kolumni – Sivu 4 – Kirkkotie

Kolumni: Osallistuva budjetointi ottaa ensiaskeleitaan seurakunnissa

Osallistuvaa budjetointia voi olla sekin, että veroeurojen jakamisen sijasta lähdetään yhteisvoimin hankkimaan lisätuloja kuten Kiihtelysvaaran kirkkokeräyksessä.

Kolumnisti Kaija Majoinen katsoo kameraan ja hymyilee. Luin tammikuun lopulla uutisen, jossa kerrottiin Hämeenlinna-Vanajan seurakunnassa käynnistyvästä verkkoäänestyksestä. Tämän Kotimaan jutun mukaan seurakuntalaiset saavat valita, mihin kahteen hankkeeseen suunnataan varoja tänä vuonna. Vaihtoehtoja oli seitsemän ja ne kohdistuivat diakoniatyön raha-apuun, ruoka-avun organisointiin, sähköautojen latauspisteiden hankkimiseen sekä kirkon ympäristön kehittämiseen muutamia esimerkkejä mainitakseni. Hankkeiden budjetit vaihtelivat 10 000 eurosta 30 000 euroon.

Edellä kertomani verkkoäänestys on esimerkki osallistuvasta budjetoinnista, joka kansainvälisten kokemusten innoittamana on käytössä kymmenissä kunnissa. Kysymyksessä on menetelmä, jossa asukkaat otetaan mukaan yhteisöä koskevaan suunnitteluun ja päätöksentekoon. Osallistuva budjetointi näyttää tällä hetkellä olevan yksi keskeisiä menetelmiä, joilla halutaan vahvistaa asukkaiden suoria vaikutusmahdollisuuksia kunnissa. Nyt se ottaa ensiaskeleitaan myös seurakunnissa. Mitä hyötyä tai riskejä tästä voisi syntyä?

Keskeisiä osallistuvan budjetoinnin hyötyjä on nähty siinä, että se lisää hallinnon ja jäsenten välistä vuorovaikutusta sekä päätöksenteon läpinäkyvyyttä. Varsin usein toimintatapaa käytetään kylän tai kaupunginosan infrastruktuurin tai palvelujen suunnitteluun, jolloin se voimaannuttaa yhteisön jäseniä ottamaan vastuuta omasta lähiyhteisöstään. Kun rahaa on entistä vähemmän, menetelmää on sovellettu onnistuneesti myös säästökohteiden valintaan.

On selvää, että osallistuva budjetointi vaatii resursseja, ei vain taloudellisia. Tarvitaan työntekijöiden työaikaa ja osaamista prosessin organisoimiseksi sekä viestinnällisiä ja teknologisia resursseja. Tärkeää on muistaa myös heitä, joilla ei ole tietoteknisiä mahdollisuuksia osallistua kotoa käsin verkossa tapahtuvaan suunnitteluun ja äänestämiseen. Uudet osallisuuden muodot eivät saa eriarvoistaa tai sulkea ulos ketään.

Mielestäni myös seurakunnissa on hyvä kehittää uusia osallisuuden muotoja. Joukon mukana ei tarvitse mennä, vaan ponnistaa omista arvoista ja perustehtävästä käsin. Rohkaisevaa on, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa tai menetelmää. Osallistuvaa budjetointia voi olla sekin, että veroeurojen jakamisen sijasta lähdetään yhteisvoimin hankkimaan lisätuloja kuten Kiihtelysvaaran kirkkokeräyksessä. Se tuotti huikeasti yli 500000 euroa. Tulos osoittaa vahvaa sitoutumista ja sydämen rakkautta kirkkoa kohtaan. Osallisuutta parhaimmillaan!

Kaija Majoinen
hallintotieteiden tohtori, dosentti
kaija.majoinen@outlook.com

Kolumni: Voisiko olla jotain hyvää, joka ei olisi joltain toiselta pois?

Länsimainen ajatus jatkuvasta vaurastumisesta on saanut meistä monet unohtamaan toisemme ja yhteisen hyvän.

