Keravan kirkkoherranviraston komeasta anopinkielestä katkesi viisi vuotta sitten lehti. Palastelin sen tikkuaskin mittaisiksi pistokkaiksi, jotka työnsin puolittain multaan. Reilun vuoden kuluttua lehtipistokkaiden juurista nousi pienet alut, jotka ovat nyt puolimetrisiä. Kasvu on ollut hidasta, mutta varmaa. Jokaisella kastelukerralla palaan mielessäni kasvin alkukotiin kirkkoherranvirastoon ja muistelen aikaani Keravalla.
Arkisissa puuhissa minulla on vakiokavereita, jotka syystä tai toisesta tulevat mieleeni aina askaretta tehdessäni. Vuodetta sijatessani ajattelen Leppävaaran pastoria, joka kirjoitti kolme vuotta sitten Kotimaa-lehden kolumnissa: ”Petaaminen on minulle rukousta, minuutin meditaatio. Se on hetki, jossa tuon Jumalalle koko elämäni ja jätän alkavan päivän itseäni isompiin käsiin.” Hieno ajatus, johon on hyvä liittyä.
Samainen pappi antoi viidennesvuosisata sitten minulle napakan ojennuksen, kun olin tytötellyt kurssitovereitani. Viisi vuotta sitten tapasimme saarnakurssilla. Muistelin menneitä. Hän naurahti ja totesi liukuneensa isoäitikastiin, jossa tytöttely tai mummottelu eivät laukaise kommentointikynnystä.
Suihkun jälkeen kuivaan seinät ja lattian lastalla kalkin keräytymisen eliminoimiseksi. Tässä puuhassa on ajatuksissani Keravan pastori. Olimme kehitysvammaisten rippileirillä kaksikymmentä vuotta sitten. Huoneemme olivat vierekkäin, ja hän kertoi lastankäytön pontevan äänen kuuluvan hänen huoneeseensa. Näin yhdistyi päässäni ihminen ja tekeminen.
Keittiössäkään en ole yksin. Kun poistan tomaatista vihreän kannan, on mielessäni vaimoni entinen esimies Haagasta. Leivän paahtaminen vie minut Helsingin yliopiston dosentin keittiöön. Sosekeittoa teen Heponiemen hiljaisuuden keskuksen keittäjän kanssa. Ruisleipätaikinan notkeutta arvioi kanssani Nurmijärven johtava diakoni. Vehnätaikinan teossa on mukanani hotelli Hesperian keittiöpäällikkö.
Huhtikuussa olin Kuortaneen urheiluopistolla Kirkkohallituksen järjestämässä kuntoutuksessa. Tiukan sportin ja ravintoneuvonnan välissä jäi aikaa vapaaseen keskusteluun. Kerroin näistä arkikavereistani ja huomasin, että en ole kokemukseni kanssa yksin. Jostain syystä ihmisiä nousee toistuvasti ajatuksiin. Jollakin tavoin he ovat olleet merkittäviä vuosien saatossa. Päivittäin omistan kohdatessamme arkikavereilleni lämpimän ajatuksen ja pienen rukouksen.
Ari Autio
kirkkoherra
Rantakylän seurakunta