Seurakunnat kutsuvat kaikki mukaan toimintaansa – ryhmiin voi osallistua yli seurakuntarajojen ja mukaan pääsee, vaikka ei kuuluisi kirkkoon.
Viime aikoina olemme saaneet kuulla useita ikäviä ja kauhistuttavia uutisia maailmalta. Kotimaassakin jatkuu edelleen koronaepidemia, joka aiheuttaa hankaluuksia ja tuo epävarmuutta monen elämään. Meillä syksy on kuitenkin toivoa täynnä, sillä kuljemme hyvin todennäköisesti kohti normaalimpaa elämää.
Toivon tähden julkaisemme tämän lehden välissä syysliitteen, jossa kerrotaan seurakuntien ja järjestöjen säännöllisesti kokoontuvista pienryhmistä. Seurakunnat kutsuvat kaikki mukaan toimintaansa – ryhmiin voi osallistua yli seurakuntarajojen ja mukaan pääsee, vaikka ei kuuluisi kirkkoon. Valtaosa ryhmistä on täysin maksuttomia, vain muutamissa peritään esimerkiksi pieni materiaali- tai ruokamaksu. Haluamme tarjota mahdollisimman monelle tilaisuuden osallistua, löytää kiinnostavaa tekemistä ja hyvää seuraa.
Syysliitteestä löytyy mm. perheille, taaperoille, koululaisille, opiskelijoille, aikuisille, ikäihmisille ja erityisryhmille suunnattua toimintaa. Sisältökin yllättää monipuolisuudellaan: tarjolla on monenlaista soitto- ja lauluryhmää, käsityökerhoja, kahvittelua, kansainvälistä toimintaa, lastenkerhoja, leirejä ja retkiä, keskustelua, yhteistä rukousta ja raamattupiirejä, tuolijumppaa sekä ulkoilua. Tärkeää on löytää juuri itselle sopiva ryhmä, jossa on hyvä olla ja harrastaa.
Ryhmät ovat pieniä ja niissä huomioidaan voimassa olevat koronasuositukset. Toinen toisistamme huolta pitäen toivomme voivamme aloittaa ryhmien toiminnan syyskuussa suunnitelmien mukaan. Muutoksia aikatauluihin saattaa edelleen tulla, joten ajantasainen tieto kannattaa tarkistaa aina ryhmän vetäjältä tai verkkosivuiltamme. Toivotan kaikille hyvää mieltä ja mielekästä tekemistä syksyyn!
Kirsi Taskinen
viestintäpäällikkö
Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymä
Arkisissa puuhissa minulla on vakiokavereita, jotka syystä tai toisesta tulevat mieleeni aina askaretta tehdessäni.
Keravan kirkkoherranviraston komeasta anopinkielestä katkesi viisi vuotta sitten lehti. Palastelin sen tikkuaskin mittaisiksi pistokkaiksi, jotka työnsin puolittain multaan. Reilun vuoden kuluttua lehtipistokkaiden juurista nousi pienet alut, jotka ovat nyt puolimetrisiä. Kasvu on ollut hidasta, mutta varmaa. Jokaisella kastelukerralla palaan mielessäni kasvin alkukotiin kirkkoherranvirastoon ja muistelen aikaani Keravalla.
Arkisissa puuhissa minulla on vakiokavereita, jotka syystä tai toisesta tulevat mieleeni aina askaretta tehdessäni. Vuodetta sijatessani ajattelen Leppävaaran pastoria, joka kirjoitti kolme vuotta sitten Kotimaa-lehden kolumnissa: ”Petaaminen on minulle rukousta, minuutin meditaatio. Se on hetki, jossa tuon Jumalalle koko elämäni ja jätän alkavan päivän itseäni isompiin käsiin.” Hieno ajatus, johon on hyvä liittyä.
Samainen pappi antoi viidennesvuosisata sitten minulle napakan ojennuksen, kun olin tytötellyt kurssitovereitani. Viisi vuotta sitten tapasimme saarnakurssilla. Muistelin menneitä. Hän naurahti ja totesi liukuneensa isoäitikastiin, jossa tytöttely tai mummottelu eivät laukaise kommentointikynnystä.
Suihkun jälkeen kuivaan seinät ja lattian lastalla kalkin keräytymisen eliminoimiseksi. Tässä puuhassa on ajatuksissani Keravan pastori. Olimme kehitysvammaisten rippileirillä kaksikymmentä vuotta sitten. Huoneemme olivat vierekkäin, ja hän kertoi lastankäytön pontevan äänen kuuluvan hänen huoneeseensa. Näin yhdistyi päässäni ihminen ja tekeminen.
Keittiössäkään en ole yksin. Kun poistan tomaatista vihreän kannan, on mielessäni vaimoni entinen esimies Haagasta. Leivän paahtaminen vie minut Helsingin yliopiston dosentin keittiöön. Sosekeittoa teen Heponiemen hiljaisuuden keskuksen keittäjän kanssa. Ruisleipätaikinan notkeutta arvioi kanssani Nurmijärven johtava diakoni. Vehnätaikinan teossa on mukanani hotelli Hesperian keittiöpäällikkö.
Huhtikuussa olin Kuortaneen urheiluopistolla Kirkkohallituksen järjestämässä kuntoutuksessa. Tiukan sportin ja ravintoneuvonnan välissä jäi aikaa vapaaseen keskusteluun. Kerroin näistä arkikavereistani ja huomasin, että en ole kokemukseni kanssa yksin. Jostain syystä ihmisiä nousee toistuvasti ajatuksiin. Jollakin tavoin he ovat olleet merkittäviä vuosien saatossa. Päivittäin omistan kohdatessamme arkikavereilleni lämpimän ajatuksen ja pienen rukouksen.
Antaminen ja lähimmäisenrakkaus tuntuvat liittyvän sekä yksilön omiin valintoihin, että ympäröivään yhteiskuntaan. Tuntuu hyvältä antaa, vaikka pienikin summa, maailman köyhimpien auttamiseen.
