kolumni – Sivu 3 – Kirkkotie

Kolumni: Mikään hyvä ei pääty aikanaan

”Mitä sinun sisäisestä kajaristasi kajahtaa silloin, kun olet onnellinen ja nautit elämästä?”

Vaalea pitkähiuksinen nainen katsoo kameraan. — Piia Nurhonen. Kuva: KK-kuva.

Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Itku pitkästä ilosta. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Kuvittele, että kesken iloisten syntymäpäiväjuhlien kajarista alkaa musiikin sijaan kuulua toistona edeltäviä sananlaskuja. Tunnelma on pilalla.

Mitä sinun sisäisestä kajaristasi kajahtaa silloin, kun olet onnellinen ja nautit elämästä? Toivon, että myötätunnon, lempeyden ja rohkaisun säveliä.

Osa vanhoista suomalaisista sananlaskuista on kyllä melkoisia pessimismin ja armottomuuden rumpukapuloita. Monien sananlaskujen taustalla lienee edeltävien sukupolvien kovia kokemuksia elämästä. Pettymyksiä, menetyksiä, traumoja ja surua, joiden työstäminen ei ole ollut mahdollista.

Kovat kokemukset voivat muuttaa ihmistä sisäisesti kielteiseen suuntaan. Tällöin silmälasit maailman, muiden ja oman itsen katseluun muuttuvat synkemmiksi. Ja silloin kajarista totisesti kajahtaa.

Vaikeat kokemukset voivat johtaa myös myönteisiin sisäisiin muutoksiin, henkiseen kasvuun. Kasvu on seurausta kokemusten rakentavasta työstämisestä. Kasvun seurauksena syntyy esimerkiksi suurempaa arvostusta elämää kohtaan, syvempiä ihmissuhteita ja henkilökohtaista vahvistumisen kokemusta.

Kun lukee tämän päivän somemaailman vaikuttajien runoja, ajatelmia ja pohdintoja, puhuvat ne paljolti juuri henkisestä kasvusta. Toki myös vanhojen sananlaskujen joukossa on kasvun ja viisauden helmiä.

Kirjoittaminen on parhaimmillaan hyvä apukeino työstää vaikeiden kokemusten herättämiä ajatuksia ja tunteita.

Heitänkin pienen haasteen. Valitse halutessasi kaksi suomalaista sananlaskua, joita et halua kuunnella liikaa. Kokeile kirjoittaa ne uudelleen, omaan suuhusi sopivimmiksi.

Annoin itse jo sokkihoitoa kahdelle sananlaskulle. Äänestäisitkö ne jatkoon?

”Mikään hyvä ei pääty aikanaan.” Me kannamme sitä mukanamme, syvällä sisällämme. Koetun hyvän varassa on riittävän turvallista surra ja iloita, luopua ja löytää, laskea irti ja kurottaa kohti.

Ylpeyden vaihtoehtoinen edelläkävijä on erehtyväisyys. Entä, jos lankeemuksen edellä käy ylpeyden sijaan ihmisyyteen kuuluva erehtyväisyys. Ja jäljessä kulkevat rakkaus, armollisuus ja tasavertaisuus ihmisyydessä. Ethän seiso edessä?

Piia Nurhonen
perheneuvoja, psykoterapeutti
Joensuun perheasiain neuvottelukeskus
piia.nurhonen@evl.fi

Kolumni: Kirjoista – ex libris

Kirja ei voi kuolla sukupuuttoon. Onhan se jo esineenä niin kiehtova. Kansien väliin sidotut arkit kätkevät sisäänsä tietoa, tunteita, kulttuuria, kuvia ja kertomuksia.

Kirkokherra tummassa vaatteessa katsoo kameraan.

Kirja ei voi kuolla sukupuuttoon. Onhan se jo esineenä niin kiehtova. Kansien väliin sidotut arkit kätkevät sisäänsä tietoa, tunteita, kulttuuria, kuvia ja kertomuksia. Kirjoilla on ominaistuoksunsa, joka tervehtii avaajaansa ja säilyy vuosikymmeniä. Selaus- ja lukutuntumaan vaikuttaa paperin laatu.