Henkilökuva Jarkko Riikosesta. — Jarkko Riikonen. Kuva: KK-kuva

Marraskuussa viimeinen Mannerheim-ristin ritari, Tuomas Gerdt, kutsuttiin viimeiseen iltahuutoon. Hänen mukanaan päättyi eräs aikakausi, ritarien aika. Vielä kanssamme on kuitenkin noin 10 000 sotiemme veteraania, tammenlehvän naista ja miestä, pidetään heistä yhdessä huolta. Olen ymmärtänyt, että monen veteraanin suurimpia toiveita on se, että maamme säilyy itsenäisenä ja demokraattisena. Viime aikojen tapahtumat eri puolilla maailmaa ovat osoittaneet, että sellainen demokraattinen järjestelmä, johon olemme tottuneet, on suuressa vaarassa.

Historian kirjoissa, ja aika usein käytettynä fraasina, puhutaan Talvisodan ihmeestä, kansallisen yhdessä tekemisen hengen heräämisestä ja yhteisen edun tavoittelusta. Tällaisen hengen herääminen vaatii kriisiä, suuria hankaluuksia yksin pärjäämisessä. Vaikeina aikoina meistä saattaa löytyä se ”Saarijärven Paavo”, joka omastaan antaen sanoo perheelleen: ”Pane leipään puoli petäjätä, veihän vilu tou’on naapurimme”. Tällä lyhyellä elämänkokemuksella uskallan sanoa, että hyvinä aikoina monet meistä ovat varsin itsekeskeisiä, oman edun etsijöitä.

Tällä vuosituhannella vallinnut länsimainen ajatus jatkuvasta vaurastumisesta on saanut meistä monet unohtamaan toisemme ja yhteisen hyvän. Olemme hakeneet toisistamme eroavaisuuksia yhtäläisyyksien sijaan. Olemme rakentaneet muureja, emme siltoja. On helppo naureskella Yhdysvaltain senaatin tapahtumille, vaikka periaatteessa samaa tapahtuu omissa somekanavissamme silmiemme edessä. Väkivallan käyttö, tai edes sillä uhkailu, ei kuulu demokraattisen yhteiskunnan toimintamalleihin. Ei yhteisön, eikä edes yksilön taholta.

Meillä Suomessa on keväällä taas kunnallisvaalit, tilaisuus, jossa demokratiaamme rakennetaan ja ylläpidetään. Olisi hienoa, että moni hakeutuisi, kukin aatteensa mukaisesti, vaaleissa ehdokkaaksi. Suuresti suotavaa olisi myös se, että kaikki kynnelle kykenevät antaisivat äänensä. Äänestäminen on oikeus, jokseenkin velvollisuus, mutta ennen kaikkea etuoikeus. Haluan ajatella, että Suomessa haluamme äänestää jonkin puolesta, ei jotakin vastaan. Osaisimmeko olla ”saarijärveläisiä”, sukupuuhun tai -puoleen katsomatta.

Jarkko Riikonen
erityisnuorisotyöntekijä
Poliisin Ankkuri-ryhmä
jarkko.riikonen@joensuu.fi

Kolumni: Kohti myötätuntoisempaa vuotta 2021

Toista ihmistä kohtaan on helpompi olla myötätuntoinen kuin itseä kohtaan.

Suvi-Maria Saarelainen En ole kova tekemään uudenvuodenlupauksia, mutta tarkastelen mielelläni päälinjoja omasta elämästä ja pohdin, mistä on hyvä pitää kiinni, mitä olisi kannattanut tehdä toisin.

Keskeisin huomioni kuluneesta vuodesta on etätyön armottomuus. Tästä tutkimuksellista tietoa on tuottanut professori Anne Birgitta Pessi yhdessä tutkimusryhmän kanssa (Helsingin yliopisto). He ovat osoittaneet, että myötätunnon ilmaiseminen on etätyössä vaikeutunut: Ruutujen kautta välittyy vain osa siitä, mitä haluamme toisillemme viestiä. Inhimillisyyden välittyminen on haasteellista. Tämän lisäksi ihmiset ovat itselleen ankarampia kuin aikaisemmin: Itsemyötätunto osana työntekoa on vähentynyt. Ankaruus, tiukkuus ja säälimättömyys omaa itseä kohtaan arjessa on lisääntynyt.

