Syksy voi kuitenkin olla myös lohduttavaa aikaa. Jumala opettaa meitä joka vuosi, että kuolema kuuluu tämän maailman kiertokulkuun. Elämä syntyy, se kukoistaa aikansa ja sitten se kuihtuu pois.
Runoilija Eino Leino kirjoittaa syksystä kauniisti Väinämöisen laulu -runossa:
Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
Yks kevään riemu
ja toinen kesän
ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu.
Kyntää, kylvää,
korjata kokoon,
levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.
Monille syksy on vuoden parasta aikaa. On aikaa ulkoiluun, marjastukseen ja sienestykseen. Loppusyksyssä on jo tulevan talven tuntua. Kirpeä syyspäivä kutsuu hakeutumaan luontoon ja nauttimaan luonnon selkeydestä. Syksy on runon tavoin selkeä.
Ihminen kokee riemua luonnossa ollessaan. Verenpaine laskee, mielen murheet kaikkoavat ja stressi laukeaa. Pohjoiskarjalainen ihminen löytää luonnon läheltä. Silmiä hivelevä vaaramaisema, jylhä mäntykangas ja nyt jo ruskan väreistä luopuva koivikko ovat vertaansa vailla olevia luontokohteita. Elämme keskellä luontoparatiisia!
Luonto kutsuu meitä paitsi iloitsemaan myös kohtaamaan elämämme suurimmat surut.
Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
Yks sydämen suru,
elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.
Ystävä pettää,
elämä jättää,
taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.
Marraskuun pyhäinpäivä on surun aikaa. Monelle tämän vuoden pyhäinpäivä on ensimmäinen ilman omaa aviopuolisoa, rakasta sukulaista, omaa lasta tai läheistä ystävää. Mennyt vuosi on ollut luopumisen aikaa.
Syksy voi kuitenkin olla myös lohduttavaa aikaa. Jumala opettaa meitä joka vuosi, että kuolema kuuluu tämän maailman kiertokulkuun. Elämä syntyy, se kukoistaa aikansa ja sitten se kuihtuu pois.
Psalminkirjoittaja kirjoittaa tästä luonnon kiertokulusta:
Me katoamme kuin uni aamun tullen,
kuin ruoho, joka hetken kukoistaa,
joka vielä aamulla viheriöi
mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.
Opeta meille, miten lyhyt on aikamme,
että saisimme viisaan sydämen. – Ps. 90
Me jäämme iloinemme ja suruinemme sinun käsiisi Jumala.
Paranna minut jälleen iloitsemaan, auta minua suremaan ja itkemään.
Luojani, anna minun jälleen kokea selkeän syksyn ilo.
Jukka Reinikainen Kontiolahden kirkkoherra
(virkavapaalla)
Pohjois-Karjalassa on lukuisia kirkkotaiteen teoksia, joista jokaisella on oma ainutlaatuinen tarinansa. Enon uuden seurakuntatalon seinää koristaa Eino Härkösen teos, joka päätyi seurakunnalle lahjoituksena.
Pohjois-Karjalassa on lukuisia kirkkotaiteen teoksia, joista jokaisella on oma ainutlaatuinen tarinansa. Enon uuden seurakuntatalon seinää koristaa Eino Härkösen teos, joka päätyi seurakunnalle lahjoituksena.
Paaterin kirkko. Kuvanveistäjä Eva Ryynänen suunnitteli kirkon ja veisti sen sisustuksen yhdessä miehensä Paavon kanssa. Varsinaisesta rakennustyöstä vastasivat Lieksan kaupungin palkkaamat kirvesmiehet. Kuva: Pielisen museo
Viime kesänä muuan mies kutsui Enon vt. kirkkoherra Markku Koistisen luokseen. Koistinen arveli, että kyse oli tavanomaisesta käynnistä, mutta miehen mielessä olikin erityinen asia.
– Hän vei minut olohuoneeseen, näytti seinällä olevaa taulua ja sanoi, että tiedät varmaan, mikä tämä on, Koistinen kertoo.
Koistinen tunnisti taulun tekijän. Härkönenhän siinä oli, ja tarkemmin sanottuna yksi versio taiteilijan suosimasta kalatulilla-teemasta. Enolainen taiteilija Eino Härkönen tunnetaan maakunnan kirkollisissa piireissä useista alttaritauluistaan.
Koistisen luokseen kutsunut Kaarlo Riikonen oli ostanut teoksen kolmisenkymmentä vuotta sitten eteläsuomalaisesta huutokaupasta. Hän ei halunnut taulun lähtevän enää maailmalle. Niinpä hän kysyi Koistiselta, ottaisiko Enon seurakunta teoksen vastaan.
Taidetyöryhmän suosittelema teos
Kaarlo Riikonen (oik.) lahjoitti Enon seurakunnalle Eino Härkösen teoksen, jossa ollaan Pielisjoen rannalla ruoan ääressä. Vt. kirkkoherra Markku Koistinen iloitsee uuteen seurakuntataloon sijoitetusta maalauksesta. Kuva: Merja-Leena Määttälä
Seurakuntayhtymän taidetyöryhmä kävi katsomassa ja kuvaamassa teosta. Toimikunnan asiantuntija, taidemuseo Onnin eläkkeellä oleva intendentti Ulla Pennanen, selvitti teoksen taustoja.
– Väriskaala, ilmaisukieli, käsiala, aihepiiri, sommittelu ja henkilöiden kuvaus on kyseisessä teoksessa Eino Härköselle ominaista. Ainoastaan signeeraus ei vaikuta hänen tekemältään, vaan myöhemmin lisätyltä, Pennanen kertoo.
Teos voi olla luonnos jotakin toista teosta varten, arvioi Pennanen. Härkönen jätti toisinaan signeeraamatta teokset, joita hän ei pitänyt lopullisina.
– Joensuun kaupungin kokoelmissa on hieman suurempi kalatulilla-aihe, jossa on samantyyppinen vasemmanpuoleinen henkilö, Pennanen analysoi.
Teos on maalattu vuoden 1911 tienoilla. Jossain vaiheessa sitä on puhdistettu ja sen värit ovat heleät. Pennanen suositteli seurakuntaa ottamaan lahjoituksen vastaan.
Härkösen teoksessa ollaan Pielisjoen rannalla ruoan ääressä. Taulu on sekä teemaltaan että väreiltään mitä sopivin Enon uuden seurakuntatalon ruokailutilaan.
Joensuun kirkon kattomaalaukset
Joensuun kirkon kattoa ja seiniä koristavat lukuisat kasviaiheet. Arkkitehdin suunnittelemat koristemaalaukset toteutti joensuulainen maalarimestari August Grönroos. Kirkko valmistui vuonna 1903. Kuva: Joensuun seurakuntayhtymän kuva-arkisto.
Vuonna 1903 valmistunut Joensuun evankelisluterilainen kirkko edustaa uusgoottilaista tyyliä. Sen suunnitteli Suomen tuotteliain kirkkoarkkitehti Josef Stenbäck (1854–1929). Hänen suunnitelmiensa mukaan rakennettiin vuosina 1891–1928 kaikkiaan 35 kirkkoa.
