Tarvitsevuus on helppo leimata heikkoudeksi ja heikompaa on helppo vähätellä. Silti vahvintakin meistä ravistellaan, ja joudumme huomaamaan, että kaikkea ei voi hallita.
Mikkelinpäivä on lapsille ja enkeleille omistettu erityispyhä. Lapset ja enkelit ansaitsevat ehdottomasti oman pyhäpäivänsä ja nämä voisivat olla enemmänkin esillä läpi kirkkovuoden ja kaikessa elämässä. Päivän evankeliumitekstissä (Matt. 18:1-10) Jeesus pitää kovin sanoin lasten puolta. Hän myös muistuttaa: ”Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. ” Eli meillä on paljon opittavaa lapsista.
Joskus tuntuu, että usko ja elämä on vakavaa ja jotenkin rajoitusten täyttämää. Lapsenmielisyys ja enkelit tuntuvat olevan kadoksissa arkisen elämän paahteessa. Meidän täytyy kasvaa lapsista aikuisiksi, mutta ”aikuisenmielisyys” voi johtaa myös omavoimaisuuteen; aikuisen on oltava vastuullinen ja pärjättävä, on hoidettava asiat itse.
Tarvitsevuus on helppo leimata heikkoudeksi ja heikompaa on helppo vähätellä. Silti vahvintakin meistä ravistellaan, ja joudumme huomaamaan, että kaikkea ei voi hallita. Silloin on mahdollisuus löytää itsestä se lapsi joka tarvitsee huolenpitoa, etsii turvaa ja luottaa Taivaallisen Isäänsä.
Mikkelipäivä on omiaan muistuttamaan aika vakavastikin lasten ja heikompien asemasta. Jeesus korostaa vielä: ”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”
Raamatusta voimme lukea kuinka enkelit ovat Jumalan sanansaattajina välittäneet viestejä. Psalmiteksteissä enkelit mainitaan myös suojelijoina ja varjelijoina. Enkeleistä on tehty paljon lauluja jotka monet muistaa lapsuudesta asti. Me myös laulamme enkelien ja kaikkien Pyhien kanssa ennen ehtoollista Pyhä-hymniä.
On hyvä muistaa, että tämä näkymätön todellisuus ei ole vain Raamatun ajan todellisuutta. Pidetään kiinni suojelusenkelimme kädestä läpi elämän.
”Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.” (Ps. 91:11)
Rantakylän kirkossa järjestetään sunnuntaina 25.10. klo 18 iskelmämusiikin tuomasmessu. Keskustelusaarnan messussa pitävät voimalajien parista tunnetut kontiolahtelainen Mika Törrö ja joensuulainen pastori Salla Romo. Messua vietetään YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen päivän teemalla.
Suomalaisilla, eri vuosikymmeniltä peräisin olevilla iskelmillä ryyditetty tuomasmessu järjestetään Joensuussa nyt toista kertaa. Messun musiikista vastaa Gospelryhmä Arepa.
– Olemme miettineet iskelmiä, joita olisi suhteellisen helppo laulaa yhteislauluna. Sanoituksista yritimme löytää ajatuksia elämän eri tilanteista, niin valoista kuin varjoistakin. Messussa tullaan laulamaan esimerkiksi Mestaripiirros, Satumaa, Minä suojelen sinua kaikelta ja Rakastettu, kertovat messua järjestävät kanttori Janne Piipponen ja pastori Hanna Pajarinen.
Iskelmien lyriikoissa on heidän mukaansa paljon syvällistä, elämänmakuista pohdiskelua ja niitä voi hyvin lähestyä myös hengellisistä lähtökohdista.
– Mielestämme on mukavaa tutkailla ja tutustua iskelmiin jumalanpalvelusvinkkelistä. Tämä on myös yksi mahdollisuus kohdata niitä ihmisiä kirkon penkissä, joita perinteinen meininki ei nappaa, Pajarinen ja Piipponen pohdiskelevat.
Messuun tuo erityistä mielenkiintoa myös se, että keskustelusaarnassa on mukana Suomen vahvimman miehen tittelin vuonna 2018 ja 2019 saanut Mika Törrö.
– Mikan elämäntarina on upea selviytymistarina siitä, kuinka ihminen nousee päihdehelvetistä ja asunnottomuudesta huippu-urheilijaksi. Tulen kysymään Mikalta mm. sitä, että mikä sai hänet tekemään muutoksen ja kuinka se onnistui, kertoo keskustelusaarnaa johdatteleva pastori Salla Romo.
Öllöläjärven rannassa, lähellä Venäjän rajaa, lepää aihkimäntyjen katveessa ikimuistoinen hautausmaa. Pörtsämön erämaakalmisto on erityinen paikka sekä isä Vesa Takalalle että kirkkoherra Anne Angervolle.
Öllöläjärven rannassa, lähellä Venäjän rajaa, lepää aihkimäntyjen katveessa ikimuistoinen hautausmaa. Pörtsämön erämaakalmisto on erityinen paikka sekä isä Vesa Takalalle että kirkkoherra Anne Angervolle.
Kuva: Virpi Hyvärinen
Paikan nimi on Pörtsämö. Se, mikä siellä sijaitsee, on erämaakalmisto. Täytyyhän siellä käydä.
Pörtsämöön päästäkseen on ajettava ensin Tuupovaaraan ja sieltä liki Öllölään, Öllölästä Luutalahden suuntaan ohi Koskenniskan. Lopulta päätyy pikkutielle, joka mutkittelee yhden auton mentävänä keskellä metsää kilometri toisensa jälkeen niin, että heikkopäistä hirvittää.
– Ei täällä koskaan ole ketään vastaan tullut, sanoo Vaara-Karjalan seurakunnan kirkkoherra Anne Angervo, kun minä perille päästyäni hätäilen, että en kyllä pysty näitä kilometrejä lainaminibussillani peruuttamaan.
Oppaakseni kalmistokäynnille olen saanut oppaista kenties kaikkein parhaat: Pörtsämöstä linnuntietä pari kilometriä Luutalahden suuntaan asuvan Angervon ja liki 40 vuotta veneristisaattoja Hoilolasta Pörtsämöön johtaneen isä Vesa Takalan.
