Kategoria: kolumni

Kolumni: Uudenvuodenlupauksia

Taas pitää osallistua koko kansan harrastukseen ja päättää uudenvuodenlupaukset. Perinteisellä linjalla jos mennään, niin ainakin pitää lisätä urheilua, opiskella jotain – vaikka jokin uusi kieli, harrastaa kulttuuria, käydä Lapissa patikoimassa ja valvoa kesäyö ihastellen auringon nousua.

Silmälasipäinen, ruskeatukkainen mies katsoo kameraan päin.Taas on uusi uusivuosi. Vastahan se oli ja nyt on taas. Kun saa lisää elettyä aikaa kalenteriin ja ajettuja maileja mittariin, niin tuntuu, että nämä uudet vuodet seuraavat toisiaan aiempaa tiheämmin. Taas pitää osallistua koko kansan harrastukseen ja päättää uudenvuodenlupaukset. Perinteisellä linjalla jos mennään, niin ainakin pitää lisätä urheilua, opiskella jotain – vaikka jokin uusi kieli, harrastaa kulttuuria, käydä Lapissa patikoimassa ja valvoa kesäyö ihastellen auringon nousua.

Kun on heikko mielikuvitus, niin aina voi tietysti ottaa oppia itseään fiksummista. Mitähän oppia olenkaan saanut muilta päättyvänä vuotena? Suoraan puhuminen on kuulemma hyvä asia. Tapasin erään, joka osasi puhua suoraan ja samalla kuitenkin kohteliaasti ja arvostavasti. Kaikki eivät tätä osaa ja vaatinee aktiivista harjoitusta, joten laitanpa itselleni työn alle. Muutaman kerran minua kiitettiin jostain tekemästäni. Kyllä tuntui hyvältä. Siispä aiheesta kiittäminen lupausten työlistalle. Jossain vaiheessa oli töissä melkoisen kiirettä ja pitkää päivää. Työkaveri katsoi jonkin pitkän päivän lopussa minua silmiin ja kysyi, miten minä jaksan. Taas tuntui hyvältä, kaverihan taitaa välittää minusta oikeasti.

Siispä lupausten työlistalle katsoa miten lähelläni olevilla menee, kysyä kuulumisia, kuunnella ja olla läheisilleen oikeasti läsnä. Jos tarvitsee, niin sitten jeesataan kaveria. Kännykästä ehtii varmaan lukea uutiset ja somettaa vähän myöhemminkin. Ai niin, se entinen työkaveri, jonka hyvää englannin kielen taitoa ihailin, lähettää perjantaisin hyvän viikonlopun toivotukset. Hänen kanssaan käyn jossain syömässä. Jutellaan kuin ennen vanhaan.

Sen verran tunnen itseäni, että teen yhden uudenvuodenlupauksen ihan omasta lähtökohdastani. Otan aina välillä omaa aikaa, menen johonkin hiljaiseen paikkaan, olen aivan hiljaa ja vain kuuntelen mitä kuuluu. Yleensä silloin alkaa kuulumaan sisältä päin vaikka mitä. Näen jo itseni istumassa jossain keväisellä rantakivellä katsomassa jäiden sulamista.

Johan sitä on yhdelle noidenkin tekemisessä haastetta. Eikä rimaa kannata asettaa liian korkealle. Viisaammat sanoivat, että ole armollinen itsellesi ja muille. Armostahan tässä seurakuntajutussakin on kysymys.

Halvalla tästä selviää. Helppoja juttuja. Nyt vaan toteutukseen. Hyvää koko vuotta 2023 jokaiselle!

 

Olli Sivonen

takarivin kristitty

Pielisensuun seurakunta

ollisivonen62@gmail.com

Kolumni: Uskonnon yksityisyys luo uskonnottomuusharhan

Kun ystävä tai työkaveri ei puhu uskonnosta, olemme taipuvaisia ajattelemaan, ettei uskonto olisi hänelle erityisen tärkeä. Kuitenkin monelle uskonnosta vaikenevalle uskonto on tärkeä.

Hymyilevä, silmälasipäinen nainen katsoo kameraanSuomalaisille uskonto on yksityisasia. Se on lause, joka suomalaisten uskonnollisuudesta puhuttaessa nostetaan kyllästymiseen asti esille. Valitettavasti lause on monessa mielessä totta.

