Usko on kuin huone, johon voi käydä sisään erilaisista ovista.
Vuosia sitten opiskellessani Birminghamissa Englannissa tapasin buddhalaisessa keskuksessa miehen. Hän oli pastorin poika, joka oli saanut kotoaan avaramielisen kristillisen kasvatuksen, osallistui seurakunnan nuorisotyöhön ja eli tavallista elämää.
Eräänä päivänä hänen kulkiessaan kadulla tapahtui jotakin odottamatonta. Kesken kaiken mies koki, kuinka hän ”tuli uskosta pois” yhdessä pienessä hetkessä. Kokemus oli järkyttävä ja pelottava. Tapahtui jotakin, jota hän ei olisi koskaan tahtonut tapahtuvan: hänen kallein aarteensa haihtui savuna ilmaan ja jäljelle jäi ei-mitään.
”Jos olisin tuollaisesta kuullut aiemmin, minun ei ehkä olisi ollut pakko jättää kirkkoa”
Tästä traumaattisesta kokemuksesta alkoi sinnikäs pyrkimys saada takaisin se, mitä oli kadonnut: usko. Mutta taivas ei vastannut, Jumala oli kuollut, ja niinpä hän lähti etsimään muualta. Hän päätyi buddhalaiseen yhteisöön, jossa hän vihdoin löysi rauhan, tyyneyden ja tyhjiö täyttyi. Yksinkertainen, ei-materialistinen ja yhteisöllinen elämäntapa tuntui luontevalta, mietiskely tyynnyttävältä ja rikkaalta. Hänestä välittyi aitoa lämpöä, kärsivällisyyttä, rauhaa ja ystävällisyyttä – kaikki ominaisuuksia, joita kristityllä tulisi olla.
Keskustelussa seurueemme pappi kysyi, oliko mies kuullut vaihtoehtoisista kristillisyyden harjoittamisen tavoista: kelttiläisestä perinteestä ammentavasta hengellisyydestä tai muista tavoista elää yhteisöllisyyden, hengellisten harjoitusten, rukouksen, meditaation ja palvelutehtävien täyttämää elämää. Mies jäi miettimään:
– Jos olisin tuollaisesta kuullut aiemmin, minun ei ehkä olisi ollut pakko jättää kirkkoa.
Miehen kokemus siis oli, että kirkosta ei ollut avautunut hänelle oikeaa ovea. Mitä nämä toisenlaiset ovet voisivat olla?
”Oikean opetuksen ja opin ovi on käynyt ahkerasti meillä Suomessa”
Kuvitelkaamme huone, joka edustaa meille uskon tilaa ja paikkaa. Huoneen jokaisella seinällä on ovi. On mahdollista astua tuohon huoneeseen neljästä eri ovesta. Huone on kalustettu: siellä on sänky, tv, työpöytä, piano. Kun astut jostakin ovesta sisälle huoneeseen, se näyttää erilaiselta kuin jos olisit käyttänyt eri ovea. Silti se on sama tila.
Mitkä nämä ovet ovat? Yksi ovi voisi olla ortodoksia, oikean opetuksen ja opin ovi. Tämä ovi on käynyt ahkerasti meillä Suomessa. Opillisuus, opetus, oppikeskustelut, teologinen viisaus ja akateeminen lähestymistapa ovat olleet ominaista meille aivan seurakuntien raamattupiireistä lähtien. Se on aivan oikein ja hyväksyttävää, sillä tiedonhalu on lahja.
Viereisellä seinällä on toinen ovi. Siinä lukee ortopraksia, oikea käytäntö ja etiikka. Miten eletään kristittyinä, miten rukoillaan ja lähestytään Jumalaa? Miten kuuluu tehdä ja olla? Millaisia rituaaleja uskoon liittyy? Miten kristitty elää maailmassa, mitä hän tekee ja miten? Miten hän on suhteessa toisiin? Mitä on kohtuullinen elämäntapa? Miten kannan vastuuta luomakunnasta, rauhasta ja sovinnosta?
Kolmas ovi on ortocordia tai ortospiritus, oikea hengellisyys ja ”oikeasydämisyys”. Mitä ylipäänsä on hengellinen elämä, miltä se tuntuu, mitä sydämeni todistaa? Tansanialainen kristitty kysyy: kun kuuntelen julistajaa, yhtyykö henkeni hänen henkeensä? Onko minun henkeni samaa mieltä hänen henkensä kanssa? Itse puolestani kysyn: mitä on oikeasydäminen hengellisyys, miten se näkyy ja mitä se todistaa, ja ruokkiiko se itseni lisäksi yhteisöäni? Miten olen suhteessa toisiin? Mikä minussa saa kasvaa, mikä vähetä?