Ristisaatto elokuun yönä
Kalmiston portilla pyydän isä Vesaa viemään meidät paikkaan, joka on hänelle hautausmaalla erityisen rakas. Koveron matkapapin tehtävästä eläkkeelle jäänyt ortodoksipappi lähtee mustassa viitassaan kulkemaan varvikossa kiertelevää polkua läpi kalmiston.
Matkan varrelle jää sammaloituvia ristejä, jokunen tyylirikolta tuntuva kivipaasi sekä äkkiä avautuva notkelma, jossa seisoo miltei unenomaisesti valkoisia ristejä rivissä. Niemen kärkeen päästyä Takala pysähtyy yksinäisen puisen hautamuistomerkin, grobun, eteen.
– Tämä on Tsokkisen Annin hauta.
Erityinen paikka tämä hauta on Takalalle siksi, että grobun alla lepää hänen pitkäaikainen ystävänsä, yli kaksikymmentä vuotta Takalan käsikynkässä Pörtsämön ristisaatoissa kulkenut venäjän kielen ja kirjallisuuden tuntija Anna-Mari Tsokkinen, jolle ristisaatto oli vuoden suurin tapahtuma.
– Käskynkkää kuljimme siksi, että Anni oli täysin sokea. Viimeisinä vuosina hän sairasteli paljon, ja kulki viimeisillä voimillaan valittamatta tämän matkan. Hän halusi ehdottomasti tulla haudatuksi tänne.
– Kun hän sitten vuonna 1999 kuoli, hänet haudattiin tähän ja saattoväki aterioi täällä. Sen jälkeen meille on tullut vuosittaiseksi perinteeksi se, että tulemme tänne kirkkoveneellä 6.-7.8. välisenä yönä, toimitamme rukouspalvelukset ja aterioimme tässä. Annille annetaan aina myöskin pieni huikka, kertoo Takala.
Yöllisiin ristisaattoihin on liittynyt Takalan kokemuksissa jänniä, mystisiä elementtejä.
– Se on aina niin huikean hienoa: On satanut vähän, usva nousee, on pimeä. Kirkkoveneessä on ikonit, kirkkoliput ja kynttilälampukka joka valaisee, laulu kuuluu vesien päällä. Kesken palveluksen sorsaperhe saattaa nousta vedestä ja tepastella paikalle seuraamaan tapahtumia, kuvaa Takala.
Ikimuistoinen hautausmaa
Ikimuistoinen hautausmaa, se on ilmaus, jota isä Vesa tästä kalmistosta käyttää.
– Ei tiedetä, milloin tämä on otettu käyttöön. 1930-luvulla tätä vähän kunnostettiin, muuten tämä on ollut tällaisenaan. Ihan kaikessa rauhassa ovat saaneet ihmiset levätä täällä.
Vanhimpien hautojen etsinnässä ei muistomerkkien kaiverruksistakaan ole apua. Muistomerkit ovat pääosin puuristejä, jotka kestävät sen aikaa kuin kestävät – yleensä niin kauan kuin ihmiset muistavat.
– Jos ihmiset muistavat pidempään, he laittavat uuden ristin. Ja kuitenkin Jumala muistaa, sanoo Takala.
On Takalalla kuitenkin arvio siitä, miten pitkään vesiä pitkin on vainajia Pörtsämön niemeen tuotu.
– Kyllä sitä on tehty varmaan 1500-luvun tienoilta saakka. Ennenhän hautausmaat olivat usein saaressa, koska vesireitti oli paras reitti, jolla päästiin ruumista tuomaan. Kesäisin veneellä, talvella jäätä pitkin.
Pitkään hautausmaa kuului Ilomantsin ortodoksiselle seurakunnalle. Kuntaliitosten myötä Pörtsämön erämaakalmisto on nyt Joensuun ortodoksisen seurakunnan omistuksessa.
Yhä vieläkin tänne silloin tällöin siunataan vainajia. Isä Vesakin on ollut saattamassa tänne monta rakasta ”karjalaispappaa ja -mummoa”.
– Erikoisin muistoni täältä ovat hautajaiset, joita vietettiin kovassa pakkasessa. Kun ihmiset laskivat kukkia hautaan, ne helähtivät kuin posliinikupit – syväjäätyneet muistokukat ikään kuin kilisivät hautaan.
Luonto tuo kalmistoon alati elävän oman lisänsä. Kun isä Vesa laittaa vaivihkaa epitrakiilin ylleen ja pitää muistopalveluksen niemen kärjessä, vesilintu laskeutuu
Kirkkotie kävi tutustumassa Tuupovaaran Öllölässä sijaitsevaan Pörtsämön erämaakalmistoon isä Vesa Takalan ja kirkkoherra Anne Angervon johdolla. Kuva: Virpi Hyvärinen
kohahtaen järveen. ”Saata, oi Kristus, Sinun palvelijasi sielu lepoon pyhien joukkoon, missä ei ole kipua, ei surua eikä huokauksia, vaan on loppumaton elämä”, laulaa Takala.
”Elämän näköinen ja tuntuinen paikka”
Erityinen paikka kalmisto on myös Vaara-Karjalan luterilaisen seurakunnan kirkkoherra Anne Angervolle, joka järven toisella puolella asuvana tulee useinkin hautausmaalle pistäytymään. Yleensä ketään muuta ei paikalla ole.
Angervoa puhuttelee syvästi kalmiston luonnonmukaisuus ja se, että hautausmaalla ei ole ruutukaavaa – niin kuin ei elämässäkään ole.
– Tämä on elämän näköinen ja tuntuinen paikka. Pidän siitä, että nimet risteistä voivat haihtua ja hävitä, ei tarvitse laittaa ja kunnostella. Tämä on vähän niin kuin elämä itse – se kestää sen oman hetkensä ajan, sanoo Angervo.
Erikoisella tavalla kalmisto, kuolleiden leposija, kääntyykin elämän näkemisen paikaksi. Ihmisen suhde aikaan saa uuden mittakaavan: samalla kun ajan vääjäämätön kulku näkyy maatuvissa risteissä, paikka tuntuu olevan jollakin tavalla ajaton.