Kansainvälisessä tutkimushankkeessa olemme selvittäneet perheiden arvokasvatusta ja uskonnollista perinteensiirtoa ja niihin liittyen uskonnollisuuden muutosta. Halusimme tai emme, eri maiden vertailu todellakin osoittaa, että suomalaisille uskonto on yksityisasia, monessakin mielessä. Muiden ihmisten roolia uskonnollisuudessa ei korosteta. Sen sijaan monet haluavat korostaa sitä, ettei vanhemmilla tai kenelläkään muullakaan ole varsinaisesti ollut vaikutusta siihen, miten uskoo.

Uskonnon yksityisyys liittyy tutkimuksen tulosten perusteella osin suomalaisissa perheissä vallitsevaan puhumattomuuden kulttuuriin ja perheen ihmissuhteisiin, jotka ovat jonkin verran etäisempiä kuin muissa tutkimukseen osallistuneissa maissa. Vaikka suomalaisten avoimuus on lisääntynyt, elämän syvien kysymysten äärellä monet vaikenevat. Uskonnosta ei välttämättä puhuta silloinkaan, vaikka se olisi itselle tärkeää.

Tämän seurauksena nuorempi sukupolvi ei välttämättä tunnista vanhempiensa uskonnollisuutta. Suomessa jokainen sukupolvi arvioi omat vanhempansa keskimäärin vähemmän uskonnolliseksi kuin vanhemmat todellisuudessa ovat olleet. Tämä näkyy niin nuorten kuin yli 70-vuotiaiden kohdalla. Nimitämme tätä uskonnottomuusharhaksi. Uskonnosta vaikeneva vanhempi todennäköisemmin ajatellaan uskonnottomaksi kuin ihmiseksi, jolle uskonto olisi tärkeä. Vastaavaa ei näy muissa tutkimuksemme maissa.

Ilmiö on todennäköisesti laajempikin kuin vain perhepiiriin rajoittuva. Kun ystävä tai työkaveri ei puhu uskonnosta, olemme taipuvaisia ajattelemaan, ettei uskonto olisi hänelle erityisen tärkeä. Kuitenkin monelle uskonnosta vaikenevalle uskonto on tärkeä.

On selvää, että uskonnon yksityisyydestä syntyvä uskonnottomuusharha haastaa uskonnollista perinteensiirtoa suomalaisissa perheissä ja laajemminkin Suomessa. Uskonto tarvitsee tuekseen uskottavuusrakennelmia; sitä, että ympärillä on ihmisiä, jotka uskovat samoin ja kokemusta, ettei ihminen ole uskonsa kanssa yksin. Uskonnosta vaikeneminen luo kuitenkin helposti harhan, että ihminen on ainoa, jolle usko olisi tärkeä. Tosiasiassa uskonnosta puhuminen vain tuntuu monesta muustakin yhtä vaikealta kuin itsestä.

Kati Tervo-Niemelä
käytännöllisen teologian professori
Itä-Suomen yliopisto
kati.tervo-niemela@uef.fi

Kolumni: Kenet sinä näet, kuka näkee sinut?

”Yhteys edellyttää aitoa läsnäoloa, kykyä laittaa muut asiat sivuun ja keskittyä olemaan tässä ja nyt toisen kanssa.”

Vaalea pitkähiuksinen nainen katsoo kameraa kohti.Vanhempi ja pieni lapsi ovat lähekkäin, katsovat toisiaan ja kommunikoivat myönteisessä tunnelmassa. Äkkiä vanhempi kääntää katseensa pois – on paikalla mutta kuitenkin poissa. Lapsi yrittää palauttaa yhteyden esimerkiksi itkemällä ja kiljumalla.  Kestää tovin ennen kuin hän rauhoittuu, kun vanhempi lopulta palauttaa yhteyden.

Tämä YouTubestakin löytyvä still face -koe on pysäyttävä muistuttaja siitä, kuinka perustavaa laatua oleva tarve yhteys toiseen on. Tuo tarve ei katoa mihinkään kasvun myötä. Kun tarve ei täyty, syntyy itkua ja kiljuntaa, tavalla tai toisella. Ilman yhteyttä on vain yksinäisyys. Myös sisäinen yhteyden kokemus muihin alkaa heiketä. On vaikeampi solmia uusia suhteita. Keneltä sinä ehkä huomaat toisinaan kääntäväsi katseen pois?

Yksinäisyyttä kokevat monet myös perhe- ja parisuhteissaan. Koskaan ei ole aikaa meille. Aina on vähintään se puhelin kädessä. Kenelläkään ei ole aikaa kuunnella huoliani. Kukaan ei piirrä kanssani. Kun puhun, toinen ei vastaa.