Erityistä Joensuun kirkossa on sen kattoholviston maalatut keveän hengittävät kasviaiheet. Arkkitehdin suunnittelemat koristemaalaukset toteutti joensuulainen maalarimestari August Grönroos. Ne on maalattu secco-tekniikalla kuivalle kalkkirappauspinnalle.
Kirkon keskilaivan kattoon on maalattu koivu, pihlaja ja tammi. Sivulaivoissa on kuusi-, mänty- ja kataja-aiheet. Eteishallista, portaikoista ja urkuparvilta löytyvät syreeni, tuomi, raita ja leppä tai haapa, kertoo Katariina Melvas taidehistorian pro gradu -työssään Paratiisista pyhään lehtoon – Josef Stenbäckin suunnitteleman Joensuun evankelis-luterilaisen kirkon kattomaalausten symboliikka.
Holvikaarista voi löytää esimerkiksi liekokasvin, ohdakkeen ja mesiangervon. Kotoiset lehti- ja havupuut on kuvattu yleensä kukkivina.
Ainoa ei-kotoperäinen laji, viiniköynnös, on kuvattu elonkorjuun asussa. Viiniköynnös koristaa kirkon kuorin kattoa. Se viittaa ehtoollisen sakramenttiin ja Kristukseen, totiseen viinipuuhun.
Muiden kasvien symboliikassa on enemmän tulkinnanvaraa.
Koristeaiheiden tausta on jugendin tyyli-ihanteissa, vaikka niiden naturalistinen toteutus poikkeaakin jugendista. Niissä voi nähdä viittauksen paratiisin puutarhaan, jossa ”Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaisia puita”. Kasviaiheet on saatettu omana aikanaan yhdistää itsenäisyysaatteeseen, arvelee Melvas.
Eino Härkösen alttaritaulut
Enon kirkon alttaritaulun on maalannut Eino Härkönen, joka suosi realistista tyyliä. Taulun naisten mallina Härkönen käytti omaa Alli-vaimoaan, Jeesuksen mallina toimi Antti Heiskanen. Kuva: Merja-Leena Määttälä.
Enon kirkon alttaritaulu kuvaa Jeesusta ristillä. Ristin ympärillä on Maria ja muita naisia, Johannes sekä roomalainen sotilas. Jeesus on kallistanut päänsä vasenta olkaansa vasten.
Alttaritaulu on Enon oman pojan, Eino Härkösen (1886–1944), vuonna 1930 maalaama. Härkönen maalasi vuosien 1914 ja 1942 välillä alttaritaulut Enon lisäksi Outokummun Kuusjärven, Rääkkylän, Valtimon ja Tuupovaaran kirkkoihin.
Härkönen sai oppinsa Helsingissä ja Pariisissa, mutta palasi opintojen jälkeen takaisin synnyinseuduilleen. Rudolf Koivu ja muut taiteilijaystävät houkuttelivat Härköstä Helsingin sykkeeseen, mutta tämä eleli mieluummin luontaistaloudessa Kaltimojärven rannalla.
Härkönen suosi realistista tyyliä ja malleina olivat tavalliset ihmiset. Enon kirkon alttaritaulun naisten mallina toimi Härkösen vaimo Alli. Johanneksena oli Heikki Kekäläinen ja sotilaana Timo Ristiniemi.
Jeesuksen mallina oli Antti Heiskanen, joka oli mallina myös Rääkkylän alttaritaulun Jeesukselle. Kerrotaan, että Heiskanen oli avioitumassa ja morsian olisi halunnut tämän ajavan partansa. Härkönen joutui maksamaan ylimääräistä saadakseen mallinsa pitämään partansa.
Henkilöhahmojen tunnistettavuutta saatettiin pitää tunnelmaa häiritsevänä tekijänä. Mutta juuri heidän yksilöllisyytensä ja persoonallisuutensa antavat Härkösen alttaritauluille elämänläheistä omaleimaisuutta, sanoo Ervo Vesterinen Härkösestä kertovassa kirjassaan Kalatulilla Pohjois-Karjalassa.
Paateri, puun valtakunta
Kuvanveistäjä Eva Ryynäsen (1915–2001) viidestäsadasta työstä mittavin oli kirkko, jonka hän rakensi miehensä kanssa Paateriin, Lieksan Vuonislahteen. Vuonna 1991 valmistuneessa kirkossa pidetään kesäisin jumalanpalveluksia, häitä, konsertteja ja muita tilaisuuksia.
Aloite kirkkoon tuli paikalliselta isännältä, joka kiinnitti huomiota pihalla olleisiin komeisiin honkiin. Näistähän tekisi vaikka kokonaisen kirkon, tämä tuumi. Idea sai vastakaikua.
Eva Ryynänen suunnitteli kirkon ja veisti sen sisustuksen yhdessä miehensä Paavon kanssa. Varsinaisesta rakennustyöstä vastasivat Lieksan kaupungin palkkaamat kirvesmiehet.
Kirkon seinät, lattia ja penkit ovat venäläistä 300–500 vuotta vanhaa punahonkaa. Leveät ovet on veistetty kanadalaisesta jättiläistuijasta.
Alttariveistoksena on valtava kuusen juurakko. Ruokolahdella kasvanut puu oli aikanaan yksi Suomen suurimmista. Se oli kaadettava, kun salama iski siihen 1976. Juurakko tarjottiin Ryynästen käyttöön.
Paateri oli Eva ja Paavo Ryynäsen koti ja heidän elämäntyönsä muistomerkki. Tilalla sijaitsee kirkon lisäksi ateljee, kahvila, Ryynästen asuintalo sekä saunamökki, jossa pariskunta asui ensimmäiset vuotensa.
Paateri on myös puun valtakunta: kaikki rakennukset ovat puisia, puut hallitsevat maisemaa, puuta on valtaosa Paaterin veistoksista ja huonekaluista.
Ryynäset testamenttasivat tilan Lieksan kaupungille. Nykyisin se on osa Pielisen museota.
Pielisensuun seurakunnan Kirkkoraati tarjoaa viihdyttävää, sivistynyttä ja rakentavasti erimielistä yhteiskunnallista keskustelua, jossa kirkko ja usko ovat luontevasti mukana.
Pielisensuun seurakunnan Kirkkoraati tarjoaa viihdyttävää, sivistynyttä ja rakentavasti erimielistä yhteiskunnallista keskustelua, jossa kirkko ja usko ovat luontevasti mukana.
Kirkkoraatiin kuuluvat Helena Hulmi (vas.), Heimo Karhapää (oik), Iiris Lehto ja Janne Riiheläinen (pj.). Pappi Antti Kyytsönen tuo keskustelun lomaan teologin näkökulman. Kuva: Virpi Hyvärinen
Pielisensuun kirkonmäellä kuullaan tänä syksynä kiinnostavaa keskustelua, kun Kirkkoraati kokoontuu kerran kuussa lauantaina ruotimaan ajankohtaisia aiheita.
