Ihminen yrittää tehdä oikein, mutta valitsee silti väärin. Arvostamme oikeudenmukaisuuden hyvettä, vaikka emme osaa elää sen mukaan.
Hävettää ja ahdistaa. Tein virheen töissä, mutta sysäsin sen toisen niskaan. Siitä seurasi hänelle suuria vaikeuksia. Minä taas pääsin pälkähästä.
Tai niin luulin. Nyt omantunto syyttää kipeästi. Olen sika ja törkimys. Kohta muutkin näkevät sen ulkokuoreni alta.
Syyllisyyden tunto kertoo ihmisessä asuvasta oikeudenmukaisuuden tajusta. Monilla teoillamme on moraalinen luonne, ne ovat joko oikein tai väärin.
Kristillisessä ajattelussa oikean ja väärän taju on yksi seuraus siitä, että ihminen on Jumalan kuva. Hän heijastaa Luojansa oikeudenmukaisuutta ja pyhyyttä.
Kiitos Jumalalle, palvelus lähimmäiselle
Oikeamielisyyden hyve on yksi neljästä kardinaali- eli päähyveistä. Se on lujaa tahtoa antaa Jumalalle ja lähimmäiselle se, mikä heille kuuluu.
Jumalalle kuuluu kiitos ja kunnioitus, enempää hän ei pyydä. Ihmisen velvollisuudet Luojalleen on nopeasti hoidettu.
Muiden ihmisten suhteen tilanne on toinen. Toisen hyvän etsiminen ei lopu koskaan, etenkin kun oikeudenmukaisuus vaatii edistämään myös yhteistä hyvää. ”Älä ole puolueellinen köyhän hyväksi, mutta älä myöskään suosi mahtavaa, vaan ole lähimmäisesi tuomarina oikeudenmukainen” (3. Moos. 19:15).
Jeesus muotoili tämän vieläkin kohtikäyvemmin. Tee toiselle niin kuin tahtoisit itsellesi tehtävän.
Kultainen sääntö olettaa lähtökohtaisesti, että ihminen tahtoo itselleen hyvää. Siksi luulisi, että jokainen tietää luonnostaan, mikä on oikein myös toista kohtaan.
Valitettavasti emme tiedä aina omaa tai toisen hyvää. Ihmisen eettinen järki yskii välillä.
Onko samat asiat oikein kaikkialla?
Omantunnon valon himmenemisen huomaa helpoiten tutkimalla historiaa ja katselemalla maailmankarttaa. Vaikka kaikissa ihmisissä asuu oikeudenmukaisuuden taju, ihmiskunta ei ole samaa mieltä eettisistä arvoista.
Joissakin kulttuureissa miehet kurittavat vaimojaan avokämmenellä lyöden, toisissa sellainen on rikos. Antiikin Roomassa ei toivotut lapset jätettiin heitteille tai heitettiin rotkoon, nyky-Suomessa sellaisesta joutuu vankilaan.
Niinpä herää kysymys, onko olemassa objektiivisia moraalisia arvoja. Vai ovatko oikean ja väärän käsitykset sopimuksenvaraisia sosiaalisia järjestelmiä? Kukin aika ja kulttuuri päättää omat arvonsa.
Arkijärki tuntuisi sanovan, että eettiset totuudet eivät riipu siitä, mitä ihmiset sattuvat milloinkin arvostamaan.
Varastaminen on väärin, vaikka jossakin päin maailmaa ajatellaankin, että korkeassa asemassa olevat saavat riistää alempiaan. Kaikilla ihmisillä on sama arvo ja oikeudet, vaikka sitä ei kaikkialla ymmärrettäisikään.
Niinpä on pääteltävä, että joskus kokonaiset kulttuurit erehtyvät, puhumattakaan yksittäisistä ihmisistä. Tajutaan kyllä oikean ja väärän idea, mutta ei enää sitä, mitkä konkreettiset asiat kuuluvat kumpaankin koriin.
Kristitytkin korjaavat kantojaan
Kristikuntakaan ei saa luulla liikaa oikeudentajustaan. Sekin on erehtynyt monta kertaa vuosisatojen kuluessa.
Tuorein esimerkki tästä on katolisen kirkon muuttunut kanta kuolemanrangaistukseen.
Vuoden 1992 Katolisen kirkon katekismus vielä hyväksyi sen äärimmäisessä tapauksessa, nyt se torjutaan täysin. Elämä on niin pyhä, ettei mistään rikoksesta kuulu rangaista kuolemalla, ei edes muun yhteisön suojelemiseksi.
Jos kantaa muutetaan, silloin myönnetään, että ennen asia nähtiin väärin. Aikaisemmim oli syyllistytty raskaaseen syntiin, joskus vielä kirkon nimissä ja luvalla.