”Jumalan henki voi humista hiljaisuudessa”
Neljäs ovi on ortopatia, oikea tunne ja oikein voiminen. Olenko terve ruumiiltani, sielultani ja hengeltäni? Miten jaksan? Mihin minua koskee? Miksi minua koskee? Miten voisin voida paremmin, miten voisin tulla terveeksi? Miten voisin oppia elämään sen kanssa, että minuun koskee enkä olekaan ehyt? Minne suruni on kehossani asettunut, päänsäryksi vai rinnan puristukseksi? Voiko täällä uskon huoneessa kokea uskon todellisuutta näin kehollisesti ja konkreettisesti?
Tämä on ovi, jonka voisi avata kirkon etäisenä kokevalle ihmiselle. Sieltä avautuva näkymä pitää sisällään sellaisia sanoja kuin hyvinvointi, elämän tasapaino, terveys ja stressin hallinta, mietiskely, rukous ja meditaatio, hiljaisuus, jooga, sielunhoito, läsnäolo, uni ja ravinto, liikunta. Nämäkin ovat ”hengellisiä” asioita.
Kun ihminen on väsynyt sanoihin, kiistoihin, tietotulvaan, oikeassa olemisen pakkoon, toimittamiseen ja suorittamiseen, hän tarvitsee vetäytymistä pois, hiljaisuutta ja sen kuuntelemista. Jumalan henki voi humista hiljaisuudessa. Keskeinen näkökulma evankeliumiin on näet kokonaisvaltaisuus: ihminen on yksi, Jumalan luoma kokonaisuus, jossa henkinen, hengellinen, psyykkinen, kehollinen ja sosiaalinen ulottuvuus kietoutuvat toisiinsa tavalla, jota on mahdotonta purkaa osiin. Myös keho on Jumalan puheen paikka, koska hän on sen omin käsin muovannut ja itse puhaltanut meihin elämän henkäyksen. Annettakoon ihmisen olla tällainen, ilman että lähdemme väkivalloin ratkomaan sitä mysteeriä mikä hän on.
”Keskiössä on Kristus, mutta hän ei ole tietyn tulkinnan, kokemuksen tai näkemyksen vanki”
Palatkaamme mieheen, josta alussa kerroin. Miehen tarina muistuttaa Paavalin sanoista, kuinka kristittyjen tulee olla ”juutalaisille juutalainen, kreikkalaisille kreikkalainen”. Jotta Sana tulisi lihaksi, sen tulee puhua sitä kieltä, jota kuulijat ymmärtävät. Sen tulee elää sellaista elämää ja harjoittaa sellaista hengellisyyttä, joka vetää puoleensa ja antaa tilan ihmisille kysyä niitä kysymyksiä, joita heillä todella on.
Kristinuskon on saatava olla moninaista, moni-ilmeistä, erilaista, meille vierastakin. Kukin aika, kulttuuri, elinympäristö, sosiaalinen ja yhteiskunnallinen todellisuus ovat luoneet sellaista kristinuskon sovellusta ja tulkintaa, että se on kyennyt puhuttelemaan ihmisiä läpi kristinuskon historian – ja yhä puhuttelee. Ei ole olemassa yhtä ja muuttumatonta uskon ilmenemismuotoa, koska silloin se puhuttelisi ainoastaan niitä ihmisiä, jotka ovat kotonaan juuri tässä muodossa ja tavassa. Keskiössä on Kristus, mutta hän ei ole minkään tietyn tulkinnan, kokemuksen tai näkemyksen vanki.
Kun yksilö tai yhteisö etsii itselleen tunnusomaista lähestymistapaa uskoon, erilaisuus on välttämättömyys: mitä moninaisempaa on kristillinen elämä, sitä moninaisemmat ihmiset voivat löytää kotinsa kirkosta. Hiljaisuus, meditaatio, erilaiset kehollisen rukouksen perinteet, luonto, taide, yhteen kokoontuminen, jumalanpalvelus, liturgia, sakramentit, palvelu, vaikuttaminen, diakonia, opetus ja kasvatus, elämä yhteisössä, pyhiinvaellus, karismaattisuus, toisten taakkojen kantaminen, kuunteleminen – kaikki, mikä ihmisyyteen kuuluu, on reitti Jumalan rakkauden kokemiseen.
Miten mahtoi jatkua alussa kertomani miehen polku? Sitä en tiedä, enkä tule tietämäänkään. Jumala siunatkoon häntä.
Kati Kemppainen
TT, Suomen Lähetysseuran missiologian erityisasiantuntija
Vanhempi ja pieni lapsi ovat lähekkäin, katsovat toisiaan ja kommunikoivat myönteisessä tunnelmassa. Äkkiä vanhempi kääntää katseensa pois – on paikalla mutta kuitenkin poissa. Lapsi yrittää palauttaa yhteyden esimerkiksi itkemällä ja kiljumalla. Kestää tovin ennen kuin hän rauhoittuu, kun vanhempi lopulta palauttaa yhteyden.
Kirkkotie 