Kolumni: Uskosta puhumisen sietämätön vaikeus

Hymyilevä, silmälasipäinen nainen katsoo kameraanMeitä suomalaisia kuvataan usein puhumattomina, juroina ja itseemme käpertyvinä. Suomalaismiehistä puhuttaessa kaikki tuntevat sanonnan ”suomalainen mies ei puhu eikä pussaa”. Myös suomalaista uskonnollisuutta kuvataan usein erityisen yksityisenä. Suomalainen ei uskolla ja uskontoon liittyvillä asioilla leveile.

Omassa työssäni yksi antoisimmista asioista on ollut se, että vuosien saatossa on saanut haastatella ja kuunnella hyvin monien erilaisten ihmisten elämätarinaa ja puhetta uskostaan ja siihen liittyvästä kaipauksesta, kivusta ja etsinnästä, joskus harvoin myös varmuudesta ja ehdottomuudesta. Sekä Jumalaan uskovien että niiden, jotka eivät usko tai vähintään epäilevät.

Viimeisen kahden vuoden aikana olemme kansainvälisessä viiden maan tutkimushankkeessamme haastatelleet eri ikäisiä suomalaisia sekä erilaisia suomalaisia perheitä arvoihin, uskontoon ja katsomuksiin liittyvistä kysymyksistä.

Mitä perheissä halutaan välittää seuraavalle sukupolvelle, ja miten uskonto ja katsomukset muuttuvat sukupolvelta toiselle siirryttäessä?

Myös tämän tutkimuksen aineisto on osoittanut, että sekä puhuminen yleensä että erityisesti uskonnosta puhuminen on suomalaisille vaikeampaa kuin muissa tutkimuksen maissa. Suomalaiset näyttävät oppivan jo kotoa kulttuuria, jossa ei välttämättä kannusteta puhumiseen ja avoimeen tunteiden ilmaisuun. Monelle varsinkin vanhemman ikäluokan ihmiselle uskonnosta puhuminen on tabu.

Uskonnosta puhumattomuutta on myös perheissä, joissa uskoa pidetään tärkeänä. Tällöin perhe tavallaan ulkoistaa uskonnosta puhumisen ja koko uskonnollisen kasvatuksen uskonnon asiantuntijoille, niille, joiden työhön se kuuluu. Ajatellaan, että riittää, kun lapsi käy päiväkerhossa tai menee aikanaan rippikouluun.

Osalla puhumattomuus liittyy epävarmuuteen ja siihen, ettei omasta mielestään tiedä riittävästi tai usko riittävän vahvasti. Ajattelen kuitenkin, että uskosta tietämisen sijaan tulisi pyrkiä ennemmin siihen, että hyväksymme uskon keskeneräisyyden ja uskallamme kysellä ja puhua myös uskon epävarmuudesta. Puhe uskon hauraudesta ja rajallisuudesta on sitä paitsi paljon puhuttelevampaa kuin usko, joka omasta mielestä tietää kaiken salatusta Jumalasta.

 

Kati Tervo-Niemelä
käytännöllisen teologian professori
Itä-Suomen yliopisto
kati.tervo-niemela@uef.fi

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.