Epävarmojen aikojen ja huonojen uutisten keskellä on arvokasta kuulla hyviä asioita. Siksi joulun sanoma rauhasta ja hyvästä tahdosta tuntuu tänä vuonna erityisen merkitykselliseltä.
Kun kahtena edellisenä vuonna olemme viettäneet joulua, niitä on kutsuttu poikkeuksellisiksi. Niiden jälkeen moni on odottanut tavallista ja tasaisempaa elämää. Mutta maailma ei ole enää entisensä. Monenlaiset huolenaiheet varjostavat alkanutta talvea.
Epävarmojen aikojen ja huonojen uutisten keskellä on arvokasta kuulla hyviä asioita. Siksi joulun sanoma rauhasta ja hyvästä tahdosta tuntuu tänä vuonna erityisen merkitykselliseltä. Mitä muuta kuohuva maailma ja levoton sydän voisi toivoa kuin rauhaa ja hyvää. Viestiä siitä, että yhdessä me tästä selviämme.
Kun Suomi nousi aikoinaan sodan jaloista, oma hätä ja puute olivat tuoreessa muistissa. Ihmiset halusivat auttaa heti, kun kynnelle kykenivät. Jokainen kantoi kortensa kekoon, ja hyvällä tahdolla ja kekseliäisyydellä mentiin eteenpäin.
Toisen ihmisen muistaminen kuuluu jouluun. Joulukeräykseen laitetulla lantilla, pienellä puhelinsoitolla tai piipahduksella on usein itse tekoa suurempi merkitys. Se voi joskus jopa kääntää toisen ihmisen elämän suuntaa. Omastaan antaminen avartaa myös omaa sydäntä. Lahjaan kuuluu sekin, että voi ottaa vastaan, vaikka itsellä ei olisi annettavaa.
Joulun vietto alkaa tänäkin vuonna joulurauhan julistamisella. Se on vanha tapa, jonka kristityt aloittivat keskiajalla muistutukseksi ikuisesta rauhasta. Samalla itse kukin voi olla rakentamassa sitä omasta lähipiiristä alkaen.
”Rauhaa ja hyvää” on toivotus, joka on peräisin tuhat vuotta sitten eläneeltä Franciscus Assisilaiselta. Rauhallista ja hyvää joulunaikaa!
P.S. Lämpimät onnittelut kaikille vastavalituille luottamushenkilöille. Kiitos kaikille teille, jotka asetuitte ehdokkaiksi. Laitoitte itsenne likoon ja alttiiksi yhteisten asioiden puolesta.
Tiina Reinikainen Pielisensuun seurakunnan kirkkoherra
Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymän yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtaja
tiina.reinikainen@evl.fi
Adventin aikaan liittyy koko kristikuntaa yhdistävä asia, nimittäin toivo. Toivo on enemmän kuin odottaminen. Se on myös enemmän kuin yksittäiset toiveet. Toivo suuntaa pidemmälle ja syvempään. Se on jotain, jota odotamme hartaasti. Toivon varassa jaksamme suunnata huomiseen.
Adventti on joulun odotuksen aikaa. Erityisesti lapsena olin kärsimätön joulun odottaja. Suklaakalenterin luukkujen tyhjennys hoitui minulta helposti hieman etukäteen. Odotuksen haasteet kiteytyivät erityisesti jouluaattona lahjojen odottamiseen. Katse oli kiinni ikkunassa, ja pieni mies mietti ja kyseli, milloin ihmeessä se joulupukki tulee. Nyt odottaminen on muuttunut helpommaksi. Usein on niin kiire, ettei kerkeä edes odottamaan.
Adventin aikaan on kohdallani aina liittynyt odotuksen lisäksi toiveita. Enää ei tule kirjoitettua joulupukille. Lapsuuden ja nuoruuden joululahjatoiveet ovat kohdallani muuttuneet nykyisin arkisempaan ja syvällisempään suuntaan. Sukkia tarvitsee aina, astioistakin on hyötyä. Vielä vahvemmin toiveena on, että jouluna olisi aikaa rauhoittua. Kunpa itsellä ja läheisillä olisi levollinen joulu. Samaa toivoo myös kaikille muille. Kunpa erityisesti niillä, joilla on hätää ja puutetta, olisi asiat tänä jouluna paremmin.
Adventin aikaan liittyy myös koko kristikuntaa yhdistävä asia, nimittäin toivo. Toivo on enemmän kuin odottaminen. Se on myös enemmän kuin yksittäiset toiveet. Toivo suuntaa pidemmälle ja syvempään. Se on jotain, jota odotamme hartaasti. Toivon varassa jaksamme suunnata huomiseen.
Kristinuskossa toivo on yksi perusarvoistamme. Näin on, vaikka siitä ei aina erikseen puhuta. Se on sitä siitäkin huolimatta, että kristityn elämä saattaa välillä tuntua hyvinkin toivottomalta. Raamattu on täynnä sanomaa toivosta. Tuo sanoma rohkaisee meitä elämän riittämättömyyden keskellä. Toivo avaa meille iankaikkisuuden näköalan. Parhaimmillaan toivon sanoma tuo myös Jumalan armon ja lupaukset hieman lähemmäksi tässä ajassa.
Kirkollinen elämä joulun alla kuvastaa toivoa. Seurakunnassa laulamme kauneimpia joululauluja, kokoonnumme adventtimessuihin ja vietämme nuorten joulujuhlaa… Valmistaudumme Jeesuksen syntymäjuhlaan. Ensimmäisenä jouluna Jumala tuli ihmiseksi. Toivo laskeutui toivottomuuden keskelle.
Toisen adventin evankeliumiteksti ja teema ohjaavat meitä entistä suurempaan toivoon. Kristikuntaa on halki vuosisatojen rohkaissut usko siihen, että kerran Kristus tulee takaisin kunniassaan. Kerran ihmisten ja koko luomakunnan odotus, toiveet ja toivo täyttyvät kokonaan. Toivo muuttuu odotuksesta todeksi.
