Kategoria: kolumni

Kolumni: Kärsimyksen jälkeen rakentuva merkitys

Jumala on särkyneiden mielten Jumala myös silloin, kun emme tunnista hänen huolenpitoaan.

Saarelainen Suvi
Suvi Saarelainen. Kuva: KK-kuva.

Paastonaika kuljettaa meitä kirkkovuodessa kohti Jeesuksen kipua ja kärsimystä. Myös ihmiselämän vastoinkäymiset ja haasteet vievät meitä kohtaamaan omassa elämässämme asioita, joita emme soisi kohdattavan.

Tutkimustyöni parissa olen saanut kuunnella ihmisiä, joiden elämä on pysähdyksen tilassa: vakava sairaus on tuonut kärsimyksen todellisuuden osaksi arkea. Kun kuoleman läheisyys koskettaa elämää, on luonnollista aloittaa dialogi Jumalan kanssa: syvin toive on, että kärsimys katoaisi. Jos elämäntilanne ei muutu, ihmismieli saattaa huutaa: ”Missä olet Jumalani? Etkö kuule epätoivoani?” Vastaamattomat kysymykset ja ahdistus täyttävät ajatukset, tunteet, sielun jokaisen sopukan. Hiljaisuus huumaa korvia, vastauksia ei ole.

Äkillinen muutos tai kriisi haastaa elämän merkityksellisyyden kokemusta. Kun elämän tasapaino horjuu, olemassa olevien merkityslähteiden tärkeys korostuu. Ihminen on ihmeellinen olento, sillä tarve ja halu löytää merkitystä elämälle kivun keskellä ovat vahvat. Minua ei koskaan lakkaa yllättämästä, miten monien koettelemuksen jälkeen ihmiset kertovat löytävänsä mielekkyyttä elämään. Arjen synkkyydestä huolimatta jostakin löytyy sitkeys jatkaa seuraavaan hetkeen.

Monelle toivo rakentuu yhdessä jaetuista ajatuk-sista ja kokemuksesta. Tällöin ihmissuhteet ovat keskeisessä asemassa, koska ne koetaan elvyttävinä. Vaikka mielessä pyöriviin kysymyksiin ei välttämättä ole vastauksia, kivun jakaminen antaa voimia jatkaa hetki kerrallaan eteenpäin. Tämän vuoksi on tärkeää tulla kivun ja kärsimyksen kanssa nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi.

Vasta ajan kuluessa saattaa huomata, että ei ollutkaan yksin hengellisissä kamppailuissaan. Jumala on särkyneiden mielten Jumala myös silloin, kun emme tunnista hänen huolenpitoaan. Haasteiden kanssa eläville pääsiäisen sanoma on vahva: kolmiyhteinen Jumala on kärsivien puoleen kääntyvä Jumala. Vaikka ihmisen osa on tässä elämässä jäädä kaiken kattavia vastauksia vaille, meille on annettu toivo, joka kantaa yli kärsimyksen, kivun ja kuoleman.

Suvi-Maria Saarelainen
TT, yliopistonlehtori
suvi.saarelainen@uef.fi

Kolumni: Tavarat – tarpeettomat ja taivaalliset

Muuttaminen on taitolaji, jota en käytännössä hallitse. Teoriassa tiedän, että mitään turhaa ja käyttämätöntä ei kannata raahata mukanaan, kirjoittaa Ari Autio kolumnissaan.

kirkkoherra Ari AutioElän, näen ja olen taas Joensuussa. Joka elää, näkee. Näin lopetin kymmenen vuotta sitten edellisen kirjoitukseni, Haikea majanmuutto, tällä palstalla. Lähdin Pohjois-Karjalasta Keravalle. Kirjoitukseni toiseksi viimeisessä virkkeessä tuumin, että mistä sitä koskaan tietää, vaikka elämä heittäisi tänne joskus takaisin.

Muuttaminen on taitolaji, jota en käytännössä hallitse. Teoriassa tiedän, että mitään turhaa ja käyttämätöntä ei kannata raahata mukanaan. Pakkaamisen alussa, alkuinnostuksen huumassa, kaikki on helppoa. Arkivälttämätön siirtyy nopeasti laatikoihin, joiden kylkeen kirjataan sisältö helpottamaan purkamista muuttokohteessa.

Edetessään pakkaaminen vaikeutuu. Mitä tehdä kodin ”vierasesineille”, joita ei tarvitse mihinkään muuhun kuin omistamiseen ja muuttamiseen?

