan myös kovaa kilpailua ja ilkeilyä. Ohjelmia seuratessa miettii, että häiden tärkein ajatus loistaa monesti poissaolollaan. Esimerkiksi eräässä amerikkalaisessa ohjelmassa hääpukua valitaan isolla joukolla ja tunteet käyvät kuumina, kun morsiamen puvusta ei päästä yhteisymmärrykseen.

Television tehtävä on toki viihdyttää ja herättää meissä tunteiden kirjo. Ohjelmat luovat kuitenkin myös mielikuvaa ”unelmahäistä”. Häistä tulee helposti kilpavarustelua ja oma unelma unohtuu. Toisinaan netin keskustelupalstoilta saa lukea katkeria kirjoituksia esimerkiksi siitä, miten hääjuhlien ohjelma oli kamalaa ja häälahjat olivat huonoja.

Muistan itse miettineeni häävalmistelujen aikaan, että voiko häät pitää kirkossa, jos vieraita ei ole kovin paljon. Jostain olin saanut ajatuksen, että yleensä häissä ja etenkin kirkkohäissä on satapäinen vierasjoukko. Näin jälkikäteen voin sanoa, että tunnelma kirkossa on upea, vaikka vain kirkon etuosa oli käytössä. Se, että paikalla oli rakkaat ihmiset oli tärkeintä.

Moni pari vihitään avioliittoon tänäkin kesänä. Häiden ei tarvitse olla samanlaiset kuin muilla, saati samanlaiset kuin televisio-ohjelmissa. Mikä teille hääpäivässä on tärkeintä? Kenen kanssa haluatte päivän jakaa? Niistä asioista muodostuu unelmien häät juuri teille!

Sari Jormanainen
viestintäpäällikkö
Joensuun ev.lut. seurakunta
sari.jormanainen@evl.fi

Kun avaan Facebookin, ruutuun tulee kysymys: Mitä mietit, Sari? Viime päivien vilinässä olen huomannut, että tämä ei ole kovin yksinkertainen kysymys. Usein työn ja vapaaajan kiireiden lomassa sitä vain miettii hetken jotain ja siirtyy sitten toiseen ajatukseen.

Viime viikolla Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymän yhteisen kirkkoneuvoston kokouksen jälkeen huomasin kuitenkin miettiväni vaaleja. Marraskuun seurakuntavaaleilla valitut luottamushenkilöt ovat nyt täydessä työn touhussa tekemässä isoja ja vastuullisia päätöksiä. Joukossa on nyt myös paljon uusia luottamushenkilöitä, jotka tuovat mukanaan uusia ajatuksia ja näkemyksiä.

Kokouksessa oli käsiteltävänä useita isoja kiinteistöasioita. On suuri vastuu tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat vielä vuosien ja vuosikymmenien päästä. On uskallettava ja haluttava kantaa vastuuta. On myös oltava valmis perehtymään jokaiseen eteen tulevaan asiaan ja on osattava katsoa isoa kuvaa.

Mietin myös omaa rooliani äänestäjänä vaaleissa. Yksi ääni tuntuu pieneltä, mutta yksi ääni yhdessä muiden yksittäisten äänien kanssa antaa jo vaikuttavuutta. Vaalien teema oli ”minun kirkkoni”. Äänestysprosentti ei ollut korkea, mutta jokainen äänestäjä toi arvokkaan palasen omaa näkemystään kirkon päätöksentekoon.

Marraskuun seurakuntavaalien ja nyt huhtikuussa pidettyjen eduskuntavaalien jälkeen monella voi alkaa olla jo vaaliähkyä, kun EU-vaalit vielä kolkuttelevat ovella. EU-vaalit saattavat tuntua etäisemmiltä kuin eduskuntavaalit ja etenkin oman seurakunnan vaalit.

Euroopan asiat vaikuttavat kuitenkin myös meidän pohjoiskarjalaisten elämään. Vielä on siis tsempattava ja valittava oma ehdokas Euroopan parlamenttiin, koska vain niin voi vaikuttaa. Tätä siis mietin.