Heikki Mujunen seurakuntapastori
Rantakylän seurakunta
Kun ystävä tai työkaveri ei puhu uskonnosta, olemme taipuvaisia ajattelemaan, ettei uskonto olisi hänelle erityisen tärkeä. Kuitenkin monelle uskonnosta vaikenevalle uskonto on tärkeä.
Suomalaisille uskonto on yksityisasia. Se on lause, joka suomalaisten uskonnollisuudesta puhuttaessa nostetaan kyllästymiseen asti esille. Valitettavasti lause on monessa mielessä totta.
Kansainvälisessä tutkimushankkeessa olemme selvittäneet perheiden arvokasvatusta ja uskonnollista perinteensiirtoa ja niihin liittyen uskonnollisuuden muutosta. Halusimme tai emme, eri maiden vertailu todellakin osoittaa, että suomalaisille uskonto on yksityisasia, monessakin mielessä. Muiden ihmisten roolia uskonnollisuudessa ei korosteta. Sen sijaan monet haluavat korostaa sitä, ettei vanhemmilla tai kenelläkään muullakaan ole varsinaisesti ollut vaikutusta siihen, miten uskoo.
Uskonnon yksityisyys liittyy tutkimuksen tulosten perusteella osin suomalaisissa perheissä vallitsevaan puhumattomuuden kulttuuriin ja perheen ihmissuhteisiin, jotka ovat jonkin verran etäisempiä kuin muissa tutkimukseen osallistuneissa maissa. Vaikka suomalaisten avoimuus on lisääntynyt, elämän syvien kysymysten äärellä monet vaikenevat. Uskonnosta ei välttämättä puhuta silloinkaan, vaikka se olisi itselle tärkeää.
Tämän seurauksena nuorempi sukupolvi ei välttämättä tunnista vanhempiensa uskonnollisuutta. Suomessa jokainen sukupolvi arvioi omat vanhempansa keskimäärin vähemmän uskonnolliseksi kuin vanhemmat todellisuudessa ovat olleet. Tämä näkyy niin nuorten kuin yli 70-vuotiaiden kohdalla. Nimitämme tätä uskonnottomuusharhaksi. Uskonnosta vaikeneva vanhempi todennäköisemmin ajatellaan uskonnottomaksi kuin ihmiseksi, jolle uskonto olisi tärkeä. Vastaavaa ei näy muissa tutkimuksemme maissa.
Ilmiö on todennäköisesti laajempikin kuin vain perhepiiriin rajoittuva. Kun ystävä tai työkaveri ei puhu uskonnosta, olemme taipuvaisia ajattelemaan, ettei uskonto olisi hänelle erityisen tärkeä. Kuitenkin monelle uskonnosta vaikenevalle uskonto on tärkeä.
On selvää, että uskonnon yksityisyydestä syntyvä uskonnottomuusharha haastaa uskonnollista perinteensiirtoa suomalaisissa perheissä ja laajemminkin Suomessa. Uskonto tarvitsee tuekseen uskottavuusrakennelmia; sitä, että ympärillä on ihmisiä, jotka uskovat samoin ja kokemusta, ettei ihminen ole uskonsa kanssa yksin. Uskonnosta vaikeneminen luo kuitenkin helposti harhan, että ihminen on ainoa, jolle usko olisi tärkeä. Tosiasiassa uskonnosta puhuminen vain tuntuu monesta muustakin yhtä vaikealta kuin itsestä.
Kati Tervo-Niemelä käytännöllisen teologian professori
Itä-Suomen yliopisto
kati.tervo-niemela@uef.fi
Marraskuun kirkolliskokouksessa käytettiin lähes 60 puheenvuoroa kirkon tulevaisuusselonteosta, jossa käsitellään ns. ”siunauksen signaaleja”.
Marraskuun kirkolliskokouksessa keskusteltiin vilkkaasti kirkon neljännestä tulevaisuusselonteosta Siunauksen signaalit – Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuusselonteko 2022. Lähetekeskustelussa käytettiin lähes 60 puheenvuoroa.
Selonteko poikkeaa kirkon aiemmista tulevaisuusselonteoista: se ei esitä johtopäätöksiä eikä tilastoja, vaan pyrkii ennakoimaan kirkon tulevaisuutta ihmisiä kuuntelemalla. Siunauksen signaalit ovat hiljaisia signaaleja ja ajan merkkejä, joita kuuntelemalla kirkko voisi ylläpitää merkityksellisen yhteyden suomalaisiin.
Aineisto kerättiin yhdessä seurakuntien kanssa, ja se perustuu kuunteluun ja vuoropuheluun ihmisten kanssa. Signaalien keruun ja tulevan pohdinnan on tarkoitus jatkua seurakunnissa.
Kun astut jostakin ovesta sisälle huoneeseen, se näyttää erilaiselta kuin jos olisit käyttänyt eri ovea. Silti se on sama tila.
Usko on kuin huone, johon voi käydä sisään erilaisista ovista.
Kati Kemppaisen mukaan usko Kristukseen saa olla moninaista, moni-ilmeistä, erilaista ja meille vierastakin. Kuvitus: Tea Ikonen.
Vuosia sitten opiskellessani Birminghamissa Englannissa tapasin buddhalaisessa keskuksessa miehen. Hän oli pastorin poika, joka oli saanut kotoaan avaramielisen kristillisen kasvatuksen, osallistui seurakunnan nuorisotyöhön ja eli tavallista elämää.
Eräänä päivänä hänen kulkiessaan kadulla tapahtui jotakin odottamatonta. Kesken kaiken mies koki, kuinka hän ”tuli uskosta pois” yhdessä pienessä hetkessä. Kokemus oli järkyttävä ja pelottava. Tapahtui jotakin, jota hän ei olisi koskaan tahtonut tapahtuvan: hänen kallein aarteensa haihtui savuna ilmaan ja jäljelle jäi ei-mitään.