Osamuuttokuormastani edelleen purkamatta, vaikka olen asunut Joensuussa jo vuoden. Olohuoneen nurkassa on laatikoita, jotka lähtivät Keravalle ja ovat nyt avaamattomina takaisin Joensuussa.

Siis tavaraa, jota tarvitaan vain muutossa! Neljää tusinan kahvikalustoa ei ole tarvittu edes lasten rippijuhlissa. Ei design-teepannua. Ei monia muitakaan astioita ja tarvekaluja, jotka on huolella kääritty sanomalehteen ja suljettu laatikkoon muuttotarpeiksi. Olohuoneen nurkassa ne ovat edelleen siksi, että talossa ei ole varastoa, jonne voisi pinota muutaman laatikon varastoon.

Oma lukunsa ovat laatikot, joissa lukee vain hazard. Niissä on kaappien uumenista, laatikosta ja varastojen lattioilta pakatut ruumenet. Kaikki se, mitä en ihan oikeasti tarvitse ainakaan sen perusteella, että laatikot ovat saaneet olla suljettuina muutosta toiseen. Hazard tarkoittaa vaaraa. Siinä on ehkä yksi syy, miksi ne ovat odottamassa kohtaloaan.

Uskaltaisinko avata? Pitäisikö heittää pois? Olisiko viisainta vuokrata varastotilaa, että olisi jotain valmiiksi pakattuna seuraavaan muuttoon? Täytyy miettiä, ettei tulisi tehtyä hätiköityä ratkaisua.

Tänään, tuhkakeskiviikkona, alkaa paastonaika ja sen myötä seurakunnissa valmistautuminen ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen. Paastonajan rohkaisemana vaihdan ajatukseni tarpeettomista tavaroista taivaan tavaroihin, joita ovat valo, rauha, rakkaus, anteeksianto, usko ja armo. Näiden rinnalla purkamattomien laatikoiden tavarat käyvät toivottavasti niin turhiksi, että minussa on miestä niistä luopumiseen.

Ari Autio
kirkkoherra
Rantakylän seurakunta
ari.autio@evl.fi

Kolumni: Yhteisvastuukeräys ajankuvana 70 vuotta

Raamatun kertomus köyhän lesken rovosta elää tänäkin päivänä. Köyhät antavat eniten.

Kaija Majoisen henkilökuva
Kuva: KK-kuva.

Pian on se aika, kun Yhteisvastuukeräyksen lippaat ilmestyvät katukuvaan. Samalla Yhteisvastuu alkaa juhlia 70-vuotista taivaltaan. Vuonna 1950 Suomi oli toipumassa sodan aiheuttamista koettelemuksista. Oli paljon asunnottomuutta, sotainvalideja, leskiä, orpoja, mutta myös viriävää uskoa tulevaisuuteen. Hallavuosien seurauksena erityisesti Itä-Suomessa oli paljon ajallista puutetta. Piispainkokouksen päätös keräyksestä otettiin seurakunnissa innostuneesti vastaan. Tulos oli kaksinkertainen tavoitteisiin verrattuna. Diakoniatyön kautta voitiin köyhiin koteihin toimittaa ruoka-apua, invalidille pyörätuoli sekä vanhukselle kunnollinen vuode.

Yhteisvastuun teemat heijastavat aikaansa. Koko kampanjan ajan on pystytty tunnistamaan yhteiskunnan syvävirtoja. Aluksi kohteena olivat lesket, orvot, asunnottomat tai vammaiset. Viime vuosien teemoja ovat olleet saattohoito, ruoka-apu, yksinäiset vanhukset sekä lasten koulutustuki. Tänä vuonna tuetaan vanhemmuutta ja siinä lapsen ja vanhemman välisen suhteen lujittumista erilaisilla hankkeilla yhteistyössä järjestöjen kanssa.

Keräyksen tuotot kertovat myös ajan hengestä. Vaikka alkuvuosina elettiin niukkuudessa, keräystulot kasvoivat. Nyt kasvu on taittunut, vaikka elintaso on noussut. Korkein tuotto jäsentä kohti on köyhissä seurakunnissa. Rautavaaran seurakunta oli viime vuonna koko maan ykkönen (5,36 e/jäsen). Meidän seurakuntayhtymän paras tulos tehtiin Vaara-Karjalan seurakunnassa, 2,63 euroa/jäsen. Raamatun kertomus köyhän lesken rovosta elää tänäkin päivänä. Köyhät antavat eniten.