Sari Jormanainen
viestintäpäällikkö
sari.jormanainen@evl.fi

Yksin meistä ei pärjää kukaan, näin usein sanotaan. Toki joku voi selvitä yksinkin, mutta yhdessä tie saattaisi olla helpompi ja mukavampi. Yhteistyö vaatii kuitenkin pelisääntöjä ja yhteistä halua tehdä asioista yhdessä. Se vaatii myös erilaisten näkemysten hyväksymistä ja toisen hyväksymistä. Väkisin ja pakolla harvoin tulee mitään hyvää.

Näen yhteistyön merkityksen päivittäin työssäni. Kuuden seurakunnan viestintä ei onnistuisi ilman hyvää yhteistyötä. Tämäkin lehti on saatu aikaan monen ihmisen yhteisellä työllä. Toisaalta yhteistyötä tarvitaan myös eri organisaatioiden välillä, esimerkiksi koulujen ja seurakuntien välillä.

Mitä isompaan yhteistyöhön menemme, sitä tärkeämpää ovat yhteiset pelisäännöt. Mikä on yhteistyön merkitys ja mitkä ovat sen rajat? Yhteistyön pelisääntöjen tulee olla avoimia.

Yhteistyön pelisääntöjä on pohdittu viime aikoina mm. Joensuun kaupungin varhaiskasvatuksen ja seurakuntien välillä. Pelisäännöt alkavat nyt olla selvillä ja yhteistyön hyviä käytänteitä voidaan toteuttaa.

Yhteistyötä tarvitaan kaikkialla. Tulevana sunnuntaina Suomeen valitaan uusi eduskunta. Tulevien 200 kansanedustajan joukossa on näkemyksiä, arvoja ja ajatuksia laidasta laitaan. Yhteiset päätökset ovat silti mahdollisia. Toivon uusille kansanedustajille kykyä tehdä yhteistyötä koko maamme ja sen asukkaiden hyväksi!

 

Sari Jormanainen
viestintäpäällikkö
sari.jormanainen@evl.fi

Joka kevät se yllättää. Valo nimittäin. Tammikuussa tuntuu, että pimeys ei lopu koskaan. Kynttilätkään eivät luo samaa lämmintä tunnelmaa kuin syysiltoina. On kylmää, pimeää ja väsyttää. Sitten tulee helmikuu, joka antaa jo auringon säteillään pieniä maistiaisia keväästä. Pakkanen pysyy kuitenkin kireänä, eikä päivä tunnu juuri pitenevän.

Vaan sitten saapuu maaliskuu ja yhtäkkiä huomaa lähtevänsä töistä kirkkaassa auringonpaisteessa. Pimeys siirtyy päivä päivältä myöhemmäksi. Aamulla saa myös herätä nousevan auringon kanssa. Lintujen laulu kiihtyy. Talintintit alkavat laulaa kevätnuotillaan ti-ti-tyytä. Aurinkoisina päivinä vesi tippuu rännistä ja lumimassat liukuvat rymisten alas katoilta. Lintujen laulun myötä omakin suu kääntyy väistämättä hymyyn.

Kevät ja valo saavat monen multasormet myös syyhyämään. Ikkunalaudat täyttyvät taimiruukuista, joihin on kylvetty mitä erilaisimpia siemeniä. Minä olen laittanut multaan chilin ja basilikan siemeniä. Taimikasvatus on vähän kuin kevään odotus. Kun siemenet on laitettu multaan, on vain odotettava. Multaa pitää kastella sinnikkäästi, vaikka pienintäkään taimen alkua ei ole näkyvissä. Samoin lumitöitä on vain jaksettava tehdä luottaen, että jossain vaiheessa korkeat hangetkin sulavat.

Eräänä aamuna odotus palkitaan. Minunkin taimiruukusta pilkistää jo pieniä basilikan versoja. Chilit ovat yhä visusti piilossa. Näin tulee myös kevät: hitaasti, mutta varmasti.

Nautitaan valosta, joka lisääntyy päivä päivältä!

 

Sari Jormanainen
viestintäpäällikkö
sari.jormanainen@evl.fi

Muistan kun aikoinani tanssin balettia. Se tuntui silloin kalliilta harrastukselta. Puoli vuotta maksoi 500 markkaa. Harrastusmaksun päälle piti toki ostaa tanssiasut ja tossut. Tanssin lisäksi harrastin teatteria, joka ei maksanut lainkaan. Tuolloin en osannut edes ajatella sitä, miten hienoa oli, että pienellä paikkakunnalla näyttelemistä saattoi harrastaa ilman kuluja.