Itsemyötätunto on tunnetaito, jota jokaisen on mahdollista harjoitella ja kohentaa. Itsemyötätunto ei ole itsekeskeisyyttä vaan omasta itsestä ja hyvinvoinnista huolehtimista. Kristin Neffin mukaan ystävällisyys itseä kohtaan, lisääntynyt yhteyden kokemus muihin ihmisiin sekä havainnot siitä, mitä itselle kuuluu ovat kaikki itsemyötätunnon elementtejä. Tutkimuksellisesti itsemyötätunto ei ole mitään kevyttä höpsötystä: Tutkimukset osoittavat, että itsemyötätunnon vahvistuminen auttaa positiivisen kannustamisen kautta ihmistä selviytymään erilaisista haasteista ja ongelmatilanteista. Itsemyötätuntotaitojen ollessa ohuemmat negatiivinen puhe itselle lukkiuttaa ajatuksia ja vaikeuttaa haasteiden selvittämistä.

Omien tunteiden tiedostaminen ja niiden äärelle pysähtyminen arjen kiireessä voi olla haastavaa: Jos koet stressiä tai riittämättömyyttä, osaatko silloin pysähtyä? Millaisia ajatuksia sinulla on silloin mielessä?

Keväällä huomasin, että oma sisäinen ääneni oli salakavalasti muuttunut ankarammaksi. Sisäinen dialogi jää helposti huomaamattomaksi: jos kuitenkin pysähtyy omien ajatusten äärelle, voi kuulla, miten puhuu itse itselleen. Lempeää sisäistä puhetta on mahdollista lisätä, jos havaitsee mielen tuottavan sättivää dialogia arjessa. Ajatus siitä, miten puhuisin toiselle samankaltaisessa tilanteessa voi auttaa, sillä toista ihmistä kohtaan on helpompi olla myötätuntoinen kuin itseä kohtaan. Sisäisen dialogin tiedostamisen kautta myös itsemyötätunto kasvaa.

Vahvistusta sisäisen dialogin, itsemyötätunnon ja armollisuuden äärellä toivon meille kaikille vuodelle 2021!

Suvi-Maria Saarelainen
TT, yliopistonlehtori
suvi.saarelainen@uef.fi

Kolumni: Joulun kalenterit

Tänä vuonna aivan tavallinen kalenteri on yhtä jännittävä kuin lapsuuden joulukalenteri.

kirkkoherra Ari Autio katsoo kameraan kynä kädessään Piinallisia olivat lapsuudessa joulukuun alun hitaasti kuluvat päivät. Voisivatko lahjatoiveet toteutua? Utelemalla, jankuttamalla ja vanhempien sanattomia viestejä tulkitsemalla saattoi selvittää ainakin kohtuullisten toiveiden toteutumismahdollisuutta. Mutta voi, miten tuskallista se odottaminen olikaan.

Ajankulun hahmotusta helpotti joulukalenteri, jonka luukuista paljastui kelkkoja, tähtiä, kynttilöitä, tonttuja, omenoita, pipareita ja lopulta jouluaaton suuresta luukusta seimiasetelma.

Meillä oli 1970-luvun taitteessa kolmelle veljekselle vain yksi joulukalenteri. Jokainen sai avata kahdeksan luukkua. Erityinen taitolaji oli luukkua näkyvästi vaurioittamatta selvittää kuva etukäteen. Kolmen veljeksen utelias tiedonhankinta jätti jälkensä kalenteriin. Niinhän se oli, että minkään luukun alta ei oikeasti paljastunut yllätystä.

Esikoisena pidin itsestään selvänä, että minä avaan ensimmäisen luukun. Tämän lisäksi olisin halunnut avata luukun 12 syntymäpäiväni kunniaksi ja tietenkin huolellisesti kurkistellun luukun 24 kaksiosaisen oven.

Ensimmäisenä ei aina voi saada kaikkea. Minulla meni pari vuotta ennen kuin tajusin, että kannattaa antaa veljien aloittaa ja olla itse marttyyri, jonka avausvuoro on viimeisenä. Herrasmiesmäisesti annoin kahden ensimmäisen luukun avausvuorotaistelun pikkuveljille. Tällä taktiikalla varmistui syntymäpäivä- ja jouluaattoluukun avausvuoro. Kun pikkuveljet tämän tajusivat, olin itse kasvanut ulos joulukalenteri-iästä ja elintasomme oli noussut niin paljon, että perheeseen voitiin hankkia peräti kaksi joulukalenteria.

Tänä vuonna aivan tavallinen kalenteri on kirkkoherralle ja monelle muullekin yhtä jännittävä kuin lapsuuden joulukalenteri. Almanakan kalenterissa ei tosin ole luukkuja, joista voisi kurkistella etukäteen tulevien päivien koronajuttuja. Päivät vain kuluvat ja monia asioita olisi hyvä tietää ennakkoon.