Miksi kirjoitan yhteisvastuusta? Ensiksi haluan osoittaa arvostukseni vapaaehtoisten ja diakonia-ammattilaisten työlle. Älä kulje heidän ohitse, vaan anna Luojalta lahjaksi saamasi kolikko tai seteli keräykseen! Toiseksi teema liittyy työskentelyyni Kirkkopalvelut ry:n hallituksessa. Yritämme innostaa seurakuntia uudistamaan rahankeruumuotoja, koska käteisrahan käyttö vähenee. Uudistamalla yhteisvastuukeräys säilyy elinvoimaisena. Ennen kaikkea haluan vahvistaa myötätunnon ja välittämisen kulttuuria sekä edistää sosiaalisesti kestävää kehitystä. Yhdyn presidentti Urho Kekkosen Yhteisvastuun avaussanoihin vuodelta 1972: ”Juuri nyt tarvitaan niitä, joilla on valmius luopua omastaan vapaaehtoisesti. Ilman toisten ihmisten olemassaolon kysymyksiin antautumista elämä on kylmää”.

Antaessaan saa hyvän mielen!

Kaija Majoinen
hallintotieteiden tohtori, dosentti
kaija.majoinen@outlook.com

Kolumni: Joulun perinteet elävät, koska ne muuttuvat

Huhta Ilkka 002Lapsuuden jouluihini kuului joulukirkko. Äitini herätti meidät jouluaamuna laulaen. Oli lähdettävä aamuyön ensimmäiseen jumalanpalvelukseen: ”Kello löi jo viisi, lapset herätkää”. Muistan lämmöllä aamuöiset kirkkomatkat kylmässä autossa. Tien päällä piti olla ajoissa, sillä jouluaamuna pikkukaupungin väki täytti nopeasti viimeisimmänkin kirkonpenkin.

Mieluisia ovat muistikuvani paluumatkoistakin. Sen aikana ehdimme ruotia joulusaarnan, virsivalinnat ja kirkkokuoron soraäänet. Kirkon jälkeen edessä oli pitkä ja rauhallinen joulupäivä. Nyt oli lupa pukea yöpuku takaisin päälle ja mennä jatkamaan unia. Tai sitten vain lukemaan lahjoiksi saatuja kirjoja ja leikkimään. Itse en tahtonut menettää hetkeäkään vuoden parhaasta päivästä. Siksi en käynyt joulukirkon jälkeen uudestaan nukkumaan. Varhaisen herätyksen ansiosta aika kuluisi hitaasti ja joulupäivä jatkuisi pitkään.

Marraskuussa eduskunnan apulaisoikeusasiamies linjasi, että koulun joulujuhlan järjestäminen kirkossa on ongelmallista. Päätöstä seurasi kristillisen perinteen asemasta huolestuneita puheenvuoroja, joissa lainvalvojan kantaa tulkittiin tahattomasti ja tahallisesti väärin. Oliko vanha suomalainen joulukirkkoperinne tullut tiensä päähän? Eikö kirkolla ollut enää sijaa koulujen joulunvietossa?

Kummastakaan ei ollut kysymys. Edelleen joulukirkkoja saa järjestää, ja myös virren saa laulaa koulun yhteisessä joulujuhlassa. Ylilyönneistä huolimatta keskustelu oli tarpeellista. Se muistutti, että kristilliset perinteet ovat monelle rakkaita, eikä niiden sivuuttaminen ole hyvä ratkaisu koulussakaan. Samalla yhä useampi ymmärsi, että lukukauden päättävän joulujuhlan on syytä olla sellainen, että se voidaan viettää yhdessä. Siksi koulussa joulujuhlaa ei vietetä Jeesuksen syntymää muistellen, vaan pitkän syyskauden päättymisestä yhdessä iloiten.

Usein perinteisiin liittyy lapsenomaista ehdottomuutta. Omassa lapsuudenkodissanikin me joulukirkkoon aamuyöllä herätetyt sisarukset olimme varsin ehdottomia perinteiden vaalijoita. Vaadimme, että rituaalien jouluaatosta tapaninpäivään oli toistettava samaa kaavaa. Eihän se muuten olisi joulu, me luulimme.