”Jos olisin tuollaisesta kuullut aiemmin, minun ei ehkä olisi ollut pakko jättää kirkkoa”
Tästä traumaattisesta kokemuksesta alkoi sinnikäs pyrkimys saada takaisin se, mitä oli kadonnut: usko. Mutta taivas ei vastannut, Jumala oli kuollut, ja niinpä hän lähti etsimään muualta. Hän päätyi buddhalaiseen yhteisöön, jossa hän vihdoin löysi rauhan, tyyneyden ja tyhjiö täyttyi. Yksinkertainen, ei-materialistinen ja yhteisöllinen elämäntapa tuntui luontevalta, mietiskely tyynnyttävältä ja rikkaalta. Hänestä välittyi aitoa lämpöä, kärsivällisyyttä, rauhaa ja ystävällisyyttä – kaikki ominaisuuksia, joita kristityllä tulisi olla.
Keskustelussa seurueemme pappi kysyi, oliko mies kuullut vaihtoehtoisista kristillisyyden harjoittamisen tavoista: kelttiläisestä perinteestä ammentavasta hengellisyydestä tai muista tavoista elää yhteisöllisyyden, hengellisten harjoitusten, rukouksen, meditaation ja palvelutehtävien täyttämää elämää. Mies jäi miettimään:
– Jos olisin tuollaisesta kuullut aiemmin, minun ei ehkä olisi ollut pakko jättää kirkkoa.
Miehen kokemus siis oli, että kirkosta ei ollut avautunut hänelle oikeaa ovea. Mitä nämä toisenlaiset ovet voisivat olla?
”Oikean opetuksen ja opin ovi on käynyt ahkerasti meillä Suomessa”
Kuvitelkaamme huone, joka edustaa meille uskon tilaa ja paikkaa. Huoneen jokaisella seinällä on ovi. On mahdollista astua tuohon huoneeseen neljästä eri ovesta. Huone on kalustettu: siellä on sänky, tv, työpöytä, piano. Kun astut jostakin ovesta sisälle huoneeseen, se näyttää erilaiselta kuin jos olisit käyttänyt eri ovea. Silti se on sama tila.
Mitkä nämä ovet ovat? Yksi ovi voisi olla ortodoksia, oikean opetuksen ja opin ovi. Tämä ovi on käynyt ahkerasti meillä Suomessa. Opillisuus, opetus, oppikeskustelut, teologinen viisaus ja akateeminen lähestymistapa ovat olleet ominaista meille aivan seurakuntien raamattupiireistä lähtien. Se on aivan oikein ja hyväksyttävää, sillä tiedonhalu on lahja.
Viereisellä seinällä on toinen ovi. Siinä lukee ortopraksia, oikea käytäntö ja etiikka. Miten eletään kristittyinä, miten rukoillaan ja lähestytään Jumalaa? Miten kuuluu tehdä ja olla? Millaisia rituaaleja uskoon liittyy? Miten kristitty elää maailmassa, mitä hän tekee ja miten? Miten hän on suhteessa toisiin? Mitä on kohtuullinen elämäntapa? Miten kannan vastuuta luomakunnasta, rauhasta ja sovinnosta?
Kolmas ovi on ortocordia tai ortospiritus, oikea hengellisyys ja ”oikeasydämisyys”. Mitä ylipäänsä on hengellinen elämä, miltä se tuntuu, mitä sydämeni todistaa? Tansanialainen kristitty kysyy: kun kuuntelen julistajaa, yhtyykö henkeni hänen henkeensä? Onko minun henkeni samaa mieltä hänen henkensä kanssa? Itse puolestani kysyn: mitä on oikeasydäminen hengellisyys, miten se näkyy ja mitä se todistaa, ja ruokkiiko se itseni lisäksi yhteisöäni? Miten olen suhteessa toisiin? Mikä minussa saa kasvaa, mikä vähetä?
”Jumalan henki voi humista hiljaisuudessa”
Neljäs ovi on ortopatia, oikea tunne ja oikein voiminen. Olenko terve ruumiiltani, sielultani ja hengeltäni? Miten jaksan? Mihin minua koskee? Miksi minua koskee? Miten voisin voida paremmin, miten voisin tulla terveeksi? Miten voisin oppia elämään sen kanssa, että minuun koskee enkä olekaan ehyt? Minne suruni on kehossani asettunut, päänsäryksi vai rinnan puristukseksi? Voiko täällä uskon huoneessa kokea uskon todellisuutta näin kehollisesti ja konkreettisesti?
Tämä on ovi, jonka voisi avata kirkon etäisenä kokevalle ihmiselle. Sieltä avautuva näkymä pitää sisällään sellaisia sanoja kuin hyvinvointi, elämän tasapaino, terveys ja stressin hallinta, mietiskely, rukous ja meditaatio, hiljaisuus, jooga, sielunhoito, läsnäolo, uni ja ravinto, liikunta. Nämäkin ovat ”hengellisiä” asioita.
Kun ihminen on väsynyt sanoihin, kiistoihin, tietotulvaan, oikeassa olemisen pakkoon, toimittamiseen ja suorittamiseen, hän tarvitsee vetäytymistä pois, hiljaisuutta ja sen kuuntelemista. Jumalan henki voi humista hiljaisuudessa. Keskeinen näkökulma evankeliumiin on näet kokonaisvaltaisuus: ihminen on yksi, Jumalan luoma kokonaisuus, jossa henkinen, hengellinen, psyykkinen, kehollinen ja sosiaalinen ulottuvuus kietoutuvat toisiinsa tavalla, jota on mahdotonta purkaa osiin. Myös keho on Jumalan puheen paikka, koska hän on sen omin käsin muovannut ja itse puhaltanut meihin elämän henkäyksen. Annettakoon ihmisen olla tällainen, ilman että lähdemme väkivalloin ratkomaan sitä mysteeriä mikä hän on.