Koronaepidemian estämisyritykset rajoittavat kirkollista jouluperinnettä ja niihin osallistumista. Miten käy kauneimpien joululaulujen ja joulukirkkojen. Käsienpesut, turvavälit ja laulaminen tartuntariskin lisääjänä tekevät tästä joulusta poikkeusjoulun. Tätä kirjoittaessani ei ole tietoa, millaisia rajoituksia viranomaiset antavat joulukuuksi. THL suosittelee pienipiiristä joulua suurten sukujuhlien sijaan.

Joulu kuitenkin tulee ja sen sanoma pysyy. Jumalan kalentereissa joulun luukusta paljastuu joka vuosi suurenmoinen yllätys: Jumala syntyi ja syntyy taas meille tähän maailmaan, että meillä olisi Jumala ja voisimme elää hänessä.

Ari Autio
Rantakylän seurakunnan kirkkoherra
ari.autio@evl.fi

Kolumni: Yhteistyön ja kumppanuuksien voima

Korona-aikana lisääntyneen yhteistyön voi vain toivoa vahvistuvan entisestään. Tänä syksynä hyväksytty ”Ovet auki” -Kirkon strategia 2026 korostaa kumppanuuksien tärkeyttä.

Kuntamarkkinoiden nettiseminaarissa kuulin rohkaisevan puheenvuoron seurakuntien ja kuntien yhteistyöstä. Kun koronavirus sulki yli 70-vuotiaat suomalaiset koteihinsa 19. maaliskuuta, jo seuraavana päivänä Helsingin kaupunki ja seurakuntayhtymä päättivät toimia yhdessä. Viikon kuluttua käynnistyi Helsinki-apu, jossa työskenteli noin 1100 työntekijää ja vapaaehtoista.

Viiden kuukauden aikana Helsinki-avun kautta oltiin yhteydessä ikäihmisiin 67902 kertaa, toimitettiin kotiovelle 3662 ruokakassitilausta sekä 2534 akuuttikassitoimitusta lääkekuljetuksia unohtamatta. Pormestari Jan Vapaavuori totesikin, että Helsingissä on tuskin koskaan saatu aikaan ihmisten auttamisen saralla näin suurta näin nopeasti.

Myös meillä Joensuussa lähdettiin ripeästi liikkeelle seurakunnissa ja kaupungin organisaatiossa. Pohjois-Karjalan sosiaaliturvayhdistyksen verkkopalvelun Jelli.fi yhteyteen ryhdyttiin kokoamaan tietoa alueellamme toimivien yhdistysten, kaupungin, Siun soten ja seurakuntien tukitoimista korona-aikana. Sivustoa päivitetään edelleen. Tämä on hieno osoitus yhteen tulemisen voimasta ja järjestöjen ketteryydestä.

Korona-aikana lisääntyneen yhteistyön voi vain toivoa vahvistuvan entisestään. Tänä syksynä hyväksytty ”Ovet auki” -Kirkon strategia 2026 korostaa kumppanuuksien tärkeyttä. Eriarvoisuus, syrjäytyminen sekä ihmisten kokema turvattomuus haastavat kirkon käyttämään uusia toimintatapoja. Kun kirkko strategiansa mukaan haluaa edistää lasten ja nuorten osallisuutta, perheiden hyvinvointia sekä ylisukupolvista vuorovaikutusta, on sen lähdettävä rohkeasti yhteistyöhön. Vapaaehtoistyön merkitys korostuu entisestään.

Yhteistyöllä ja kumppanuuksilla vahvistamme sosiaalista kestävyyttä. Sen ytimeen kuuluvat kaikkien ihmisten oikeus säälliseen elämään, oikeudenmukaisuus ja osallisuus. Kaiken kehittämisen lähtökohtana tulee olla ihmisten hyvinvoinnin, terveyden, toimeliaisuuden ja turvallisuuden edistäminen. Näissä talkoissa riittää työtä kaikille!

Kaija Majoinen
hallintotieteiden tohtori, dosentti
kaija.majoinen@outlook.com

Kolumni: Onni on todellista vain, kun sen jakaa

Erinomaisesti hoidetusta talentista, ammattilaisuudesta ja lahjakkuudesta, otan esimerkiksi Nightwish-yhtyeestä tutun kiteeläisen Tuomas Holopaisen. Monet tietävät hänet armoitetuksi kosketinsoittajaksi ja säveltäjäksi, mutta minulle hänen talenttinsa näyttäytyy opettajana, uusien ovien avaajana.