Aikuisina perustimme omat perheet, ja jouluperinteetkin saivat uusia rikkaita sisältöjä. Perinteet muuttuvat hitaasti. Ehkä siksi monelta jää huomaamatta, että muutos ja muutokseen sopeutuminen ovat aina olleet perinteiden säilymisen edellytys. Niin rakkaita kuin lapsuuden joulut ovatkin, aikuisuuteen kuuluu tämän muutoksen hyväksyminen.

Ilkka Huhta
professori
teologian osastonjohtaja Itä-Suomen yliopisto
ilkka.huhta@uef.fi

Koumni: Lapsen oikeus suojeluun

Lapsen oikeuksien toteutumiseen tarvitaan joskus vahvistusta ja tukea oman perheen ulkopuolelta. Tarvitaan lastensuojelua, toteaa Elina Reentie kolumnissaan.

Reentie Elina 002Hiljattain vietettiin Lapsen oikeuksien päivää. Tänä vuonna teemana on ”Lapsen oikeus olla oma itsensä”. Lapsen oikeuksien toteutumiseen tarvitaan joskus vahvistusta ja tukea oman perheen ulkopuolelta. Tarvitaan lastensuojelua. Ihannetilanteessa apu on sopiva sekoitus läheisten tukea, ammattilaisen tuomaa konkreettista apua ja vertaistukea.

Tapasin syksyllä perhekeskusillassa äidin, joka kokemusasiantuntijana kertoi oman tarinansa lastensuojelun tuesta. Keskustelussa kävi ilmi, että moni kyllä tarvitsee apua, mutta sitä ei kehdata pyytää. Avun pyytäminen aiheuttaa häpeää, ja moni ajattelee jopa niin, että ei ansaitse apua, vaan se kuuluu jollekin toiselle. Pitäisi pärjätä ja jaksaa itse. Kokemusasiantuntijan hieno ajatus oli, että julkisuuteen tarvitaan enemmän myönteisiä kokemuksia lastensuojelun tarjoamasta avusta. Tilanteista, missä avun saaja kokee tulleensa kuulluksi ja hyväksytyksi, ja apu on ollut asiakkaan kokemuksen mukaan oikeanlaista. Lastensuojelun tarjoaman avun tulee perustua lasta ja perhettä kunnioittavaan kohtaamiseen.

Perheen avun tarpeen tunnustaminen aiheuttaa häpeää, ja olen myös itse kokenut tämän omassa perhe-elämässäni. Vaikka vuosia on kulunut, ja asiat järjestyivät lopulta onnellisesti, muistan edelleen, kuinka peittelin päiväkodin henkilökunnalle ja sukulaisille oman puolisoni päihdeongelmaa. Häpesin suuresti! Piti sinnitellä eroon asti, ennen kuin uskalsin avata suuni, ja kertoa missä tilanteessa perheemme oli elänyt vuosia. Asiasta puhuminen on ollut valtava helpotus, ja nyt yritän kannustaa muita samaan. Yksin en olisi myöskään selvinnyt yksinhuoltajuuden tuomasta vastuusta ja uupumuksesta. Nyt osaan olla kaikesta kokemastani kiitollinen ja pidän näitä arvokkaina ja vahvistavina kokemuksina. Nämä kokemukset ovat tehneet minusta ammattilaisen, jolla on kokemusasiantuntijan sydän.

Sinua, avun pyytämistä harkitseva tai apua jo saanut vanhempi, haluan lohduttaa. Jokaisella perheellä on vaiheita, jossa apua tarvitaan. Tilanteissa, joissa omat voimat ja lähiverkoston tuki ei riitä, kannattaa olla avoin, rohkea ja myötätuntoinen itselleen. Rehellisyys omaa tilannetta ja voimavarojaan kohtaan on tärkeää ja se helpottaa. Muista, että olet silti lapsellesi rakkain. Lopulta avun pyytäminen hyödyttää myös sinulle tärkeintä: lasta, jolla on oikeus suojeluun. Lapsi ansaitsee turvallisen, iloisen, leikkisän ja rauhallisen lapsuuden, jossa hän saa olla oma itsensä. Jokainen lapsi on avun pyytämisen ja suojelun arvoinen.

Elina Reentie
Sosionomi (AMK)
Varhaiskasvatuksen perheohjaaja
Joensuun kaupunki
elina.reentie@joensuu.fi

Kolumni: Pimeyttä vai valoa?

Tiedon myötä lisääntyy ymmärtäminen.