Puuhiokepaperi ei heijasta valoa häiritsevästi. Tekstiä on helppo lukea, mutta paperi kestää aikaa huonosti. Hiljalleen sivut kellertyvät ja haurastuvat, koska paperissa on happoa. Hieno liitupaperi näyttää arvokkaalta, mutta heijastelee ikävästi valoa. Metallisilla kirjakkeilla ladotun kirjan teksti on eläväreunaista ja paperilla voi tuntea kirjakkeiden painojäljen. Ylivetopapereiden kuvitus kiteyttää yhteen kuvaan jotain olennaisinta opuksen viestistä. Kirja on monen aistin kaveri.

Kirjat ovat sekä tiedon että kulttuurin varasto ja lähde. Lukijan ja kirjan välille syntyy vaivatta tuttavallinen suhde. Yksi muistaa tarkasti, millä sivulla oli merkittävä sitaatti. Toinen tekee pienen reunamerkinnän, joka auttaa palaamaan mielenkiinnon kohteeseen. Kolmas taas näkee mielessään kirjan sivun ja sieltä merkittävän tekstin.

Omistajalleen kirjat ovat merkittäviä elämän jäsentäjiä ja tietovarastoja. Eikä kirja pääse vanhenemaan, jos sitä päivittää teoksen aihepiiriin kuuluvilla lehtileikkeillä. Kirjahylly kätkee sisäänsä runsaasti tietoa ja asioita, joihin on helppo palata. Systemaattisesti ajattelevat laittavat kirjansa hyllyyn Excel-taulukoiden yleisen kirjastoluokituksen mukaan. Temaattisesti ajattelevat hyllyttävät vähän vapaammin.

Esteetikot yhdistelevät kirjoja korkeuden sekä selän värin ja materiaalin mukaan. Eikä ole aivan kuulumatonta sekään, että kirjat vain laitetaan hyllyyn ja jos tila loppuu, niin aina mahtuu jokin opus lappeelleen toisten päälle. Eikä muuten mikään estä hyllyttämästä kahteen tasoon. Taakse vähemmän tarvitut ja eteen ajankohtaiset. Järjestys se olla pitää, vaikka huonompikin. Omasta kirjahyllystä löytää aina vaivatta kaipaamansa – oikean kirjan käteensä.

Voiko kirjoja olla liikaa? Kyllä – ei ehkä sittenkään. Väistämättä käy niin, että kirjahyllystä karsitut teokset osoittautuvat myöhemmin tarpeelliseksi. Kyllähän minulla pitäisi se kirja olla, mutta miten en sitä löydä? En kai ole voinut laittaa sitä pois? Huh, jos näin olisi päässyt käymään, niin ehkä divarista saa tarvitsemansa. Kuka tietää, vaikka siinä olisi oma ex libris.

Ari Autio
kirkkoherra
Rantakylän seurakunta

Kolumni: Ikäihmiset voimavarana

Seniorien merkitys kuluttajina ja yrittäjinä on suuri ja kasvava. On siis vihdoin lakattava puhumasta ikäihmisistä huoltosuhteen negatiivisina punnuksina. He eivät ole painolasti, vaan voimavara!

Kolumnisti Kaija Majoinen katsoo kameraan ja hymyilee. Ikäystävällisyydestä kirjoitetaan nykyään paljon. Sen osoitti myös Google-hakuni, joka tuotti noin 43 600 tulosta. Monen ikääntyneen kokemukset ovat valitettavasti toisenlaisia ja kertovat jopa ikäsyrjinnästä.

Elämäntilanteeltaan moninaiset ikäihmiset niputetaan helposti yhdeksi ryhmäksi: eläkeläisiksi tai vanhuksiksi. Tähän vaikuttaa myös tilastointi, jossa kaikki yli 65-vuotiaat lasketaan vanhusväestön piiriin. Mutta eihän 1–35-vuotiaitakaan tarkastella yhtenä ryhmänä! Nyt kun keskimääräinen elinikä nousee, vanhushuoltosuhteen määritelmä on tarpeen uudistaa.

Onko puhuttava myöhäiskeski-ikäisistä, kuten vanhuustutkija Marja Jylhä kysyy uusimmassa kirjassaan? Tiedämme, että yli 65-vuotiaissa on paljon aktiivisia ja omatoimisia kolmannen iän senioreja. Neljännessä iässä on tukea ja hoivaa tarvitsevia vanhuksia.