Raadin tavoitteena on tarjota faktapohjaista, sivistynyttä yhteiskunnallista keskustelua, jossa kirkko ja usko ovat läsnä luonnollisella tavalla.
– Tarkoituksena ei ole löytää oikeita vastauksia, vaan erilaisia tapoja hahmottaa käsiteltävää teemaa, avaa idean isä ja raadin puheenjohtaja Janne ”Rysky” Riiheläinen tapahtumakonseptin ideaa.
”Mitä Raamattu sanoo tästä?” –osio täydentää raadin keskustelua
Kirkkoraati on neljän hengen vakiokokoonpano, joka yhdessä päättää käsiteltävän aiheen tai teeman. Joku tai jotkut raadista alustavat aihetta lyhyesti ja sen jälkeen alkaa keskustelu.
– Myös yleisöä valmistellaan tarjoamalla sosiaalisen median kautta erilaisia tiedonlähteitä Kirkkoraadin aiheeseen, kertoo Riiheläinen.
Yhtenä osana puolentoista tunnin keskustelua on Pielisensuun seurakunnan aikuistyön pappi Antti Kyytsösen vastuulla oleva ”Mitä Raamattu sanoo tästä?” -osio.
– Siinä haetaan illan aiheeseen teologista näkökulmaa. Samalla se rytmittää tapahtumaa ja antaa pienen hengähdystauon raadille, kertoo Riiheläinen.
Vaikka tapahtumakonseptin selkäranka ovat keskustelijat, voidaan puolentoista tunnin aikaan sisällyttää rytminvaihdoksia esimerkiksi inserttien, yleisökysymysten ja -kommenttien muodossa.
Raatilaisten taustat vaihtelevat Kansanlähetyksestä Setaan
Raadin kokoonpanossa on kiinnitetty erityistä huomiota siihen, että erilaiset näkökulmat ja katsomukset tulisivat keskusteluissa edustetuiksi.
Joensuulainen kunta- ja seurakuntapoliitikko, musiikin lehtori Helena Hulmi (68 v.) kokee edustavansa raadissa ”aivan tavallista seurakuntalaista”. Kirkko on ollut Hulmille turvapaikka ja tärkeä arvojen antaja lapsuuskodista lähtien. Erityisen lähellä Hulmin sydäntä on kirkon musiikkielämä.
– Tuon keskusteluun yhteiskunnallista näkökulmaa. Minua kiinnostaa erityisesti seurakuntalaisten sitouttaminen seurakuntaelämään, matala kynnys lähestyä kirkkoa ja sen toimintoja. Koen myös olevani melkoisen kriittinen pohtiessani kirkon nykytilannetta.
Herätyskristillistä näkökulmaa raatiin tuo joensuulainen rakennusinsinööri, pitkän linjan seurakunta- ja kirkkopoliitikko Heimo Karhapää (77 v.). Kansanlähetyksen toiminnassa aktiivisesti mukana oleva Karhapää kertoo kokeneensa hengellisen herätyksen vuonna 1965 ja osallistuneensa kirkon toimintaan sen jälkeen säännöllisesti.
– Haluan tuoda esille kirkkomme ainutlaatuisen tehtävän: Jumalan sanan julistamisen, sakramenttien jakamisen, kristillisen sanoman levittämisen sekä lähimmäisenrakkauden toteuttamisen. Voisin sanoa näin: Raamattu rakkaaksi, evankeliumi kaikille.
41-vuotias tutkija, Joensuun seurakunnan luottamushenkilö ja Pohjois-Karjalan Seta ry:n puheenjohtaja Iiris Lehto kertoo suhteensa kirkkoon monipuolistuneen viime vuosina ja kirkon jäsenyyden olevan hänelle tärkeä. Hän näkee kirkon yhtenä keskeisenä yhteiskunnallisena toimijana ja lähestyy kirkon perustehtävää arkisen elämän ja kohtaamisten kautta.
– Läheisiä teemoja ovat mm. oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden edistäminen, luonnosta huolehtiminen, yksinäisyys sekä seurakuntalaisten moninaisuuden huomioiminen. Vielä on tehtävää, että kirkko olisi turvallisempi ja avoimempi kaikille.
Puheenjohtajana toimiva Janne Riiheläinen (55 v.) on joensuulainen viestintäalan monitoimija, joka tunnetaan aktiivisena yhteiskunnallisena keskustelijana. Riiheläinen toimii luottamushenkilönä kirkossa niin paikallistasolla Joensuussa kuin varaedustajana hiippakuntavaltuustossa ja kirkolliskokouksessa.
Kirkkoraati Pielisensuun kirkolla
la 2.10., 6.11. ja 4.12. klo 16.30–18
huom! 6.11. poikkeuksellisesti Joensuun srk-keskuksessa
kaikille avointa, maksutonta toimintaa
seurattavissa paikan päällä ja striimattuna Toivon tähden -kanavalla YouTubessa, jossa nähtävänä 2 viikon ajan myös tallenteena
Kontiolahdella ihasteltiin viime viikolla uutta kokoontumispaikkaa, kun seurakuntakeskuksen takapihan uusi kota avattiin käyttöön.
Kontiolahden seurakuntakeskuksen uuden kodan siunasi viime viikon avajaisissa kirkkoherra Jukka Reinikainen. – Kirkossa on kautta aikojen siunattu kirkolliset tilat ja esineet. Siunaus vahvistaa käsitystä, että kaikki luotu ja myös näkyvä saa olla Jumalan käytössä, Reinikainen kuvailee siunauksen merkitystä. Kuva: Ari Hevonkoski
Kontiolahdella ihasteltiin viime viikolla uutta kokoontumispaikkaa, kun seurakuntakeskuksen takapihan uusi kota avattiin käyttöön. Avajaisissa vieraili viitisenkymmentä seurakuntalaista sekä seurakunnan vapaaehtoisia tutustumassa kotaan, nauttimassa virvokkeita ja laulamassa nuotiolauluja.
Kontiolahden seurakunnan omistama kota on tarkoitettu kaikkien seurakuntalaisten käyttöön ympärivuotisesti.
– Kota on koko seurakunnan yhteinen ja sinne ovat tervetulleita ihan kaikki, kertoo Kontiolahden kirkkoherra Jukka Reinikainen, joka siunasi kodan avajaistilaisuudessa.
Uusi kota monipuolistaa seurakunnan viikkotoimintaa.
– Varhaiskasvatuksen toimitilat ja lasten leikkipaikka ovat sen vieressä. Partiolaiset sekä seurakunnan piirit ja ryhmät voivat käyttää sitä omassa toiminnassaan. Tarkoitus on myös vuokrata kotaa edulliseen hintaan muidenkin yhteisöjen käyttöön, Reinikainen sanoo.
Valoisa kota kutsuu mukaan
Uuden kodan on suunnitellut arkkitehti Ilkka Kärnä, jonka käsialaa on myös Kontiolahden seurakuntakeskus. Suunnittelu alkoi toukokuussa, ja kota valmistui jo kesäkuun loppuun mennessä.