 

Kolumnisti Katri Vilénin kuva.
Kuva: KK-kuva.

Kävin kesälomalla Lontoossa. Leicester Squarella on William Shakespearen patsas, joka on varmasti monelle matkailijalle tuttu. Patsaaseen on kirjoitettu lainaus Shakespearen näytelmästä Loppiaisaatto, 1600-luvulta. Teksti kuuluu englanniksi: ”There is no darkness but ignorance.” Vapaasti suomennettuna siis: ei ole muuta pimeyttä kuin tietämättömyys.

Tietämättömyyttä on monenlaista. Se voi johtua kouluttamattomuudesta, tai vaikkapa oikean tiedon vaikeasta saavutettavuudesta. Mutta tietämättömyys voi olla myös valinta. Ja silloin siitä tulee välinpitämättömyyttä, ja ajattelen että juuri sitä Shakespeare pimeydellä tarkoittaa. Sitä että ihminen sulkee tietoisesti silmänsä ympäröivältä maailmalta tai joltain uudelta ilmiöltä eikä yritäkään ymmärtää sitä tai hankkia lisää tietoa siitä.

Maailma muuttuu. Ajat muuttuvat. Ihminen muuttuu. Tiede kehittyy, tutkimusmenetelmät kehittyvät. Tietoa saadaan koko ajan lisää, niin ympäristön kuin ihmisyydenkin ilmiöistä. Ja ymmärrettävästi välillä se voi tuntua liialliselta. On uuvuttavaa ottaa jatkuvasti vastaan uutta tietoa, varsinkin sellaista, joka on ehkä ristiriidassa sen kanssa, mihin olemme tottuneet. Mutta jos me suljemme silmämme kaikelta uudelta ja tarraudumme menneeseen vain sen takia, että se tuntuu tutulta ja turvalliselta, vaivumme vapaaehtoisesti välinpitämättömyyden pimeyteen. Ja silloin emme näe oikeita asioita. Emme näe, mitä meidän tulisi puolustaa. Ympäristöä. Ihmisoikeuksia. Rakkautta.

1800-luvulla elänyt brittiläinen runoilija Robert Browning puhui tietämättömyydestä seuraavaa:
”Ignorance is not innocence but sin.” Eli tietämättömyys ei ole viattomuutta vaan synti. Välinpitämättömyys, silmien sulkeminen maailman ilmiöiltä, kuten vaikkapa ilmastonmuutokselta tai ihmisten oikeudelta turvapaikkaan, voi johtaa pahimmillaan vihaan, katkeruuteen ja jopa väkivaltaan. Jos väärät tahot käyttävät hyväkseen ihmisten tietämättömyyttä, ollaan vaarallisten asioiden äärellä.

Joten, ole utelias. Ole kiinnostunut maailmasta ja ihmisistä. Ole avoin uudelle tiedolle. Hanki sitä aktiivisesti ja opettele suodattamaan esimerkiksi internetistä oikea tieto väärästä. Koska tiedon myötä lisääntyy ymmärtäminen. Ja ymmärtämisen myötä hyväksyminen. Ja hyväksymisen myötä rakkaus.

Ja kun rakastamme ympäristöämme ja toisiamme, haluamme toimia niiden hyväksi. Ja silloin, hyvä ystävä, lisääntyy valo ja toivo tässä maailmassa. Ja pimeys väistyy.

Katri Vilén, pastori
katri.vilen@evl.fi

Kolumni: Pakko ja paratiisi?

Ainoan oikeassa olijan asema ei tee hyvää yhdellekään ihmiselle. Sitä seuraa vaikeus luottaa seuraajien lojaliteettiin ja väkivallan raaistuva kierre, kirjoittaa Anna-Riitta Pellikka koluminissaan.

 

Anna-Riitta Pellikka

Mielenkiintoni Maria Åkerblomia kohtaan heräsi, kun kuulin joitakin vuosia sitten Gustav Björkstrandin esitelmän hänestä. Epäilen, löytyykö Suomesta kovin helposti toista, josta voi faktojen pohjalta saada yhtä värikkään ja rankan elokuvan. Arvostan sen tekijöitä, mutta emmin sen katomista.

Marian kautta herää henkiin se, miten tenhoava ihminen voi tarjota etsintään yhteisön ja päämäärän. Toinen puoli on, miten luottamus saa tekemään uskomattomia asioita: irtaantumaan siihen asti eletystä elämästä, omaksumaan uuden uskomusjärjestelmän ja moraalitajun. Silloin johtaja, omaksuttu aate, usko tai päämäärä tulee auktoriteetiksi, johon luottamiselle on uhrattava oma arvostelukyky.