– Täällä on läsnä myös ikuisuusajatus, tietty jatkuvuus. Me eletään tätä hetkeä, joka on tietysti tässä nyt tärkeä, mutta ei se kaikki ole, sanoo Angervo.
Kun Angervoa pyytää viemään meidät kaikkein tärkeimpään paikkaan kalmistossa, myös hän kulkee niemen kärkeen, veden ääreen.
-Tämä paikka on minulle rauhan ja rajan tyyssija. Kun tulee tuolta aikataulutetusta elämästä, niin täällä saa kiinni siitä, että ei pitäisi antaa elämän hallita liikaa. Koska joka tapauksessa on asioita, joita ei voi mitenkään hallita.
Angervo näkee kalmiston paikkana, jossa niemi yhdistyy hautausmaahan äärettömän harvinaisella tavalla.
– Nautin siitä, että tässä on tuo risti, ja että tämä on tässä veden äärellä.
– Vesi elementtinä on tässä tietenkin hurjan tärkeä: tässä paikassa kaste yhdistyy kuolemaan ja suruun. Ne ovat yksi kokonaisuus, tavattoman taitavasti tähän muovailtu.
Seurakuntien jumalanpalveluksen valmisteluun osallistuu useita ihmisiä. Parhaimmillaan messu suunnitellaan ja toteutetaan yhteistyössä vapaaehtoisten messupalvelijoiden kanssa.
Seurakuntien jumalanpalveluksen valmisteluun osallistuu useita ihmisiä. Parhaimmillaan messu suunnitellaan ja toteutetaan yhteistyössä vapaaehtoisten messupalvelijoiden kanssa.
Vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Leena Mgaya (vas.) sekä messuavustajana useiden vuosien ajan toimineet Emilia Heikkinen ja Pekka Auvinen iloitsevat siitä, että messuja voidaan toteuttaa yhdessä työntekijöiden ja vapaaehtoisten kanssa. Kuva: Sari Jormanainen
Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymä järjestää syksyllä koulutuksen messupalvelijoille. Messupalvelijat ovat vapaaehtoisia, jotka ovat mukana valmistelemassa ja toteuttamassa jumalanpalveluksia. Messupalvelija voi esimerkiksi lukea tekstin, kerätä kolehdin, avustaa ehtoollisella, tehdä lumitöitä kirkolla, pestä ehtoollispikareita tai olla mukana esirukouksessa. Pielisen-suun seurakunnan pappi Antti Kyytsönen näkee, että myös monenlaiset muut tehtävät ovat mahdollisia.
– Itse näkisin mielelläni myös messupalvelijoiden roolia laajennettavan. Voisiko kirkkoa koristella jotenkin? Voitaisiinko messu valmistella vielä enemmän yhdessä vaikkapa virsien tai saarnan osalta? Ainoastaan ehtoollisen asettaminen ja usein liturgian toimittaminen ovat sellaisia tehtävä, joita messupalvelija ei voi tehdä – niihin tarvitaan pappi. Ehtoollisen jakaminen on puolestaan mahdollinen kirkkoherran luvalla jakamiseen liittyvän koulutuksen jälkeen.
Pekka Auvinen on ollut vaimonsa Päivin kanssa mukana messupalvelijan tehtävissä jo 1990-luvulta lähtien. Auvisen mukaan jokaiselle löytyy omia lahjoja, taipumuksia ja sen hetken voimavaroja vastaavia tehtäviä.
– Kaikki tehtävät ovat olleet mieluisia, erityisen mukavaa on ollut olla mukana koko messun valmistelussa ja toteutuksessa. Myös kirkkokahvivastuu on ollut selkeä ja konkreettinen palvelutehtävä-kokonaisuus. Ja esimerkiksi ehtoollispikarien tiskihukilla on ollut hyviä juttuja toisten samassa hukissa olleiden kanssa, Auvinen sanoo.
Koulutuksia Kiihtelysvaarassa ja Noljakassa
Joensuun seurakunnissa järjestettiin edellisen kerran laajempi messupalvelijoiden koulutus vuonna 2016. Syksyn koulutuksen toivotaan innostavan uusia vapaaehtoisia mukaan toimintaan. Koulutuksia järjestetään Kiihtelysvaaran seurakuntatalolla ja Noljakan kirkolla.
– Kiihtelysvaarassa on yhden kokoontumiskerran koulutus syyskuun lopulla. Koulutus on ajateltu Vaara-Karjalan ja Enon seurakuntien messupalvelijoille. Noljakan kirkolla pidetään lokakuussa neljä kokoontumiskertaa. Noljakan koulutuksiin voi osallistua kaikista seurakuntayhtymän seurakunnista. Koulutuksessa käydään läpi seurakuntalaisten kohtaamista, jumalanpalveluksen teologiaa sekä tehtäviä, joita messupalvelija voi tehdä, Joensuun seurakuntayhtymän vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Leena Mgaya sanoo.
Mgayan mukaan messupalvelijan tehtävä sopii heille, jotka haluavat olla rakentamassa messua toisella tavalla kuin osallistujana penkissä. Messupalvelijana voi toimia säännöllisesti tai oman aikataulun mukaan silloin tällöin.
– Ajattelen, että hän, joka haluaa osallistua messuun ja olla tekemisissä ihmisten kanssa, on oikein sopiva tähän tehtävään. Koulutukseen voi tulla myös pohtimaan, että olisikohan tämä itselle mieluinen tehtävä, Mgaya kannustaa.
Kyytsönen näkee, että messupalvelijoiden merkitys messun toteutuksessa on suuri. Messu on seurakunnan yhteinen asia.
– Ajattelen, että seurakunta ei missään nimessä ole pelkästään työntekijöiden juttu, vaan yhtä lailla jokaisen seurakuntalaisen juttu. Myös eri ikäiset messupalvelijat tuovat oman lisänsä messun toteutukseen.
”Yhteinen kokemus Taivaan Isän palvelemisesta”
Useamman vuoden messupalvelijana toimineen teologian opiskelijan Emilia Heikkisen mukaan messupalvelijana toiminen antaa rauhaa ja tekee messusta yhteisöllisen kokemuksen.