Millainen yhteyden rakentaja sinä olet ja haluat olla? Yhteys edellyttää aitoa läsnäoloa, kykyä laittaa muut asiat sivuun ja keskittyä olemaan tässä ja nyt toisen kanssa. Läsnäolo ravitsee sisäisesti. Se edistää eheyden ja kokonaisuuden tunnetta ja parantaa tarkkaavaisuutta. Läsnäolossa liikkuvat myös tunteet. Paras tapa rauhoittaa toista, vaikkapa levotonta lasta, on olla hänelle läsnä.

Aitoon läsnäoloon tarvitaan silmät, korvat ja sydän. Kykyä nähdä toinen, kuunnella aidosti ja välittämistä osoittaen. Läsnäolo toiselle ei onnistu ilman läsnäoloa itselle: omille tunteille, ajatuksille ja aistimuksille. On kuunneltava itseä, että voi kuulla ja nähdä myös toisen. Joku joutuu tietoisesti opettelemaan tätä. Toinen taas raivaamaan sille tilaa ja aikaa.

Itsen kuuntelemisen kenties pahin vihollinen on autopilotti, suorittamisen olotila. Autopilotti palvelee hetken stressissä. Jäädessään asumaan se alkaa ohjata elämäämme ilman että kuuntelemme enää itseämme, omia tarpeita, tunteita ja arvoja. On niin kiire, ettei enää itsekään tiedä, minne.

Muistat ehkä mainoksen, jossa kolme sukupolvea miehiä yrittää tulla kuulluksi toistensa taholta. Pienin ei saa isänsä huomiota. Isä taas ei oman isänsä. Ei-kuulluksi tulemisen kokemus siirtyy huomaamatta sukupolvelta toiselle. Kielteisen kierteen voi myös katkaista. Yhteys toiseen voi korjata myös omia haavoja. Kenet sinä voisit nähdä lähelläsi vielä paremmin? Mitä voisit tehdä asian eteen? Millä tavalla ehkä sinun on nähtävä itsesi, jotta pystyt siihen? Entä kuka näkee sinut?

 

Piia Nurhonen
perheneuvoja,
psykoterapeutti
piia.nurhonen@evl.fi

Kolumni: Puhetta huumeista

Huumeiden käyttö ei ole hyvä juttu. Kenenkään ei pitäisi käyttää ja kovasti toivon, että kukaan nuori ei siihen sortuisi.

Silmälasipäinen, ruskeatukkainen mies hymyilee kameraan päin.Julkisuudessa on aika paljon nostettu esiin paria asiaa huumeista. Paljon punnittua puhetta kannabiksesta ja huumeiden käytön dekriminalisoinnista eli rangaistavuuden poistamisesta sekä käyttöhuoneista.

Molempiin liittyy näkemykseni mukaan aika paljon asiavirheitä, ymmärryksen puutetta tai tahallista asioiden yksinkertaistamista sekä muuntelua. Harmillista.

”Kannabis on harmiton hyvänolontuoja. Ja jopa terveellistä toisin kuin jotkut väittävät, kyllä se pitäisi vapauttaa ja sitä pitäisi saada käyttää ilman pelkoa rangaistuksesta, käytetäänhän sitä lääkkeenäkin.” Niinkö? ”Kukkahattutädit uskovat johonkin ihmeen porttiteoriaan: tupakasta kannabikseen, kannabiksesta amfetamiiniin, amfetamiinista ekstaasiin ja niin edelleen.”

Noinhan se menee ja siitä on mustaa valkoisella somessakin ja muuallakin internetin ihmeellisessä maailmassa. Ainut vain, että lääkekannabis on aika eri aine kuin viihdekannabis – siitä voi jokainen etsiä tietoa vaikka herra Googlen avulla. Ja se koukkuun jääminen, vaikka eihän kukaan usko, että juuri minä siihen jäisin käyttäjäksi. Pahimpia juttuja on sitten kannabispsykoosi, siitäkin voi hakea tietoa monista paikoista – ei kovin kiva juttu. Eikä kukaan voi ennustaa, kenelle se tulee.

Edellä olevasta voit nähdä, että en kannata huumausaineiden dekriminalisointia. Ei se ole kovin viisas ajatus. Paitsi…

Toinen juttu sinänsä on ”käyttöhuone”. Mielestäni varsin huono nimitys. Nimestä saa sen kuvan, että sen kun vaan huumeita vapaasti käytellään. Kolikon kääntöpuoli on se, että noissa huonosti nimetyissä ”käyttöhuoneissa” olisi aina myös ammattilaisia paikalla juttelemassa, keskustelemassa, ohjaamassa kohti tilannetta, jossa huumeita ei enää tarvitsisi käyttää. Ja huumeiden käyttäjäkin saisi ihmisarvon, kun paikalla olisi joku, joka ottaa hänet tosissaan.