Tutun virren 954 sanat kuvaavat, kuinka kristinuskossa jakaminen ja lähimmäisyys ovat tärkeitä asioita. Monet Jeesuksen vertaukset tai opetukset liittyvät lähimmäisyyteen. Paavali kirjoittaa kuinka rakkaus toteuttaa koko lain (Room. 13:10), ja aiheeseen liittyy myös tuttu Rakkauden kaksoiskäsky: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”.
Antaminen liittyy välittämiseen. Perheenjäsenille, ystäville, sukulaisille ja tärkeille asioille annetaan aikaa. Saatamme lahjoittaa rahaa joihinkin tärkeinä pitämiimme asioihin. Raamatussa kertomus lesken rovosta (Mark. 12:41–44) on kiistelty esimerkki rahan antamisesta. Siinä köyhä leski antaa viimeisen omaisuutensa yhteiseksi lahjaksi. Kohtaa on tulkittu ainakin kahdella tavalla. Leski voi olla malli pyyteettömästä lahjoittajasta, josta meidän kaikkien tulisi ottaa oppia. Toisaalta hän voi olla riistävän järjestelmän uhri, joka joutuu antamaan kaikkensa, vaikka tarvitsisi itsekin apua.
Antaminen ja lähimmäisenrakkaus tuntuvat liittyvän sekä yksilön omiin valintoihin, että ympäröivään yhteiskuntaan. Tuntuu hyvältä antaa, vaikka pienikin summa, maailman köyhimpien auttamiseen. Mutta emmekö anna keskimäärin joka kuukausi melkoisesti hyvän tekemiseen: sairaiden hoitamiseen, pienituloisten toimeentulon tukemiseen, maailman huono-osaisten auttamiseen ja niin edelleen? Voisiko verojen maksamisesta ja yhteiskunnan tekemästä auttamisesta puhua rakenteellisena auttamisena?
Mutta entä kun on iloinen verojenmaksaja, niin tarvitseeko silloin huolehtia henkilökohtaisesta lahjoittamisesta? Tai riittäisikö henkilökohtainen auttaminen, jolloin voitaisiin jättää verot vähemmälle? Molempia tarvitaan. Usein pelkkä henkilökohtainen auttaminen jättää liikaa sattuman ja ihmisen hyväntahtoisuuden varaan, eikä riitä. Tätä on historian saatossa kokeiltu paljon. Toisaalta hyvinvointivaltiokaan ei pysty auttamaan kaikkia niin hyvin kuin pitäisi.
Voimme seurata Jeesuksen esimerkkiä. Hän auttaa meitä sekä henkilökohtaisesti että rakenteellisesti. Jeesus kohtaa meidät yksilöinä, juuri sinuna ja minuna. Hän tarjoaa apua siihen tilanteeseen missä olemme. Samaan aikaan hän on kuolemallaan ja ylösnousemisellaan mahdollistanut meille kaikille ikuisen elämän Jumalan luona.
Antti Kyytsönen
kappalainen
Pielisensuun seurakunta
Vt. kirkkoherra Markku Koistisen mukaan tilojen monikäyttöisyydestä on tullut joka päivä uusia oivalluksia ja talo tuntuu aina vain paremmalta.
Vt. kirkkoherra Markku Koistinen Enon seurakuntatalon avajaisissa. Kuva: Kirsi Taskinen.
Viime viikonloppuna vietettiin avajaisia ja avoimien ovien päiviä Enon uudella seurakuntatalolla kirkon vieressä. Kahden päivän aikana taloon tutustui lähes 300 kävijää, jotka ihastelivat uusia valoisia tiloja. Heillä oli myös mahdollisuus esittää toiveita talon käytöstä.
Enon seurakunnan työntekijät ovat kotiutuneet uusiin tiloihin hyvin. Vt. kirkkoherra Markku Koistisen mukaan tilojen monikäyttöisyydestä on tullut joka päivä uusia oivalluksia ja talo tuntuu aina vain paremmalta.
Juhlallisuudet jatkuvat Enossa 19.9., kun piispa Jari Jolkkonen saapuu vihkimään seurakuntatalon käyttöön Enon kirkossa järjestettävän messun jälkeen.
Kesän puheenaiheita helteiden ja olympialaisten lisäksi olivat koronarikkurit.
Kesän puheenaiheita helteiden ja olympialaisten lisäksi olivat koronarikkurit. Yhteiskunnan päättäjät ovat viime aikoina olleet vaikean tehtävän edessä yrittäessään hallita kansalaisia tässä yksilönvapautta painottavassa nykymaailmassa. Yhteisöllisyys ja yhteisvastuu ovat kauniita sanoja, mutta useimmiten me ihmiset ajattelemme ensisijaisesti vain omaa tai omaistemme parasta. Terve itsekkyys onkin selviytymisen ja jaksamisen edellytys, mutta milloin oman edun tavoittelu menee niin pitkälle, että se alkaa ärsyttää muita ihmisiä?
Kun toiset tunnollisesti noudattavat jokaista mahdollista sääntöä ja toiset puolestaan viis veisaavat, ei ristiriidoilta voida välttyä. Onko edes mahdollista löytää kompromissia kahden vastakkaisen näkemyksen välille vai jääkö jompikumpi elämänasenne pakostakin häviölle? Mitä jos yhteiskunta muuttuu kovin tiukkojen sääntöjen säätelemäksi ja rikkureiden kyttäämisestä tulee uusi normaali? Tai entä jos kukaan ei enää välitä tekojensa seurauksista, velvollisuudet hautautuvat oikeuksien alle ja empatiakyvyttömyydestä tulee uusi kansantauti? Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta kovin houkuttelevalta.