”Keskiössä on Kristus, mutta hän ei ole tietyn tulkinnan, kokemuksen tai näkemyksen vanki”
Palatkaamme mieheen, josta alussa kerroin. Miehen tarina muistuttaa Paavalin sanoista, kuinka kristittyjen tulee olla ”juutalaisille juutalainen, kreikkalaisille kreikkalainen”. Jotta Sana tulisi lihaksi, sen tulee puhua sitä kieltä, jota kuulijat ymmärtävät. Sen tulee elää sellaista elämää ja harjoittaa sellaista hengellisyyttä, joka vetää puoleensa ja antaa tilan ihmisille kysyä niitä kysymyksiä, joita heillä todella on.
Kristinuskon on saatava olla moninaista, moni-ilmeistä, erilaista, meille vierastakin. Kukin aika, kulttuuri, elinympäristö, sosiaalinen ja yhteiskunnallinen todellisuus ovat luoneet sellaista kristinuskon sovellusta ja tulkintaa, että se on kyennyt puhuttelemaan ihmisiä läpi kristinuskon historian – ja yhä puhuttelee. Ei ole olemassa yhtä ja muuttumatonta uskon ilmenemismuotoa, koska silloin se puhuttelisi ainoastaan niitä ihmisiä, jotka ovat kotonaan juuri tässä muodossa ja tavassa. Keskiössä on Kristus, mutta hän ei ole minkään tietyn tulkinnan, kokemuksen tai näkemyksen vanki.
Kun yksilö tai yhteisö etsii itselleen tunnusomaista lähestymistapaa uskoon, erilaisuus on välttämättömyys: mitä moninaisempaa on kristillinen elämä, sitä moninaisemmat ihmiset voivat löytää kotinsa kirkosta. Hiljaisuus, meditaatio, erilaiset kehollisen rukouksen perinteet, luonto, taide, yhteen kokoontuminen, jumalanpalvelus, liturgia, sakramentit, palvelu, vaikuttaminen, diakonia, opetus ja kasvatus, elämä yhteisössä, pyhiinvaellus, karismaattisuus, toisten taakkojen kantaminen, kuunteleminen – kaikki, mikä ihmisyyteen kuuluu, on reitti Jumalan rakkauden kokemiseen.
Miten mahtoi jatkua alussa kertomani miehen polku? Sitä en tiedä, enkä tule tietämäänkään. Jumala siunatkoon häntä.
Kati Kemppainen TT, Suomen Lähetysseuran missiologian erityisasiantuntija
Rajatarkastaja Aimo Sinkkosen työ on ihmisläheistä asiakaspalvelutyötä, jossa lyhyilläkin kohtaamisilla on suuri merkitys.
Rajatarkastaja Aimo Sinkkosen työ on ihmisläheistä asiakaspalvelutyötä, jossa lyhyilläkin kohtaamisilla on suuri merkitys.
Vapaa-ajallaan rajavartija Aimo Sinkkonen nauttii luonnossa kulkemisesta. Hän muistuttaa, että viranomaisellakin on tunteet. – Törmäsin somessa sitaattiin Leo Tolstoilta. Hän on sanonut, että kun tunnet kipua, olet elossa. Kun tunnet toisen kipua, olet ihminen. Tätä ajatusta olen pitänyt mielessäni etenkin näinä päivinä työssäni. Kuva: Aimo Sinkkosen albumi
1.RAJATARKASTAJA. Työskentelen Niiralan raja-asemalla. Virkanimikkeeni on vanhempi rajavartija, tehtävänimike rajatarkastaja. Se tarkoittaa maahan saapuvien ja maasta lähtevien matkustajien passintarkastusta ja siihen liittyviä toimintoja. Työni sisältää myös ajoneuvojen ja tarvittaessa matkatavaroiden tarkastuksia.
2. TURVALLISUUS. Vastaamme rajaturvallisuudesta ja laajemmin Suomen sisäisestä turvallisuudesta yhdessä muiden turvallisuusviranomaisten kanssa. Puutumme esimerkiksi siihen, jos maahan yritetään huonokuntoisella ajoneuvolla tai väärennetyillä asiakirjoilla. Lisäksi rajat ylittävä rikollisuus on aika ajoin selvittelyjen alla. Olemme myös yksi viranomaistaho tilapäisen suojelun tarpeessa olevien ja turvapaikkaa hakevien prosesseissa.
3. MYÖTÄTUNTO. Joskus maahanpääsyn epääminen nostaa asiakkaalla monenlaisia tunteita. Viranomainenkin kokee myötätuntoa, mutta työtämme ohjaavat säännöt, rajoitukset, lait ja normit. Työni on kuitenkin ennen kaikkea ihmisläheistä asiakaspalvelutyötä, ja juuri siksi pidän siitä. Olemme käyntikortti Schengen-alueen ja EU:n ulkorajalla. Useat kohtaamisista ovat lyhyitä, mutta niilläkin on suuri merkitys.
4. VENÄJÄ. Suomi rajoittaa tällä hetkellä venäläisten matkustamista Suomeen ja muualle Schengen-alueelle. Se on tuonut meille enemmän työtä, koska maahanpääsyn selvittäminen vie aikaa, ja sen epääminen sitoo useamman työntekijän. Omaan sieluuni tämänhetkinen maailmantilanne on tehnyt valtavan viillon, sillä venäjän kieli ja kulttuuri ovat lähellä sydäntäni.
5. UNELMA-AMMATTI. Hain aikoinaan rajavartijakoulutukseen suoritettuani varusmiespalveluksen rajavartiostossa, ja nyt raja on pitänyt minua otteessaan jo 26 vuotta. Nuoruusiän haaveammattejani olivat kuitenkin lääkäri tai pappi. Minulla on nyt teologian opinnot loppusuoralla. Näen itseni vielä lapsuuteni haaveammatissa, kun muutaman vuoden päästä pääsen eläkkeelle rajavartijan hommista.
Nalleneuvolassa neuvolatoimia tehdään leikin lomassa. Pehmolelun avulla vaikeat tunteet saavat sanallisen muodon. Tänä syksynä Nalleneuvoloita järjestetään Enon seurakuntatalolla.