Ikääntyvä yhteiskuntamme pärjää vain, kun se ei aja ikäihmisiä sivuraiteille. Tämän suuren väestöjoukon toiminta läheistensä, lähiyhteisön ja koko yhteiskunnan hyväksi on saatava näkyväksi.

Voimavaralähtöisyys tunnistaa ikäihmisten moninaiset ponnistelut yhteisen hyvän eteen. Moni varttunut antaa hoivaa ja huolenpitoa omille lapsenlapsilleen ja elossa oleville vanhemmilleen. Maassamme on hieman alle 50 000 omaishoitajaa, heistäkin suurin osa on yli 65-vuotiaita.

Lukuisten yhdistysten toiminta näivettyisi ilman senioreja, ja heidän antamansa vertaistuki voimaannuttaa kanssaihmisiä. Monet vapaaehtoistoimet jäisivät ilman heitä tekemättä; ovathan he tunnetusti valmiita rientämään tarvittaessa apuun. Kuntien ja seurakuntien luottamustoimiin ikääntyneet antavat tärkeän panoksensa.

Raamattu opettaa meitä kunnioittamaan kaikkia ihmisiä, mutta erityisesti heitä, joilla on meitä enemmän ikävuosia. Kunnioittava asenne ikäihmisiin tarkoittaa myös heidän elämänkokemuksistaan oppimista. Hiljainen tieto siis kunniaan!

Kaija Majoinen
hallintotieteiden tohtori, dosentti
kaija.majoinen@outlook.com

Kolumni: Kumpaa ruokin

Kun meillä jokaisella on hyviä ja huonompia ajatuksia, pitää meidän itse valita, kumpia haluamme ruokkia.

Henkilökuva Jarkko Riikosesta. — Jarkko Riikonen. Kuva: KK-kuva

Nuori kysyy isovanhemmaltaan neuvoa hankalassa asiassa, sisäisessä ristiriidassa, hyvän ja pahan kamppailussa päänsä sisällä. Vanhus vastaa vertaamalla hyvää ja pahaa kahteen vallasta taistelevaan suteen. Iän suomalla kokemuksella viisas vanhus toteaa, että se susi voittaa, kumpaa sinä ruokit.

Maailma ympärillämme tarjoaa meille jatkuvasti loppumattoman tulvan uutisia, tietoja, näkemyksiä ja ajatuksia. Sanotaan, että aiemmin kaikki oli helpompaa. Voi olla, että ennen riitti rukous: ”Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan”. Nyt ei enää riitä. Nykyään pitää prosessoida ajatuksia paljon pidempään.

Ensimmäiseksi pitäisi kyetä erottamaan mitkä asiat ovat tosia, ei epätosista asioista kannata hermostua. Pelkästään tämä jyvien erottelu akanoista tuottaa usein vaikeuksia ihan aikuisillekin, lapsista puhumattakaan.

Toisekseen kannattaa pyrkiä edellä mainitun rukouksen jaotteluun. Ei ole syytä kantaa suurempaa taakkaa kuin omat hartiat kestävät. On olemassa asioita, joille ei kerta kaikkiaan voi mitään. On asioita, joissa oma osuus tuntuu pieneltä, mutta silti voi edes yrittää. Ja sitten niitäkin, joissa voi tehdä paljonkin.

Ja sitten se kolmas, tässä kohtaa mielestäni tärkein kohta. Kun meillä jokaisella on hyviä ja huonompia ajatuksia, pitää meidän itse valita, kumpia haluamme ruokkia. On aivan totta, että ympärillämme on paljon asioita, joista voisi hyvin perustellusti masentua. Mutta aivan yhtä totta on se, että yhtä paljon on seikkoja, joista voisi olla kovin onnellinen.

Tätä kirjoittaessa ikkunan takana paistaa Luojan kirkas aurinko kullankeltaiseen koivikkoon, hehkuvan sinisen taivaan kehyksessä. Suuren ilon voi löytää myös pienemmistäkin raameista, esimerkiksi Saksan uuden liittokanslerin valloittavasta hymystä. Meillä on suurena lahjana mahdollisuus vapaaseen tahtoon ja sen ilmaisuun. Mitä tahdomme ruokkia? Tyyneyttä ja rohkeutta sinulle!