Yhdessä elämisen monimutkaisimpia kysymyksiä on erilaisten mielipiteiden yhteensovittaminen. On turha edes haaveilla siitä, että kaikki muut olisivat aina kanssani samaa mieltä. Jos siis haluaa säilyttää edes jonkinlaisen mielenrauhan, pitäisi oppia luovimaan monenlaisten arvojen ja toimintatapojen viidakossa. Raamattu on hieno kirja siinäkin mielessä, että sieltä löytyy valtava määrä osuvia ohjeita ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Mm. apostoli Paavali kirjoittaa meille näin: ”Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta” (Kol.3:13).
Sopuisa yhteiselo vaatii kykyä ymmärtää toisten ja omia puutteita, mutta edellyttää se myös oikeudenmukaisuutta. Jossain kulkee se raja, jonka yli kulkeminen aiheuttaa kohtuutonta haittaa kanssakulkijoille ja silloin ovat ymmärrys ja anteeksianto koetuksella. Yksi oleellinen ero on siinä, onko yhteisten pelisääntöjen rikkominen tahatonta vai tahallista. Kuka tahansa saattaa joutua tilanteeseen, jossa ei osaa oikein arvioida tekojensa seurauksia, mutta miten parantaa niitä haavoja, jotka ajavat ihmisiä tarkoituksella vahingoittamaan toisia ja rikkomaan sopua?
Sari Korhonen
diakonissa
Enon seurakunta
Takarivejä on Joensuun seurakuntayhtymän yhteiskuntatyön tiimin palsta. Takarivejä julkaistaan neljä kertaa vuodessa.
Joensuun seurakuntayhtymälle myönnettiin kolmatta kertaa ympäristödiplomi. Myös Kontiolahden seurakunta hakee ympäristödiplomia.
Joensuun seurakuntayhtymälle myönnettiin kolmatta kertaa ympäristödiplomi.
Joensuun seurakuntayhtymän hautaustoimen päällikkö Virpi Kiviniemi ihastelee hautausmaan kuusten käpysatoa. Suuret puut ovat hautausmaaluonnon monimuotoisuuden kannalta olennaisen tärkeitä. Kuvaaja: Topi Linjama
Missä kirkko ja ympäristötyö kohtaavat? Kaikessa, jos asiaa tarkastellaan ympäristödiplomin näkökulmasta. Kirkon ympäristödiplomin saaminen edellyttää, että ympäristönäkökulma otetaan huomioon esimerkiksi rakentamisessa, maankäytössä, sijoittamisessa, hankinnoissa ja kasvatustyössä.
Viime talven aikana seurakuntayhtymässä kerättiin yhteen tietoa ympäristötyöstä. Alkuvuodesta suoritettiin auditointi ja toukokuussa 2021 Kirkkohallitus myönsi Joensuun seurakuntayhtymälle ympäristödiplomin. Nyt kolmatta kertaa myönnetty diplomi on voimassa vuodet 2021–2025.
Piispa Jari Jolkkonen onnitteli yhtymää Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulin juhlaistunnossa 10.6.2021.
– Joka tuntee tätä järjestelmää, tietää, ettei ympäristödiplomi ole muodollisuus tai läpihuutojuttu, Jolkkonen sanoi.
Perustana rakkaus
Ympäristödiplomin teologisena perustana on Jumalan rakkaus luomaansa ihmistä ja luomakuntaa kohtaan. Tämä rakkaus velvoittaa meistä jokaista toimimaan elämän varjelemiseksi.
Joensuun seurakuntayhtymässä ympäristötyöryhmä ohjaa ympäristödiplomin toteutumista ja pitää ympäristöasioita esillä työyhteisössä. Työryhmän jäsenet ovat samalla oman seurakuntansa tai työalansa ympäristövastaavia.
Ympäristötyötä seurataan erilaisin mittarein. Luupin alla ovat esimerkiksi jätteen syntyminen sekä veden ja sähkön kulutus.
Syvempiä vaikutuksia on kuitenkin vaikeampi mitata. Vai kuinka mitattaisiin vaikkapa sitä, kuinka paljon kirkon ympäristötyö on muokannut ihmisten luontosuhdetta lempeämpään suuntaan?
Hävikkiruokaa ja villiyrttejä
Seurakuntien diakoniatyössä hyödynnetään kauppojen hävikkiruokaa. Kiihtelysvaarassa on menty askel pidemmälle ja järjestetty seurakuntalaisille hävikkiruoasta lämmin ateria kerran viikossa. Yhteisen ruokapöydän ääreen kutsuminen ja kokoontuminen on kristillistä perinnettä kauneimmillaan.
Seurakuntien toiminnassa ruokahävikkiä pyritään minimoimaan. Vaivion leirikeskuksessa ruokahävikkiä vähennetään esimerkiksi huolellisella ruokalistasuunnittelulla ja tiedottamisella. Suunnittelussa huomioidaan erilaisten asiakasryhmien tarpeet ja toiveet, ateriat valmistetaan hyvistä raaka-aineista ja asiakkaita ohjataan ottamaan ruokaa sen verran, minkä jaksaa varmasti syödä.
Ympäristön kannalta on järkevää suosia lähiruokaa. Pyhäselän seurakunnan emäntä Kirsi Schmidt mainitsee villiyrtit yhtenä lähiruoan raaka-aineena. Hän on tänä keväänä lisännyt kuivattua nokkosta esimerkiksi sämpylätaikinaan ja kastikkeeseen pinaatin sijasta.
Perennoja ja luontoretkiä
Hautausmailla ympäristötyö näkyy hautaustoimen päällikkö Virpi Kiviniemen mukaan monin tavoin. Hän toimii myös Joensuun seurakuntayhtymän ympäristötyöryhmän puheenjohtajana.
Hautausmailla käytetään akkukäyttöisiä pienkoneita ja suositaan yleisistutuksissa perennoja. Perinteisen kukkahoidon vaihtoehdoksi on tarjolla kukaton ruohohoito tai perennahoito. Nurmikoita ei kastella ja kukkapenkkejä on madallettu siten, että vesi jää paremmin kukkien käyttöön.