Ainoan oikeassa olijan asema ei tee hyvää yhdellekään ihmiselle. Sitä seuraa vaikeus luottaa seuraajien lojaliteettiin ja väkivallan raaistuva kierre.

Maria kiinnostaa, koska kääntymistä yksiselitteistä hyvää ja elämän suurempaa tarkoitusta kohtaan on tapahtunut ja tapahtuu aina. Samoin väkivaltaa erilaisissa, pienissä ja suurissa yhteisöissä. Yksin jäämistä välttääkseen joku on valmis taipumaan ja toinen kenties saman sisäisen uhan edessä pakottamaan.

Maria Åkerblomin kohdalla historia on haudannut syitä, miksi hän tarvitsi turvaksi uskollisten paratiisin – tosin niukka tieto hänen lapsuudestaan jäätävää.

Päivää ennen Marian paratiisi -elokuvan ensi-iltaa, kuin toisena palana pakottamisen teemaan, Karjalainen uutisoi perhe- ja lähisuhdeväkivallan lisääntymisestä (Karjalainen 3.10.2019). Tilastokeskuksen mukaan viranomaisille ilmoitetut tapaukset ovat kaksinkertaistuneet vuosikymmenen aikana. Vaikka muutos johtunee asennemuutoksesta ottaa väkivalta puheeksi, se ei vähennä lukujen traagisuutta. 

Kun perheenjäsen on väkivaltainen toista kohtaan: puoliso puolisoa, vanhempi lasta, lapsi vanhempaa tai sisarus sisarusta kohtaan, toistuu suhteessa pakottamisen itsepintainen ja monisyinen teema. Yksi tekijä on kuitenkin usein halu luoda oma paratiisi, sellainen elämä, joka itsestä tuntuisi hyvältä, ja toisen tahto tuntuu uhkaavan sitä. On vaikea luottaa, että yhdessä onnistuisi ja paratiisi muuttuu pakottamisen kierteeksi.

Suurimman askelen kohti parempaa näen siinä, jos väkivaltaa käyttävä vapautuu omasta pakostaan. Ei silloinkaan pääse paratiisiin mutta lähemmäksi toista.

Anna-Riitta Pellikka
Joensuun perheasiain neuvottelukeskuksen johtaja
anna-riitta.pellikka@evl.fi

Kolumni: Muutosten keskellä eteenpäin

Terrori-iskut, ilmastonmuutos ja oikeistopopulismin suosio saavat pohtimaan, mitä olemme oikeasti oppineet viimeisen sadan vuoden aikana?

Mika VanhanenSyyskuussa vuonna 1963 Bob Dylan teki kappaleen The Times They Are a-Changin’. Dylan kertoi, että hän teki sen tarkoituksella hymniksi tulevasta muutoksesta. Kansalaisoikeusliike ja folk-musiikki yhdistivät voimiaan. Takapakkia tuli reilun kuukauden kuluttua, kun Kennedy murhattiin. Oltiin kuitenkin uuden ajan kynnyksellä. Viisikymmentäkuusi vuotta myöhemmin Suomessakin esiintynyt 78-vuotias Dylan ei voinut tuolloin aavistaa, miten musiikkibisnes mullistuu. Fyysiset tallenteet ovat lähes kadonneet ja artistien elanto tulee levymyynnin sijaan keikkailemalla ja sponsoriyhteistyöllä. Uutta musiikkia tuotetaan albumien sijaan kappale kerrallaan ja ihmiset kuuntelevat sitä pääasiassa suoratoistopalveluista.

Uuden teknologian myötä moni muukin ammatti on muuttunut, tai lakannut olemasta. Ja uusia on tullut tilalle. Tänään työelämässä tarvitaan innostusta, ongelmanratkaisukykyä, ihmis-, viestintä- ja vuorovaikutustaitoja sekä luovaa kykyä yhdistellä asioita toisiinsa. Samalla ihmisiltä vaaditaan uusia taitoja ja jatkuvaa koulutusta. Vaikka muutospaineen keskellä jotkut ammatit katoavat, onneksi edelleen tarvitaan perinteistä käsillä tekemistä. Ihmiset ovat tulevaisuudessakin valmiita maksamaan käsintehdyistä tuotteista. Ihailen ja kunnioitan mm. näitä verhoilijamestareita, taiteilijoita, kultaseppiä tai soitinrakentajia. Oma työurani alkoi luokanopettajana kolmekymmentä vuotta sitten ja tällä hetkellä määrittelen itseni elämäntapayrittäjäksi. Mitähän edesmennyt isäni tuumaisi nyt pojastaan, josta piti tulla maanviljelijä?