Jarkko Riikonen
erityisnuorisotyöntekijä
Poliisin Ankkuri-ryhmä
jarkko.riikonen@joensuu.fi

Kolumni: Voiko kuolemasta puhua?

Hyvinvoinnin ja terveydenhuollon kehityksessä kuoleman kohtaaminen, kuoleman arkipäiväisyys ja väistämättömyys ovat siirtyneet suljettujen ovien taakse.

Suvi-Maria Saarelainen Hyvinvoinnin ja terveydenhuollon kehityksessä kuoleman kohtaaminen, kuoleman arkipäiväisyys ja väistämättömyys ovat siirtyneet suljettujen ovien taakse. Tietoisuus kuolemasta on ajautunut varsin lyhyessä ajassa etäälle arkisesta elämästämme. Hiljaisuus kuolemasta ei kuitenkaan tee oikeutta kuolemaa kohtaaville ihmisille eikä heille, jotka surevat kuoleman läheisyydessä.

Tutkimuksessa on tunnistettu kaksi kuolemaan liittyvää tabua: sosiologinen ja psykologinen. Näistä ensimmäinen – sosiologinen tabu – on hiljalleen murtunut. Uutiset, media ja lehdet tuovat nähtäväksemme kuoleman todellisuutta erilaisissa muodoissa. Näemme inhimillistä kipua ja kärsimystä, jota kuoleminen aiheuttaa. Luemme koronan aiheuttamista kuolinluvuista joka päivä. Kuulemme selviytymistarinoita erilaisista vakavista sairauksista. Toisinaan tutustumme kertomuksiin niistä, jotka eivät selvinneet. Kuolema sosiaalisena ilmiönä on meille varsin tuttu.

Kuolemaan liittyvä psykologinen tabu on osaltaan kipeämpi juttu. Kysymys psykologisen tabun äärellä liittyy oman kuolemisen ja kuolevaisuuden käsittelyyn. Kuinka moni ihminen pysähtyy elämänsä aikana, ilman mitään painavaa syytä, pohtimaan omaa kuolemaansa? Milloin minä kuolen, miten minä haluaisin kuolla, miten haluaisin tulla muistetuksi? Entäpä millaista hoitoa haluaisin saada elämän loppuvaiheessa tai minkälaiset hautajaiset haluaisin?

Oman kuoleman ajatteleminen on usein sen verran ahdistava ajatus, että siinä viivähtäminen nostaa vahvoja tunteita. Elämän ja olemassaolon rajallisuuteen liittyvä eksistentiaalinen ahdistus voi tuntua kehollisena puristuksen tunteena tai haluna työntää ajatukset syrjään.

Kuolematietoisuus on lisääntynyt Suomessakin viime vuosina merkittävästi. Esimerkiksi 9.10. vietetään maailmanlaajuista saattohoidon päivää myös Suomessa. Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa jo vuosia suositut Kuolema-kahvilat ovat hiljalleen rantautuneet myös meille. Sen sijaan tuntuu, että olemme vielä varsin kaukana lasten ja nuorten kuolemaan ja kuolevaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Monessa maassa kuitenkin osana koulun opetussuunnitelmaa löytyy ikäkehitykseen sopiva death education.

Kuoleman ja kuolevaisuuden nostattamat eksistentiaaliset kysymykset ovat sen luontoisia, että niitä ei voi ratkaista. Nämä kysymykset voi kuitenkin pala kerrallaan kohdata, niitä voi tarkastella. Rohkealla pohdiskelulla ja pieni pala kerrallaan omia ajatuksia työstämällä ahdistus myös hieman laantuu. Luonnollinen puhe kuolemasta on osa jokaisen ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Suvi-Maria Saarelainen

TT, yliopistonlehtori
suvi.saarelainen@uef.fi

Kolumni: Arkikaverit

Arkisissa puuhissa minulla on vakiokavereita, jotka syystä tai toisesta tulevat mieleeni aina askaretta tehdessäni.