– Kirkon kasvatustyössä pyritään vahvistamaan läheistä ja myönteistä luontosuhdetta. Eväiden jätteet lajitellaan, retkeillään lähiluonnossa ja opitaan samalla jokamiehenoikeuksia ja huomataan pieniä juttuja ympärillä, sanoo varhaiskasvatuksen ohjaaja Riitta Mälkönen Pielisensuun seurakunnasta. Lasten kanssa keskustellaan siitä, kuinka eläimiä voi auttaa selviytymään.
Arvo- ja asennevaikuttaminen on kirkon kasvatustyössä tärkeää: sitä, mitä rakastaa, ei halua vahingoittaa.
Ympäristötyötä kyllä tehdään seurakunnissa, mutta sitä ei välttämättä osata sanoittaa, huomauttaa Kiviniemi. Vaikkapa kirkkokierros polkupyörillä tai lasten kanssa tehty eväsretki lähimetsään on ympäristötyötä, vaikka sitä ei ehkä tule ajatelleeksi.
Mikä ympäristödiplomi?
Kirkkohallituksen myöntämä ympäristödiplomi on todistus seurakunnalle tai seurakuntayhtymälle, joka on sitoutunut kehittämään toimintaansa ympäristön kannalta jatkuvasti paremmaksi.
Diplomi on työkalu, jonka avulla seurakunnat voivat seurata ja kehittää ympäristötyötään.
Ympäristödiplomi myönnetään viideksi vuodeksi kerrallaan.
Kontiolahden seurakunta hakee ympäristödiplomia
Kontiolahden seurakunta on hakemassa tänä vuonna kirkon ympäristödiplomia ensimmäistä kertaa. Diplomia haetaan vuosille 2022–2026.
Ympäristödiplomin valmistelussa on saatu apua Karelia-ammattikorkeakoulun ympäristöalan opiskelijoilta. He tekivät osana opintojaan syksyllä 2020 ympäristökatselmuksen, jossa selvitettiin, millaista ympäristötyötä seurakunnassa tehdään. Katselmuksen pohjalta seurakunta hahmottelee, millaisiin tavoitteisiin diplomikaudella pyritään.
Kirkkoherra Jukka Reinikaisen mukaan diplomi haastaa seurakunnan pohtimaan ympäristötyötä monelta kantilta.
Ympäristönäkökohtia pohditaan esimerkiksi korjaus- ja uudisrakentamisessa. Lämmitysjärjestelmiä uusittaessa tullaan suosimaan maalämpöä ja aurinkoenergiaa. Kirkkoon on mahdollista asentaa myös ilmalämpöpumppuja. Öljylämmitteisiä kiinteistöjä Kontiolahden seurakunnalla ei enää ole.
Viime vuonna Kontiolahdella vihittiin käyttöön seurakuntakeskus. Rakennuksen katolle rakennetaan aurinkopaneeleita sen verran, että niillä katetaan noin 15 % talon sähkötarpeesta.
– Paneeleihin on saatu Business Finlandilta hankerahoitusta, minkä ansiosta paneelit voivat maksaa itsensä takaisin kymmenessä vuodessa, sanoo Reinikainen.
Tämäntapaisten ratkaisujen avulla seurakunta etenee kohti hiilineutraaliutta, johon Suomen evankelisluterilainen kirkko pyrkii vuoteen 2030 mennessä.
Reinikainen on huomannut, että suhtautuminen ympäristöasioihin on muuttunut viimeisten viiden vuoden aikana. Nykyisin ympäristönäkökulma nivoutuu luontevasti esimerkiksi papiston työhön. Vuosikalenteriin kuuluvat esimerkiksi kylvösiunaus ja sadosta kiittäminen, luomakunnan sunnuntai ja rantakirkko leirikeskus Hirvirannassa.
– Voimme olla ylpeitä, jos saamme diplomin. Se ei ole mikään lelu vaan oikea työkalu, Reinikainen toteaa.
Enon seurakuntatalon rakennustyöt ovat viimeistelyvaiheessa. Tilojen odotetaan tuovan uusia tuulia ja yhteisöllisyyttä seurakuntaan ja koko kylälle.
Enon seurakuntatalon rakennustyöt ovat viimeistelyvaiheessa. Tilojen odotetaan tuovan uusia tuulia ja yhteisöllisyyttä seurakuntaan ja koko kylälle.
Vt. kirkkoherra Markku Koistisen mieleen uusista tiloista ovat tutustumiskäynneillä jääneet etenkin valoisa sali ja ikkunanäkymä salista kirkkoon. Seurakuntayhtymän taidetyöryhmä vaikuttaa tilojen tuleviin taidehankintoihin. Kuvassa myös seurakuntaneuvoston varapuheenjohtaja Maiju Ahlholm. Kuva: Virpi Hyvärinen
Enon uusi seurakuntatalo on valmistumassa kesäkuun loppuun mennessä. Seurakunnan työntekijät ja toiminnot muuttavat kirkon vieressä sijaitseviin uusiin tiloihin kesän aikana. Avoimien ovien päiviä vietetään 21.–22.8.2021 ja piispa Jari Jolkkonen vihkii tilat käyttöön 19.9.2021.
Puhtaat ja monikäyttöiset tilat käyttöön toiveikkain mielin
Seurakunnan työntekijät odottavat uusiin tiloihin pääsyä iloisin ja toiveikkain mielin.
– Tulevat tilat ovat terveet, mutta vähän pienemmät kuin aikaisemmin. Muutoksia on myös seurakuntamme työntekijöissä, sillä tulemme jatkossa toimimaan kahdella papilla entisen kolmen sijaan. Uutta toimintaa käynnistellään tunnustellen, kertoo Enon seurakunnan vt. kirkkoherra Markku Koistinen.