Huumeiden käyttö ei ole hyvä juttu. Kenenkään ei pitäisi käyttää ja kovasti toivon, että kukaan nuori ei siihen sortuisi. Eikä aikuinenkaan.

Silti ajattelen, että ”käyttöhuone” on hyvä juttu. Ainakin ulkomailta vastaavista on hyviä kokemuksia. Ei kuolla likaisiin neuloihin, kohdataan ihmisiä, jotka ovat läsnä juuri minua varten, voidaan löytää reitti parempaan elämään.

Aika omituista, että en tykkää huumeista, mutta silti haluan noita ”käyttöhuoneita”. Miksi ihmeessä? Haluan aina ihmisille parasta tai ainakin hyvää, erityisesti nuorille. Jos löytyy jostain reitti parempaan elämään, niin miksi ei vaikka ”käyttöhuoneesta”?

 

Matti Nevalainen

erityisnuorisotyönohjaaja

Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymä

matti.nevalainen@evl.fi

 

Kolumni: Kyllä hymyilyttää

”Outoa miten oma hymy tarttuu ensin itseeni ja sitten välillä myös vastaantulijaan.”

Silmälasipäinen, ruskeatukkainen mies katsoo kameraan päin.Harrastan juoksua. Enemmän se on lyllertämistä, missä on mukana kova ähkimisen ja puuskuttamisen ääni. Pitäisi kuulemma juosta niin, että pystyy samaan aikaan puhumaan, mutta sitä taitoa en vielä osaa. Sitä paitsi muilla kulkijoilla saattaa olla ennakkoluuloja ääneen itsekseen puhuvasta lenkkeilijästä. Toisinaan kuuntelen juostessani nappikuulokkeista musiikkia, joskus äänikirjaa, mutta yleensä ympäristön ääniä ilman mitään laitteita. Juoksen ulkotiloissa – niin kuin lajin harrastajat yleensäkin – ja näen silloin tietysti paljon ihmisiä: muita kuntoilijoita, koiran kävelyttäjiä, söpöileviä seurustelevaisia, väsyneitä ja innokkaita työmatkalaisia, nuoria hengailemassa kavereidensa kanssa, ulkoilevia ikäihmisiä ja suunnilleen kaikkia.

Ainakin luulen aistivani herkästi muiden ihmisten tunnetiloja. Lenkillä ollessakin voi pelkkä vastaantulijan olemus viestiä monenlaisia tunteita. Nämä sitten vaikuttavat omaan olooni, vaikka hetken vilaus vastaantulijasta ei perusteellinen analyysi olekaan. Kuitenkin lyhytkin, hyväntahtoiseksi ymmärtämäni katse ja hymy toisen ihmisen kasvoilla tuo hyvän mielen minullekin.

Heräsin kerran miettimään vastavuoroisesti, mitä muut aistivat minun fiiliksistäni. Samoja tunteita, joita imen itseeni vain vilaukselta näkemistäni ihmisistä, välitän tietenkin itsestäni heidän koettavakseen. Tee toisille, niin kuin toivot itsellesi tehtävän. Päätin ryhtyä hymyilemään lenkeillä. Outoa miten oma hymy tarttuu ensin itseeni ja sitten välillä myös vastaantulijaan. Ihan alkaa välillä naurattamaan oma hymy, mutta tärkeää on myös, että välillä saan hymyjä vastineeksi omastani. Ehkäpä jonkun tuntemattoman fiilikset paranevat, ehkä jopa hänen päivänsä kulku muuttuu iloisempaan suuntaan? Voi toki olla, että takaisinhymyilijä jää miettimään minun vointiani, mutta sitten se on niin.

Uskaltaisinkohan kokeilla, että ryhtyisin hymyilemään muuallakin kuin hikisen juoksupaidan suojassa? Toivottaisin hymyillen hyvät huomenet paitsi kotona myös työpaikalla. Tietysti hymyn pitää olla aito, ei väkisin väännetty irvistys. Ihmiset kyllä huomaavat eron. On kuitenkin niinkin, että oma päätös hymyilemisestä vaikuttaa itseeni ja sitä kautta siihen, mikä on aitoa.

Jos siis näet hikisen mutta hymyilevän lenkkeilijän, niin ei huolta, hymyile rohkeasti takaisin. Lenkkeilijällä on luultavasti asiat kunnossa ja saatat kokea jännän fiiliksen itsessäsi.