– Rakentamisvaihe hoidettiin seurakunnan omana työnä luottopuuseppämme Jorma Immosen johdolla, Reinikainen kertoo.
Valoisaan ja asutuksen keskellä helposti saavutettavissa olevaan kotaan ollaan Kontiolahdella erittäin tyytyväisiä.
– Uskon, että kota on monelle alueen asukkaalle tuttu ja turvallinen paikka. Se voi olla joillekin askel tulla mukaan muuhunkin seurakunnan toimintaan ja erilaisiin tapahtumiin, Reinikainen toteaa.
Millä tavalla tämän ajan ihminen kohtaa Pyhän? Lankeaako hän polvilleen ja nöyrtyy?
Mikkelinpäivän raamatunkohdat kertovat Jumalan ja ihmisen kohtaamisista. Jumala puhuu näissä kertomuksissa ihmisille sanansaattajan kautta.
Jumalan pyhä läsnäolo näyttäytyy Joosuan ja Herran sotajoukon päällikön kohtaamisessa. Päällikkö käskee Joosuaa riisumaan kengät, koska hän seisoo pyhällä maalla.
Pietari puolestaan on vankeudessa ja Herran enkeli käy pelastamassa hänet ihmeellisellä tavalla. Pietari ymmärsi tapahtuneen, kun enkeli hävisi: ”Totisesti, nyt tiedän, mitä tapahtui! Herra lähetti enkelinsä ja auttoi minut Herodeksen käsistä, pelasti minut kaikesta siitä, mitä tämä kansa toivoi minulle tapahtuvan.”
Evankeliumitekstissä opetuslapset kysyvät Jeesukselta, kuka on suurin taivasten valtakunnassa.
Mietin näitä tekstejä ja sitä, millä tavoin Pyhä voi meitä koskettaa. Joosua ymmärsi heti puhuteltuaan sotilasta, että nyt ollaan tekemisissä Jumalan voiman kanssa, hän polvistui, kumartui ja kysyi, mitä hänen odotetaan tekevän.
Pietari totteli unenpöpperössä enkelin ohjeita ja ymmärsi jälkeenpäin, miten Jumala oli häntä auttanut.
Opetuslapset olivat Jeesuksen seurassa ja olivat kiinnostuneita siitä, kuka on suurin taivasten valtakunnassa. Heitä siis kiinnosti Pyhän valta-asetelmat. Nöyrtyminen ja lapsenkaltaisuus oli vastaus tähän kysymykseen.
Millä tavalla tämän ajan ihminen kohtaa Pyhän? Lankeaako hän polvilleen ja nöyrtyy? Huomaako hän Jumalan läsnäolon ja avun vasta jälkeenpäin? Vai kiinnostaako häntä enemmän oma asema pyhyyden valtaistuimella?
Jumalalla on meille asiaa tänäänkin, ja hän viestii monin tavoin sanansaattajien välityksellä. Hän lyö meidät välillä polvilleen, toisinaan taas auttaa vaikean vaiheen yli unenomaisella, ihmeellisellä tavalla. Meidän tehtävämme ei ole huolehtia siitä, kuka on suurin siinä todellisuudessa, josta emme taida paljonkaan ymmärtää.
”Riisu kengät, maa, jolla seisot on Herran, pyhää ja puhdasta maata. Katso ja kuuntele hiljaa, vaikka paljon et ymmärtää saata. Paina pääsi, maa jolla seisot on Herran, Hän itse puhuu ja kuulee, koskettaa meitä kuin viljaa, sillä Jumalan pelloilla tuulee. Joskus ajaton kohtaa ajan, Silloin Jumalan aavistaa. Joskus rajaton kohtaa rajan, silloin Pyhä koskettaa.” (Pekka Simojoki, Pyhän kosketus)
Eija Majasaari sairaalapastori
Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymä
Rap-artisti Palefacen mukaan sananvapauden takia täytyy suvaita ”urpoakin läppää”, mutta uhkauksissa ja rasistisessa vihapuheessa tulee raja vastaan. Kaikilla ihmisillä on jakamattomat ihmisoikeudet, joita kukaan ei saa rajoittaa ja loukata.
Rap-artisti Palefacen mukaan sananvapauden takia täytyy suvaita ”urpoakin läppää”, mutta uhkauksissa ja rasistisessa vihapuheessa tulee raja vastaan. Kaikilla ihmisillä on jakamattomat ihmisoikeudet, joita kukaan ei saa rajoittaa ja loukata.
Karri Miettinen, taiteilijanimeltään Paleface, kokee Kristuksen hahmon olevan mielenkiintoinen yhteiskunnalliseltakin kannalta.– Mua puhuttelee ajatus Kristuksesta syrjittyjen ja unohdettujen puolustajana ja suoran toiminnan miehenä, vähän provokaattorinakin. Nasaretin mies oli vastarintamies. Kuva: Jani Laukkanen
Yhtenä aamuyönä Karri Miettinen, taiteilijanimeltään Paleface, palasi keikkareissulta kotiinsa Helsinkiin. Yhtäkkiä Instagram-tilille iskeytyi käsittämätön solvaus.
– Hengitin syvään ja vastasin sille tyypille, että ”mikä ikinä sua kalvaa, toivon että se menee nopeasti ohi ja sun olo alkaa helpottaa”. Vähän ajan kuluttua tuli vastaus: ”Kiitos.”
Vasemmistolaista väriä lauluissaan ja lausunnoissaan tunnustava, tyyliltään ronski ja rouhea aktivisti-taiteilija on tottunut rajuihin kommentteihin.
– Ymmärrän, että kun omat mielipiteet ovat välillä kärkeviä ja hieman provokatorisesti muotoiltuja, palaute voi olla kovaa. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Mutta toisinaan palaute pysäyttää törkeydellään.
– Vihaviestit menevät joskus ihon alle ja jäävät vaivaamaan. Jälkikäteen saattaa tulee anteeksipyyntö, useimmiten lisää törkyä.
Stop someraivolle
Suorat tappouhkaukset, jotka ovat ”aika rajua settiä”, taiteilija ilmoittaa aina poliisille.
Hän tietää monien julkisuudessa esillä olevien naisten saavan huomattavasti inhottavampia ja vahingoittavampia vihaviestejä.
– Piispa Irja Askola, jota arvostan tosi korkealle ja jonka kanssa olin paljon tekemisissä Suomi 100 -jutuissa, sai paljon enemmän ja törkeämpiä viestejä kuin minä.
Räppärin havaintojen mukaan reilu kymmenen vuotta sitten vihapuhe yleistyi. Sen sietäminen kuuluu julkiseen ammattiin. Paleface koettaa olla käyttämättä energiaa ikävän palautteen märehtimiseen.
– On tärkeämpiäkin asioita. Kuten oman käyttäytymisensä tarkkailu ja itsensä kehittäminen. Mulle on ollut yksi elämän suuria opetuksia ymmärtää olla jatkuvasti etsimättä vikoja toisista ihmisistä ja katsoa välillä peiliin.