Puurakenteisen seurakuntatalon kerrosala on 648 neliötä. Talosta löytyvät niin kerho- ja neuvottelutilat kuin tilat lasten ja nuorten toimintaan, väliseinällä kahteen osaan jaettavissa oleva seurakuntasali, toimistotilat työntekijöille sekä uusi, nykyaikainen keittiö.
– Piha-alue liittyy kirkkopihaan ja samalla kirkon ja seurakuntatalon pysäköintipaikat yhdistyvät yhdeksi kokonaisuudeksi. Piha-alueelle tulee aidattu leikkipaikka, kertoo hankkeen suunnittelua ohjannut seurakuntayhtymän kiinteistöpäällikkö Jussi Nevalainen.
Suunnittelussa kuultu seurakunnan toiveita ja mietitty ympäristövaikutuksia
Työntekijöiden kanssa on pidetty hankkeen aikana suunnittelupalavereita, joissa on voinut tuoda esille toiveitaan. Toiveita kalustuksesta on kysytty myös seurakuntalaisilta. Lasten ja nuorten toiveista ovat toteutumassa ainakin kerhotilan kiipeilyseinä, biljardi- ja pingispöytä sekä iso, mukava sohva.
Taloa suunniteltaessa kiinnitettiin huomiota myös ympäristövaikutuksiin. Talon katolle on asennettu aurinkopaneeleita, joiden teho on noin 22 kW. Tällä saadaan aikaan merkittäviä säästöjä rakennuksen energiakustannuksissa.
– Järjestelmän myötä kiinteistön laskennallinen hiilidioksidipäästöjen vähennys on 3036 kg hiilidioksidia vuodessa. Tiloihin tulee nykyaikaiset, laadukkaat led-valaisimet, jotka ovat energiatehokkaita. Valaisimet ovat käytännössä huoltovapaita ja niiden elinajanodote on pitkä, kertoo Nevalainen.
Seurakunta on tärkeä paikallisidentiteetin rakentaja
Jos työntekijät iloitsevat uusista tiloista, tärkeät ja odotetut ne ovat ennen kaikkea seurakuntalaisille. Enon seurakuntaneuvoston varapuheenjohtaja Maiju Ahlholmin mukaan uusi seurakuntatalo on enolaisille erityisen tärkeä jo paikallisidentiteetin kannalta.
– Seurakunta on entisen Enon kunnan asukkaille tärkeä yhdistävä tekijä. Kun meillä ei ole enää kuntaa, seurakunta on se, mikä meillä vielä on. Se on sellainen, mihin me kuulutaan.
Ahlholm iloitsee myös siitä, että uudet tilat mahdollistavat aivan uuden, virkistävän aloituksen yhteiselle seurakunnalliselle toiminnalle.
– On tärkeää kuulla seurakuntalaisten toiveita. Meillä on nyt hyvät mahdollisuudet tarjota monenlaista toimintaa kaikenikäisille. Myös yhteistyö eri toimijoiden välillä on Enossa mieluisaa ja luontevaa.
Uusi rakennus vastaa nykyisiä tarpeita, vanhan korjaus olisi tullut lähes yhtä kalliiksi
Enoon päädyttiin rakentamaan uusi seurakuntatalo, kun vanhan seurakuntatalon sisäilmaongelmien korjaamisen arvioitiin tulevan lähes yhtä kalliiksi kuin uuden, nykyaikaisen ja nykyisiin tarpeisiin paremmin soveltuvan seurakuntatalon rakentamisen.
Joensuun seurakuntayhtymän yhteinen kirkkoneuvosto hyväksyi seurakuntatalon hankesuunnitelman 4.12.2018 sekä rakennussuunnitelmat ja kustannusarvion 22.10.2019. Rakentaminen aloitettiin kesäkuussa 2020. Rakennuksen pääsuunnittelijana on toiminut arkkitehti Ilkka Kärnä Arcadia Oy:stä.
Virpi Hyvärinen
Avoimien ovien päivät
Enon seurakuntatalolla
La 21.8. klo 12–15 vapaamuotoista tutustumista taloon, musiikkia, ohjelmaa lapsille, kahvit, makkaraa. Klo 18–22 nuorten ilta.
Su 22.8. klo 10 messu kirkossa, minkä jälkeen kirkkokahvit, ohjelmaa ja tiloihin tutustumista seurakuntatalolla.
Ihmiselle ei ole hyväksi jäädä pelkästään haaveilemaan, sanoo joensuulainen fysiatri Eero Oura, joka päätti eläkkeelle jäädessään lähteä 40 päivän hiihtovaellukselle Etelänavalle.
Ihmiselle ei ole hyväksi jäädä pelkästään haaveilemaan, sanoo joensuulainen fysiatri Eero Oura, joka päätti eläkkeelle jäädessään lähteä 40 päivän hiihtovaellukselle Etelänavalle.
Eero Ouran taipumus kurkottaa korkealle ei ole rajoittunut vain ruumiinkulttuurin saralle. – Opiskelin käyrätorvensoittoa Sibelius-Akatemiassa sen verran, että ammatti oli lähellä – vain auton hajoaminen myöhästytti minut vuonna 1969 Helsingin kaupunginorkesterin koesoitosta. Sain sittemmin soittaa yli 20 vuotta harvakseltaan Joensuun kaupunginorkesterin avustajana, kertoo Oura. Kuva: Virpi Hyvärinen
Viisikymppisenäkin ehtii hyvin aloittaa.
Tämä on joensuulaisen fysiatrian erikoislääkäri emeritus Eero Ouran viesti, jonka hän lausuu kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Työssään tuki- ja liikuntaelimistön sairauksiin erikoistuneena lääkärinä Oura tapasi usein ihmisiä, joiden mielestä 50 ikävuoden jälkeen alkoi alamäki ja sairastelu niin, että ”nyt en enää pysty mihinkään”.