 

Olli Sivonen

takarivin kristitty
Pielisensuun seurakunta
ollisivonen62@gmail.com

Mitä sinulle jäi mieleen rippikoulusta?

Yksi suomalaisen rippikoulun suosion lähtökohta on nimenomaan siinä, että se ei ole vain Jeesus-ihmisille.

Hymyilevä, silmälasipäinen nainen katsoo kameraanTänäkin vuonna lähes 50 000 nuorta Suomessa osallistuu rippikouluun. Samalla rippikoulu ja rippijuhlat koskettavat valtavaa määrää vanhempia, isovanhempia, kummeja ja muita ystäviä ja sukulaisia. Suomalaisen rippikoulun suosio on maailmanennätys, missään muussa maassa rippikoulu ei kokoa yhtä kattavasti nuoria.

Monelle nuorelle rippikoulu on vuoden kohokohta ja jotain sellaista, mitä mietitään, odotetaan ja jännitetäänkin jopa useita vuosia. Millaista riparilla on? Mitä riparilla tehdään? Onko rippikoulussa vain sellaisia Jeesus-ihmisiä?

Oman teini-ikäisen, vuoden päästä rippikouluun menevän nuoreni kysymys siitä, onko rippikoulussa vain Jeesus-ihmisiä, sai minut pohtimaan rippikoulun suosiota. Yksi suomalaisen rippikoulun suosion lähtökohta on nimenomaan siinä, että se ei ole vain Jeesus-ihmisille. Rippikouluun tullaan muita maita useammin varsin maallisin motiivein, vaikkapa siksi, että saisi rippilahjoja tai siksi, koska kaveritkin menevät. Iso tekijä on myös se, että nuori on kuullut, että rippikoulussa on hauskaa.

Kun viisitoista vuotta sitten aloitimme ensimmäistä kansainvälistä tutkimushanketta rippikoulusta, monen muun maan edustajat olivat kovin skeptisiä sille, että voiko rippikoulussa olla hauskaa: ”Eihän ne nuoret silloin mitään opi.” Tutkimuksemme tulokset osoittavat juuri päinvastaista. Mitä enemmän rippikoulussa panostetaan siihen, että nuorella on siellä hyvä olla ja nuorilla on hauskaa, sitä todennäköisemmin rippikoulu on myös hengellisesti merkityksellinen. Peräti joka toinen rippikoulun käynyt suomalaisnuori haluaa jatkaa rippikoulun jälkeen seurakunnan toiminnassa. Missään muussa maassa osuudet eivät ole yhtä isoja. Joka toinen nuori kuvaa rippikoulua myös hengellisesti merkityksellisenä.

Pienelle osalle rippikoulu on myös huono kokemus. Useimmiten kielteiseen kokemukseen liittyy autoritatiivinen opetus ja huono yhteishenki. Nämä kielteiset kokemukset entisestään alleviivaavat sen merkitystä, että rippikoulussa on tärkeintä panostaa siihen, että nuoren olisi siellä hyvä olla ja rippikoulu olisi turvallinen yhteisö, jossa nuori saa olla oma itsensä.

Lämmöllä ajattelen niitä kaikkia nuoria, joille tämä kesä ja tämä vuosi on se vuosi, riparivuosi. Toivottavasti kokemuksesi on hyvä ja saat tuntea, että rippikoulussa saat olla oma itsesi. Niin Jumalan edessä kuin muiden ihmisten kanssa. Sinä olet ihme, suuri ihme.

 

Kati Tervo-Niemelä
käytännöllisen teologian professori
Itä-Suomen yliopisto
kati.tervo-niemela@uef.fi

Kolumni: Mitä näet, kun tulet kotiin?

Myönteinen palaute, pelkkä myönteinen katsekin, kantaa elämässä pitkälle.

Vaalea pitkähiuksinen nainen katsoo kameraa kohti.Elämää, arkea ja ihmissuhteita voi katsoa monenlaisten silmälasien läpi. Toisen silmälasit näyttävät selkeästi kaiken sen, mikä on hyvin ja toimii. Toisella taas sen, mikä on huonosti. Toki näkökyky voi jokaisella myös vähän vaihdella esimerkiksi mielialan, kuormituksen ja vireystilan mukaan.

Mitä sinä näet, kun tulet kotiin? Kurakumpparit eteisen matolla vai toivottuja ja rakastettuja kurakumppareiden käyttäjiä? Tyhjennetyn tiskikoneen vai imuroimattoman keittiön lattian? Hyvin menevät yhteiset hetket vai ne hetket, jolloin asiat eivät suju?