– Saan olla messussa rauhassa omien ajatusteni kanssa, mutta myös tehdä jotakin, mikä auttaa minua keskittymään ja kuulemaan Jumalan sanaa. Avustaessa messun kaava muodostuu tutummaksi ja täten jumalanpalveluksen rytmi auttaa myös keskittymään. Koska messu tehdään ja toimitetaan yhdessä, saa sunnuntaina kokea iloa siitä, että saa olla osa jotain, mikä antaa myös muille ihmisille rauhaa.
Myös Auvinen korostaa yhteisöllisyyden ja yhteisen kokemuksen merkitystä.
– Palvelutehtävien myötä seurakunnasta on tullut vahvasti kotiseurakunta ja konkreettinen yhteinen kokemus Taivaan Isän palvelemisesta. Yhteistyön kautta työntekijät ovat tulleet tutuiksi ja läheisiksi, samoin on syntynyt koko elämän kannalta tärkeitä yhteyksiä muihin seurakuntalaisiin.
Sari Jormanainen
”Tehdään messu yhdessä” -messupalvelija-koulutus
Kiihtelysvaaran seurakuntatalo, Tohmajärventie 31
Su 27.9. klo 10-15 Enon ja Vaara-Karjalan seurakuntien messupalvelijoille. Koulutus on maksuton. ”Tehdään messu yhdessä” -messupalvelijakoulutus
Noljakan kirkko, Kervilänkuja 2
Su 4.10. klo 15-18 jumalanpalve-luksen teologia, seurakuntalaisten kohtaaminen Ke 7.10. klo 17.30-19.30 käytännön tehtävät messussa Ke 21.10. klo 17.30-19.30 raama-tuntekstin lukeminen, ehtoollisen jakaminen Ke 28.10. klo 17.30-19.30 esirukous, palaute koulutuksesta.
Tänä kesänä ei koronan vuoksi päästä Sulkulaan ja Männikköniemeen
kaikille avoimiin saunailtoihin. Siksipä nyt on erityisen hyvä aika muistella
menneisyyden kultaisia kesiä.
Tänä kesänä ei koronan vuoksi päästä Sulkulaan ja Männikköniemeen kaikille avoimiin saunailtoihin. Siksipä nyt on erityisen hyvä aika muistella menneisyyden kultaisia kesiä.
Kuva: Joensuun seurakuntayhtymä
Jokainen joensuulainen ei tänä päivänä mahda tietääkään, miten kauniilla rantapaikoilla Joensuun ev.lut. seurakunnilla on kaksi perinteikästä kesäkotia. Männikköniemen kesäkoti sijaitsee Linnunlahdella Vainoniemen huvilan naapurissa ja Sulkulan kesäkoti Sulku-lahdessa Vehkalahden tuntumassa.
Molemmilla kesäkodeilla on tähän kesään saakka järjestetty kaikille avoimia kota- ja saunailtoja, mutta perinne katkeaa tänä kesänä koronan takia. Kulta-aikojaan kesäkodit elivät 1960-1970-luvulla, jolloin kesäkotien pihapiirit täyttyivät etenkin nuorten ja lasten äänistä.
Kesäkodit hankittiin aikoinaan nimenomaan uusien työmuotojen tarpeisiin. Jo 1940-luvun lopulla tuli Joensuun seurakunnissa ajankohtaiseksi kesäajan harrastusmahdollisuuksien tarjoaminen nuorille. Ajatus kesäkodin hankkimisesta oli vireillä useita vuosia, kunnes v. 1955 seurakunnat ostivat Martta ja Väinö Kukkoselta Vainoniemessä sijaitsevan Männikköniemen huvilan. Sulkulan kesäkodin eli Honkaniemen tilan rakennuksineen seurakunnat ostivat puolestaan v. 1968.
Männikköniemessä järjestettiin Joensuun seurakuntien ensimmäinen leiririppikoulu v. 1961, ja etenkin nuorten lentopalloillat olivat pitkään Männikköniemessä hyvin suosittuja. Nuorten iltojen ja rippikoululeirien lisäksi Männikköniemessä pidettiin esimerkiksi vanhusten ja äitien leiripäiviä sekä myöhemmin esimerkiksi koululaisten kesäkerhoja ja pyhäkouluretkiä. Talvisin säännöllisin toimintamuoto oli päiväkerho.
Sulkulassa järjestettiin 1960-luvun lopulta lähtien tyttö- ja poikaleirejä sekä telttaleirejä Maarit Mantsisen ja Helka Puumalaisen johdolla. Nuorisoa kokoontui Sulkulaan 1960-1970-luvun parhaina vuosina miltei joka ilta.
– Siellä pelattiin lentopalloa, istuttiin nuotiolla, seurusteltiin ja juteltiin. Nuoria kun oltiin, siinä oli myös sitä kumppanin etsimistä mukana. Yhteys muodostui vahvaksi, kun niin tiiviisti siellä oltiin, ja se kantoi myös tulevaan. Kyllä sieltä elinikäisiä ystävyyssuhteita jäi, kertoo ensin seurakuntanuorena ja myöhemmin nuorisotyönohjaajana Pielisensuun seurakunnassa toiminut Rita Lipponen.
Majoitus kesäkodeilla kiellettiin vuonna 1972
Ennen pitkää Männikköniemen ja Sulkulan kesäkodit osoittautuivat tiloiltaan leiritoimintaan riittämättömäksi. Joensuun kaupunki kielsi 1972 kaiken majoituksen kesäkodeilla, koska ne eivät täyttäneet lakisääteisiä turvallisuusvaatimuksia.
Samana vuonna kirkkoneuvosto asetti työryhmän etsimään paikkaa uudelle leirikeskukselle. Vaivion kurssikeskus vihittiin käyttöön v. 1976, ja seurakuntien leiri-, virkistys- ja koulutustoiminnan painopiste siirtyi uusiin tiloihin.
Tänä kesänä Sulkulassa ja Männikköniemessä järjestetään vain satunnaisia tilaisuuksia.
– Männikköniemen kesäkotia voi myös vuokrata yksityistilaisuuksia varten. Olisi tärkeätä, että kaupunkilaiset huomioisivat sen, että rantaan ei ole soveliasta tulla uimaan ja oleilemaan etenkään silloin kun tilat on vuokrattu yksityiseen käyttöön, sanoo johtava seurakuntamestari Satu Laakkonen Joensuun seurakunnasta.
