Hyvinvoinnin ja terveydenhuollon kehityksessä kuoleman kohtaaminen, kuoleman arkipäiväisyys ja väistämättömyys ovat siirtyneet suljettujen ovien taakse. Tietoisuus kuolemasta on ajautunut varsin lyhyessä ajassa etäälle arkisesta elämästämme. Hiljaisuus kuolemasta ei kuitenkaan tee oikeutta kuolemaa kohtaaville ihmisille eikä heille, jotka surevat kuoleman läheisyydessä.
Tutkimuksessa on tunnistettu kaksi kuolemaan liittyvää tabua: sosiologinen ja psykologinen. Näistä ensimmäinen – sosiologinen tabu – on hiljalleen murtunut. Uutiset, media ja lehdet tuovat nähtäväksemme kuoleman todellisuutta erilaisissa muodoissa. Näemme inhimillistä kipua ja kärsimystä, jota kuoleminen aiheuttaa. Luemme koronan aiheuttamista kuolinluvuista joka päivä. Kuulemme selviytymistarinoita erilaisista vakavista sairauksista. Toisinaan tutustumme kertomuksiin niistä, jotka eivät selvinneet. Kuolema sosiaalisena ilmiönä on meille varsin tuttu.
Kuolemaan liittyvä psykologinen tabu on osaltaan kipeämpi juttu. Kysymys psykologisen tabun äärellä liittyy oman kuolemisen ja kuolevaisuuden käsittelyyn. Kuinka moni ihminen pysähtyy elämänsä aikana, ilman mitään painavaa syytä, pohtimaan omaa kuolemaansa? Milloin minä kuolen, miten minä haluaisin kuolla, miten haluaisin tulla muistetuksi? Entäpä millaista hoitoa haluaisin saada elämän loppuvaiheessa tai minkälaiset hautajaiset haluaisin?
Oman kuoleman ajatteleminen on usein sen verran ahdistava ajatus, että siinä viivähtäminen nostaa vahvoja tunteita. Elämän ja olemassaolon rajallisuuteen liittyvä eksistentiaalinen ahdistus voi tuntua kehollisena puristuksen tunteena tai haluna työntää ajatukset syrjään.
Kuolematietoisuus on lisääntynyt Suomessakin viime vuosina merkittävästi. Esimerkiksi 9.10. vietetään maailmanlaajuista saattohoidon päivää myös Suomessa. Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa jo vuosia suositut Kuolema-kahvilat ovat hiljalleen rantautuneet myös meille. Sen sijaan tuntuu, että olemme vielä varsin kaukana lasten ja nuorten kuolemaan ja kuolevaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Monessa maassa kuitenkin osana koulun opetussuunnitelmaa löytyy ikäkehitykseen sopiva death education.
Kuoleman ja kuolevaisuuden nostattamat eksistentiaaliset kysymykset ovat sen luontoisia, että niitä ei voi ratkaista. Nämä kysymykset voi kuitenkin pala kerrallaan kohdata, niitä voi tarkastella. Rohkealla pohdiskelulla ja pieni pala kerrallaan omia ajatuksia työstämällä ahdistus myös hieman laantuu. Luonnollinen puhe kuolemasta on osa jokaisen ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia.
Suvi-Maria Saarelainen
TT, yliopistonlehtori
suvi.saarelainen@uef.fi