Näin jälkikäteen olen miettinyt, että kalliina pitämäni harrastus ei suikaan ollut harrastusten kalleimmasta päästä. Voin vain kuvitella, miten rahaa kului perheissä, joissa esimerkiksi useampi lapsi pelasi jääkiekkoa. Vaikka omasta perheestäni ei edelleenkään löydy jääkiekkoilijoita, on kahden lapsen äitinä harrastusmaksuja tullut mietittyä paljonkin.

Yhteisvastuukeräyksellä kerätään parhaillaan varoja lasten koulunkäyntiin. Monessa perheessä jo lasten koulukustannukset ovat niin suuria, että niistä on mahdotonta selvitä. Laskelmien mukaan esimerkiksi lukion hintalappu on 2500 euroa. Mistä ottaa rahat vielä harrastuksiin, kun jo pelkkä koulu laittaa talouden sekaisin?

Toisaalta harrastusten merkitystä lasten ja nuorten hyvinvoinnille ja sosiaaliselle elämälle ei voi kiistää. Mutta miten taata kaikille mahdollisuus mielekkääseen harrastukseen? Vastaus ei ole helppo eikä varmasti täysin ratkaistavissa, mutta askeleita oikeaan suuntaan voi tässäkin asiassa ottaa.

Kirkko on hyvä suunnannäyttäjä, seurakunnista löytyy monenlaista tekemistä ja harrastamista ilmaiseksi. Lisäksi diakoniatyön kautta voi hakea tukea maksullisiin harrastuksiin. Onneksi seurakunnat eivät ole tässä työssä yksin, esimerkiksi paikalliset urheiluseurat ovat tehneet ja tekevät paljon hyvää työtä harrastuksiin osallistumisen kynnyksen madaltamiseksi. Kynnys harrastuksiin on kuitenkin vielä olemassa, joten työtä riittää.

Yhteisvastuuta kaivataan myös harrastuksissa. Yksin ei kukaan asioita ratkaise, mutta yhteistyöllä saadaan paljon aikaan!

Sari Jormanainen
viestintäpäällikkö
sari.jormanainen@evl.fi

Perusluterilaisten kirkossa käyntien määrää kuvataan usein otsikon ilmaisulla. Näin minäkin käyn, joskus ja jouluna. Arki on monesti kiireistä eikä minulla ole lapsuudesta asti muotoutunutta perinnettä kirkossa käynnille.

Oikeastaan kirkkorakennus on aina ollut  minulle suurten juhlien tai tilaisuuksien paikka, upea ja vaikuttava tila. Kouluaikoina joulukirkkoon pukeuduttiin aina kauniiseen juhlamekkoon. Häistä ja hautajaisista puhumattakaan. Puvut ja kampaukset olivat viimeisen päälle ja käyttäytymissäännöt olivat selvät: hiljaa ja rauhallisesti.

Suuret kirkot ovat vaikuttavia ja kirkko instituutiona on perinteikäs ja arvokas. Kirkkoon yhdistetään vahvasti myös säännöt. Monet tilaisuudet etenevät tarkan protokollan mukaan. Tavat ja perinteet ovat hienoja ja lisäävät kunnioitusta, mutta nostavat helposti myös kynnyksen kirkon ovelle.

Usein kirkossa käyvät menevät kirkkoon kuin toiseen kotiinsa. Paikalla olevat ihmiset ovat tuttuja, kirkkorakennuksesta tunnetaan jokainen nurkka ja jumalanpalveluksen kaava on tuttu. Ehtoollisella käynti sujuu luonnostaan ja kirkkokahveilla puhe pulppuaa iloisesti.

Vaan entä, jos et tunne ketään etkä ole koskaan käynyt kyseisessä kirkossa sisällä. Entä jos et tiedä jumalanpalveluksen ”sääntöjä”, uskaltaako kirkkoon astua? Vai onko upean, korkealle kohoavan kirkon ovella kynnys, jota ei tohdi ylittää? Mitä jos mokaan?

Kirkkotien artikkeliin ”Jumalanpalvelusetiketin ABC” olemme koonneet arkisia kysymyksiä jumalanpalvelukseen liittyen. Toivottavasti vastaukset auttavat hiomaan mahdollisen kynnyksen pois kirkon ovelta.

