Kuva: pixabay
Kun 90-luvulla oli vaikea lama-aika, olin Helsingissä politiikan etiikan graduseminaarissa ja osaltani tutkin hiljattain puolueeksi rekisteröityneitä Vihreitä. Peilasin heidän periaateohjelmaansa mm. Pentti Linkolan ajatteluun vihreän etiikan löytymiseksi.
Useana iltana yritin tavoittaa puhelimitse nyt hiljattain edesmennyttä toisinajattelijaa. Iltapimeälläkin kalastaja oli vielä verkoillaan hevosensa kanssa, näin myöhemmin kuulin hänen toimineen.
Jos olisin Linkolan langan päähän saanut tai ihan päässyt tapaamaan, olisi jokin inhimillisempikin puoli tutkimukseeni hänestä päässyt. Hänet tavanneet kun kertovat myös empaattisuudesta ja sellaisesta sydämellisyydestä, joka hänen kirjallisesta tuotannostaan ei minulle välittynyt. Linkolan ohje kun oli täydellinen pysähdys.
Viimeisimmän haastattelunsa Linkola antoi niin ikään puhelimitse pirkanmaalaiselle Kulttuuritoimitus-verkkojulkaisulle. Linkola kommentoi nyt ajankohtaisen kriisin vaikutuksia: ”Koronavirus voi hieman jarruttaa maapallon tuhoa, mutta kun se on saatu lannistettua, jatkuu sama elämäntapa.”
Mutta jatkuuko aivan samanlainen elämä sittenkään? Tulee olemaan aika ennen, ja aika koronan jälkeen. Jarrujen kiinnilyöminen eli yhteiskunnan pysähtyminen on ollut välttämätön toimenpide räjähdysmäisesti edenneen pandemian hillitsemiseksi. Poikkeustilan jälkeen taloudelliset vaikutukset tulevat näkymään pitkään, mutta miten on kirkon toiminta tulevaisuudessa?
Kirkko on ollut yllättävän ketterä uudessa tilanteessa. Jumalanpalvelusten ja hartauselämän siirtyminen nettiin pikaisella vauhdilla kertoo tilannetajusta ja kekseliäisyydestä. Varsinkin nuorten parissa tehtävä työ on ottanut tässä henkeäsalpaavan digiloikan.
Diakoninen apu on saanut uusia luovia toimintatapoja. Keskusteluavun tärkeyttä ei ole unohdettu ja nyt ollaan entistä motivoituneempia tekemään sitä työtä mitä tarvitaan, yli perinteisten työalarajojen.
Myös media on ollut kiinnostunut kirkon toiminnasta kriisin keskellä. Kielteisyyttä kirkkoa kohtaan en ole havainnut. Tarve kirkon olemassaololle ja sen toiminnalle on siis tullut tunnustetuksi, mutta pitikö sen mennä tällä tavoin raskaamman kautta?
Toivoisin, että kirkko säilyttäisi vahvistuneen paikkansa yhteiskunnassamme myös koronan jälkeen. Sama entinen meno kun ei voi jatkua, jossa kirkko on ollut kiltin altavastaajan roolissa ja kääntänyt saamalleen kritiikille aina toisenkin posken.
Jos samanlainen meno kuitenkin jatkuu, palaamme lähtöruutuun. Lisäksi on vaarana se, että resurssit eivät riitä kaiken entisen säilyttämiseen eivätkä uuden ja hyväksi havaitun toiminnan jatkamiseen.
Kirkon on terävöitettävä otettaan siten, että voisimme toimia jatkossakin arvostettuna osana toimintaympäristöämme. Tästä orastavasta esiintulosta ihastuneena Linkolakin liittyi takaisin kirkkoon kymmenisen vuotta sitten, näin hän kertoi. Hän näki kirkossa kauneutta aivan muussa kuin uskonnollisessa mielessä.
Markku Koistinen
kappalainen
Enon seurakunta