Kolumni: Tasa-arvon takaisku?

Huhta Ilkka 002Kolmannen lapseni kohdalla minulle tarjoutui tilaisuus olla vuosi koti-isänä. Hiekkalaatikon reunalla jaoin soseruokareseptejä monien muiden isien kanssa. Mikä oman isäni sukupolvessa oli ollut poikkeuksellisesta, oli ikäpolveni keskuudessa ihan normaalia. Isä pikkulapsen kanssa kotona ei enää ollut tavatonta. Vain kerran koti-isänä ollessani ajauduin sukupuoleni vuoksi konfliktiin. Paikallisessa ravintolassa vieraillessamme en löytänyt miestenhuoneesta pottaa. Naisten puolella sellainen kuulemma oli, joten annoin kriittistä palautetta ravintolanpitäjälle. Tämän tyly vastaus oli, että äidit tarvitsivat sitä useammin kuin isät. Koska meidän perheessä pottaa käytti vain vauva, ilmaisin tämän tosiasian loukatun koti-isän omanarvontuntoa puhkuen.

Eedelleen elämme yhteiskunnassa, jossa tasa-arvo ei aina toteudu. Ei edes sukupuolten välinen, saati tasa-arvo koko kirjossaan. Monet merkit viittovat päinvastoin suuntaan, että takavuosien edistysaskelien jälkeen myös Suomen kaltaisissa tasa-arvon mallimaissa on otettu takapakkia. Alkuvuodesta julkaistu Taantuvan tasa-arvon kirkko -teos oli pysähdyttävä lukukokemus. Sen kirjoittajat jakavat kokemuksen siitä, että kirkossakin tasa-arvoloukkaukset ovat monen naisen, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistön edustajan sekä maahanmuuttajan jokapäiväistä arkea.

Lähihistoriassamme tapahtui paljon. Lainsäädäntömme saatiin uudistettua verrattain nopeasti verrattain tasa-arvoiseksi. Tutkimukset osoittivat, että tasa-arvon toteuttaminen edisti kaikkien hyvinvointia. Mutta miksi valmista ei silti tullutkaan? Asenteet ja uskomukset muuttuvat hitaasti. Selvästi hitaammin kuin 1980-luvulla uskottiin. Kun maailmassa epävarmuus sittemmin taas kasvoi, konservatiiviset, nationalistiset ja patriarkaaliset aatteet alkoivat jälleen tuntua oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa tutummilta. Ja siksi monelle niin houkuttelevilta.

Tasa-arvon saavuttaminen ja ylläpitäminen on vaikeaa. Vaikeinta se on silloin kun täytyisi tunnustaa, että oma etuoikeutettu asema on toisen tasa-arvon toteutumisen este. Sorretun ääni raikuu kaikkien kuuluville vasta silloin kun loukkaus sattuu omalle kohdalle. Niin kävi pottajupakassa minullekin. Edistystä kai sekin oli, että seuraavalla kerralla ravintolasta löytyi potta myös miestenhuoneesta. Vielä enemmän ilahduttaa se, että nykyään samassa ravintolassa näkyy olevan kaikille yhteinen lastenhoitohuone.

Ilkka Huhta
professori
teologian osastonjohtaja, Itä-Suomen yliopisto
ilkka.huhta@uef.fi

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.