Nalleneuvolassa neuvolatoimia tehdään leikin lomassa. Pehmolelun avulla vaikeat tunteet saavat sanallisen muodon. Tänä syksynä Nalleneuvoloita järjestetään Enon seurakuntatalolla.
Lapselle on tärkeää, että aikuinen heittäytyy leikkiin ja ohjaa tilannetta. Ohjaaja Minna Hiltunen Joensuun Perheentalolta ja Karelia-ammattikorkeakoulun sairaanhoitajaopiskelija Jenna Siltala toivat Nalleneuvolan Enon seurakuntatalolle. Kuva: Tea Ikonen
Aatos Hirvonen, 3, ojentaa sinistä pehmopupua valkoiseen nalleneuvolatakkiin pukeutuneelle Jenna Siltalalle, joka tutkii lelun.
– Mihinkäs me laitetaan laastari, Siltala kysyy ja Aatos näyttää paikan.
Aatos on sisarustensa Olivian, 5, ja Eeliksen, 2, kanssa käymässä Nalleneuvolassa Enon seurakuntatalolla lokakuisena torstaiaamuna. Nalleneuvolassa lapset pääsevät tutkimaan leluja leikkitutkimusvälineillä ohjaajan kanssa. Havainnot merkitään lelun nimellä varustettuun nalleneuvolakorttiin, jonka lapset saavat lopuksi mukaansa.
Pehmolelu auttaa sanoittamaan vaikeita tunteita
Nalleneuvolan takana on Pelastakaa Lapset ry. Yhdistyksen ylläpitämässä Perheentalossa on järjestetty Nalleneuvoloita Perheentalon melkein koko olemassaolon ajan.
Pelastakaa Lapset ry:n suunnittelija Mia Ylhäinen ja ohjaaja Minna Hiltunen kertovat, että Nalleneuvola on todella tykätty toimintamuoto.
– Sen yksi ajatus on, että kun neuvolatoimia tehdään leikin lomassa, lääkäripelko voisi hälventyä, Ylhäinen sanoo.
Esimerkiksi rokottamiseen tai korvien tutkimiseen liittyvä pelko on helpottanut, kun sitä on käsitelty nallen kanssa. Pehmolelun avulla vaikeat tunteet saavat sanallisen muodon.
– Ajattelen myös, että lapselle on tärkeä kokemus, kun aikuinen heittäytyy leikkiin ja ohjaa tilannetta, Hiltunen pohtii.
Nalleneuvola on myös terveyskasvatusta. Nalleneuvolassa voi olla jokin teema, joka voi liittyä esimerkiksi hampaiden hoitoon.
– Neuvolaleikkiä voi myös jatkaa kotona, Ylhäinen sanoo.
Nalleneuvola on Enossa tuttu juttu
Enon nalleneuvola on Liikkuvan Perheentalon toimintaa. Liikkuvan Perheentalo pyrkii tavoittamaan muitakin kuin Joensuun kaupungin alueella asuvia lapsiperheitä. Nalleneuvolan lisäksi Liikkuva Perheentalo järjestää silloin tällöin lastentapahtumia eri paikoissa.
Enossa Nalleneuvolaa on ollut vuodesta 2018 lähtien. Ensin Nalleneuvola toimi Enon 4H-kerhon tiloissa, sen jälkeen kirjastolla ja nyt yhteistyössä Enon seurakunnan kanssa seurakuntatalolla.
Nalleneuvola on tuttu juttu Enon seurakunnan lapsi- ja perhetyönohjaaja Heidi Kanniselle hänen omalta vapaa-ajaltaan.
– Haluan tarjota enolaisille lapsiperheille ja kunnalliselle varhaiskasvatukselle mukavaa ja osallistavaa puuhaa ja niinpä lähestyin Miaa asiasta, Kanninen toteaa.
Nalleneuvolan lisäksi Enon seurakunnassa on tarjolla lapsille ja perheille päiväkerho, perhekerho ja perhepäivähoitajien kerho. Myös matalan kynnyksen apua perheille tarjoava seurakuntien Pikkuhelppi-palvelu alkaa Enossakin lokakuun lopulla.
– Järjestämme myös kaikkea muuta mukavaa, kuten esimerkiksi askarteluiltoja, laskiaistapahtumaa, pääsiäispolkua, joulun ajan tapahtumaa sekä yö kirkossa -tapahtumia lapsille ja perheille, Kanninen vinkkaa.
Seuraavat Nalleneuvolat Enon seurakuntatalolla ovat torstaina 10.11. ja 8.12.
Tea Ikonen
Joensuun Perheentalo
Joensuun Taitokorttelissa sijaitseva kohtaamispaikka perheille
Pelastakaa Lapset ry:n toimintaa
Liikkuva Perheentalo tavoittaa myös keskustan ulkopuolella asuvia
Nalleneuvolat yhteistyössä Karelia-ammattikorkeakoulun kanssa
Yhteistyötä seurakuntien kanssa, mm. seurakuntayhtymän perheneuvoja tavattavissa Perheentalolla
Sururyhmät tarjoavat vertaistukea, pyhäinpäivänä muistellaan yhdessä edesmenneitä ja pyhäinpäivän rastirata hautausmaalla antaa tukea kuolemasta puhumiseen lapselle.
Sururyhmät tarjoavat vertaistukea, pyhäinpäivänä muistellaan yhdessä edesmenneitä ja pyhäinpäivän rastirata hautausmaalla antaa tukea kuolemasta puhumiseen lapselle.