Myönteisyys ihmissuhteissa rakentaa sekä yksilöiden että ihmissuhteiden hyvinvointia. Mieleeni on jäänyt psykologi Jarkko Rantasen kertomus siivoojasta, jonka siivousjälki oli kehnoa. Tästä huolimatta esihenkilö alkoi päivittäin etsiä jotakin, minkä siivooja oli tehnyt hyvin, antaen siitä myös palautetta. Siivousjälki muuttui hyvään suuntaan.

Myönteinen palaute, pelkkä myönteinen katsekin, kantaa elämässä pitkälle. Läheisen rakastava, hyväksyvä ja lempeä katse on kuin peili, joka kertoo, että sinä olet hyvä ja arvokas. Ihmissuhteissa koettu myönteisyys vaikuttaa suuresti myös siihen, kuinka ihminen katsoo itseään ja elämäänsä.

Hyvän huomaamista ja myönteistä ajattelua ihmissuhteissa kannattaa tietoisesti vaalia, erityisesti silloin, kun on väsynyt tai kuormittunut. Silloin voi tarvita erilaisten silmälasien tietoista sovitusta. Haluatko kokeilla tätä? Voit viedä huomion hetkeksi vaikkapa parisuhteeseesi, jos sellaisessa olet. Voit myös soveltaa ja tutkia samaa vaikkapa suhteessa itseesi tai muuhun läheiseesi.

Nyt voit laittaa silmillesi ensimmäiset lasit, joiden läpi erityisen tarkasti erottuu kaikki se, mikä suhteessa on hyvin. Nämä ovat ehkä ne kuuluisat vaaleanpunaiset lasit – mutta eivät kuitenkaan liian vaaleanpunaiset. Mistä olet kiitollinen? Mikä suhteessanne on hyvää ja toimivaa? Mitä et halua menettää? Mikä tässä suhteessa on sinulle erityisen tärkeää? Mitä kaipaisit, jos tätä suhdetta ei olisi?

Vaihda nyt lasit, joilla voit katsoa kauemmas taaksepäin, suhteenne alkuaikoihin. Missä ja milloin tapasitte? Mihin rakastuit ja mitä rakastit toisessa? Miltä silloin tuntui? Mitä mukavaa teitte yhdessä suhteen alkuaikoina? Mitkä toisen hyvät sanat tai teot ovat jääneet mieleesi?

Valitse vielä toivon silmälasit. Lasit, jotka näkevät sen, mitä ei vielä ole mutta mitä hyvää voi vielä tulla. Mitä toivot suhteellenne tässä elämänvaiheessa? Mitä teidän välinen suhteenne kaipaisi nyt eniten? Mieti lopuksi hetki sitä, mitä hyvää suhteessanne voisi nyt ja tulevaisuudessa tapahtua.

Jätä mielikuvissasi nämä kolmet silmälasit sopivasti silmillesi − tai ainakin helposti saataville. Ehkä toivot myös läheisesi sovittavan samoja laseja. Kenties voitte jopa keskustella sovituskokemuksistanne ja jakaa huomattua hyvää. Antoisia sovitushetkiä!

Piia Nurhonen
perheneuvoja, psykoterapeutti
piia.nurhonen@evl.fi

Kolumni: Hyvän ja turvallisen elämän ainekset

Voisinko tehdä jonkun toisen elämästä parempaa ja helpompaa?

Onko maailma hyvä ja turvallinen paikka elää vain, jos et tee virheitä? Millaista on hyvä elämä?

Mitkä asiat ovat tärkeitä hyvän elämän toteutumiselle? Entä, jos tulee rajoituksia, kuten vammautumista, yksinäisyyttä, varattomuutta tai sairautta, pätevätkö hyvän elämän ohjeet myös silloin? Mitä asioita elämässä voi valita? Miten elämä voi muuttua suunnitelmista ja unelmista huolimatta? Miksi myös ihmisen omat suunnitelmat voivat muuttua?

Tässä yhdet ohjeet hyvään ja turvalliseen elämään: Älä sairastu. Älä vanhene. Älä ole heikko. Älä menetä kotiasi. Älä jää yksin.

Niinpä; vaikeaa, mahdotontakin toteuttaa. Niin moni asia riippuu toisista ihmisistä. Niin moni asia on sellainen, johon en voi itse vaikuttaa.

Vai voinko? Usein mietin tätä. Oikeasti – olenko olemassa vain itseäni varten? Voisinko tehdä jonkun toisen elämästä parempaa ja helpompaa? Olenko itsekäs ja etsin vain omaa etuani?