Usko asialliseen keskusteluun
Paleface huokaa hieman surullisesti sanoessaan, että hänen vanhempi tyttärensä voi jo googlailla isään liittyviä ikäviä kommentteja netistä.
– Mun pitää valmistella lapsia niihin.
Keskustelukulttuurin tason romahtaminen ala-arvoiseksi on syy, miksi mies lähti mukaan Erätauko-säätiön ja Ylen viisivuotiseen Hyvin sanottu -hankkeeseen.
– Mielipiteeni ovat vahvoja, mutta viestin mielestäni yleensä aika asiallisesti. Olen saanut jo äidinmaidossa mallin, että puhutaan järkevästi ja antaudutaan keskusteluun eri tavalla ajattelevien kanssa.
Vähemmistöjen ja heikommassa asemassa olevien ihmisryhmien ääntä tulisi vahvistaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Näiden tulisi saada puhua itse omasta puolestaan, eikä niin, että muut puhuvat heidän päidensä yli, Paleface painottaa.
Hän kiinnittää huomiota myös sukupuolittuneeseen kieleen. Enää ei ole esimerkiksi tarpeellista puhua ammattinimenä pelkästään ”palomiehistä”, sillä alalla on naispuolisiakin työntekijöitä.
Jyrkkyys ärsyttää kirkossakin
Provokaatioita tuotetaan kristillisissäkin piireissä.
– Mustavalkoisimmat kannanotot ärsyttävät. Vaikka kirkossa on jo tehty paljon, on paljon vielä tekemistäkin näiden vanhanaikaista ajattelua edustavien ihmisten kanssa, jotka nostavat monilla karvat pystyyn.
Valitettavasti äärimmäiset kannat saavat niin kirkossa kuin yhteiskunnassakin suhteellisesti eniten huomiota, Paleface arvioi.
– Uutisvirrasta ja somesta jaetaan ja klikataan mieluummin provosoivia ajatuksia ja huonoja uutisia, joista me kimpaannutaan. Ne ruokkivat närkästymistä. Harmillisesti myös kirkollisista keskusteluista ja teologisista ristiriidoista nousevat esiin nämä ärsyttävimmät ajatukset.
– Näen kuitenkin, että kirkolla voisi olla ihan relevantti paikka tässä ajassa myös yhteiskunnallisena keskustelijana.
Kirkko näyttäytyi vastapainoksi hyvässä valossa pakolaiskriisin keskellä.
– Työ pakolaisten auttamiseksi on osoitus lähimmäisenrakkaudesta ja solidaarisuudesta, jotka kuuluvat kristillisiin arvoihin. Myös kirkon globaaliin omatuntoon liittyvä pyrkimys auttaa heikompiosaisia puhuttelee.
Musiikin parantava voima
Hyvää kehitystä Paleface on havainnut kirkossa esimerkiksi yhteiskunnallisen eriarvoistumisen vastaisessa työssä ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvon etenemisessä.
– Olen osallistunut tilaisuuksiin, jotka leikkaavat kirkon ja yhteiskunnan hitsauspistettä, ja seurannut mielenkiinnolla tervehdyttävää prosessia, jossa kirkko hakee omaa paikkaansa.
Kirkko kokonaisuudessaan on siirtynyt Palefacen mielestä paljon entistä monimuotoisemmalle, kaikkien ihmisten yhtäläisiä oikeuksia korostavalle linjalle.
Hengellistä antia taiteilija on ammentanut musiikin kautta.
– Mulla on paljon gospel-levyjä. Koen musiikissa mielettömän parantavan voiman, ylentävän ja kohottavan fyysisen fiiliksen, on se tunnustuksellista tai ei. Joku toinen puhuu Pyhästä Hengestä.
– Ylistyslauluissa on maaginen taso. Kun Higher Ground -kuoro vetää sen jutun, siinä on veret seisauttava energia ja valtava lataus. Musiikilla on syvällisempiä tarkoituksia ja korkeampi tehtävä kuin kappaleiden myynti. Spirituaalinen ulottuvuus on mulle musassa relevantti.
Vastarintamies valon puolella
Kristuksen hahmo on Palefacen mielestä erittäin mielenkiintoinen yhteiskunnalliseltakin kannalta.
– Mua puhuttelee ajatus Kristuksesta syrjittyjen ja unohdettujen puolustajana ja suoran toiminnan miehenä, vähän provokaattorinakin. Nasaretin mies oli vastarintamies.
– Jeesus oli avoimessa kapinassa aikansa mätiä valtarakenteita vastaan ja kritisoi niitä rajusti.
Nyky-yhteiskunnassa vastenmielisin vihapuhe kohdistuu Palefacen mielestä maahanmuuttajiin. Äärimmäisen paradoksaalista on, että monet jyrkimmistä rasisti- ja nationalistipiireistä väittävät puolustavansa ”kristillistä valkoista kulttuuria”.
Muusikko muistuttaa Nasaretin miehen etnisestä taustasta. Vaikka eurooppalaisessa kirkkotaiteessa Jeesusta ryhdyttiin kuvaamaan valkoisena ja sinisilmäisenä miehenä, tämä oli todennäköisesti fyysiseltä olemukseltaan Lähi-idän ihminen – kuten useimmat muutkin Raamatun hahmot.
– Valkoista Kristusta käytettiin valkoisen ylivallan välineenä kolonialismin aikana. Tässä on kirkolla historiallista taakkaa.
Kristinuskon parhaissa perinteissä tuosta taakasta on koetettu vapautua. Paleface siteeraa Martin Luther Kingiä: ”Viha halvaannuttaa, rakkaus vapauttaa. Viha hämmentää, rakkaus harmonisoi. Viha pimentää, rakkaus valaisee.”
– Täytyy yrittää pysyä valon puolella, vaikka se on joskus vaikeaa.
Kaikille avoimissa Messy Church -illoissa kokoonnutaan syömään, juhlimaan ja tutkimaan Raamattua luovin keinoin näytellen, leipoen, laulaen, piirtäen tai pelaten. Messy Church korvaa Noljakan sunnuntaimessun kerran kuussa syyskuun lopusta alkaen.
Kaikille avoimissa Messy Church -illoissa kokoonnutaan syömään, juhlimaan ja tutkimaan Raamattua luovin keinoin näytellen, leipoen, laulaen, piirtäen tai pelaten. Messy Church korvaa Noljakan sunnuntaimessun kerran kuussa syyskuun lopusta alkaen.
Noljakan kirkolla kokoontuu syyskuun lopulta lähtien ”sekalainen seurakunta” Messy Church -iltoihin kerran kuussa. Mukaan voi tulla kokemaan, tekemään tai vain olemaan ja kuuntelemaan. Iltoja suunniteltiin kesällä Joensuun seurakunnan työntekijöiden voimin (kuvassa vas. Heidi Väyrynen, Nonna-Omena Helojoki, Delila Myyry, Sanna Kauppinen, Noora Kähkönen, Topi Nieminen ja Elina Vitri). Kuva: Kirsi Taskinen
Hyvänmielen sekalainen seurakunta kokoontuu Noljakan kirkolla syyskuun lopusta lähtien kerran kuussa. Kolmituntiset Messy Church -illat kutsuvat kaikki mukaan juhlahetkeen viettämään aikaa yhdessä. Jokaiseen iltaan kuuluu oma teemansa, Raamatun kertomus, jonka ympärille on mietitty erilaista luovaa toimintaa.