Keravan kirkkoherranviraston komeasta anopinkielestä katkesi viisi vuotta sitten lehti. Palastelin sen tikkuaskin mittaisiksi pistokkaiksi, jotka työnsin puolittain multaan. Reilun vuoden kuluttua lehtipistokkaiden juurista nousi pienet alut, jotka ovat nyt puolimetrisiä. Kasvu on ollut hidasta, mutta varmaa. Jokaisella kastelukerralla palaan mielessäni kasvin alkukotiin kirkkoherranvirastoon ja muistelen aikaani Keravalla.

Arkisissa puuhissa minulla on vakiokavereita, jotka syystä tai toisesta tulevat mieleeni aina askaretta tehdessäni. Vuodetta sijatessani ajattelen Leppävaaran pastoria, joka kirjoitti kolme vuotta sitten Kotimaa-lehden kolumnissa: ”Petaaminen on minulle rukousta, minuutin meditaatio. Se on hetki, jossa tuon Jumalalle koko elämäni ja jätän alkavan päivän itseäni isompiin käsiin.” Hieno ajatus, johon on hyvä liittyä.

Samainen pappi antoi viidennesvuosisata sitten minulle napakan ojennuksen, kun olin tytötellyt kurssitovereitani. Viisi vuotta sitten tapasimme saarnakurssilla. Muistelin menneitä. Hän naurahti ja totesi liukuneensa isoäitikastiin, jossa tytöttely tai mummottelu eivät laukaise kommentointikynnystä.

Suihkun jälkeen kuivaan seinät ja lattian lastalla kalkin keräytymisen eliminoimiseksi. Tässä puuhassa on ajatuksissani Keravan pastori. Olimme kehitysvammaisten rippileirillä kaksikymmentä vuotta sitten. Huoneemme olivat vierekkäin, ja hän kertoi lastankäytön pontevan äänen kuuluvan hänen huoneeseensa. Näin yhdistyi päässäni ihminen ja tekeminen.

Keittiössäkään en ole yksin. Kun poistan tomaatista vihreän kannan, on mielessäni vaimoni entinen esimies Haagasta. Leivän paahtaminen vie minut Helsingin yliopiston dosentin keittiöön. Sosekeittoa teen Heponiemen hiljaisuuden keskuksen keittäjän kanssa. Ruisleipätaikinan notkeutta arvioi kanssani Nurmijärven johtava diakoni. Vehnätaikinan teossa on mukanani hotelli Hesperian keittiöpäällikkö.

Huhtikuussa olin Kuortaneen urheiluopistolla Kirkkohallituksen järjestämässä kuntoutuksessa. Tiukan sportin ja ravintoneuvonnan välissä jäi aikaa vapaaseen keskusteluun. Kerroin näistä arkikavereistani ja huomasin, että en ole kokemukseni kanssa yksin. Jostain syystä ihmisiä nousee toistuvasti ajatuksiin. Jollakin tavoin he ovat olleet merkittäviä vuosien saatossa. Päivittäin omistan kohdatessamme arkikavereilleni lämpimän ajatuksen ja pienen rukouksen.

Ari Autio
kirkkoherra
Rantakylän seurakunta

Kolumni: Monipaikkaisuus elävöittää paikallisyhteisöjen toimintaa

Monipaikkaisuus on noussut näkyväksi nyt korona-aikana, koska yli miljoona suomalaista on tehnyt pääsääntöisesti etätyötä.

Kolumnisti Kaija Majoinen katsoo kameraan ja hymyilee. — Kaija Majoinen

Elämme sitä aikaa vuodesta, jolloin valtatiet täyttyvät ainakin viikonloppuisin matkailijoista. Koronapandemian myötä lomanvietossa on tapahtunut muutoksia ja yhä useamman suomalaisen matkailu keskittyy kotimaahan. Jo jonkin aikaa on ollut nähtävissä kasvavaa kiinnostusta kesämökkejä kohtaan. Loma-ajan lisäksi niitä käytetään ympärivuotiseen vapaa-ajan asumiseen sekä etätyön tekemiseen.