Rantakylän seurakunnan pastori Katriina Puustinen (oik.) ja diakoni Auli Pehkonen toteavat, että sururyhmä on avoin kaikille suruunsa vertaistukea kaipaaville riippumatta siitä, mihin seurakuntaan kuuluu tai kuuluuko kirkkoon ollenkaan. Ryhmässä surua käsitellään jokaisella kerralla eri teemasta käsin. Ryhmän jäsenet ja ohjaajat ovat vaitiolovelvollisia ryhmässä käydyistä keskusteluista sekä toisista ryhmäläisistä. Kuva: Tea Ikonen
Lokakuisena torstai-iltana Rantakylän kirkon takkahuoneessa on alkamassa sururyhmä. Se on läheisensä menettäneille tarkoitettu vertaisryhmä, jossa käsitellään suruun liittyviä asioita ryhmäläisten kokemuksista ja ajatuksista käsin.
Sururyhmä on avoin kaikille suruunsa vertaistukea kaipaaville riippumatta siitä, mihin seurakuntaan kuuluu tai kuuluuko kirkkoon ollenkaan.
– Läheisen kuolemasta on hyvä olla kulunut muutama kuukausi, jotta sureva jaksaa olla mukana ryhmässä, pystyy puhumaan menetyksestään ja kuuntelemaan myös toisia, kertoo Rantakylän seurakunnan pastori Katriina Puustinen.
Rantakylässä sururyhmään otetaan kahdeksan ihmistä, jotta jokaiselle ryhmäläiselle jää aikaa ja tilaa. Ryhmä voi olla pienempikin, jos ilmoittautuneita on vähemmän. Ryhmää vetää Puustinen työparinaan diakoni Auli Pehkonen.
Jokaisella tapaamiskerralla on oma teemansa
Jokaisella tapaamiskerralla käsitellään yhtä teemaa, kuten esimerkiksi hautajaisia, tunteita tai lohdutusta.
– Sururyhmän ohjaajilla on käytettävissään ja muokattavissaan sururyhmän vetämiseen olevaa materiaalia. Myös ryhmäläisiltä voi tulla toiveita, Puustinen sanoo.
Rantakylän seurakunnan sururyhmä kokoontuu kahden viikon välein. Tapaaminen alkaa yleensä kahvittelulla, jonka jälkeen surua siirrytään käsittelemään kulloisenkin teeman näkökulmasta. Lopuksi on lyhyt hiljentyminen. Yksi kerta kestää yleensä 1,5 tuntia.
Sururyhmässä on tilaa kaikenlaisille tunteille
Ensimmäisen kokoontumisen jälkeen sururyhmä on suljettu ryhmä, jonka jäsenillä ja ohjaajilla on vaitiolovelvollisuus. Puustinen painottaakin vastaavansa Kirkkotie-lehden kysymyksiin yleisellä tasolla.
Hänen mukaansa sururyhmissä saa kokemuksen siitä, että on muitakin surevia ja omasta surusta voi puhua ilman, että tarvitsee kannatella toisia samaa surua kantavia.
– Sururyhmän tarkoitus on myös poistaa suruun liittyviä vääriä käsityksiä. Sellainen voi olla ajatus siitä, että suru etenisi kaikilla samalla tavalla tai menisi tietyssä ajassa ohi. Sururyhmässä surulle ja kaikille siihen liittyville tunteille ja ajatuksille on tilaa.
Seuraavat sururyhmät Joensuun seurakuntayhtymässä alkavat ensi vuoden puolella. Kontiolahden seurakunnassa sururyhmä alkaa marraskuussa, ja siihen voi ilmoittautua perjantaihin 28.10. saakka.
Pyhäinpäivän rastirata auttaa käsittelemään kuolemaa lasten kanssa
Edesmenneitä läheisiä muistellaan pyhäinpäivänä, joka on loka-marraskuun vaihteeseen sijoittuva kirkkopyhä. Pyhäinpäivänä omaiset vievät perinteisesti edesmenneiden läheisten haudoille kynttilöitä, seppeleitä ja kukkia. Seurakunnat järjestävät jumalanpalveluksia, joissa luetaan jokaisen vuoden aikana kuolleen vainajan nimi ja sytytetään hänen muistokseen kynttilä.
Joensuun, Rantakylän ja Pielisensuun seurakunnat järjestävät lapsiperheille suunnatun pyhäinpäivän rastiradan Joensuun hautausmaalla lauantaina 5.11. kello 16–18. Rastiradalla tutustutaan pyhäinpäivään ja hautausmaahan sinne sijoiteltujen, pyhäinpäivään liittyvien tehtäväpisteiden avulla. Tehtäväpisteillä pääsee muun muassa poseeraamaan enkelin kanssa, halaamaan lohtunallea tai kirjoittamaan taivaspostia henkilölle, jota kaipaa. Kierrokseen kuuluu myös mehutarjoilu.
Pyhäinpäivän rastirata järjestetään nyt toista kertaa. Pielisensuun seurakunnan varhaiskasvatuksen ohjaaja Riitta Mälkösen mukaan lapsiperheet antoivat siitä hyvää palautetta viime vuonna.
– Vanhemmat arvostivat sitä, että hautausmaahan pääsee tutustumaan luontevasti ja saa tukea keskusteluun lasten kanssa vaikeahkosta aiheesta – kuolemasta ja siihen liittyvistä asioista, Mälkönen kertoo.
Haastattelujen lisäksi jutussa on käytetty lähteenä evl.fi:tä.
Tea Ikonen
Tulossa
Sururyhmä alkaa to 19.1.2023 klo 14 Louhelantuvan kerhohuoneella (Koulukatu 7). Ryhmä on kaikille avoin ja kokoontuu kuusi kertaa parittomilla viikoilla. Voit ilmoittautua ryhmään, kun läheisesi kuolemasta on vähintään kolme kuukautta. Ilmoittaudu viimeistään 10.1. diakonissa Satu Haloselle, p. 050 385 5139, tai diakoni Marja Ikoselle, p. 050 327 1382. Järj. Joensuun ev.lut. seurakunnat.
Pyhäinpäivän rastirata lapsiperheille la 5.10. klo 16–18 Joensuun hautausmaalla.
