Suomalaisille uskonto on yksityisasia. Se on lause, joka suomalaisten uskonnollisuudesta puhuttaessa nostetaan kyllästymiseen asti esille. Valitettavasti lause on monessa mielessä totta.
Kansainvälisessä tutkimushankkeessa olemme selvittäneet perheiden arvokasvatusta ja uskonnollista perinteensiirtoa ja niihin liittyen uskonnollisuuden muutosta. Halusimme tai emme, eri maiden vertailu todellakin osoittaa, että suomalaisille uskonto on yksityisasia, monessakin mielessä. Muiden ihmisten roolia uskonnollisuudessa ei korosteta. Sen sijaan monet haluavat korostaa sitä, ettei vanhemmilla tai kenelläkään muullakaan ole varsinaisesti ollut vaikutusta siihen, miten uskoo.
Uskonnon yksityisyys liittyy tutkimuksen tulosten perusteella osin suomalaisissa perheissä vallitsevaan puhumattomuuden kulttuuriin ja perheen ihmissuhteisiin, jotka ovat jonkin verran etäisempiä kuin muissa tutkimukseen osallistuneissa maissa. Vaikka suomalaisten avoimuus on lisääntynyt, elämän syvien kysymysten äärellä monet vaikenevat. Uskonnosta ei välttämättä puhuta silloinkaan, vaikka se olisi itselle tärkeää.
Tämän seurauksena nuorempi sukupolvi ei välttämättä tunnista vanhempiensa uskonnollisuutta. Suomessa jokainen sukupolvi arvioi omat vanhempansa keskimäärin vähemmän uskonnolliseksi kuin vanhemmat todellisuudessa ovat olleet. Tämä näkyy niin nuorten kuin yli 70-vuotiaiden kohdalla. Nimitämme tätä uskonnottomuusharhaksi. Uskonnosta vaikeneva vanhempi todennäköisemmin ajatellaan uskonnottomaksi kuin ihmiseksi, jolle uskonto olisi tärkeä. Vastaavaa ei näy muissa tutkimuksemme maissa.
Ilmiö on todennäköisesti laajempikin kuin vain perhepiiriin rajoittuva. Kun ystävä tai työkaveri ei puhu uskonnosta, olemme taipuvaisia ajattelemaan, ettei uskonto olisi hänelle erityisen tärkeä. Kuitenkin monelle uskonnosta vaikenevalle uskonto on tärkeä.
On selvää, että uskonnon yksityisyydestä syntyvä uskonnottomuusharha haastaa uskonnollista perinteensiirtoa suomalaisissa perheissä ja laajemminkin Suomessa. Uskonto tarvitsee tuekseen uskottavuusrakennelmia; sitä, että ympärillä on ihmisiä, jotka uskovat samoin ja kokemusta, ettei ihminen ole uskonsa kanssa yksin. Uskonnosta vaikeneminen luo kuitenkin helposti harhan, että ihminen on ainoa, jolle usko olisi tärkeä. Tosiasiassa uskonnosta puhuminen vain tuntuu monesta muustakin yhtä vaikealta kuin itsestä.
Kati Tervo-Niemelä
käytännöllisen teologian professori
Itä-Suomen yliopisto
kati.tervo-niemela@uef.fi