– Se ei ole mikään ikä henkiselle luovuttamiselle. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa, ja jokainen menee omia muurejaan ja vastuksiaan päin.
Haastavilla vaelluksilla psyyke joutuu kehoakin kovemmille
Oura itse aloitti aktiivisen liikkumisen nimenomaan 50-vuotiaana. Sen jälkeen hän on kuunnellut haaveitaan ja tehnyt kehoa ja mieltä koettelevia vaelluksia eri mantereilla hämmästyttävässä mittakaavassa niin purjehtien, kävellen, pyöräillen, meloen kuin hiihtäenkin.
Jo pelkkiä vaelluksia on parissakymmenessä vuodessa kertynyt 110 viikon verran ja ahkiohiihtoja 82 viikkoa. Kolutuiksi ovat tulleet Käsivarren Lappi ja Himalaja, Tadžikistan, Tiibet, Santiago de Compostela sekä Xinjiang, jos muutamia esimerkkejä nimeää.
Arktisia seikkailuja Oura on harrastanut Grönlannissa ja Huippuvuorilla ja eläkkeelle jäätyään Etelänavalla.
– Etelänavalla hiihdimme opas-Hannahin kanssa 40 päivää. Tällaisessa tosi isossa haasteessa kaksi kolmasosaa raskaudesta tulee psyykkiseltä puolelta, vaikka fyysinenkin suoritus on raskas.
– Paljon vaikuttaa se, miten edessä olevaan matkaan suhtautuu. Se on kamalaa, kun kartta on valtava ja sitä hiihtää sentin tai kaksi päivässä. Ja sitten se autius ja yksinäisyys: horisontti on kaukana. Mutta meillä meni Hannahin kanssa loistavasti: sama vauhti, sama kestävyys, yhteinen huumori.
Luonto on suuri temppeli, jota voi aistia vain liikkumalla hitaasti
Mikä saa ihmisen syttymään vaeltamiseen niin, että heti kotiin palattua, henkiriepu hädin tuskin tallella, alkaa suunnitella jo uutta matkaa, usein entistäkin jännempää?
– Jotkut asiat eivät ole rationaalisesti selitettävissä. Miksi pidät juuri tietynlaisesta musiikista tai taiteesta? Miksi aikanaan rakastuit tiettyyn ihmiseen, jonka kanssa olet nyt ollut naimisissa 50 vuotta?
– Ne vain ovat asioita, jotka on tehtävä. Unelmia, joiden toteuttamatta jättäminen harmittaa sitten joskus keinutuolissa, kun pitäisi olla menneestä elämästä muisteltavaa. Vuorikiipeilijöiden standardivastaus ”koska se on siellä” on yksinkertaistus sekin.
Aivan keskeinen elementti Ouralle vaeltamisessa on luonto, joka on suuri; Ouralle omanlainen temppeli.
– Luonnon voi aistia kunnolla vain liikkumalla hitaasti. Vain rinkkaa kantaen, hiihtäen, meloen tai pyöräillen ehtii nähdä ja kokea, kuulla, haistaa, tuntea ja mieltää – ei ymmärtää. Jotenkin kummasti hengästyminen ja hikoilu vain lisäävät aistimusten syvyyttä.
– Luontoa voi lähestyä rationaalisesti, tunnistaa lajeja, metsätyyppejä, vuoriston poimuttuneisuutta tai ennustaa säätä. Tai siihen voi suhtautua esteettisesti, mutta ihan sen itsensä vuoksi.
Suurimmat elämykset Oura on saanut jäätiköiltä, korkeilta vuorilta, autiomaasta ja avomereltä.
– Toisaalta konttailen ihan mielelläni sammalten parissa. Pitää osata zoomata. Kyllähän vaikka Ilomantsin metsistä löytää monenlaista. Välillä kannattaa katsoa omiin varpaisiinsa.
Pitkä, rutiineja toistava vaellus alkaa muistuttaa luostaripalvelusta
Ouran mukaan pitkällä matkalla senhetkisen olemisen tarkoitus kirkastuu.
– Tiettyä tavoitetta kohti ponnistellessa ehkä jo toisella viikolla elämä pelkistyy rutiineiksi, jotka toistuvat päivästä ja viikosta toiseen samankaltaisina: herätys, tankkaus, valmistautuminen, kulku 8 tuntia, leiriytyminen, tankkaus, huolto, uni. Seuraavana päivänä asiat toistuvat samanlaisina, kunnes joskus olet perillä. Kuvittelen tämän olevan hyvin lähellä luostaripalvelua.
Perille tullessa olo on kaksijakoinen: toisaalta on ihana päästä vihdoin perille, toisaalta harmittaa, kun tämä yksinkertainen elämä nyt loppuu.
– Yleinen ja viisas sanonta on: Mitä suuremmat vaikeudet matkalla, sen suurempi on palkkio perillä.
Matkoilla on tullut vastaan niin nälkäinen jääkarhu kuin tappava Pideraq-myrsky
Vaikeuksitta ei Oura reissuiltaan ole selvinnyt. Monenlaisten vaaranpaikkojen kohtaaminen on tuonut retkeilijään nöyryyttä.
– Rajojen testaaminen ei ole tervettä. Äärioloissa se on vaarallista. Toki tieto aika leveistä rajoista on miellyttävä. Suunnittelulla ja osaamisella selviää turvallisemmin.
Yksi tiukimmista paikoista Ouran reissuilla sattui Huippuvuorilla, kun nelihenkinen suomalaisretkikunta törmäsi nälkäiseen jääkarhuun ja keinojen loputtua joutui ampumaan eläimen. Asiasta seurasi tarkka viranomaistutkinta.
Toinen vakava paikka oli se, kun Itä-Grönlannissa päälle hyökkäsi Pideraq-myrsky, jonka sanotaan tappavan grönlantilaisiakin. Myös omat ja kavereiden vaivat ovat moneen kertaan vaikeuttaneet matkan tekoa.