– Musiikkia on tarjolla joka kerta ja sen lisäksi voi olla erilaisia kädentaitoja, liikunnallisia ja kehollisia juttuja, leikkejä ja pelejä, teatteria ja leivontaa. Mukaan voi tulla myös vain seuraamaan, olemaan ja juttelemaan kahvi- tai teekupin äärellä, kuvailee uudenlaista toimintaa Joensuun seurakunnan johtava nuorisotyönohjaaja Noora Kähkönen.
Juhlahetkessä vietetään ehtoollista, soitetaan ja lauletaan, rukoillaan ja käsitellään valittua Raamatun kohtaa eri tavoin.
– Yhteinen ruokailu juhlan jälkeen kuuluu vahvasti Messy Church -iltaan. Tarjolla on hodarikioskia ja tortillabaaria.
Rento mahdollisuus tutustua kirkon toimintaan
Messy Church -iltoihin ovat tervetulleita kaikki – ikään, kansallisuuteen ja aiempaan seurakuntakokemukseen katsomatta.
– Kutsumme mukaan nuoria aikuisia, lapsiperheitä ja ikäihmisiä. Erityisesti kaikkia niitä, jotka eivät ehkä ole vielä koskaan käyneet kirkossa tai käynnistä on jo pitkä aika, Kähkönen sanoo.
Iltojen tavoitteena on tarjota uudenlainen mahdollisuus osallistua kirkon toimintaan.
– Haluamme antaa kokemuksen iloisesta, toiminnallisesta ja osallistavasta jumalanpalvelusyhteisöstä. Haluamme löytää uusia keinoja ja tapoja kertoa rakastavasta Jumalasta musiikin, kädentaitojen ja yhdessä olemisen kautta.
Uusi konsepti Suomessa
Maailmanlaajuiseksi kristittyjen yhteisöksi levinnyt Messy Church on saanut alkunsa Englannista. Sen arvoja ovat Kristuskeskeisyys, vieraanvaraisuus ja luovuus. Englanninkielinen nimi tarkoittaa vapaasti suomennettuna sotkuista, sekalaista kirkkoa.
– Nimen taustalla on tärkeä ajatus siitä, että tähän yhteisöön ja toimintaan kutsutaan kaikenlaiset ihmiset. He voivat olla eri-ikäisiä ja eri taustoista tulevia. Kristinusko voi olla heille tuttu ja rakas tai vielä lähes tuntematon asia. Nimi kuvaa myös kokoontumisten sisällön monipuolisuutta, niiden toiminnallista ja luovaa puolta, Kähkönen kertoo.
Suomessa Messy Church on vielä melko uusi konsepti. Iltoja järjestetään Turussa Martin seurakunnassa ja Helsingissä Malmin seurakunnassa.
Seurakuntalaisille vastuuta järjestelyistä
Joensuussa ideoinnin iltojen järjestämisestä aloittivat Noljakan kirkon työntekijät, ja pian ideasta tuli koko Joensuun seurakunnan yhteinen juttu.
– Koronavuoden ja kaiken eristäytymisen jälkeen halusimme lähteä kokeilemaan jotain raikasta ja uutta, Kähkönen sanoo.
Vinkkejä saatiin Turusta pastori Liisa Kuuselalta, joka on tuonut Messy Church -toiminnan Englannista Suomeen.
– Olimme työntekijäporukalla kuulleet tällaisesta toiminnasta joskus aiemmin, mutta nyt lähdimme tutustumaan siihen vielä tarkemmin ja innostuimme. Tämä tuntui sopivan erittäin hyvin juuri Noljakan kirkkoon.
Jokaisessa illassa on aina kahdesta neljään seurakunnan työntekijää paikalla.
– Aluksi me työntekijät kannamme vetovastuun, mutta tavoitteena on, että seurakuntalaiset tulevat toteuttamaan iltoja kanssamme ja ottavat tulevaisuudessa enemmän vastuuta, Kähkönen kertoo.
Kirsi Taskinen
Messy Church -illat
• Noljakan kirkolla su 26.9., 31.10., 21.11. ja 19.12. klo 16–19
• Kaikille avoimia toiminnallisia iltoja
• Illoissa näytellään, leivotaan, lauletaan, piirretään, pelataan
• Teemana Raamatun kertomukset
• Yhteinen ruokailu tärkeä osa iltaa
• Messy Church korvaa kyseisen päivän klo 12 messun
Antaminen ja lähimmäisenrakkaus tuntuvat liittyvän sekä yksilön omiin valintoihin, että ympäröivään yhteiskuntaan. Tuntuu hyvältä antaa, vaikka pienikin summa, maailman köyhimpien auttamiseen.
Tutun virren 954 sanat kuvaavat, kuinka kristinuskossa jakaminen ja lähimmäisyys ovat tärkeitä asioita. Monet Jeesuksen vertaukset tai opetukset liittyvät lähimmäisyyteen. Paavali kirjoittaa kuinka rakkaus toteuttaa koko lain (Room. 13:10), ja aiheeseen liittyy myös tuttu Rakkauden kaksoiskäsky: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”.
Antaminen liittyy välittämiseen. Perheenjäsenille, ystäville, sukulaisille ja tärkeille asioille annetaan aikaa. Saatamme lahjoittaa rahaa joihinkin tärkeinä pitämiimme asioihin. Raamatussa kertomus lesken rovosta (Mark. 12:41–44) on kiistelty esimerkki rahan antamisesta. Siinä köyhä leski antaa viimeisen omaisuutensa yhteiseksi lahjaksi. Kohtaa on tulkittu ainakin kahdella tavalla. Leski voi olla malli pyyteettömästä lahjoittajasta, josta meidän kaikkien tulisi ottaa oppia. Toisaalta hän voi olla riistävän järjestelmän uhri, joka joutuu antamaan kaikkensa, vaikka tarvitsisi itsekin apua.
Antaminen ja lähimmäisenrakkaus tuntuvat liittyvän sekä yksilön omiin valintoihin, että ympäröivään yhteiskuntaan. Tuntuu hyvältä antaa, vaikka pienikin summa, maailman köyhimpien auttamiseen. Mutta emmekö anna keskimäärin joka kuukausi melkoisesti hyvän tekemiseen: sairaiden hoitamiseen, pienituloisten toimeentulon tukemiseen, maailman huono-osaisten auttamiseen ja niin edelleen? Voisiko verojen maksamisesta ja yhteiskunnan tekemästä auttamisesta puhua rakenteellisena auttamisena?