MILLOIN viimeksi olet pysähtynyt seuraamaan ammatti-ihmistä työssään? Kun ihminen osaa työnsä siinä määrin hyvin, ettei hän joudu sitä tehdessään aprikoimaan mitä tai miten tekisi, on hänen työskentelyään ilo seurata. Pienetkin asiat menevät vaivatta ja lähes huomaamattomasti kohdalleen. Ammattilaisuus näkyy myös silloin, kun osaa selittää vaikeankin toimenpiteen ulkopuoliselle, asiaa ymmärtämättömälle henkilölle.

JOKAINEN ihminen on hyvä jossakin asiassa. Jotkut ovat hyviä monissa asioissa. Tämän lisäksi joukossamme on lahjakkaita ja erityisen lahjakkaita ihmisiä. Kun lahjakkuuteen lisätään periksi antamaton harjoittelu, on mahdollista saavuttaa poikkeuksellinen taito, lahja, josta ympäröivä yhteisö voi ihaillen nauttia. Suuressa kirjassa on vertaus isännästä ja palvelijoista, joille luovutetaan eri määrä talentteja hoidettavaksi – tunnetuilla seurauksilla. Liekö sattumaa, että talentti on suomeksi lahjakkuus.

ERINOMAISESTI hoidetusta talentista, ammattilaisuudesta ja lahjakkuudesta, otan esimerkiksi Nightwish-yhtyeestä tutun kiteeläisen Tuomas Holopaisen. Monet tietävät hänet armoitetuksi kosketinsoittajaksi ja säveltäjäksi, mutta minulle hänen talenttinsa näyttäytyy opettajana, uusien ovien avaajana. Jos perehtyy hänen laulujensa sanoituksiin ja niistä löytyviin viittauksiin, voi sivistää itseään monin tavoin, etenkin luonnontieteiden saralla.

JOS TUOMAS yliopistoon sisäänkirjautuessaan arveli päätyvänsä opettajaksi, hän arveli oikein. Kuulijakunta on vain kasvanut käsittämättömäksi – tai mitä voi sanoa, kun kappaleita on kuunneltu kymmeniä miljoonia kertoja. Edellisellä levyllään hän käsitteli evoluutiota ja tuli siinä joidenkin mielestä Jumalan kieltäjäksi. Avaamalla oven Richard Dawkinsin teksteihin, hän sai minut pohtimaan omaa suhdettani luonnon luojaan. Itse koen olevani jumalsuhteessani Dawkinsin listalla kohdassa kaksi. Olkaa uteliaita ja ottakaa selvää, näin oletan Tuomaksen ajattelevan. Mitä tulee Jumalan kieltämiseen, tutustukaa uusimman levyn kansikuvan nuolenpääkirjoitukseen.

OMAA lahjakkuuttaan jakamalla Tuomas on tuonut iloa ja onnellisuutta toisille. Toivon hänen olevan onnellinen, sillä onni on todellista, vain kun sen jakaa. Tuomas saa jakaa oman lahjakkuutensa, onnensa, yhtyeensä – musiikin ”all stars” -ketjun, ja kuuntelijoidensa kanssa. Luojalle kiitos lahjoistamme, hoidetaan niitä hyvin.

Jarkko Riikonen
erityisnuorisotyöntekijä
Poliisin Ankkuri-ryhmä
jarkko.riikonen@joensuu.fi

Kolumni: Koronan varjossa

Vaikka koronan tilanne toisissa maissa oli keväällä hyvinkin haastava, pääosin ihmiset pystyivät pitämään kiinni toivosta. Vaikuttaa myös siltä, että uskonnollinen sitoutuminen osaltaan vahvistaa elämän merkityksellisyyden kokemusta koronan aikana.

Suvi-Maria Saarelainen

Viime kuukausina olen päässyt kurkistamaan suomalaisten, italialaisten, espanjalaisten ja puolalaisten kokemuksiin elämän merkityksellisyydestä ensimmäisen korona-aallon aikana. Huhtikuussa 2020 kerätty aineisto tarjoaa lohduttavia huomioita siitä, että kaikissa maissa kokemus elämän merkityksellisyydestä säilyi vahvasti.

