Ihmiselle ei ole hyväksi jäädä pelkästään haaveilemaan, sanoo joensuulainen fysiatri Eero Oura, joka päätti eläkkeelle jäädessään lähteä 40 päivän hiihtovaellukselle Etelänavalle.
Eero Ouran taipumus kurkottaa korkealle ei ole rajoittunut vain ruumiinkulttuurin saralle.
– Opiskelin käyrätorvensoittoa Sibelius-Akatemiassa sen verran, että ammatti oli lähellä – vain auton hajoaminen myöhästytti minut vuonna 1969 Helsingin kaupunginorkesterin koesoitosta. Sain sittemmin soittaa yli 20 vuotta harvakseltaan Joensuun kaupunginorkesterin avustajana, kertoo Oura. Kuva: Virpi Hyvärinen
Viisikymppisenäkin ehtii hyvin aloittaa.
Tämä on joensuulaisen fysiatrian erikoislääkäri emeritus Eero Ouran viesti, jonka hän lausuu kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Työssään tuki- ja liikuntaelimistön sairauksiin erikoistuneena lääkärinä Oura tapasi usein ihmisiä, joiden mielestä 50 ikävuoden jälkeen alkoi alamäki ja sairastelu niin, että ”nyt en enää pysty mihinkään”.
– Se ei ole mikään ikä henkiselle luovuttamiselle. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa, ja jokainen menee omia muurejaan ja vastuksiaan päin.
Haastavilla vaelluksilla psyyke joutuu kehoakin kovemmille
Oura itse aloitti aktiivisen liikkumisen nimenomaan 50-vuotiaana. Sen jälkeen hän on kuunnellut haaveitaan ja tehnyt kehoa ja mieltä koettelevia vaelluksia eri mantereilla hämmästyttävässä mittakaavassa niin purjehtien, kävellen, pyöräillen, meloen kuin hiihtäenkin.
Jo pelkkiä vaelluksia on parissakymmenessä vuodessa kertynyt 110 viikon verran ja ahkiohiihtoja 82 viikkoa. Kolutuiksi ovat tulleet Käsivarren Lappi ja Himalaja, Tadžikistan, Tiibet, Santiago de Compostela sekä Xinjiang, jos muutamia esimerkkejä nimeää.
Arktisia seikkailuja Oura on harrastanut Grönlannissa ja Huippuvuorilla ja eläkkeelle jäätyään Etelänavalla.
– Etelänavalla hiihdimme opas-Hannahin kanssa 40 päivää. Tällaisessa tosi isossa haasteessa kaksi kolmasosaa raskaudesta tulee psyykkiseltä puolelta, vaikka fyysinenkin suoritus on raskas.
– Paljon vaikuttaa se, miten edessä olevaan matkaan suhtautuu. Se on kamalaa, kun kartta on valtava ja sitä hiihtää sentin tai kaksi päivässä. Ja sitten se autius ja yksinäisyys: horisontti on kaukana. Mutta meillä meni Hannahin kanssa loistavasti: sama vauhti, sama kestävyys, yhteinen huumori.
Luonto on suuri temppeli, jota voi aistia vain liikkumalla hitaasti
Mikä saa ihmisen syttymään vaeltamiseen niin, että heti kotiin palattua, henkiriepu hädin tuskin tallella, alkaa suunnitella jo uutta matkaa, usein entistäkin jännempää?
– Jotkut asiat eivät ole rationaalisesti selitettävissä. Miksi pidät juuri tietynlaisesta musiikista tai taiteesta? Miksi aikanaan rakastuit tiettyyn ihmiseen, jonka kanssa olet nyt ollut naimisissa 50 vuotta?
– Ne vain ovat asioita, jotka on tehtävä. Unelmia, joiden toteuttamatta jättäminen harmittaa sitten joskus keinutuolissa, kun pitäisi olla menneestä elämästä muisteltavaa. Vuorikiipeilijöiden standardivastaus ”koska se on siellä” on yksinkertaistus sekin.
Aivan keskeinen elementti Ouralle vaeltamisessa on luonto, joka on suuri; Ouralle omanlainen temppeli.
– Luonnon voi aistia kunnolla vain liikkumalla hitaasti. Vain rinkkaa kantaen, hiihtäen, meloen tai pyöräillen ehtii nähdä ja kokea, kuulla, haistaa, tuntea ja mieltää – ei ymmärtää. Jotenkin kummasti hengästyminen ja hikoilu vain lisäävät aistimusten syvyyttä.
– Luontoa voi lähestyä rationaalisesti, tunnistaa lajeja, metsätyyppejä, vuoriston poimuttuneisuutta tai ennustaa säätä. Tai siihen voi suhtautua esteettisesti, mutta ihan sen itsensä vuoksi.
Suurimmat elämykset Oura on saanut jäätiköiltä, korkeilta vuorilta, autiomaasta ja avomereltä.
– Toisaalta konttailen ihan mielelläni sammalten parissa. Pitää osata zoomata. Kyllähän vaikka Ilomantsin metsistä löytää monenlaista. Välillä kannattaa katsoa omiin varpaisiinsa.
