Mielenkiintoni Maria Åkerblomia kohtaan heräsi, kun kuulin joitakin vuosia sitten Gustav Björkstrandin esitelmän hänestä. Epäilen, löytyykö Suomesta kovin helposti toista, josta voi faktojen pohjalta saada yhtä värikkään ja rankan elokuvan. Arvostan sen tekijöitä, mutta emmin sen katomista.
Marian kautta herää henkiin se, miten tenhoava ihminen voi tarjota etsintään yhteisön ja päämäärän. Toinen puoli on, miten luottamus saa tekemään uskomattomia asioita: irtaantumaan siihen asti eletystä elämästä, omaksumaan uuden uskomusjärjestelmän ja moraalitajun. Silloin johtaja, omaksuttu aate, usko tai päämäärä tulee auktoriteetiksi, johon luottamiselle on uhrattava oma arvostelukyky.
Ainoan oikeassa olijan asema ei tee hyvää yhdellekään ihmiselle. Sitä seuraa vaikeus luottaa seuraajien lojaliteettiin ja väkivallan raaistuva kierre.
Maria kiinnostaa, koska kääntymistä yksiselitteistä hyvää ja elämän suurempaa tarkoitusta kohtaan on tapahtunut ja tapahtuu aina. Samoin väkivaltaa erilaisissa, pienissä ja suurissa yhteisöissä. Yksin jäämistä välttääkseen joku on valmis taipumaan ja toinen kenties saman sisäisen uhan edessä pakottamaan.
Maria Åkerblomin kohdalla historia on haudannut syitä, miksi hän tarvitsi turvaksi uskollisten paratiisin – tosin niukka tieto hänen lapsuudestaan jäätävää.
Päivää ennen Marian paratiisi -elokuvan ensi-iltaa, kuin toisena palana pakottamisen teemaan, Karjalainen uutisoi perhe- ja lähisuhdeväkivallan lisääntymisestä (Karjalainen 3.10.2019). Tilastokeskuksen mukaan viranomaisille ilmoitetut tapaukset ovat kaksinkertaistuneet vuosikymmenen aikana. Vaikka muutos johtunee asennemuutoksesta ottaa väkivalta puheeksi, se ei vähennä lukujen traagisuutta.
Kun perheenjäsen on väkivaltainen toista kohtaan: puoliso puolisoa, vanhempi lasta, lapsi vanhempaa tai sisarus sisarusta kohtaan, toistuu suhteessa pakottamisen itsepintainen ja monisyinen teema. Yksi tekijä on kuitenkin usein halu luoda oma paratiisi, sellainen elämä, joka itsestä tuntuisi hyvältä, ja toisen tahto tuntuu uhkaavan sitä. On vaikea luottaa, että yhdessä onnistuisi ja paratiisi muuttuu pakottamisen kierteeksi.
Suurimman askelen kohti parempaa näen siinä, jos väkivaltaa käyttävä vapautuu omasta pakostaan. Ei silloinkaan pääse paratiisiin mutta lähemmäksi toista.
Anna-Riitta Pellikka
Joensuun perheasiain neuvottelukeskuksen johtaja
anna-riitta.pellikka@evl.fi