Koronan toinen puoli on kuitenkin sen aiheuttamat haasteet. Epidemia on vaikuttanut eri ikäryhmiin ja erilaisissa elämäntilanteissa oleviin moninaisilla tavoilla. Emme vielä tiedä, onko korona vaikuttanut kotoilevien lasten käsityksiin ihmissuhteista ja yhteiskunnasta. Emme tiedä, millainen vaikutus epidemialla on nuoriin, joiden kehityksessä olennainen osa on liittyä kaveriporukoihin oman itsenäisyyden kasvattamiseksi ja identiteetin rakentamiseksi.

Monien paineiden alla ovat myös työikäiset, jotka koittavat taipua etätyön ja kotikoulun paineissa vanhemmuuteen, parisuhteeseen sekä työn edistämiseen. Yhtä lailla stressiä koituu itsenäisekseen eläville ihmisille, joilta rajoitukset vievät arjen kanssakäymisen ja spontaanin jakamisen. Ikääntyneiden kohdalla kevään rajoitteet tuntuivat raastavilta: kotien ja asumisyksiköiden ovet laitettiin säppiin ja toivottiin parasta.

Kirkon tutkimuskeskuksen selvityksestä käy ilmi, että edelleen suurin osa suomalaisista odottaa, että kirkko on rinnalla kulkijana koronan aikana. Tutkimukset osoittavat, että epidemia on lisännyt ihmisten ymmärrystä omasta hauraudesta ja kuolevaisuudesta. Koronan aiheuttamat haasteet näkyvät myös seurakuntien arjessa kasvaneina asiakasmäärinä diakoniatyössä ja keskusteluavun piirissä.

Piispa Seppo Häkkinen huomioikin eduskunnan tule-vaisuusvaliokunnan koronaan liittyvässä selvityksessä, että Suomessa kirkko on osaltaan velvoitettu hoitamaan psykososiaalisen tuen tehtävää. Kirkkolaki (25:15a) määrittelee, että poikkeusoloissa ”Seurakunnan tulee varautua henkisen huollon tarjoamiseen kriisitilanteissa”. Seurakuntien tehtävänä on auttaa ihmisiä tapahtumien sanoittamisessa sekä merkityksen etsinnän prosesseissa. Kirkon tehtävänä on tukea menetyksen, surun ja epävarmuuden keskellä. Kirkko tuo toivoa ihmisten arkeen.

Suvi-Maria Saarelainen
TT, yliopistonlehtori
suvi.saarelainen@uef.ﬁ

Kolumni: # = Jeesuksen avulla!

Vartiaisen Reseptioppi kertoo #-merkin synnystä tavalla, joka saa vanhan papin hymyilemään lempeästi jokaisen vastaantulevan hashtagin kohdalla, kirjoittaa kirkkoherra Ari Autio kolumnissaan.

kirkkoherra Ari Autio katsoo kameraan kynä kädessään Lähes puoli vuosisataa sitten olin apteekissa kesäjuoksupoikana. Toimitin asioita ja kuljetin lähetyksiä lääkevarastolta apteekkiin.

Amerikkalainen unelma ei toteutunut. Juoksupojasta ei tullut apteekkaria. Mukavia muistoja kuitenkin jäi ja mielenkiintoni latinan kieleen ja kasvien tieteellisiin nimiin syttyi.

Opin, että folium uvae ursi tarkoitti sianpuolukan lehtiä, joista saa avun virtsatievaivoihin. Menthae piperitae herba, piparminttuyrtti, auttoi samaan vaivaan kuin sianpuolukkakin. Vanhentuneesta mintusta henkilökunta keitti iltapäiväteetä. Yrttien myyntiaika oli viisi vuotta. Sitten ne poistettiin, koska lääkkeen kanssa piti olla tarkka.

Juoksupoikakesien muistojen innoittamana ostin 1980-luvulla alennusmyynnistä professori Armas Vartiaisen kirjan Reseptioppi helppoon 60 markan hintaan. Pitihän näin hieno kirja ja oppi olla omassa hyllyssä.

Apteekkikesien jälkeen menin töihin raveihin. Aika oli manuaalis-museaalinen. Elektroniikkaa oli vain vähän ihmisen apuna. Nauhallisella laskukoneella laskettiin ravipelien voittajakertoimet.