Lomailijat ja vapaa-ajan asukkaat ovat yksi osa monipaikkaisuuden laajaa ilmiötä. Monipaikkaisuus voi liittyä myös työhön, kuten etä- tai kausityöntekoon, pendelöintiin, opiskeluun sekä perhesuhteisiin, kuten lasten vuoroasumiseen ja etäomaishoitoon. Monipaikkaisuudella tarkoitetaan kaiken kaikkiaan sitä, että yhden kiinteän asuinpaikan sijaan ihmiset viettävät arkea ja vapaa-aikaa useissa eri paikoissa sekä liikkuvat näiden paikkojen välillä.

Monipaikkaisuus on noussut näkyväksi nyt korona-aikana, koska yli miljoona suomalaista on tehnyt pääsääntöisesti etätyötä. On arvioitu, että näistä 20–30 % on työskennellyt vapaa-ajan asunnolta käsin. Vaikka korona-aika joskus päättyy, etätyö on tullut jäädäkseen.

Monissa kunnissa monipaikkaisuus nähdään mahdollisuutena elävöittää paikallisyhteisöä ja saada lisää tuloja. Tämän takia pannaan pystyyn etätyötiloja ja parannetaan nettiyhteyksiä. On myös käynnissä erilaisia kokeiluja, kuten maaseutuasumiskokeiluja ja somettavien etätyölähettiläiden toimintaa. Tutustuin äskettäin Koillismaan monipaikkahankkeen kokemuksiin. Kokeilussa ollut perhe ihastui väljyyteen ja luonnonläheisyyteen niin, että he halusivat muuttaa pysyvästi sinne asumaan. Elämänlaatu parani ja nettikokoukset näyttivät sujuvan takkatulen ääressä.

Monipaikkaisuuden mukanaan tuoma potentiaali ei konkretisoidu itsestään. Tarvitaan kehittämistoimintaa, jossa luodaan eri toimijoita ja sektoreita yhdistävä, sopimuspohjainen yhteistyömalli ja kehittämisalusta. Tässä tärkeitä toimijoita kuntien lisäksi ovat palveluja tarjoavat yritykset, yhdistykset ja seurakunnat. Yhdessä toimien vapaa-ajan palveluiden ja tapahtumien saavutettavuus paranee ja näkyvyys lisääntyy.

Kirkon uusi Ovet auki -strategia rohkaisee seurakuntia hyödyntämään monipaikkaisuutta. Iloa tuottavat toki vakiintuneet kesävieraiden kirkkopyhät. Vieraanvaraisina yhteisöinä seurakunnat löytävät varmasti muitakin uusia toimintoja. Niiden ansiosta pitäjiemme vetovoima voi vahvistua nykyisestään.

Kaija Majoinen
hallintotieteiden tohtori, dosentti
kaija.majoinen@outlook.com

Kolumni: Kunnon kaveri

Ihmisellä voi olla satoja seuraajia sosiaalisessa mediassa, mutta kadulla ei heistä tunne ketään.

”Elämässä on niin, että helpommin saa uuden muijan ku kunnon kaverin.” Tämä Simo Salmisen, tai siis Sörsselssönin, esittämä mielipide ei varmaankaan ole nykyään poliittisesti korrekti, enkä henkilökohtaisessa elämässäni ole samaa mieltä, mutta ideaa väitteessä on. Riippumatta siitä puhutaanko muijista vai äijistä, voi kyynisesti todeta, että ”kyllä meressä kaloja riittää”. Ystäviä, hyvistä ystävistä puhumattakaan, ei liikoja ole tarjolla. Henkilökohtaisesti olen jokseenkin tarkka käyttämistäni termeistä. Minulla on ilokseni paljon tuttuja, huomattava määrä kavereita, jonkin verran ystäviä ja kourallinen hyviä ystäviä – tai Sörsselssönin sanoin, kunnon kavereita. Koen olevani tässä suhteessa onnekas.

Ulkomaalaisten keskuudessa meille suomalaisille annetaan helposti sellainen ennakkoluuloinen leima, että meihin on hankala tutustua, mutta kuoren läpäistyään meistä saa luotettavia ystäviä. Heh, nähdäkseni tämä hidassyttyisyys ei koske vain ulkomaalaisia, paljon pienempikin ”erilaisuus” riittää. Ainakin lapsuuteni paikkakunnalla vähäväkisen kirkonkylän ja kunnan kasvukeskuksen välillä pidettiin vihaa, käsittääkseni noin niin kuin perinteen vuoksi.