Valitettavasti muutokset eivätkä ole aina hyvästä. ”History will teach us nothing”, lauloi Sting aikoinaan. Ihmiskunnalla on paljon oppimista ja tehtävää. Terrori-iskut, ilmastonmuutos ja oikeistopopulismin suosio saavat pohtimaan, mitä olemme oikeasti oppineet viimeisen sadan vuoden aikana? Miksi maailman kansat ovat vielä tällä vuosituhannella valinneet johtajia, jotka ajattelevat vain itseään ja valtaansa?

On kuitenkin olemassa jokin asia, joka ei koskaan häviä. Se on lähimmäisenrakkaus, joka yhdistää mm. kaikkia maailman uskontoja. Tämä ns. kultainen sääntö on arjessa toteutettava periaate, jossa kehotetaan ihmistä tekemään vastavuoroisesti toisille samaa kuin mitä haluaisi itselleenkin tehtävän, tai olemaan tekemättä sellaista mitä ei haluaisi itselleenkään tehtävän. Tällä säännöllä päästään elämässä eteenpäin.

Mika Vanhanen
toiminnanjohtaja
ENO-verkkokoulun tuki ry
mika.vanhanen@enoprogramme.org

Kolumni: Tasa-arvon takaisku?

Tasa-arvon saavuttaminen ja ylläpitäminen on vaikeaa. Vaikeinta se on silloin kun täytyisi tunnustaa, että oma etuoikeutettu asema on toisen tasa-arvon toteutumisen este.

Huhta Ilkka 002Kolmannen lapseni kohdalla minulle tarjoutui tilaisuus olla vuosi koti-isänä. Hiekkalaatikon reunalla jaoin soseruokareseptejä monien muiden isien kanssa. Mikä oman isäni sukupolvessa oli ollut poikkeuksellisesta, oli ikäpolveni keskuudessa ihan normaalia. Isä pikkulapsen kanssa kotona ei enää ollut tavatonta. Vain kerran koti-isänä ollessani ajauduin sukupuoleni vuoksi konfliktiin. Paikallisessa ravintolassa vieraillessamme en löytänyt miestenhuoneesta pottaa. Naisten puolella sellainen kuulemma oli, joten annoin kriittistä palautetta ravintolanpitäjälle. Tämän tyly vastaus oli, että äidit tarvitsivat sitä useammin kuin isät. Koska meidän perheessä pottaa käytti vain vauva, ilmaisin tämän tosiasian loukatun koti-isän omanarvontuntoa puhkuen.

Eedelleen elämme yhteiskunnassa, jossa tasa-arvo ei aina toteudu. Ei edes sukupuolten välinen, saati tasa-arvo koko kirjossaan. Monet merkit viittovat päinvastoin suuntaan, että takavuosien edistysaskelien jälkeen myös Suomen kaltaisissa tasa-arvon mallimaissa on otettu takapakkia. Alkuvuodesta julkaistu Taantuvan tasa-arvon kirkko -teos oli pysähdyttävä lukukokemus. Sen kirjoittajat jakavat kokemuksen siitä, että kirkossakin tasa-arvoloukkaukset ovat monen naisen, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistön edustajan sekä maahanmuuttajan jokapäiväistä arkea.

Lähihistoriassamme tapahtui paljon. Lainsäädäntömme saatiin uudistettua verrattain nopeasti verrattain tasa-arvoiseksi. Tutkimukset osoittivat, että tasa-arvon toteuttaminen edisti kaikkien hyvinvointia. Mutta miksi valmista ei silti tullutkaan? Asenteet ja uskomukset muuttuvat hitaasti. Selvästi hitaammin kuin 1980-luvulla uskottiin. Kun maailmassa epävarmuus sittemmin taas kasvoi, konservatiiviset, nationalistiset ja patriarkaaliset aatteet alkoivat jälleen tuntua oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa tutummilta. Ja siksi monelle niin houkuttelevilta.