Törmäsin merkkiin #, risuaitaan, jota käytettiin kappalelukumäärämerkkinä lomakkeissa. Laskukoneessakin oli #-nappula, jolla nauhalle sai laskutoimituksen tekijöiden lukumäärän. Jos piti laskea 18 kassan myynnit yhteen, nauhan #18 antoi turvallisuuden tunteen. Kaikki on mukana, jopa virhelyöntien mahdollisuus.

Viimeiset 25 vuotta on mennyt kirkon töissä. # on saanut uusia tehtäviä. En ole lämmennyt sosiaaliselle medialle ja siksi meni jokunen tovi, että ymmärsin mitä #toivon tähden tai #kirkko tarkoittavat. Risuaidasta, #, on tullut aihetunniste, joka auttaa netissä kaiken kivan lähteille. Hyvä, että # ei ole jäänyt pölyttymään, vaan on saanut uusia tehtäviä.

Vartiaisen Reseptioppi kertoo #-merkin synnystä tavalla, joka saa vanhan papin hymyilemään lempeästi jokaisen vastaantulevan hashtagin kohdalla. Professori Vartiaisen mukaan resepti alkoi muinoin invocatiolla eli jumalolentojen avuksi kutsumisella.

Antiikin roomalaiset käyttivät Juppiterin merkkiä. Kristityt korvasivat sen ristillä tai käyttivät merkintää: I.I. (Iuvante Iesu) eli Jeesuksen avulla. Klassinen latina ei tuntenut J-kirjainta. Myöhäislatina otti käyttöön J:n varustamalla I-kirjaimen poikkiviivalla ja näin kahdesta J:stä muodostui #. Siis huudahdus: Jeesuksen avulla! Tätä eivät kaikki #-merkkien käyttäjät mahda tietää.

Ari Autio
kirkkoherra
Rantakylän seurakunta

Kolumni: Mustan joutsenen kevät

Olemme konkreettisesti siirtyneet kokeilukulttuurin aikaan.

Kaija Majoisen henkilökuva — Kuva: KK-kuva.

Elämme juuri nyt vuoden kauneinta ja herkintä aikaa. Silmut avautuvat puiden oksissa, maahan kylvetyt siemenet alkavat versoa ja kevään ensi kukat avautuvat iloksemme. Lähimetsät ja puistot myös täällä kaupungissa täyttyvät lintujen liverryksestä. Luonto on täynnä elämää. Eräänä aamuna minulle tuotti erityistä iloa, kun näin kansallislintujemme, uljaiden valkojoutsenten lipuvan Pielisjokea pitkin.

Mutta minkä ihmeen mustan joutsenen nostin kolumnini otsikoksi? Eihän sellaisia ole, ehkä harvinaisuuksina joissakin eläintarhoissa. Kysymyksessä onkin käsite, jolla tulevaisuuden tutkijat kuvaavat yllättävää, odottamatonta sekä ennakoimatonta tapahtumaa tai tapahtumasarjaa. Näillä yllätyksillä on toteutuessaan laajoja vaikutuksia. Tutkimuskirjallisuudessa mustan joutsenen esimerkkeinä mainitaan vuoden 2001 syyskuussa tapahtunut terrori-isku New Yorkissa sekä Intian valtamerellä maanjäristyksen synnyttämä tsunami loppuvuodesta 2004. Nyt tähän esimerkkilistaan voidaan lisätä koronapandemia.

Eihän maailmanlaajuinen pandemia tullut täydellisenä yllätyksenä; olihan siitä mm. Maailman terveysjärjestö WHO varoittanut jo useita kertoja. Olimme kuulleet uutisia MERS-, SARS- tai ebola-viruksista, mutta nämä uutiset oli helppo ohittaa. Itsekin siirsin ne mielessäni takavasemmalle, eihän nämä voisi levitä Suomeen. Mutta tulihan se koronavirus, näkymätön vihollinen ja pani polvilleen meidät kaikki. Lomautukset ja irtisanomiset ovat tuoneet taloudellista ahdinkoa moneen perheeseen. Minulle surua on tuottanut se, että en voi tavata läheisiäni yli 70-vuotiaita muualla kuin ulkona. Onneksi olemme menossa kohti lämmintä vuodenaikaa!