Myös luterilainen rintama on muuttanut kantojaan. Erityisesti moniin seksuaalietiikan kysymyksiin suhtaudutaan nykyään aikaisempaa vapaamielisemmin.
Ympäristöetiikassa taas linja on ymmärrettävästi kiristynyt. Suuren hiilijalanjäljen jättäminen on syntiä. Huvilentomatkailua ei voi oikeuttaa, vaikka miten yrittäisi.
Veikkaan että kristikunta tulee vielä kyseenalaistamaan runsaan liharuuan oikeutuksen ja se liike saattaa hyvinkin alkaa pohjoisen pallonpuoliskon luterilaisuudesta käsin.
Eettinen ymmärrys muuttuu, vaikka perusarvot toki pysyvät ennallaan.
Yhdessä tie löytyy paremmin
Kristillinen ajatus oikeudenmukaisuudesta ei jää vain yksilötasolle. Meidän kuuluu perustaa yhteiskunta, jossa yhteisesti varmistetaan oikeuden toteutuminen.
Yhteisö rajoittaa yksilöiden taipumusta pahaan ja pakottaa heitä tekemään hyvää. Tarvitaan siis lakeja ja poliisi. Esivallan miekka on peräisin Jumalalta, kunhan sitä vaan käytetään oikein.
Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimus kulkee Raamatussa punaisena lankana. Kun Jumala kutsuu Israelin kansan omakseen, hän antaa sille oikeaan elämäntapaan ohjaavat lait ja säädökset. Jos noudatatte näitä, siunaus seuraa teitä. Jos unohdatte ne, joudutte moniin onnettomuuksiin.
Elämän suuntaviitat puetaan kirjalliseen asuun Mooseksen laeissa ja viisauskirjallisuudessa. Vanhan testamentin historiakirjat puolestaan kertovat, miten kansa onnistuu elämään niiden mukaan.
Sama kaava näyttää toistuvan. Kansa unohtaa oikean tien, sitten se tekee parannuksen ja kohta suunta hukkuu jälleen. Profeetat nuhtelevat kansaa ja sen johtajia synneistä. Jumala odotti oikeuden valtaa, mutta kaikki oli mielivaltaa, hän tahtoi vanhurskasta hallitusta, mutta kuuli vain katkeraa valitusta (Jes. 5:7).
Vanhatestamentillinen lankeemuksen ja uudistumisen kaava ei kuitenkaan ole mikään välttämätön luonnonlaki. Yhteiskunta voi myös kukoistaa. Hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus voi lisääntyä. Työ hyvän puolesta kannattaa aina.
Sillä on Jumalan siunaus puolellaan.
Hyvä voittaa kerran
Myös Jeesus julisti oikeudenmukaisuuden voittoa puhuessaan tulevasta Jumalan valtakunnasta. Nyt Jumalan tahto ei toteudu. Vääryys valtaa alaa ja orjuuttaa ihmisiä pahemmin kuin roomalaiset miehittäjät konsanaan.
Ulkoisen orjuutuksen lisäksi ihmisparkoja sitoo sisäinen vankeus. He eivät löydä tietä Jumalan tarjoamaan iloon.
Mutta tilanne tulee muuttumaan, Jeesus lupasi. Jumalan valtakunta on jo keskuudessanne, sydämissänne. Ja kerran se täyttää kaiken maan näkyvällä tavalla. Ottakaa siis vastaan hyvä sanoma ja eläkää siitä jo nyt.
Alkukirkko jatkoi Jeesuksen työtä ja julistusta. Kristilliseen liikkeeseen tullessaan ihmiset hylkäsivät vanhan syntielämän. Tilalle tuli uusi, puhdas ja kaunis lähimmäisen rakkauden ja Jumalan kunnioittamisen henki.
Näin ainakin teoriassa. Käytännössä kristityt kamppailivat edelleen helmasyntiensä kanssa. Opittiin, että Jeesuksen lupaama pyhyys onkin lainapyhyyttä. Sitä että synnit annetaan anteeksi. Tätä on armo. Minut hyväksytään, vaikka olen keskeneräinen.
Lopullinen vapautuminen tapahtuu vasta tämän ajan jälkeen. Ihmiset ja luomakunta eheytyvät viimeisellä tuomiolla. Silloin Jumala laittaa kaiken kohdalleen ja hänen oikeudenmukainen tahtonsa toteutuu vihdoin.
Teksti: Kari Kuula
Kirjoittaja on tietokirjailija ja teologian tohtori,
joka työskentelee pappina Kauniaisten
seurakunnassa.
Kuva: iStock/ AlSimonov
Kirkkotie 