 

Sari Jormanainen
viestintäpäällikkö
sari.jormanainen@evl.fi

Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, miten kunnissa on tehty digiloikkia. Digiaikaan on loikittu isoin harppauksin ja monet palvelut ovat siirtyneet sähköisesti hoidettaviksi.

Siitä onko digitaalisuus hyvästä vai pahasta, voi olla montaa mieltä. Digitaalisuus on kuitenkin iso osa tätä aikaa. Sen kautta voidaan tavoittaa ihmisiä laajasti ja sen kautta on mahdollista lisätä vuorovaikutusta. Tämän vuoksi myös Kirkkotie teki uuden vuoden kunniaksi digiloikan ja hyppäsi verkkoon.

Kirkkotien verkkolehti on luettavissa osoitteessa http://www.kirkkotie.fi. Otamme mielellämme vastaan palautetta, sillä verkkolehteä on tarkoitus kehittää jatkuvasti. Ensimmäinen loikka digiin on nyt otettu!

Kirkkotie haluaa olla tänäkin vuonna mukana suurissa ja pienissä tarinoissa ja tuoda ne luettaviksi sekä sähköisessä että painetussa muodossa. Viime vuosi oli erittäin tapahtumarikas. Isoja päätöksiä tehtiin mm. Siun seurakunta -hankkeesta, uuden kirkon rakentamisesta Kiihtelysvaaraan ja uuden seurakuntatalon rakentamisesta Enoon. Päättynyt vuosi oli myös vaalivuosi. Uudet luottamushenkilöt aloittavat nyt nelivuotiskautensa. Isojen päätösten lisäksi vuoteen mahtui monta tunteikasta kohtaamista ja paljon mielenkiintoisia tapahtumia.

Mitä lie tämä vuosi tuo tullessaan? Se jää nähtäväksi. Varmaa on ainakin se, että seurakunnissa tapahtuu monenlaista mukavaa. Kevätliitteestä voit etsiä itsellesi sopivaa puuhaa. Mukavia lukuhetkiä Kirkkotien parissa myös verkossa!

Sari Jormanainen
viestintäpäällikkö
sari.jormanainen@evl.fi

Yksi pettyy itseensä, kun tajuaa syöttäneensä seuraavan kuukauden ruokarahat taas kerran peliautomaattiin. Toista kalvaa vuosien takainen haavoittavan ihmissuhteen muisto. Kolmas odottaa joululomaa kuin ennakkomaistiaista vuosien päässä siintävästä vuorotteluvapaasta. Vapaus – mikä ihana sana.

Joulun sanoma tiivistyy lauseeseen, joka luetaan tänäkin jouluna lukuisissa kirkoissa ympäri maailman, niin myös Joensuussa ja Kontiolahdella: ”Teille on tänään syntynyt Vapahtaja. ”

Sen lauseen alla on hyvä mitata itseään, ja miettiä, mikä omalla kohdallani on asia, josta haluaisin olla vapaa. Mikä on se reki, jota olen vetänyt kenties vuosia? Minkä valjaiden riisuminen tekisi tulevista poluistani keveämmät kulkea? Ajatella – olisit kuin matkasta höyryävä hevonen syömässä vapaana heinää, valjaiden hankaumat vielä hikisillä lavoilla.

Kristinuskon radikaali vapautuksen sanoma on aina ajankohtainen, eikä mikään inhimillinen ole sille vierasta. Tästä vapautuksen sanomasta on ammennettu kahden vuosituhannen ajan niin yksilön vapautuksen tarpeeseen kuin yhteiskunnallisen sorron kokemuksiin. Vapautuksen teologiasta ovat maailmalla hakeneet voimaa niin köyhät, mustat kuin naisetkin.

Jouluevankeliumiss a enkeli ilmoittaa ilosanoman ”kaikille kansoille”. Vapautuksen sanoma koskee siis jokaista – olipa orjuus, köyhyys, nälkä tai sorto kunkin kohdalla sitten enemmän ulkoista tai sisäistä laatua.

Siunattua, vapauttavaa joulua!

Virpi Hyvärinen
tiedottaja
Joensuun ev.-lut. seurakuntayhtymä