Mietin iltasella, mistä aiheesta kirjoittaisin kolumnin Kirkkotie-lehteen. Inspiraatio lähti liikkeelle, kun kysyin neuvoa perheemme eskarilaiselta, joka täytti juuri 7 vuotta. Keskustelu kulki näin:
Tytär: Oliko se lehti se Jeesuksen ystävien lehti?
Minä: Joo, voi sen niinkin sanoa.
Tytär: No sitten kirjoita rukouksesta, kun se liittyy Jumalaan ja kirkkoon.
Minä: Hyvä aihe. Mitä mä siitä rukouksesta kirjoittaisin?
Tytär: No kirjoita, että jos on jotakin pelkoja, niin silloin voi rukouksella kertoa sen Jumalalle.
Minä: Tuokin on tärkeä ajatus. Milloin itse rukoilet?
Tytär: No aina, kun minua pelottaa tai jos en pysty pitämään jotain asiaa sisällä. Että jos on vaikkapa salaisuus, jota ei saisi kertoa muille kavereille, niin sen voin kertoa aina Jumalalle.
Minä: Miltä tuntuu, kun rukoilee?
Tytär: Siltä, että Jumala kuuntelee. Ja että se on tosi viisas. Ja itsellekin tulee sellainen olo, että on viisaampi.
Minä: Onko koskaan ollut sellaista oloa, että Jumala ei kuule?
Tytär: No ei. Mutta kerran pienenä, kun rukoilin, että voisiko Jumala lähettää bussin nopeasti tulemaan, kun olin niin väsynyt ja halusin päästä kotiin. Niin silloin Jumala vastasi, että ei voi kiiruhtaa bussia, mutta voi lähettää minulle malttamista, että jaksan odottaa.
Minä: Mikä on sinulle mieluisin rukous?
Tytär: Isän rukous (eli Isä meidän -rukous), se on kiva ja erityisesti se leipäkohta.
Minä: Ai, mikä siitä leivästä tekee kivan?
Tytär: Kun siitä tulee mieleen se, kun Jeesus antoi sille vihamiehellekin leipää (hän muistelee kertomusta viimeisestä illallisesta, jolloin Jeesus jakoi leipää myös Juudakselle).
Tytär: Oikeastaan ristinmerkin tekeminen on kaikkein kivoin ja samalla voi sanoa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Ja sitten teen sen heti uudestaan ja sanon: siunaa ajatukset, tunteet ja kätten työt. Se on kiva.
Tytär: Ja hei sitten mulla olisi vielä yksi juttu. Jos on ristikaulakoru, niin siitä voi joskus olla kiva pitää kiinni, kun rukoilee, tai painaa se rintaan samalla kun rukoilee. Joskus helpottaa, kun kätkee ristin kämmenen sisään, kun rukoilee.
Tytär: Äiti, haittaako, että nää on vaan mun juttuja ja ajatuksia? Että mä vaan kerron, miltä musta tuntuu ja mitä ajattelen.
Minä: Ei haittaa, ei haittaa ollenkaan. Kiitos, kun kerroit. Ja kiva, kun tehtiin tämä yhdessä.
Suvi-Maria Saarelainen
TT, yliopistonlehtori
suvi.saarelainen@uef.fi