Pitkä, rutiineja toistava vaellus alkaa muistuttaa luostaripalvelusta
Ouran mukaan pitkällä matkalla senhetkisen olemisen tarkoitus kirkastuu.
– Tiettyä tavoitetta kohti ponnistellessa ehkä jo toisella viikolla elämä pelkistyy rutiineiksi, jotka toistuvat päivästä ja viikosta toiseen samankaltaisina: herätys, tankkaus, valmistautuminen, kulku 8 tuntia, leiriytyminen, tankkaus, huolto, uni. Seuraavana päivänä asiat toistuvat samanlaisina, kunnes joskus olet perillä. Kuvittelen tämän olevan hyvin lähellä luostaripalvelua.
Perille tullessa olo on kaksijakoinen: toisaalta on ihana päästä vihdoin perille, toisaalta harmittaa, kun tämä yksinkertainen elämä nyt loppuu.
– Yleinen ja viisas sanonta on: Mitä suuremmat vaikeudet matkalla, sen suurempi on palkkio perillä.
Matkoilla on tullut vastaan niin nälkäinen jääkarhu kuin tappava Pideraq-myrsky
Vaikeuksitta ei Oura reissuiltaan ole selvinnyt. Monenlaisten vaaranpaikkojen kohtaaminen on tuonut retkeilijään nöyryyttä.
– Rajojen testaaminen ei ole tervettä. Äärioloissa se on vaarallista. Toki tieto aika leveistä rajoista on miellyttävä. Suunnittelulla ja osaamisella selviää turvallisemmin.
Yksi tiukimmista paikoista Ouran reissuilla sattui Huippuvuorilla, kun nelihenkinen suomalaisretkikunta törmäsi nälkäiseen jääkarhuun ja keinojen loputtua joutui ampumaan eläimen. Asiasta seurasi tarkka viranomaistutkinta.
Toinen vakava paikka oli se, kun Itä-Grönlannissa päälle hyökkäsi Pideraq-myrsky, jonka sanotaan tappavan grönlantilaisiakin. Myös omat ja kavereiden vaivat ovat moneen kertaan vaikeuttaneet matkan tekoa.
– Joskus jäätiköllä paleltui ja infektoitui varvas. Tadžikistanin vuoristossa kumppani jouduttiin evakuoimaan verensiirtoon, ja Xinjiangissa matkakumppanilta murtui nilkka, kun lähimpään röntgeniin oli kolmen päivän kameliratsastuksen matka.
Kun jotakin tekee, se tekee mieli osata kunnolla
Ehjänä Oura on kuitenkin reissuiltaan aina kotiin palannut. Välillä on ollut tuuria, mutta isona tekijänä tässä lienee myös se, että Ouralle on ominaista tehdä asiat hyvin, olipa kyseessä kävely Meksikosta Kanadaan tai melonta länsirannikkoa pitkin Kilpisjärveltä Virolahdelle.
– Sellainen antaa tunteen kokonaisuuden haltuun ottamisesta. Joka harrastuksen tietyssä vaiheessa olen hankkinut kouluttajan pätevyyden – olen eräopas, purjehduskouluttaja ja melontaopas. Silloin tietää osaavansa, kun pystyy levittämään tietoansa toisille.
Kun on paljon kokenut, kokemusta jakaa mielellään toisille niin kaukana maailmalla kuin kotikaupungin kulmilla Joensuun Ladun pyörä- ja hiihtoretkiä vetäen.
– Pitkät retket teen usein yksin, kuten neljän kuukauden kävelyn USA:n länsirannikolla, mutta porukassa on vähintään yhtä mukavaa. Puhumattakaan toisten viemisestä lähiretkelle oppaan roolissa, turvallisesti ja osaamista jakaen. Jos joku näyttää näillä retkillä jäävän lajiin koukkuun, olen vetäjänä ylen tyytyväinen.
Haaveena Silkkitien pyöräily Pekingistä Istanbuliin
Nyt 72-vuotiaana Oura on yhä täynnä matkasuunnitelmia. Harmina ja hidasteena on korona, joka on perunut jo monta mieluista matkaa, kuten toissa talvelle suunnitellun pyöräilyn Afrikan halki Kairosta Kapkaupunkiin. Etenkin kulttuurireissut ovat olleet viime vuosina pinnalla.
– Yksi suurimmista haaveistani on päästä pyöräilemään Silkkitie Pekingistä Istanbuliin. Se on paperilla 145 päivän matka, 12 440 kilometriä.
Vaikka oma kunto on Ouralla yhä hyvä, ihmisen osa on kuitenkin aina se, että jossakin vaiheessa ruumiilliset rajat tulevat vastaan. Siksi Oura kannustaakin ihmisiä tarttumaan toimeen nyt pelkän haaveilun sijaan.
– Ihmiselle ei ole hyväksi jäädä haaveilemaan. Jos sinulla on haaveita, toteuta ne. Muuten kadut valkohapsena keinutuolissa.
Kuka Eero Oura?
- 72 v, asuinpaikka Joensuu
- fysiatrian erikoislääkäri (emeritus)
- naparetkeilijä, intohimoinen vaeltaja, harrastajamuusikko
- Joensuun Ladun retkiopas
- naimisissa, 2 lasta ja 3 lastenlasta
Virpi Hyvärinen