Suomen viranomaiset haastavat kaikkia yksilöitä, yhteisöjä ja organisaatioita energiansäästötalkoisiin. Miten Joensuun ev.lut. seurakunnat vastaavat tähän haasteeseen?
Suomen viranomaiset haastavat kaikkia yksilöitä, yhteisöjä ja organisaatioita energiansäästötalkoisiin. Miten Joensuun ev.lut. seurakunnat vastaavat tähän haasteeseen?
Seurakuntamestari Mika Tarnanen vaihtaa lamppua Joensuun seurakuntakeskuksen aulassa. Joensuun ev.lut. seurakuntien ympäristöohjelman mukaisesti tämäkin lamppu on vähän energiaa kuluttava. Kuva: Tiina Partanen
Kaikki puhuvat nyt sähkön hinnasta, joka on moninkertaistunut lyhyessä ajassa. Venäjän sotatoimet Ukrainassa ovat johtaneet koko Euroopan laajuiseen energiakriisiin, ja talvella sähköstä voi olla ajoittain pulaa. Kaikkien kannattaa nyt tehdä konkreettisia tekoja, jotka vähentävät energian käyttöä.
Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymä osallistuu näihin talkoisiin muun muassa laskemalla rakennusten sisälämpötiloja. Työsuojelun minimisuositusten alle ei kuitenkaan mennä, eikä kirkkokansan tarvitse palella.
– Käyttäjät eivät tule juurikaan huomaamaan eroa. Lämpötilojen keskimääräinen lasku on 0,5–1 astetta, ja hieman suurempaa laskua ajoitetaan käyttöaikojen ulkopuolelle, kiinteistöpäällikkö Jussi Nevalainen sanoo.
Kaikissa tapauksissa lämpötilan raju säätäminen ei tuo säästöä: Etenkin vanhojen kirkkojen rakenteille lämpötilojen ja kosteuden liiallinen ja liian nopea vaihtelu olisi tuhoisaa. Utran kirkko ja Enon kirkko pidetäänkin aiempien vuosien tapaan kylmillään uudenvuoden ja palmusunnuntain välisenä aikana.
– Tämä on tarkkaa hienosäätöä, jossa jokaista rakennusta tarkastellaan yksilönä, Nevalainen selventää.
Automaattinen seuranta ja hyvät rutiinit auttavat hillitsemään energiankulutusta
Kirkkojen ja muiden kiinteistöjen energiankulutusta seurataan ja optimoidaan jatkuvasti myös normaalioloissa. Lukemat siirtyvät automaattisesti sähköiseen huoltokirjaan, josta kulutusta seurataan säännöllisesti. Lisäksi sähköstä ja kaukolämmöstä tulee erilliset kulutusraportit kuukausittain.
– Säännöllisen seurannan avulla mahdollisiin poikkeamiin voidaan reagoida nopeasti, Nevalainen kertoo.
Johtava seurakuntamestari Satu Laakkonen toteaa, että sähköä ja energiaa säästävät toimet kuuluvat kiinteistötyöntekijöiden tavanomaisiin rutiineihin. Seurakuntamestarit muun muassa vastaavat sähkölaitteiden ja koneiden säännöllisestä huollosta, seuraavat sisälämpötiloja ja säätävät niitä käytön mukaan sekä arvioivat valaistuksen tarvetta. Laakkonen antaa esimerkin:
– Mahdollisuuksien mukaan yleisissä tiloissa käytetään vain puolta valaistusta. Olemme toimineet näin ennenkin. Nyt vain kiinnitämme näihin asioihin entistä tarkempaa huomiota.
Kaikkia tilojen käyttäjiä ohjeistetaan sammuttamaan valot ja koneet lähtiessään tiloista. Myös työntekijöille on annettu käytännön ohjeita, miten energiaa voi säästää omassa arjessa. Keinot ovat yksinkertaisia: jokaista kannustetaan esimerkiksi sammuttamaan tietokoneen näyttö työpäivän päätteeksi.
– Kuten vettäkään ei lasketa hanasta yli tarpeen, pitäisi sähköstä ja lämmöstä ajatella samalla tavalla. Käytetään vain se mitä todella tarvitaan. Samalla huomioidaan ympäristö, Nevalainen perustelee.
Seurakuntien käyttämä sähkö tuotetaan auringolla, tuulella ja vesivoimalla
Jo aiemmin on tehty viisaita ratkaisuja, jotka omalta osaltaan auttavat selviytymään energian hintavaihteluista. Rakennusten energiatehokkuutta on parannettu laajempien korjaustöiden ja peruskorjausten yhteydessä. Vuonna 2021 valmistuneen Enon seurakuntatalon oma aurinkovoimala kattaa merkittävän osan rakennuksen sähköntarpeesta.
Myös Joensuun hautausmaan yhteyteen tulevien uudisrakennusten suunnittelussa on ollut alusta saakka mukana aurinkovoimalan rakentaminen. Tällä hetkellä kaikki seurakuntayhtymän ostama sähkö on tuotettu uusiutuvilla energianlähteillä: tuulella ja vesivoimalla.
Aurinkoenergiaa on tavoitteena hyödyntää tulevaisuudessa yhä useammissa rakennuksissa. Juuri nyt tarkempia suunnitelmia on hankala tehdä, sillä rakentamisen kustannuksia ei pystytä ennakoimaan luotettavasti nykyisessä markkinatilanteessa.
Joensuun seurakuntayhtymällä on kirkon ympäristödiplomi ja ympäristöohjelma vuoteen 2025. Nekin ohjaavat tekemään kestäviä ratkaisuja energiankäytössä joka päivä. Seurakuntayhtymä on sitoutunut Suomen evankelisluterilaisen kirkon tavoitteeseen olla hiilineutraali vuonna 2030.
Hanna Pekkanen
Seurakunnan ympäristöteot auttavat säästämään energiaa
Kontiolahden seurakunnan kirkkoherra Jukka Reinikainen kertoo, että seurakunta on mukana Astetta alemmas -kampanjassa. Lokakuussa käynnistynyt valtionhallinnon yhteinen kampanja pyrkii varmistamaan, että energiaa riittäisi kaikille.