Minulla tulee keväällä kuluneeksi 30 vuotta ylioppilaaksi tulosta. Ylioppilaaksi tulo oli yllätys silloin ja 30 vuoden kuluminen nyt. Olen yrittänyt kompensoida tätä jälkimmäistä yllätystä etsimällä lukioaikaisia luokkakavereita ja ottamalla heihin yhteyksiä. Suureksi ilokseni varsin monet olenkin löytänyt ja saanut takaisin kadonneen yhteyden. Joidenkin ihmisten kanssa on helppo jatkaa tarinaa, vaikka väliaikaa on kertynyt vuosikymmeniä.

Asia, josta olen pahoillani ja jokseenkin huolissani, on se, että varsin monella nuorella ihmisellä ei näytä olevan lainkaan ystäviä, hyvistä ystävistä puhumattakaan. Kouluissa ja oppilaitoksissa syntyy tuttavuuksia, mutta jostain syystä niitä ei osata syventää ystävyydeksi. Ihmisellä voi olla satoja tai jopa tuhansia seuraajia sosiaalisessa mediassa, mutta kadulla ei heistä tunne ketään. Voi toki olla, että tämä on uusi normaali ja itse olen taas jäänyt ajasta, mutta ajattelen ihmisen kaipaavan myös reaalielämän ystäviä. Mitä mieltä sinä olet, onko someystävyys ”oikeaa” ystävyyttä?

Haluaisin kannustaa kaikkia etsiytymään nykyisten tai vanhojen ystävien seuraan, se on ehkäpä helpompaa kuin uusien löytäminen. Ennen kaikkea toivoisin, että jokaiselle löytyisi ainakin yksi ”kunnon kaveri”.

Jarkko Riikonen
erityisnuorisotyöntekijä
Poliisin Ankkuri-ryhmä

Kolumni: Rukouksesta lapsen sanoin

Mietin iltasella, mistä aiheesta kirjoittaisin kolumnin Kirkkotie-lehteen. Inspiraatio lähti liikkeelle, kun kysyin neuvoa perheemme eskarilaiselta, joka täytti juuri 7 vuotta.

Suvi-Maria Saarelainen Mietin iltasella, mistä aiheesta kirjoittaisin kolumnin Kirkkotie-lehteen. Inspiraatio lähti liikkeelle, kun kysyin neuvoa perheemme eskarilaiselta, joka täytti juuri 7 vuotta. Keskustelu kulki näin:

Tytär: Oliko se lehti se Jeesuksen ystävien lehti?
Minä: Joo, voi sen niinkin sanoa.
Tytär: No sitten kirjoita rukouksesta, kun se liittyy Jumalaan ja kirkkoon.
Minä: Hyvä aihe. Mitä mä siitä rukouksesta kirjoittaisin?
Tytär: No kirjoita, että jos on jotakin pelkoja, niin silloin voi rukouksella kertoa sen Jumalalle.
Minä: Tuokin on tärkeä ajatus. Milloin itse rukoilet?
Tytär: No aina, kun minua pelottaa tai jos en pysty pitämään jotain asiaa sisällä. Että jos on vaikkapa salaisuus, jota ei saisi kertoa muille kavereille, niin sen voin kertoa aina Jumalalle.

Minä: Miltä tuntuu, kun rukoilee?
Tytär: Siltä, että Jumala kuuntelee. Ja että se on tosi viisas. Ja itsellekin tulee sellainen olo, että on viisaampi.
Minä: Onko koskaan ollut sellaista oloa, että Jumala ei kuule?
Tytär: No ei. Mutta kerran pienenä, kun rukoilin, että voisiko Jumala lähettää bussin nopeasti tulemaan, kun olin niin väsynyt ja halusin päästä kotiin. Niin silloin Jumala vastasi, että ei voi kiiruhtaa bussia, mutta voi lähettää minulle malttamista, että jaksan odottaa.

Minä: Mikä on sinulle mieluisin rukous?
Tytär: Isän rukous (eli Isä meidän -rukous), se on kiva ja erityisesti se leipäkohta.
Minä: Ai, mikä siitä leivästä tekee kivan?
Tytär: Kun siitä tulee mieleen se, kun Jeesus antoi sille vihamiehellekin leipää (hän muistelee kertomusta viimeisestä illallisesta, jolloin Jeesus jakoi leipää myös Juudakselle).