Mutta entä kun on iloinen verojenmaksaja, niin tarvitseeko silloin huolehtia henkilökohtaisesta lahjoittamisesta? Tai riittäisikö henkilökohtainen auttaminen, jolloin voitaisiin jättää verot vähemmälle? Molempia tarvitaan. Usein pelkkä henkilökohtainen auttaminen jättää liikaa sattuman ja ihmisen hyväntahtoisuuden varaan, eikä riitä. Tätä on historian saatossa kokeiltu paljon. Toisaalta hyvinvointivaltiokaan ei pysty auttamaan kaikkia niin hyvin kuin pitäisi.
Voimme seurata Jeesuksen esimerkkiä. Hän auttaa meitä sekä henkilökohtaisesti että rakenteellisesti. Jeesus kohtaa meidät yksilöinä, juuri sinuna ja minuna. Hän tarjoaa apua siihen tilanteeseen missä olemme. Samaan aikaan hän on kuolemallaan ja ylösnousemisellaan mahdollistanut meille kaikille ikuisen elämän Jumalan luona.
Antti Kyytsönen
kappalainen
Pielisensuun seurakunta
Ihmiselle ei ole hyväksi jäädä pelkästään haaveilemaan, sanoo joensuulainen fysiatri Eero Oura, joka päätti eläkkeelle jäädessään lähteä 40 päivän hiihtovaellukselle Etelänavalle.
Ihmiselle ei ole hyväksi jäädä pelkästään haaveilemaan, sanoo joensuulainen fysiatri Eero Oura, joka päätti eläkkeelle jäädessään lähteä 40 päivän hiihtovaellukselle Etelänavalle.
Eero Ouran taipumus kurkottaa korkealle ei ole rajoittunut vain ruumiinkulttuurin saralle. – Opiskelin käyrätorvensoittoa Sibelius-Akatemiassa sen verran, että ammatti oli lähellä – vain auton hajoaminen myöhästytti minut vuonna 1969 Helsingin kaupunginorkesterin koesoitosta. Sain sittemmin soittaa yli 20 vuotta harvakseltaan Joensuun kaupunginorkesterin avustajana, kertoo Oura. Kuva: Virpi Hyvärinen
Viisikymppisenäkin ehtii hyvin aloittaa.
Tämä on joensuulaisen fysiatrian erikoislääkäri emeritus Eero Ouran viesti, jonka hän lausuu kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Työssään tuki- ja liikuntaelimistön sairauksiin erikoistuneena lääkärinä Oura tapasi usein ihmisiä, joiden mielestä 50 ikävuoden jälkeen alkoi alamäki ja sairastelu niin, että ”nyt en enää pysty mihinkään”.
– Se ei ole mikään ikä henkiselle luovuttamiselle. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa, ja jokainen menee omia muurejaan ja vastuksiaan päin.
Haastavilla vaelluksilla psyyke joutuu kehoakin kovemmille
Oura itse aloitti aktiivisen liikkumisen nimenomaan 50-vuotiaana. Sen jälkeen hän on kuunnellut haaveitaan ja tehnyt kehoa ja mieltä koettelevia vaelluksia eri mantereilla hämmästyttävässä mittakaavassa niin purjehtien, kävellen, pyöräillen, meloen kuin hiihtäenkin.
Jo pelkkiä vaelluksia on parissakymmenessä vuodessa kertynyt 110 viikon verran ja ahkiohiihtoja 82 viikkoa. Kolutuiksi ovat tulleet Käsivarren Lappi ja Himalaja, Tadžikistan, Tiibet, Santiago de Compostela sekä Xinjiang, jos muutamia esimerkkejä nimeää.
Arktisia seikkailuja Oura on harrastanut Grönlannissa ja Huippuvuorilla ja eläkkeelle jäätyään Etelänavalla.
– Etelänavalla hiihdimme opas-Hannahin kanssa 40 päivää. Tällaisessa tosi isossa haasteessa kaksi kolmasosaa raskaudesta tulee psyykkiseltä puolelta, vaikka fyysinenkin suoritus on raskas.
– Paljon vaikuttaa se, miten edessä olevaan matkaan suhtautuu. Se on kamalaa, kun kartta on valtava ja sitä hiihtää sentin tai kaksi päivässä. Ja sitten se autius ja yksinäisyys: horisontti on kaukana. Mutta meillä meni Hannahin kanssa loistavasti: sama vauhti, sama kestävyys, yhteinen huumori.
Luonto on suuri temppeli, jota voi aistia vain liikkumalla hitaasti
Mikä saa ihmisen syttymään vaeltamiseen niin, että heti kotiin palattua, henkiriepu hädin tuskin tallella, alkaa suunnitella jo uutta matkaa, usein entistäkin jännempää?
– Jotkut asiat eivät ole rationaalisesti selitettävissä. Miksi pidät juuri tietynlaisesta musiikista tai taiteesta? Miksi aikanaan rakastuit tiettyyn ihmiseen, jonka kanssa olet nyt ollut naimisissa 50 vuotta?
– Ne vain ovat asioita, jotka on tehtävä. Unelmia, joiden toteuttamatta jättäminen harmittaa sitten joskus keinutuolissa, kun pitäisi olla menneestä elämästä muisteltavaa. Vuorikiipeilijöiden standardivastaus ”koska se on siellä” on yksinkertaistus sekin.
Aivan keskeinen elementti Ouralle vaeltamisessa on luonto, joka on suuri; Ouralle omanlainen temppeli.
– Luonnon voi aistia kunnolla vain liikkumalla hitaasti. Vain rinkkaa kantaen, hiihtäen, meloen tai pyöräillen ehtii nähdä ja kokea, kuulla, haistaa, tuntea ja mieltää – ei ymmärtää. Jotenkin kummasti hengästyminen ja hikoilu vain lisäävät aistimusten syvyyttä.
– Luontoa voi lähestyä rationaalisesti, tunnistaa lajeja, metsätyyppejä, vuoriston poimuttuneisuutta tai ennustaa säätä. Tai siihen voi suhtautua esteettisesti, mutta ihan sen itsensä vuoksi.
Suurimmat elämykset Oura on saanut jäätiköiltä, korkeilta vuorilta, autiomaasta ja avomereltä.
– Toisaalta konttailen ihan mielelläni sammalten parissa. Pitää osata zoomata. Kyllähän vaikka Ilomantsin metsistä löytää monenlaista. Välillä kannattaa katsoa omiin varpaisiinsa.
Pitkä, rutiineja toistava vaellus alkaa muistuttaa luostaripalvelusta
Ouran mukaan pitkällä matkalla senhetkisen olemisen tarkoitus kirkastuu.
– Tiettyä tavoitetta kohti ponnistellessa ehkä jo toisella viikolla elämä pelkistyy rutiineiksi, jotka toistuvat päivästä ja viikosta toiseen samankaltaisina: herätys, tankkaus, valmistautuminen, kulku 8 tuntia, leiriytyminen, tankkaus, huolto, uni. Seuraavana päivänä asiat toistuvat samanlaisina, kunnes joskus olet perillä. Kuvittelen tämän olevan hyvin lähellä luostaripalvelua.