Koronapandemia on muuttanut monen työpaikan toimintaa. Digitalisaatiossa olemme ottaneet lyhyessä ajassa huiman loikan eteenpäin. Monet toiminta- ja kokouskäytännöt ovat muuttumassa. Päätöksiä joudutaan tekemään epävarman tiedon varassa sekä etenemään kokeillen ja testaten erilaisia toimintamalleja. Ei haittaa, jos kaikki niistä eivät nouse jaloilleen. Yllättäen voi löytyä käytänteitä, jotka jäävät elämään myös pandemian jälkeisessä maailmassa. Olemme konkreettisesti siirtyneet kokeilukulttuurin aikaan.

Parhaimmilaan pandemia kasvattaa meissä muutosjoustavuutta, resilienssiä. Samalla se opettaa, kuinka tärkeää on luopua kaikkivoipaisuuden harhasta. Itsekin muistan nyt aiempaa useammin lisätä omien suunnitelmieni perään sanat: Jos Luoja suo.

Kaija Majoinen
hallintotieteiden tohtori, dosentti
kaija.majoinen@outlook.com

Kolumni: Terve!

Lisääntynyt yhteisaika voi olla aivan ihanaa, aivan kamalaa tai jotain siitä väliltä.

Vanha suomalainen tervehdys on avautunut itselleni tänä keväänä aivan uudella tavalla. Ennen niin kevyesti huikattu sana on muodostunut sekä toteamukseksi että vilpittömäksi toiveeksi. Kiitos, että saan olla terve ja toivon sitä samaa sinulle.

Kulunut paastonaika on epäilemättä, ensi kertaa elinaikanamme, saanut meidät kaikki paastoamaan. Pienelle osalle meistä paasto on normaali jokakeväinen traditio, osalle ennen kokematon pakko. Tänä keväänä ihmiset ovat joutuneet muuttamaan merkittävästi omia totuttuja tapojaan ja luopumaan jostain itselleen tärkeästä yhteisen hyvän edessä. Kaikissa asioissa on vähintään kaksi puolta, nopassa kuusi. Tämänkin karenteeniajan pakolliset rajoitukset voidaan nähdä joko uhkana tai mahdollisuutena, riippuen henkilön tilanteesta ja asenteesta.

Olen aivan varma, että siihen entiseen, tuttuun elämään emme enää sellaisenaan palaa. Kouluissa, töissä ja kodeissa olemme nyt saaneet erinomaisen tilaisuuden arvottaa elämäämme ja toimiamme uudelleen. Mitkä asiat ovat meille oikeasti tärkeitä, sellaisia, joita haluamme vaalia – mitkä taas sellaisia, joista olemme valmiita löytämään uusia, toimivampia tapoja.

Internetin avulla monet meistä ovat voineet jatkaa työskentelyään työpaikalle menemättä ja siten säästäneet aikaa ja energiaa johonkin muuhun. Useissa keskusteluissa tuttavieni kanssa olen kuullut, että ihmiset kokevat saavansa jopa enemmän aikaiseksi etätöissä. Osa meistä on joutunut työttömäksi tai lomautetuksi. Monelle suomalaiselle työ on ollut itseisarvo, omaa itseä määrittävä seikka, viimeisiä muistoja jo muutoin unohtuneista luterilaisista elämänarvoista.

Monissa perheissä, joissa koulua käyvät lapset ja nuoret ovat nyt jääneet kotiin, kipuillaan koulutehtävien ja kaverittomuuden kysymysten äärellä. Perheistä, jotka normaalisti työskentelisivät, opiskelisivat ja harrastaisivat eri paikoissa, onkin nyt tullut ydinyksiköitä, joissa vietetään aikaa päivästä ja viikosta toiseen. Tämä lisääntynyt yhteisaika voi olla aivan ihanaa, aivan kamalaa tai jotain siitä väliltä. Hetkittäin seinät tuntuvat kaatuvan päälle tai läheisen kasvot ärsyttävät. Toisinaan tulee vahva tunne siitä, että näinhän asioiden pitäisi aina olla. Nämä ovat aikoja, joista lapsenlapsillemme joskus kerromme. Lopulta, kun kaikki muu kuoritaan ylimääräisenä, jää toive siitä, että läheiset ja itse saisi olla terveenä. Tehdään parhaamme, enempää emme voi. Terve!

Jarkko Riikonen
erityisnuorisotyöntekijä
Poliisin Ankkuri-ryhmä
jarkko.riikonen@joensuu.fi