Siksikö on niin paljon pahaa, väärää ja turvatonta? Siksikö juuri minua ja sinua tarvitaan – auttamaan toisiamme mahdollisimman hyvään elämään. Meillä on merkittävä tehtävä: olla hyvä lähimmäinen toiselle. Kun olet hyvä toisille, autat ja kannustat, tuet ja lohdutat, huomaat, että se on ihmisyyden tärkeimpiä ulottuvuuksia, ellei tärkein.

Olen toiminut jo aika kauan nuorten kanssa, nuorten maailmassa. Liian usein kuulen: ”ne nuoret” tai ”nuoret ovat sellaisia” – enkä kovin positiiviseen sävyyn.

Voidaanko nuoria kuitenkaan niputtaa yhdeksi joukoksi? Nuoret ovat aina olleet aikuisten mielestä huonoja, väärin toimivia, laiskureita ja niin edelleen. Kuka olisi nuoren puolella?

Tunnustan, että ainakin haluan olla. Miksi? Jos nuori juo, käyttää päihteitä, varastelee tai tappelee, onko se puolustamisen arvoista?

Jokainen nuori on aito ihminen. Jokainen ihminen pitää hyväksyä omana itsenään, myös nuori. On eri asia hyväksyä ihminen kuin hänen tekonsa, jotka eivät aina ole viisaasti tehtyjä.

Nämä viimeiset pari vuotta ovat olleet nuorille, toki monelle muullekin, rankkoja. Jatkuvaa pelossa ja ahdistuksessa elämistä, masennusta, tulevaisuuden toivon ja näköalan hukkaamista. Minun tehtäväni on kuulla nuorta, tehdä hänet näkyväksi, tukea elämän haasteissa ja auttaa löytämään vähän kadoksissa oleva polku onnelliseen ja hyvään elämään. Voisiko se olla jokaisen tehtävä? Sinunkin?

Nauti, elä ja auta. Se riittää tälle päivälle.

 

Matti Nevalainen
erityisnuorisotyönohjaaja
Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymä
matti.nevalainen@evl.fi

Kolumni: Uskottu, toivottu, rakastettu – nyt ja aina

Hyvä luottamushenkilö ajattelee asioista laajasti ja uskaltaa kertoa mielipiteensä, mutta ei ole jääräpää. Mukaan toivon kaikenikäisiä, ja etenkin nuorten osallistuminen olisi hienoa.

Silmälasipäinen, ruskeatukkainen mies katsoo kameraan päin.Nyt on hyvä hetki miettiä, millainen on seurakuntavaalien sloganissa mainittu uskottu, toivottu ja rakastettu. Samalla kannattaa miettiä, mitä voisi itse tehdä, että seurakunnassa jokainen olisi aidosti kaikkea noista kolmesta. Oiva paikka päästä vaikuttamaan asioiden kulkuun on juuri nyt, kun ensi syksyn seurakuntavaalien ehdokaslistoja on alettu keräämään.

Toivon, että mahdollisimman moni seurakuntalainen lähtee ehdolle ja tuo oman osaamisensa vaikuttamiseen. Tärkeää on, että valituksi tulisi monipuolisesti seurakuntien jäsenistöä. Mitään ”kirkossakäymismäärämittaristoa” ei ehdokkaille ole, vaan täysivaltaisuus, 18 vuoden ikä ja seurakunnan jäsenyys riittävät. Hyvä luottamushenkilö ajattelee asioista laajasti ja uskaltaa kertoa mielipiteensä, mutta ei ole jääräpää. Mukaan toivon kaikenikäisiä, ja etenkin nuorten osallistuminen olisi hienoa.

Seurakuntavaaleissa valitaan henkilöt päättämään oman seurakunnan ja meillä Joensuussa myös seurakuntayhtymän asioista. Eri tehtävissä pääsee vaikuttamaan esimerkiksi oman seurakunnan työntekijöiden valintaan, kirkollisveron määrään, kiinteistöihin, toiminnan painottamiseen ja moneen muuhun käytännön asiaan.

Seurakuntien päätöksentekojärjestelmä on kieltämättä moninainen ja vaikeasti hahmotettava. Kontiolahdella valitaan yhdessä vaalissa kirkkovaltuusto, Joensuussa kahdella äänestyslipulla erikseen seurakuntiin seurakuntaneuvostot sekä Joensuun seurakuntayhtymän yhteinen kirkkovaltuusto. Seurakuntaneuvostot vaikuttavat oman lähiseurakunnan toiminnassa, esimerkiksi Enossa. Isot yhteiset asiat päättää valtuusto. Keskeisin vaikuttamispaikka on valtuustolle asiat valmisteleva kirkkoneuvosto, jonka jäsenet luottamushenkilöt valitsevat seurakuntakohtaisesti.

