Lapsuuden jouluihini kuului joulukirkko. Äitini herätti meidät jouluaamuna laulaen. Oli lähdettävä aamuyön ensimmäiseen jumalanpalvelukseen: ”Kello löi jo viisi, lapset herätkää”. Muistan lämmöllä aamuöiset kirkkomatkat kylmässä autossa. Tien päällä piti olla ajoissa, sillä jouluaamuna pikkukaupungin väki täytti nopeasti viimeisimmänkin kirkonpenkin.
Mieluisia ovat muistikuvani paluumatkoistakin. Sen aikana ehdimme ruotia joulusaarnan, virsivalinnat ja kirkkokuoron soraäänet. Kirkon jälkeen edessä oli pitkä ja rauhallinen joulupäivä. Nyt oli lupa pukea yöpuku takaisin päälle ja mennä jatkamaan unia. Tai sitten vain lukemaan lahjoiksi saatuja kirjoja ja leikkimään. Itse en tahtonut menettää hetkeäkään vuoden parhaasta päivästä. Siksi en käynyt joulukirkon jälkeen uudestaan nukkumaan. Varhaisen herätyksen ansiosta aika kuluisi hitaasti ja joulupäivä jatkuisi pitkään.
Marraskuussa eduskunnan apulaisoikeusasiamies linjasi, että koulun joulujuhlan järjestäminen kirkossa on ongelmallista. Päätöstä seurasi kristillisen perinteen asemasta huolestuneita puheenvuoroja, joissa lainvalvojan kantaa tulkittiin tahattomasti ja tahallisesti väärin. Oliko vanha suomalainen joulukirkkoperinne tullut tiensä päähän? Eikö kirkolla ollut enää sijaa koulujen joulunvietossa?
Kummastakaan ei ollut kysymys. Edelleen joulukirkkoja saa järjestää, ja myös virren saa laulaa koulun yhteisessä joulujuhlassa. Ylilyönneistä huolimatta keskustelu oli tarpeellista. Se muistutti, että kristilliset perinteet ovat monelle rakkaita, eikä niiden sivuuttaminen ole hyvä ratkaisu koulussakaan. Samalla yhä useampi ymmärsi, että lukukauden päättävän joulujuhlan on syytä olla sellainen, että se voidaan viettää yhdessä. Siksi koulussa joulujuhlaa ei vietetä Jeesuksen syntymää muistellen, vaan pitkän syyskauden päättymisestä yhdessä iloiten.
Usein perinteisiin liittyy lapsenomaista ehdottomuutta. Omassa lapsuudenkodissanikin me joulukirkkoon aamuyöllä herätetyt sisarukset olimme varsin ehdottomia perinteiden vaalijoita. Vaadimme, että rituaalien jouluaatosta tapaninpäivään oli toistettava samaa kaavaa. Eihän se muuten olisi joulu, me luulimme.
Aikuisina perustimme omat perheet, ja jouluperinteetkin saivat uusia rikkaita sisältöjä. Perinteet muuttuvat hitaasti. Ehkä siksi monelta jää huomaamatta, että muutos ja muutokseen sopeutuminen ovat aina olleet perinteiden säilymisen edellytys. Niin rakkaita kuin lapsuuden joulut ovatkin, aikuisuuteen kuuluu tämän muutoksen hyväksyminen.
Ilkka Huhta
professori
teologian osastonjohtaja Itä-Suomen yliopisto
ilkka.huhta@uef.fi