Virpi Hyvärinen
Lähde: Erkki Kinnunen: Joensuun uskonnollinen elämä 1954-1999 (Joensuun seurakuntayhtymä 2000)
KIRKKOTIEN LUKIJOIDEN MUISTOJA
MÄNNIKKÖNIEMI: 75 tyttöä unilla vintillä, nuorten jatkot ja legendaarinen päiväkerhotäti
”Olin seurakunnan leirillä v. 1961-1962 Männikköniemessä. Pappina oli Olavi Rimpiläinen. Voin vielä nytkin nähdä pappimme kesäkodin rappusilla piippu kädessä (muistanko ehkä väärin?). Vasemmalla puolella oli pitkät pöydät, joissa ruokailtiin. Emäntänä oli Lahja Kastinen. Nukuimme vintillä, saunoimme rantasaunassa. Satutin jalkani uidessa, ja ohjaaja lauloi minulle Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme.”
– Tuija Leena Ratilainen, Joensuu
”Inkeri-täti eli Inkeri Orpana oli erittäin pidetty lasten keskuudessa. Hänellä oli päiväkerhojen vetäjänä suorastaan legendaarinen maine. Muisto Inkeri-tädin emännöimästä Männikköniemen päiväkerhosta: Silloinen noin 6-vuotias poikamme Jarkko tuli kerran tuohtuneena kotiin ilmoittaen topakasti, ettei hän mene enää koskaan Inkeri-tädin päiväkerhoon, kun siellä ”lauletaan vain niitä hölmöjä lauluja”. Kun siellä kuitenkin oli mukavia kavereita, niin sinnehän tietysti kuitenkin palasi. Nyt tämä poikamme toimii Kuopiossa nuorisokanttorina ja siinä työssään laulaa, johtaa, sanoittaa ja säveltää ”niitä hölmöjä” lauluja.
– Matti Maukonen, Joensuu
”60-luvulla olin isosena tyttöleirillä Männikköniemessä. Siellä oli 75 tyttöä, ja siellä me kesäkodin vintillä nukuttiin. Kesäkodin emäntä Lahja Kastinen laittoi ruokaa ja seurakuntasisaret olivat leirin johtajina. Nuorisopappi Risto Ruskomaa oli hirmu tärkeä ihminen kaikille nuorille. 60-luvulla nuorten toiminta muodostui paljolti hänen ympärilleen. Hirveän mukavaahan se oli, syntyi ystävyyssuhteita ja kodikasta oli. Lahja-emäntä oli äidillinen ihminen, leipoi piirakoita ja pullaa, ja me joimme teetä ja paistoimme nuotiolla makkaraa. Usein jäimme iltaohjelman jälkeen jatkoille laulamaan hengellisiä lauluja.”
– Marja-Leena Sokura, Lappeenranta
”Olin tyttöleirillä Männikköniemessä 60- luvun alkupuolella. Leirit ovat rakkaita muistoja lapsuudesta. Emäntänä toimi Lahja Kastinen, joka lauloi meille aamuherätyksen ja illalla hyvän yön toivotuksen. Hänellä oli kaunis ääni. Saunomiset, uinnit, mehut, korput, iltateet ovat muistoissa.”
– Mirjami Martikainen, Joensuu
”Asuin lapsena Kanervalassa ja mieleeni jäi eräs juhannusjuhla Männikköniemessä v. 1964, kun sain uuden kesämekon ja pyöräiltiin isän kanssa Männikköniemeen seuroihin. Siellä oli hyvä tunnelma. Niinpä oli helppoa mennä teininä Sulkulaan kesäisin pelaamaan ”kristillistä” lentopalloa. Rannalla tapahtuvat illat olivat kerrostalossa asuvalle keidas.”
– Helena Pitkänen, Ylämylly
SULKULA: Telttaleirien itikat, elämänkumppanin etsintä ja maakellarin virvokkeet
”Sulkula täyttyi keskiviikkoiltoina kymmenistä nuorista pelaamaan lentopalloa, saunomaan, laulamaan ja löytämään tyttö- ja poikaystäviä. Paikalla asui joku aikuisempi nuori isäntänä kesän ajan. Tyttöjen telttaleireillä teltat pystytettiin ihan siihen Sulkulan pihalle. Siellä nukuttiin ja sisällä syötiin ja lapsista oli mukavaa. Kukaan ei pelännyt, itikoita oli hirveästi ja juna ajoi ympäri vuorokauden vierestä, mutta se ei tuntunut lapsia haittaavaan.”
– Maarit Mantsinen, Joensuu
”Olen ollut Sulkulassa ensimmäistä kertaa muutamana kesänä tyttöleirillä, ja jonkin kerran taisin olla myös tyttöleirin isosena. Ne leirit olivat varmaan ensimmäisiä irtiottoja kotoa, meillä kun ei ollut mummoloita tai vastaavia. Parin yön leirit olivat juuri sopivia ja turvallisia. Ikinä en muista siellä pelänneeni. Silloin kun rakennuksessa sai vielä nukkua, oli hienoa, jos pääsi nukkumaan ”Valvovaan silmään”, eli yläkerran perimmäiseen huoneeseen. Sitä en tiedä, mistä nimi on peräisin, jonkinlainen kuva silmästä seinälle oli piirretty, mutta jotenkin tuohon huoneeseen liittyi jotain erityistä. Ja toki asiaan kuului yöllinen kikattelu tyttöjen kesken.”
– Erja Saarinen, Espoo
”Eka kokemukseni Sulkulasta oli siellä käymäni kesäleiririppikoulu vuonna 1970. Halusin käydä sen kesällä luonnon helmassa. 80-luvulla kävin Sulkulassa erään yhdistyksen kanssa kesäisin kerran viikossa viettämässä saunailtaa. Saunan lämmetessä vietettiin aikaa seurustellen, saunottua paistettiin makkarat nuotiolla järven rannalla, kahviteltiin sisällä ja sään salliessa pelattiin lentopalloa ja heitettiin tikkaa.”