Tytär: Oikeastaan ristinmerkin tekeminen on kaikkein kivoin ja samalla voi sanoa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Ja sitten teen sen heti uudestaan ja sanon: siunaa ajatukset, tunteet ja kätten työt. Se on kiva.
Tytär: Ja hei sitten mulla olisi vielä yksi juttu. Jos on ristikaulakoru, niin siitä voi joskus olla kiva pitää kiinni, kun rukoilee, tai painaa se rintaan samalla kun rukoilee. Joskus helpottaa, kun kätkee ristin kämmenen sisään, kun rukoilee.
Tytär: Äiti, haittaako, että nää on vaan mun juttuja ja ajatuksia? Että mä vaan kerron, miltä musta tuntuu ja mitä ajattelen.
Minä: Ei haittaa, ei haittaa ollenkaan. Kiitos, kun kerroit. Ja kiva, kun tehtiin tämä yhdessä.

Suvi-Maria Saarelainen

TT, yliopistonlehtori

suvi.saarelainen@uef.fi

Kolumni: Jonotuksia

Vuonna 1985 taisteltiin polioepidemiaa vastaan rokottamalla väestö makeasti. Sokeripalaan tiputettiin heikennettyjä, eläviä polioviruksia.

kirkkoherra Ari Autio katsoo kameraan kynä kädessään ”Sydän-, keuhkotauti, tupakoitteko?” Napakka ohjeistus: ”rinta levyä vasten, leuka ylös, hetki hiljaa hengittämättä, saa hengittää, seuraava”. On minun vuoroni. Vuosi on 1981. Yläosa-alastomien miesten jono etenee tasaisesti. On menossa pienoisröntgenkuvaus tuberkuloosin tukahduttamiseksi. Rutiiniseurannasta luovuttiin myöhemmin 1980-luvulla, kun tubi alkoi olla voitettu kanta.

Röntgenseulonta oli tehokasta ja vaivatonta. Kuvauspäivästä ja paikasta tuli kotiin kirje, jossa oli kuvaukseen mukaan otettava lomake. Tutkimustulos tuli kirjeitse kotiin.

Vuonna 1985 taisteltiin polioepidemiaa vastaan rokottamalla väestö makeasti. Sokeripalaan tiputettiin heikennettyjä, eläviä polioviruksia. Viidessä kuukaudessa rokotettiin 95 % väestöstä. Moni sai sokeripalansa kouluterveydenhoitajalta. Itse piipahdin terveyskeskuksen ajanvarauksettomassa rokotuspisteessä ja sain merkinnän rokotuskorttiin, joka on ollut lompakossani vuodesta 1972 lähtien.

Nyt 2021 otetaan koronarokotus. Kuulun riskiryhmään 1, mutta en ole vielä onnistunut saamaan rokotusaikaa. Verkkovarausten tekniikka ei ole kestänyt yhteydenottomääriä. Tähän mennessä myöskään puhelinjonotus ei ole tuottanut tulosta. Onnellisia ne, jotka ovat ajanvarauksessa onnistuneet.

Lapsuudestani muistan, kuinka päivystävälle lääkärille jonotettiin pienessä odotustilassa ilman ajanvarausta. Sitten saatiin uusi terveyskeskus, jossa istuin kerran odottamassa vuoroani. Paikalle saapui sairas ihminen päästäkseen lääkäriin. Ei onnistunut. Ilmoittautumisessa kerrottiin, että ajan saisi vain puhelimitse. Häntä neuvottiin soittamaan ajanvaraukseen ilmoittautumisen vieressä olevasta yleisöpuhelimesta. Virkailija antoi ajanvarausyrittäjälle 50 penniä, koska hänellä ei ollut kolikoita. Vain hetki ja rahanantaja vastasi puhelimeen ja aika järjestyi.

Asioilla on tapana järjestyä. Kyllä jokainen saa rokotuksensa, vaikka ajankohta olisikin vielä hämärän peitossa.

Ari Autio
kirkkoherra
Rantakylän seurakunta