Jarkko Riikonen. Kuva: KK-kuva.
Vanha suomalainen tervehdys on avautunut itselleni tänä keväänä aivan uudella tavalla. Ennen niin kevyesti huikattu sana on muodostunut sekä toteamukseksi että vilpittömäksi toiveeksi. Kiitos, että saan olla terve ja toivon sitä samaa sinulle.
Kulunut paastonaika on epäilemättä, ensi kertaa elinaikanamme, saanut meidät kaikki paastoamaan. Pienelle osalle meistä paasto on normaali jokakeväinen traditio, osalle ennen kokematon pakko. Tänä keväänä ihmiset ovat joutuneet muuttamaan merkittävästi omia totuttuja tapojaan ja luopumaan jostain itselleen tärkeästä yhteisen hyvän edessä. Kaikissa asioissa on vähintään kaksi puolta, nopassa kuusi. Tämänkin karenteeniajan pakolliset rajoitukset voidaan nähdä joko uhkana tai mahdollisuutena, riippuen henkilön tilanteesta ja asenteesta.
Olen aivan varma, että siihen entiseen, tuttuun elämään emme enää sellaisenaan palaa. Kouluissa, töissä ja kodeissa olemme nyt saaneet erinomaisen tilaisuuden arvottaa elämäämme ja toimiamme uudelleen. Mitkä asiat ovat meille oikeasti tärkeitä, sellaisia, joita haluamme vaalia – mitkä taas sellaisia, joista olemme valmiita löytämään uusia, toimivampia tapoja.
Internetin avulla monet meistä ovat voineet jatkaa työskentelyään työpaikalle menemättä ja siten säästäneet aikaa ja energiaa johonkin muuhun. Useissa keskusteluissa tuttavieni kanssa olen kuullut, että ihmiset kokevat saavansa jopa enemmän aikaiseksi etätöissä. Osa meistä on joutunut työttömäksi tai lomautetuksi. Monelle suomalaiselle työ on ollut itseisarvo, omaa itseä määrittävä seikka, viimeisiä muistoja jo muutoin unohtuneista luterilaisista elämänarvoista.
Monissa perheissä, joissa koulua käyvät lapset ja nuoret ovat nyt jääneet kotiin, kipuillaan koulutehtävien ja kaverittomuuden kysymysten äärellä. Perheistä, jotka normaalisti työskentelisivät, opiskelisivat ja harrastaisivat eri paikoissa, onkin nyt tullut ydinyksiköitä, joissa vietetään aikaa päivästä ja viikosta toiseen. Tämä lisääntynyt yhteisaika voi olla aivan ihanaa, aivan kamalaa tai jotain siitä väliltä. Hetkittäin seinät tuntuvat kaatuvan päälle tai läheisen kasvot ärsyttävät. Toisinaan tulee vahva tunne siitä, että näinhän asioiden pitäisi aina olla. Nämä ovat aikoja, joista lapsenlapsillemme joskus kerromme. Lopulta, kun kaikki muu kuoritaan ylimääräisenä, jää toive siitä, että läheiset ja itse saisi olla terveenä. Tehdään parhaamme, enempää emme voi. Terve!
Jarkko Riikonen
erityisnuorisotyöntekijä
Poliisin Ankkuri-ryhmä
jarkko.riikonen@joensuu.fi