– Hannu Heikkinen, Joensuu
”Minun muistoni Sulkulan kesäkodista liittyvät kesän 1972 rippikouluun. Meitä oli yli 30 nuorta. Pojat saivat yöpyä Sulkulan vintillä, me tytöt läksimme kotiin iltaisin klo 20:n jälkeen ja palasimme aamulla kahdeksaksi takaisin. Aamupäivisin opiskeltiin yleensä sisällä kauniissa vanhassa talossa. Ruokailun järjesti emäntä, joka touhusi hyvin pienessä keittiössä. Jouduimme vuorotellen apulaisiksi, muistan kuorineeni perunoita saunalla. Iltapäivisin oli isosten vetämää ohjelmaa ryhmissä, laiturilla istuttiin usein juttelemassa. Emäntä möi virvokkeita kiviaidan vieressä olleesta maakellarista. Iltaisin oli mukavaa istua nuotion ääressä.”
Tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan. Tule jokaisena aamuna ja iltana, niin en ole koskaan yksin.
Pitkä heinikko lakoaa kulkijan anturan alla. Kotikallion reunalla tervehtii vanha käkkyrämänty. Lepikko vaaran kupeessa on kasvanut korkeuksiin. Tien päässä näkyvät kotipirtin ränsistyneet seinät. Korjaamisesta ei ainakaan tule olemaan puutetta, tietää portaille istunut. Kevät oli herättänyt hänet eloon, kadoksissa olon aika oli loppunut.
Tie johti vihdoinkin kotiin. Elämisen hintaa ei tullut kyselleeksi, eikä olemisen ikäväänsä kaipaukseksi ymmärtänyt. Jumalalle annettiin hätääntyneen rukoukset ja sitäkin lajia oli viimeisinä vuosina rystyset valkoisina paruttu. Yksin, yksinpä tietysti, kun oli jo hyvin tottunut muka yksin pärjäämään.
Liiterin ovi on nyt porttina uuteen elämiseen. Silmä tavoittaa kaikkea sitä, mitä tulija tulevina aikoina kättensä jatkeeksi tarvitsee. Nurkassa on vanha tahko, se sama vanha liehisko, jota jo lapsena isän avuksi pyöritteli. Seinällä hyvässä rivissä odottavat uutta terää vesuri ja kirves. Viikate, kuin kumartaen, pyytää käteen ottamista. Sen teroittamiseen tarvittavan liipan on isä jättänyt näkösälle. Näillä työvälineillä on tämän kylän kansa vuosisatoja kansalaisuuttaan toteuttanut. Iskenyt viikatteensa kiveen, kirveensä puun juureen, kassaroinut oksat hellan tulipesän ruuaksi, ollut kuin osa sitä maan multaa, jonka kautta on elämään kutsuttu ja jonne palaa jälleen.
Isä, jos olisi ollut vielä vastaanottamassa, olisi kaikki tuhlaamiset pyyhitty pois. Siinä syleilyssä olisi tuhlari palautettu ihmisen kokoiseksi. He ovat jo tallella siellä, rakkaat, Jumalan omassa valtakunnassa, sanoi äiti surua taittaakseen. Iltavirsi, jota äiti lauloi soi nyt muistoissa säveleinä. Lopulta suu tavoittaa tutut sanat. ”Tule kanssani, Herra Jeesus, tule, siunaa päivän työ. Tule illoin ja aamuin varhain, tule vielä, kun joutuu yö…”
Virren sanoin tuhlaaja antaa Jumalalle omansa, eikä se ole vähempää kuin koko elämänsä. Virsi on jäänyt rukoukseksi. Tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan. Tule jokaisena aamuna ja iltana, niin en ole koskaan yksin. Tulija nojaa viikatteeseen, ilo ja itku kuplivat yhtä aikaa mielen pinnalla, sielun särmät särkyvät kyynelten myötä. Taivas ja maa ovat yhtä, samanaikaisesti läsnä, eikä enää ole kiire minnekään. Vanha oli kadonnut, toivo uudesta ja paremmasta löytynyt. Maa ja taivas viettävät ilojuhlaa.
Miltä tuntuisi hetki pysähtymiselle, jossa keho, mieli ja sielu hakevat hiljaista, läsnä olevaa yhteyttä toisiinsa – ja samalla Jumalaan? Kristilliset joogaharjoitukset tarjoavat kaikkea tätä.
Miltä tuntuisi hetki pysähtymiselle, jossa keho, mieli ja sielu hakevat hiljaista, läsnä olevaa yhteyttä toisiinsa – ja samalla Jumalaan? Kristilliset joogaharjoitukset tarjoavat kaikkea tätä.
Jooga tekee hyvää paitsi keholle, myös mielelle. Sen avulla mieltä pyritään kohdistamaan: rauhoitu, ole läsnä, sanoo Kati Kemppainen. Piirroskuvat: Suvi-Tuuli Reittu
Joensuulainen teologian tohtori ja pappi Kati Kemppainen löysi joogan osaksi elämäänsä asuessaan Tansaniassa 2000-luvun alkupuolella. Kemppainen työskenteli yhdessä puolisonsa Jyrin kanssa Tansanian ev.lut. kirkon yliopistossa Iringa Universityssä, Kati teologisten aineiden luennoitsijana ja Jyri IT-tehtävissä.
Tansaniassa Kemppainen joutui tarkastelemaan uusin silmin omaa ajatusmaailmaansa ja tapojansa niin teologisesti, hengellisesti kuin kulttuurisestikin. Oli paljon toimimatonta, ja Kemppainen koki, että tilalle oli saatava jotakin elävää, uutta ja toisenlaista.
– Lempipaikakseni löytyi pieni kristillinen kirjakauppa Dar Es Salaamissa. Kaupassa oli kaikki kristillisen kirjallisuuden klassikot tarjolla parilla eurolla, ja sieltä avautui minulle kristillisen mietiskelyn perinne. Olin ihan, että tällaistako voi olla!
Yksi tärkeimmistä löydöistä kirjakaupan hyllyiltä Kemppaiselle oli Lectio Divina, ikivanha Raamatun lukemiseen ja rukoukseen perustuva mietiskelyperinne, jota hän alkoi Tansaniassa harjoittaa.
Jooga avasi tien rukoukseen – sisäinen lukko murtui
Sitten löytyi jooga. Sen harjoittaminen kasvoi luontevasti kristillisen mietiskelyn päälle.