Kontiolahden kirkko on tammi-maaliskuun 2023 poissa jumalanpalveluskäytöstä, ja toiminta siirretään seurakuntakeskukseen noin kuukautta aikaisemmin kuin aiempina talvina. Kirkkoherran mukaan sähkön säästö on merkittävä.
– Pimeään talveen ja jouluun sytytämme seurakunnan tiloissa kyllä muutamia toivon valoja. Haluamme näin tuoda ihmisille toivoa vaikeaan aikaan, Reinikainen sanoo.
Vuonna 2019 valmistunut Kontiolahden seurakuntakeskus hyödyntää modernia tekniikkaa: sen katolla on aurinkovoimala ja pihalla sähköauton latauspiste. Seurakunnan talouspäällikkö Soile Luukkainen iloitsee uusista koneista, laitteista ja mahdollisuuksista ja kertoo, että rakennus lämpiää paikallisesti tuotetulla kaukolämmöllä.
Sähkön ja lämmön kulutusta ja aurinkoenergian tuottoa sekä sähköautojen lataamiseen käytettävää energiaa seurataan jatkuvasti. Nämä toimet sisältyvät myös ympäristöohjelmaan, jonka toteuttamiseen Kontiolahden seurakunta on sitoutunut hakiessaan kirkon ympäristödiplomia. Seurakunta käyttää vihreää sähköä.
– Osallistumme mahdollisimman paljon Pohjois-Karjalan hankintatoimen kilpailutuksiin, joissa jo nykyisellään huomioidaan ympäristöarvoja. Kalusteet ja koneet uusitaan energia- ja vesitehokkaiksi, Luukkainen sanoo.
Siunauskappelille asennetaan ilmalämpöpumppu, jolla voidaan vähentää sähkön kulutusta lämmittämiseen. Hirvirannan leirikeskuksen tulevassa peruskorjauksessa huomioidaan uusiutuvan energian tuottaminen ja energiatehokkuus niin, ettei rakenteille aiheuteta ongelmia ja kiinteistön hoito helpottuu.
Joona ja Helene Toivanen ovat olleet lähetystyössä Kaakkois-Aasiassa vuodesta 2019. He asuivat Myanmarissa noin kaksi vuotta ja sen jälkeen he ovat tehneet työtä Thaimaassa.
Joona ja Helene Toivanen ovat olleet lähetystyössä Kaakkois-Aasiassa vuodesta 2019. He asuivat Myanmarissa noin kaksi vuotta ja sen jälkeen he ovat tehneet työtä Thaimaassa.
”Yhteistyökirkollamme on kaksi lastenkotia. Veimme keväällä yhden lastenkodin lapset vesipuistoon. Se oli melkein kaikille ensimmäinen kerta”, Myanmarin-lähetit Helene ja Joona Toivanen kirjoittavat. Kuva: Martin Lalthangliana.
Myanmarissa on viisi pientä luterilaista kirkkoa, ja tähän mennessä olemme tehneet yhteistyötä pääasiassa yhden kanssa. Työn alkuvaiheessa keskityimme pääosin teologisen koulutuksen kehittämiseen Yangonissa sekä pohjoisessa maaseudun seurakunnissa. Koronapandemian alkaessa koulutustoiminta keskeytyi, ja sen sekä vallankaappauksen myötä kirkkojen tarpeet ovat muuttuneet.
Avun tarve on tällä hetkellä yksinkertaista, mutta psykologisen tuen tarve tulee kasvamaan. Vuosikymmeniä kestäneen sisällissodan trauma vaikuttaa myanmarilaisten identiteettiin ja henkiseen hyvinvointiin. Siksi kriisineuvonnan ja eräänlaisen surutyön läpikäymisen apu tulee olemaan tärkeää koko kansakunnalle.
Myanmarin tilanne tänään
Siviilit ovat jääneet hallitsevan armeijan ja kapinallisten kamppailun keskelle, ja poliittisesti aktiivisia henkilöitä on pidätetty. Osa siviileistä on värvätty pakolla armeijaan. Riisin ja öljyn eli jokapäiväisen leivän hinnat ovat nousseet paikoin kolminkertaiseksi sisällissotaa edeltävään aikaan verrattuna. Maaseudulla ihmiset elävät jatkuvassa pelossa, että heidän kyläänsä hyökätään tai että se poltetaan.
Tulevaisuuden suunnitelmia
Matkustamme joulukuussa Myanmariin tapaamaan yhteistyökumppaneita ja ystäviä. Vaikka asummekin Thaimaassa, pyrimme jatkuvasti löytämään uusia mahdollisuuksia tukea ja auttaa kaikkia luterilaisia yhteisöjä Myanmarissa. Alustavasti suunnittelimme aloittavamme taas työn teologisessa instituutissa vuoden 2023 keväällä, vaikka emme ole varmoja onko kirkossa uusia halukkaita teologian opiskelijoita. Rahan arvo on nimittäin laskenut neljännekseen siitä, mitä se oli kaksi vuotta sitten ja siksi nuorison täytyy tilanteen pakosta keskittyä työhön ja toimeentulon hankkimiseen.
Pandemian ja sisällissodan runtelema Myanmar tarvitsee paljon esirukousta. Kiitos teille esirukouksesta ja tuesta!
Helene ja Joona Toivanen Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys
Myanmar
Joona ja Helene Toivanen ovat olleet lähetystyössä Kaakkois-Aasiassa vuodesta 2019.
Toivasten työtä voi seurata Instagramissa: toivasetmissio.
Pielisensuun seurakunta tukee Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen työtä Myanmarissa nimikkosopimuksella.
Suomalaisille uskonto on yksityisasia. Se on lause, joka suomalaisten uskonnollisuudesta puhuttaessa nostetaan kyllästymiseen asti esille. Valitettavasti lause on monessa mielessä totta.
Kirkkotie 