– Joskus jäätiköllä paleltui ja infektoitui varvas. Tadžikistanin vuoristossa kumppani jouduttiin evakuoimaan verensiirtoon, ja Xinjiangissa matkakumppanilta murtui nilkka, kun lähimpään röntgeniin oli kolmen päivän kameliratsastuksen matka.
Kun jotakin tekee, se tekee mieli osata kunnolla
Ehjänä Oura on kuitenkin reissuiltaan aina kotiin palannut. Välillä on ollut tuuria, mutta isona tekijänä tässä lienee myös se, että Ouralle on ominaista tehdä asiat hyvin, olipa kyseessä kävely Meksikosta Kanadaan tai melonta länsirannikkoa pitkin Kilpisjärveltä Virolahdelle.
– Sellainen antaa tunteen kokonaisuuden haltuun ottamisesta. Joka harrastuksen tietyssä vaiheessa olen hankkinut kouluttajan pätevyyden – olen eräopas, purjehduskouluttaja ja melontaopas. Silloin tietää osaavansa, kun pystyy levittämään tietoansa toisille.
Kun on paljon kokenut, kokemusta jakaa mielellään toisille niin kaukana maailmalla kuin kotikaupungin kulmilla Joensuun Ladun pyörä- ja hiihtoretkiä vetäen.
– Pitkät retket teen usein yksin, kuten neljän kuukauden kävelyn USA:n länsirannikolla, mutta porukassa on vähintään yhtä mukavaa. Puhumattakaan toisten viemisestä lähiretkelle oppaan roolissa, turvallisesti ja osaamista jakaen. Jos joku näyttää näillä retkillä jäävän lajiin koukkuun, olen vetäjänä ylen tyytyväinen.
Nyt 72-vuotiaana Oura on yhä täynnä matkasuunnitelmia. Harmina ja hidasteena on korona, joka on perunut jo monta mieluista matkaa, kuten toissa talvelle suunnitellun pyöräilyn Afrikan halki Kairosta Kapkaupunkiin. Etenkin kulttuurireissut ovat olleet viime vuosina pinnalla.
– Yksi suurimmista haaveistani on päästä pyöräilemään Silkkitie Pekingistä Istanbuliin. Se on paperilla 145 päivän matka, 12 440 kilometriä.
Vaikka oma kunto on Ouralla yhä hyvä, ihmisen osa on kuitenkin aina se, että jossakin vaiheessa ruumiilliset rajat tulevat vastaan. Siksi Oura kannustaakin ihmisiä tarttumaan toimeen nyt pelkän haaveilun sijaan.
– Ihmiselle ei ole hyväksi jäädä haaveilemaan. Jos sinulla on haaveita, toteuta ne. Muuten kadut valkohapsena keinutuolissa.
Joensuun seurakuntayhtymä palkkasi tänäkin vuonna kymmeniä nuoria kesätöihin.
Joensuun seurakuntayhtymä palkkasi tänäkin vuonna kymmeniä nuoria kesätöihin.
Maria Kokkinen (vas.), Katariina Kinnunen ja Susa Koljonen pääsivät kesätöihin Joensuun hautausmaalle. Tehtävinä on ollut muun muassa kukkien kastelua, haravointia ja ruohonleikkuuta. – Olen helpottunut, että sain kesätöitä. Tänä vuonna moni nuori ei ole koronan vuoksi niitä saanut. Kesästäni olisi tullut taloudellisesti tiukka, jos en olisi päässyt töihin, toteaa rakennustekniikkaa Karelia-ammattikorkeakoulussa opiskeleva Koljonen. Kuva: Virpi Hyvärinen
Joensuun seurakuntayhtymä on perinteisesti pestannut runsain määrin nuoria kesätöihin etenkin hautausmaille ja kirkkojen oppaiksi. Tämä kesä ei ole poikkeus: hautausmaiden kukkaistutuksia ja viheralueita hoitamaan otettiin tänä vuonna kolmekymmentä 18–30-vuotiasta nuorta ja opiskelijaa, ja kirkkojen oppaiksi palkattiin kahdeksan nuorta.
Lisäksi nuoria työllistettiin moninaisiin tehtäviin seurakuntiin ja yhtymän yhteisiin palveluihin. Esimerkiksi kiinteistöpuolelle otettiin kolme nuorta suntion sijaisiksi ja Vaivion kurssikeskukseen viisi nuorta kiinteistönhoidon, ravitsemispalveluiden ja puhtaanapidon tehtäviin.
Kesätyösetelipaikat tämän vuoden uutuus – viisitoista nuorta sai kahden viikon kesäpestin
Uutta tänä vuonna ovat kesätyösetelit, joiden avulla seurakunnat ovat pystyneet tarjoamaan vielä 15 ”viime tingan” kesäpestiä nuorille. Kahden viikon mittaiset kesätyösetelipaikat tulivat hakuun toukokuun lopulla ja moni nuori pääsi aloittamaan työt heti kesäkuussa.
Kesätyöseteleillä pestattiin nuoria esimerkiksi leiriohjaajiksi, kesäsomettajaksi sekä alakouluikäisten kesäkavereiksi. Kesäkaverin tehtävään pääsivät kahden muun nuoren lisäksi 17-vuotias Stina Kinnunen ja 20-vuotias Elina Hukkala, jotka aloittelivat kahden viikon pestiään kesäkuun puolivälissä.
– Käytännössä työmme on sitä, että kuljemme pyörillä keskustan, Noljakan ja Marjalan leikkipuistoissa ja rannoilla kohtaamassa lapsia. Järjestämme erilaisia pelejä ja leikkejä etenkin alakouluikäisille. Meillä on mukana palloja ja saippuakuplia, hyppynaruja, katuliituja ja muuta mukavaa, kertoo varhaiskasvatuksen opettajaksi opiskeleva Hukkala.