– Aloin tehdä joogaharjoituksia käsiini osuneen videon ja kirjan johdattamana. Se oli astangaa – olin silloin nuorempi ja kehoni pystyi tekemään siihen kuuluvia vaativampia liikkeitä.
– Kuuntelin sitä, miten kehoni liikkeet, keskittyminen ja hengittäminen vaikuttivat minuun. Huomasin, että harjoitusten jälkeen minulle tuli olo, että nythän minä voisin rukoilla.
Jokin sisäinen lukko oli murtunut.
– Mieleni oli niin tyyni, että minulle tuli olo: Jumala, voitaisiinko puhua vähän, kertoo Kemppainen.
Nyt noista ajoista on jo yli vuosikymmen aikaa. Jooga on pysynyt osana Kemppaisen elämää myös Suomeen ja Joensuuhun muuton jälkeen. Ja kun Suomen ev.lut. kirkon koulutuskalenterista löytyi pari vuotta sitten kristillisen joogan koulutus, Kemppainen tiesi tilaisuutensa tulleen. Tänä vuonna hän valmistuu Hiljaisuuden joogan ohjaajaksi.
”Kun me olemme vähän enemmän hiljaa, Jumalan ääni voi ehkä kuulua paremmin”
Hiljaisuuden jooga® on sairaalapappi, joogaopettaja Heli Harjunpään kehittämä kristillisen joogan muoto, jossa yhdistyvät lempeä kehollinen harjoitus, mielen rauhoittuminen ja hengellisyys. Siinä kuljetaan ulkoisesta maailmasta kokemuksellisuuteen, monimutkaisuudesta yksinkertaisuuteen ja mielen hälinästä sisäiseen hiljaisuuteen. Keskeistä on armollisuus ja Jumalan rakkaus.
Kemppaisen mukaan hiljaisuus-sana tämän joogamuodon nimessä ei kuvaa puhumattomuutta, vaan sitä rukouksen ja mielen tilaa, jota kohti joogatessa kuljetaan – sielun sisäistä huonetta, rukouksen kammiota.
– Tämä kulkeminen on luonteeltaan hidasta ja viipyilevää. Se on oikeastaan hengellinen tila tai asenne. Kun me olemme vähän enemmän hiljaa, Jumalan ääni voi ehkä kuulua paremmin, kuvailee Kemppainen.
Yksi tämänkin joogamuodon keskeisistä elementeistä on ihmiskeho.
– Tässä on tärkeätä armollisuus. Se näkyy siinä, että tähän joogaan voi tulla, vaikka olisi mikä rautakanki. Keho on se mikä on, sitä ei arvostella.
– Keho on Jumalan luoma. Onko meillä oikeutta olla armoton sitä kohtaan? Harjoitukset auttavat huomaamaan oman kehon ihmeellisyyden ja sen, mihin se pystyy. Se myös muistuttaa meille omista rajoistamme.
– Kehollisuuden kautta me olemme myös osa luomakuntaa, ei sen yläpuolella. Tähän liittyy ajatus elämäntapojen kohtuullisuudesta omassa kulutuksessa – syömisessä, juomisessa ja huvituksissa. Kun elämäntavat ovat kohtuulliset, asioista nauttii eri tavalla, sanoo Kemppainen.
”Hengitys sitoo meidät tähän hetkeen, koska me emme voi hengittää eilistä emmekä huomista hengitystä”
Jooga tekee hyvää paitsi keholle, myös mielelle. Sen avulla mieltä pyritään kohdistamaan: rauhoitu, ole läsnä.
– Ihmisen mieli on levoton, sehän sanotaan jo Raamatussa. Se on toisaalta luonnollista, eikä siihen pidä suhtautua vihamieleisesti, mutta sitä voi lähteä tutkailemaan. Mielen levottomuus yrittää kertoa jotakin – sen takana on joku syy.
– Hiljentyminen voi olla hyvin yllätyksellistä. Se voi olla lepoa, tai sieltä voi nousta esiin mielen mutaa, joka ei muuten tulisi esille. Sitäkään ei tarvitse pelätä. Kaikki tämä tapahtuu Jumalan valossa.
Kemppaisen ohjaamassa joogassa ajatellaan, että hengitys kulkee harjoitusten aikana niin kuin se kulkee, luonnollisesti. Hengitys on tärkeä, sillä se on sarana mielen ja kehon välillä.
– Hengitys sitoo meidät tähän hetkeen, koska me emme voi hengittää eilistä emmekä huomista hengitystä. Se on oiva keino harjoitella läsnäoloa.
– Lisäksi meillä on vakaumus, että luomisessa Jumala puhalsi oman elämän henkensä meihin. Meissä virtaa Jumalan henki, meidät on luotu Jumalan kuvaksi.
– Eihän tällaista uskaltaisi sanoa, jos tämä ei olisi Raamatussa. Tämän ajattelun kautta arkinen hengitys muuttuu pyhäksi, sanoo Kemppainen.
Monta tapaa harjoittaa joogaa – sopii myös kristitylle
Kemppainen on hyvin tietoinen siitä, että osa kristityistä vierastaa joogaa ja pitää sitä vahingollisena – tai vain idän uskontoihin kuuluvana.
– Tiedän, että joillakin on vahvojakin pelkoja. Ymmärrän etenkin heitä, joilla on voimakkaita, kielteisiä kokemuksia esimerkiksi New Age -piireistä.
– Joogan historia on kuitenkin hyvin monimuotoinen, eikä sitä voi kukaan omistaa. Kun jooga tuli Suomeen, sitä opettava guru totesi, että te olette kristittyjä, ottakaa mietiskelytekstit Raamatusta.
Kemppainen kertoo, että katolisessa kirkossa on tehty 1960-luvulta lähtien joogakirjoja.
– Kaikista niistä löytyy se sama ajatus, että keholle ja mielelle pitää antaa mahdollisuus kokea ja ilmaista hengellisyyttä. Hengellisyys ei ole vain puhetta ja pään tietoa.
– Maailmalla on erilaisia kristillisen joogan muotoja, joista yksi esimerkki on Holy Yoga. Se on hyvin fyysistä, astanga-pohjaista joogaa, jota rytmitetään rukouksella.