Perille tullessa olo on kaksijakoinen: toisaalta on ihana päästä vihdoin perille, toisaalta harmittaa, kun tämä yksinkertainen elämä nyt loppuu.
– Yleinen ja viisas sanonta on: Mitä suuremmat vaikeudet matkalla, sen suurempi on palkkio perillä.
Matkoilla on tullut vastaan niin nälkäinen jääkarhu kuin tappava Pideraq-myrsky
Vaikeuksitta ei Oura reissuiltaan ole selvinnyt. Monenlaisten vaaranpaikkojen kohtaaminen on tuonut retkeilijään nöyryyttä.
– Rajojen testaaminen ei ole tervettä. Äärioloissa se on vaarallista. Toki tieto aika leveistä rajoista on miellyttävä. Suunnittelulla ja osaamisella selviää turvallisemmin.
Yksi tiukimmista paikoista Ouran reissuilla sattui Huippuvuorilla, kun nelihenkinen suomalaisretkikunta törmäsi nälkäiseen jääkarhuun ja keinojen loputtua joutui ampumaan eläimen. Asiasta seurasi tarkka viranomaistutkinta.
Toinen vakava paikka oli se, kun Itä-Grönlannissa päälle hyökkäsi Pideraq-myrsky, jonka sanotaan tappavan grönlantilaisiakin. Myös omat ja kavereiden vaivat ovat moneen kertaan vaikeuttaneet matkan tekoa.
– Joskus jäätiköllä paleltui ja infektoitui varvas. Tadžikistanin vuoristossa kumppani jouduttiin evakuoimaan verensiirtoon, ja Xinjiangissa matkakumppanilta murtui nilkka, kun lähimpään röntgeniin oli kolmen päivän kameliratsastuksen matka.
Kun jotakin tekee, se tekee mieli osata kunnolla
Ehjänä Oura on kuitenkin reissuiltaan aina kotiin palannut. Välillä on ollut tuuria, mutta isona tekijänä tässä lienee myös se, että Ouralle on ominaista tehdä asiat hyvin, olipa kyseessä kävely Meksikosta Kanadaan tai melonta länsirannikkoa pitkin Kilpisjärveltä Virolahdelle.
– Sellainen antaa tunteen kokonaisuuden haltuun ottamisesta. Joka harrastuksen tietyssä vaiheessa olen hankkinut kouluttajan pätevyyden – olen eräopas, purjehduskouluttaja ja melontaopas. Silloin tietää osaavansa, kun pystyy levittämään tietoansa toisille.
Kun on paljon kokenut, kokemusta jakaa mielellään toisille niin kaukana maailmalla kuin kotikaupungin kulmilla Joensuun Ladun pyörä- ja hiihtoretkiä vetäen.
– Pitkät retket teen usein yksin, kuten neljän kuukauden kävelyn USA:n länsirannikolla, mutta porukassa on vähintään yhtä mukavaa. Puhumattakaan toisten viemisestä lähiretkelle oppaan roolissa, turvallisesti ja osaamista jakaen. Jos joku näyttää näillä retkillä jäävän lajiin koukkuun, olen vetäjänä ylen tyytyväinen.
Nyt 72-vuotiaana Oura on yhä täynnä matkasuunnitelmia. Harmina ja hidasteena on korona, joka on perunut jo monta mieluista matkaa, kuten toissa talvelle suunnitellun pyöräilyn Afrikan halki Kairosta Kapkaupunkiin. Etenkin kulttuurireissut ovat olleet viime vuosina pinnalla.
– Yksi suurimmista haaveistani on päästä pyöräilemään Silkkitie Pekingistä Istanbuliin. Se on paperilla 145 päivän matka, 12 440 kilometriä.
Vaikka oma kunto on Ouralla yhä hyvä, ihmisen osa on kuitenkin aina se, että jossakin vaiheessa ruumiilliset rajat tulevat vastaan. Siksi Oura kannustaakin ihmisiä tarttumaan toimeen nyt pelkän haaveilun sijaan.
– Ihmiselle ei ole hyväksi jäädä haaveilemaan. Jos sinulla on haaveita, toteuta ne. Muuten kadut valkohapsena keinutuolissa.
Keinot ja paikat Sanan levittämiseksi voivat vaihdella, mutta sanoma ei: Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.
Kun mummuni jokunen vuosi sitten kuoli, lähdin äitini ja tätini avuksi tyhjentämään hänen asuntoaan. Kuten arvata saattaa, oli sinne kertynyt kaikenlaista tavaraa. Mummuni kuoleman aikaan opiskelin jo teologiaa, joten aika luontevasti minun omistukseeni hänen ja ukin jäämistöstä päätyi suvun vanha, kuluneista nahkakansistaan jo hieman repsottava Raamattu. Siihen oli kirjoitettu suvun tapahtumat jo vuosikymmenten ajan.
Monta vuotta tuon päivän jälkeen rupesin selailemaan sitä Raamattua rauhassa kotini sohvalla. Sivujen välistä pelmahti tupakan ja vanhan pirtin haju, vuosien takaisia tuoksumuistoja. Tuossa isovanhempieni Raamatussa oli kahdenlaisia merkintöjä. Toiset olivat mustekynällä tehtyjä alleviivauksia ja toiset lyijykynällä tehtyjä sulkuviivoja.
Koin saaneeni suuren lahjan. En ollut koskaan ehtinyt puhua isovanhempieni kanssa Jumalasta tai uskosta ylipäätään, mutta tuossa hetkessä sain silti kuulla heidän ajatuksistaan Jumalasta noiden merkintöjen kautta. Sain tietää, mitkä Raamatun kohdat olivat heille erityisen tärkeitä. Moni kohta aukesi minulle ihan uudella tavalla, kun näin sen alleviivattuna ja luin sen heidän elämänsä lähtökohdista katsoen. Tutut sanat saivat uuden merkityksen. Huomispäivästä huolehtimattomuus on minulle aivan eri asia kuin yhdeksänlapsisen perheen äidille, joka omasta pellosta riipi elantoansa kokoon, jos sato nyt edes oli onnistunut. Meille annetun opetuslapsen tehtävän voi täyttää näemmä tietämättään kuoleman jälkeenkin.
Ensi viikolla minua kutsuu taas rippileiri, jossa pääsen nuorten kanssa kristinuskon kysymysten äärelle. Se on minulle yksi tärkeimmistä paikoista olla jakamassa kristinuskon sanomaa. Siellä nuorilla ja joka kerta myös minulla on mahdollisuus pohtia, mitä Jeesuksen sanoma siinä hetkessä itselle tarkoittaa.
Keinot ja paikat Sanan levittämiseksi voivat vaihdella, mutta sanoma ei: Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti. Kuten virressä 178 lauletaan, Kristus antoi meille suoran käskyn: Nyt menkää ja kaikille julistakaa jo sanaani pelastavaa. Sen tehtävän me kaikki olemme saaneet. Miten sinä toteutat sitä tehtävää?
Sanna-Marika Hallayö vs. seurakuntapastori
Enon seurakunta
Kirkkotie 