Kesätöistä ja isosuudesta arvokasta meriittiä työnhakuun
Kesätyöseteliläisten töitä Joensuun seurakunnassa koordinoiva nuorisotyönohjaaja Noora Kähkönen iloitsee siitä, että seurakunnalla on mahdollisuus kantaa yhteiskuntavastuuta tarjoamalla nuorille kesätöitä.
– Kesätyöt tuovat nuorille tärkeätä kokemusta, jonka voi jatkossa kirjata työhakemukseen. Lisäksi itse työ, jota nuoret kesätyöläiset tekevät – eli lasten ja nuorten kohtaaminen – on arvokasta.
– Hyviä hakemuksia tuli paljon, mutta paikkoja oli rajallinen määrä. Kannustan nuoria hakeutumaan meille myös kerhonohjaajiksi ja isosiksi. Ne ovat toki vapaaehtoistehtäviä, joista saa vain pienen kulukorvauksen, mutta sitäkin enemmän arvokasta kokemusta, josta voi olla apua työnhaussa jatkossa, sanoo Kähkönen.
Virpi Hyvärinen
Kesätyösetelipaikat mahdollisti Opetus- ja kulttuuriministeriön Kirkkohallitukselle myöntämä 460 000 euron erityisavustus, joka jaettiin seurakuntiin hakemusten perusteella. Avustus on osa hallituksen toimenpidekokonaisuutta, jolla pyritään lieventämään koronatilanteen lapsille ja nuorille aiheuttamia haittoja.
Metsäkeskuksen elinkeinopäällikkö Leena Leskinen kaipaa rakentavaa keskustelua metsänkasvatuksesta kärjistävien kommenttien sijaan. Vapaa-ajallaan Leskinen nauttii metsissä liikkumisesta ja erityisesti sienestämisestä.
Metsäkeskuksen elinkeinopäällikkö Leena Leskinen kaipaa rakentavaa keskustelua metsänkasvatuksesta kärjistävien kommenttien sijaan. Vapaa-ajallaan Leskinen nauttii metsissä liikkumisesta ja erityisesti sienestämisestä.
Metsäkeskuksen elinkeinopäällikkö Leena Leskiseen ovat tehneet vaikutuksen itäsuomalaiset metsähautausmaat. – Olen itse kotoisin Länsi-Suomesta. Minusta on hienoa, että idässä perheenjäsenet voidaan haudata keskelle metsää. Se kertoo jotenkin siitä, mitä metsä suomalaisille merkitsee. Kuva: Kirsi Taskinen
1 SIENESTYS. Metsä on minulle rentoutumisen paikka ja turvapaikka. Metsästä haen rauhaa, jos on liikaa vilskettä pään sisällä. Moni työasia ratkeaa metsässä liikkuessa. Kerään myös marjoja, mutta sienestäminen menee usein överiksi, koska se on niin hauskaa. Hyvät sienipaikat ovat kullanarvoisia ja parhaista paikoista on kova kilpailu. Kerään sienistä peruslajeja. Herkkutatit ovat niin kilpailtuja, että en lähde enää siihen mukaan – pitäisi olla niin aikaisin aamulla liikkeellä, että se menisi työn puolelle.
2 YHTEISTYÖ. Metsien parissa riittää töitä. Ne ovat meille tärkeä elinkeinonlähde, työllistäjä ja vapaa-ajan ympäristö. Tehtäväni on auttaa muita ihmisiä ja organisaatioita saamaan hyötyä ja arvoa metsistä. Pyrin edistämään sitä, että eri toimijat tekisivät yhteistyötä ja saisimme yhdessä vietyä asioita samaan suuntaan.
3 SOMEKESKUSTELU. Olen huolissani siitä yhteiskunnallisesta keskustelusta, jota käydään metsiin liittyvistä asioista. Erityisesti somessa asiat kärjistyvät, ja se on rasittavaa. Ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta olisi hyvä yrittää ymmärtää toisen näkökantaa. Kun puhutaan avohakkuusta, monimuotoisuudesta ja muusta, kaipaisin enemmän rakentavaa keskustelua. Meillä ei ole olemassa yhtä metsänkasvatuksen tapaa, joka olisi kaikilla kriteereillä ylivoimaisesti paras.
4 ILMASTONMUUTOS. Tiedämme, että ilmastonmuutos tuo haasteita: kuumia jaksoja tulee lisää ja toisaalta myös rankkasateet lisääntyvät. Nyt on se hetki, kun pitäisi alkaa miettiä sitä, miten metsää kasvatetaan vähän lämpimämmässä ilmastossa. Meillä on keinoja ja eväitä lähteä ratkomaan tilannetta. Meillä on osaamista ja teknologiaa. Kehitämme parhaillaan ratkaisuja helpottamaan metsäpalojen torjuntaa sekä estämään ravinnevalumia vesistöihin metsänkäsittelyn yhteydessä.
5 OSAAMINEN. Kun suomalainen metsänomistaja käy maksuttomassa metsaan.fi-palvelussa tarkistamassa tiedot omasta metsästään, hän ei välttämättä ymmärrä, miten ainutlaatuinen palvelu se on. Sellaista ei ole missään muualla maailmassa. Se tarjotaan verovaroin ja se kertoo siitä, miten tärkeitä metsät ovat koko yhteiskunnallemme. Suomen osaaminen on näissä asioissa maailman kärkeä, ja se on meidän mahdollisuutemme.
Keravan kirkkoherranviraston komeasta anopinkielestä katkesi viisi vuotta sitten lehti. Palastelin sen tikkuaskin mittaisiksi pistokkaiksi, jotka työnsin puolittain multaan. Reilun vuoden kuluttua lehtipistokkaiden juurista nousi pienet alut, jotka ovat nyt puolimetrisiä. Kasvu on ollut hidasta, mutta varmaa. Jokaisella kastelukerralla palaan mielessäni kasvin alkukotiin kirkkoherranvirastoon ja muistelen aikaani Keravalla.
Kirkkotie 