Tasa-arvon saavuttaminen ja ylläpitäminen on vaikeaa. Vaikeinta se on silloin kun täytyisi tunnustaa, että oma etuoikeutettu asema on toisen tasa-arvon toteutumisen este. Sorretun ääni raikuu kaikkien kuuluville vasta silloin kun loukkaus sattuu omalle kohdalle. Niin kävi pottajupakassa minullekin. Edistystä kai sekin oli, että seuraavalla kerralla ravintolasta löytyi potta myös miestenhuoneesta. Vielä enemmän ilahduttaa se, että nykyään samassa ravintolassa näkyy olevan kaikille yhteinen lastenhoitohuone.

Ilkka Huhta
professori
teologian osastonjohtaja, Itä-Suomen yliopisto
ilkka.huhta@uef.fi

Kolumni: Kiitos, päiväkodin ope!

Jokainen lapsi ansaitsee elämäänsä aikuisia, jotka uskovat häneen. Kiitos kaikille teille, jotka uskotte.

Reentie ElinaTässäkin elokuussa moni vanhempi jättää haikein mielin lapsensa hoidettavaksi päiväkotiin tai perhepäivähoitoon. Tämä herättää luonnollisesti monenlaisia tunteita. Äitinä tiedän sen omatunnon äänen, joka sanoo, että vanhemman tulisi olla läsnä pienen lapsen päivissä. Kokeneena varhaiskasvatuksen ammattilaisena olen kuitenkin nähnyt myös asian toisen puolen. Lapset puhuvat päiväkotien työntekijöistä ”opeina”, riippumatta henkilön virallisesta tittelistä, ja tämä julkinen kiitos on tarkoitettu ihan kaikille lasten kanssa työskenteleville.

Varhaiskasvatuksessa työskentelee suuri määrä ihmisiä, jotka laittavat itsensä likoon koko sydämestään. Joka päivä. Nämä opet tarjoavat sylin sitä tarvitsevalle lapselle. Nämä iloiset, herttaiset ja empaattiset opet iloitsevat lapsen onnistumisesta, opettelevat asioita lapsen kanssa yhdessä ja kohtaavat lapsen tunteita päivittäin. Open syliin voi pieni nukahtaa, ja open kanssa voi tutkia maailmaa. Päiväkoti on sananmukaisesti koti, jossa lapsi saa kasvaa ja kehittyä juuri sellaisena kuin on, turvallisten aikuisten ympäröimänä.

Opet saavat olla ylpeitä tärkeästä ja vastuullisesta työstään. Missä muussa työssä saa iloita lapsen ensiaskelista ja irronneista hampaista, leikkiä lapsen toiveleikkiä, kuunnella musiikkia ja tanssia, tehdä metsäretkiä ja lumienkeleitä, pötkötellä lapsen vieressä patjalla silittelemässä, keskustella ruokapöydässä ja vaikka mitä! Lasten energia, ehtymätön uteliaisuus ja oppisen ilo ovat niitä asioita, joista opet saavat nauttia joka päivä. Toki väsyn iskiessä on mahdollista ottaa myös rauhalli-semmin, ja opetella yhdessä myös rauhoittumisen tärkeää taitoa.

Itse olen kokenut, kuinka päiväkotiryhmässä hyväksyvä, rento ja myönteinen ilmapiiri saa lapsen suorastaan puhkeamaan kukkaan. Toki elämään, myös päiväkodissa, kuuluu monenlaiset haasteet ja ristiriidat, mutta avoin keskustelu, molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus auttavat pääsemään näistä yli. Työ lasten kanssa todella on merkityksellistä, ja parhaimmillaan tapa, jolla lapsi kohdataan, vaikuttaa hänen tapaansa ajatella itsestään.

Uusi toimintavuosi saa aikaan uusia kohtaamisia ja mahdollistaa uusia alkuja. Opeilla on tänäkin syksynä mahdollisuus nähdä kaikissa lapsissa hyvää. Jokainen lapsi ansaitsee elämäänsä aikuisia, jotka uskovat häneen. Kiitos kaikille teille, jotka uskotte. Vaikka ope kulkeekin yhden lapsen matkalla kenties vain pienen hetken, yhdessä te voitte tehdä siitä ikimuistoisen ja merkityksellisen. Kiitos!
Elina Reentie
Sosionomi (AMK), Varhaiskasvatuksen perheohjaaja
Joensuun kaupunki
elina.reentie@joensuu.fi