Koko Suomen ev.lut. kirkkoa koskevat oppiasiat päätetään kirkolliskokouksessa. Seurakuntavaaleissa valitut luottamushenkilöt valitsevat maallikkoedustajat kirkolliskokoukseen. Siellä sitten päätetään esimerkiksi samaa sukupuolta olevien vihkioikeuksista ja muista isoista asioista.

Työskentely seurakuntien toimielimissä on käytännössä hyvin yhteisymmärryshakuista. Puoluekuria vastaavaa käytäntöä ei ole, vaan asioista keskustellaan ja koetetaan löytää yhteinen näkemys. Eräs seurakuntavaalien erinomainen piirre on, että äänestysoikeus on myös 16 vuotta täyttäneillä.

Käytännön ohjeita ehdokkaaksi ryhtymisestä löytyy osoitteesta joensuunseurakunnat.fi/seurakuntavaalit.

 

Olli Sivonen

takarivin kristitty

Pielisensuun seurakunta

ollisivonen62@gmail.com

Kolumni: Uskosta puhumisen sietämätön vaikeus

Monelle varsinkin vanhemman ikäluokan ihmiselle uskonnosta puhuminen on tabu.

Hymyilevä, silmälasipäinen nainen katsoo kameraanMeitä suomalaisia kuvataan usein puhumattomina, juroina ja itseemme käpertyvinä. Suomalaismiehistä puhuttaessa kaikki tuntevat sanonnan ”suomalainen mies ei puhu eikä pussaa”. Myös suomalaista uskonnollisuutta kuvataan usein erityisen yksityisenä. Suomalainen ei uskolla ja uskontoon liittyvillä asioilla leveile.

Omassa työssäni yksi antoisimmista asioista on ollut se, että vuosien saatossa on saanut haastatella ja kuunnella hyvin monien erilaisten ihmisten elämätarinaa ja puhetta uskostaan ja siihen liittyvästä kaipauksesta, kivusta ja etsinnästä, joskus harvoin myös varmuudesta ja ehdottomuudesta. Sekä Jumalaan uskovien että niiden, jotka eivät usko tai vähintään epäilevät.

Viimeisen kahden vuoden aikana olemme kansainvälisessä viiden maan tutkimushankkeessamme haastatelleet eri ikäisiä suomalaisia sekä erilaisia suomalaisia perheitä arvoihin, uskontoon ja katsomuksiin liittyvistä kysymyksistä.

Mitä perheissä halutaan välittää seuraavalle sukupolvelle, ja miten uskonto ja katsomukset muuttuvat sukupolvelta toiselle siirryttäessä?

Myös tämän tutkimuksen aineisto on osoittanut, että sekä puhuminen yleensä että erityisesti uskonnosta puhuminen on suomalaisille vaikeampaa kuin muissa tutkimuksen maissa. Suomalaiset näyttävät oppivan jo kotoa kulttuuria, jossa ei välttämättä kannusteta puhumiseen ja avoimeen tunteiden ilmaisuun. Monelle varsinkin vanhemman ikäluokan ihmiselle uskonnosta puhuminen on tabu.

Uskonnosta puhumattomuutta on myös perheissä, joissa uskoa pidetään tärkeänä. Tällöin perhe tavallaan ulkoistaa uskonnosta puhumisen ja koko uskonnollisen kasvatuksen uskonnon asiantuntijoille, niille, joiden työhön se kuuluu. Ajatellaan, että riittää, kun lapsi käy päiväkerhossa tai menee aikanaan rippikouluun.

Osalla puhumattomuus liittyy epävarmuuteen ja siihen, ettei omasta mielestään tiedä riittävästi tai usko riittävän vahvasti. Ajattelen kuitenkin, että uskosta tietämisen sijaan tulisi pyrkiä ennemmin siihen, että hyväksymme uskon keskeneräisyyden ja uskallamme kysellä ja puhua myös uskon epävarmuudesta. Puhe uskon hauraudesta ja rajallisuudesta on sitä paitsi paljon puhuttelevampaa kuin usko, joka omasta mielestä tietää kaiken salatusta Jumalasta.

 

Kati Tervo-Niemelä
käytännöllisen teologian professori
Itä-Suomen yliopisto
kati.tervo-niemela@uef.fi