Kuntosaleilla ja työväenopistoissa harrastettavasta joogasta on Kemppaisen mukaan puolestaan hengellisyys riisuttu kokonaan pois.
– Se on kehonhuoltomenetelmä, joka voi olla myös hyvin atleettista. Kun ihmiset ajattelevat, että tällaisessa joogassa tehdään jotakin tosi vanhaa, niin todellisuudessa se on varsin nuorta. Alkuperäinen jooga on ollut enemmänkin sitä istumista ja mietiskelyä.
”Kun tästä palaan arkeeni, tienviittani ovat totuus ja hyvyys”
Kemppainen itse on sitä mieltä, että jooga itsessään on neutraali asia.
– Se on väline samaan tapaan kuin vaikkapa auto. Sillä, joka ajaa autoa, on päämäärä. Kun minä pappina ohjaan joogaa, niin se jooga johtaa kohti Kristusta.
Kemppaisen ohjaama jooga lähteekin liikkeelle vahvasti rukouksesta. Raamatunkohdat kuljettavat joogaajan mieltä pitkin harjoitusta. Loppurentoutuksessa kudotaan yhteen kehon kokemus, mielen tyyneys ja Jumalan sana.
– Ja vaikka tässä käännytään sisäänpäin ja Jumalan kohtaamiseen, niin tämä ei ole vain ”minun juttuni”. Lopussa käännytään aina maailmaa kohti: Kun tästä palaan arkeeni, tienviittani ovat totuus ja hyvyys.
– Filippiläiskirjeen mukaan: tahdon ajatella totta ja hyvää, puhua totta ja hyvää, ja elää totuudessa ja hyvässä, summaa Kemppainen.
* Juttua päivitetty lisäämällä alla olevat harjoitukset juttuun 27.5.2020 klo 16.27.
* Alla ohjeet neljän pieneen joogaharjoitukseen. Ohjeet harjoituksiin on saatu Kati Kemppaiselta. Kuvitus: Suvi-Tuuli Reittu.
Vuori. Kuva: Suvi-Tuuli Reittu.
VUORI. Seiso perusasennossa paino molemmilla jaloillasi. Etsi neutraali tasapaino. Voit liikutella vähän jalkojasi, pitää polvet pehmeinä. Lantion ja selän kaaret ovat luonnollisesti siten kuin ovat, kädet roikkuvat vapaasti sivuilla, päälaki on kehon korkein kohta.
Tässä asennossa voit miettiä, mikä on ihmisen kokoinen paikka maailmassa. Mikä on sinun kokoisesi paikka? Oletko täyttänyt sen kokonaan, oletko kutistunut? Missä menevät kehosi rajat, missä menevät mielesi rajat?
Voit miettiä, kuinka Jumalan henki ylittää kaikki rajat. Viivy asennossa 2-4 minuuttia.
Huojuva puu. Kuva: Suvi-Tuuli Reittu
HUOJUVA PUU. Lähde tekemään tasapainoharjoitusta Huojuva puu. Siirrä paino oikealle jalalle, nosta vasen jalkaterä oikean jalan pohjetta vasten. Liitä kämmenesi yhteen rinnan korkeudella kiitollisuuden asentoon. Tästä kädet lähtevät avautumaanylös ja sivuille, kasvamaan ja leviämään kuin puun oksat ja lehdet.
Voit ajatella: Me olemme ottaneet Kristuksen vastaan ja juurrumme häneen joka päivä.
Jos huojuttaa, se ei haittaa, koska näin se elämässä on: välillä huojuttaa. Toista sama oikealle puolelle. Viivy asennossa 2-4 minuuttia.
Timantti-istunta. Kuva: Suvi-Tuuli Reittu
TIMANTTI-ISTUNTA. Mene polvillesi maahan ja istu jalkojesi päälle timantti-istuntaan. Keskity hengitykseen. Mieti, miten hengityksesi kulkee.
Hengityksen tahtiin voit rukoilla ikivanhaa Jeesuksen rukousta: Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda minua syntistä.
Viivy asennossa 2-4 minuuttia.
Lapsen lepoasento. Kuva: Suvi-Tuuli Reittu.
LAPSEN LEPOASENTO. Asetu lattialle nelinkontin ja levitä polvesi leveälle. Laske lantio taakse kantapäiden tuntumaan, anna keskivartalon vaipua maahan asti. Kurota käsivarret eteen. Tässä voi levätä.
Mieti psalmia 139: ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.”Viivy asennossa 2-4 minuuttia.
Korona-aika on saanut sairaalapapit tekemään hätäehtoollispaketteja osastoille. Niitä voidaan tarvita tilanteissa, joissa papin paikalla olo on kielletty, ja hoitaja tarjoaa infektoituneelle potilaalle ehtoollisen.
Pastorit Eija Majasaari (vas.) ja Marja Liisa Liimatta toimivat sairaalapappeina koko Pohjois-Karjalan ja Heinäveden asukkaille. Heihin voi törmätä niin keskussairaalassa kuin Siilaisellakin. Kuva: Virpi Hyvärinen
Korona-aika on saanut sairaalapapit tekemään hätäehtoollispaketteja osastoille. Niitä voidaan tarvita tilanteissa, joissa papin paikalla olo on kielletty, ja hoitaja tarjoaa infektoituneelle potilaalle ehtoollisen.
Jos työt sujuisivat tänä päivänä niin kuin ne normaalisti sujuvat, sairaalapapit Marja Liisa Liimatta ja Eija Majasaari viettäisivät iltapäivänsä pitkälti Pohjois-Karjalan keskussairaalan ja Siilaisen kuntoutumiskes-kuksen osastoilla potilaita, omaisia ja henkilökuntaa tavaten.
Sitä tapahtuu nytkin, mutta eri tavalla. Osastoille ei voi mennä hengailemaan, vaan sinne mennään pyynnöstä, poikkeusolojen tuomien rajoitusten puitteissa.
– Olemme miettineet sitä, mitä työmme on nyt, kun rutiinit menevät uusiksi. Tämä työ kun on pitkälti kohtaamista, toteaa Eija Majasaari.
Pandemian osalta varaudutaan tukemaan niin potilaita kuin henkilökuntaa
Kohtaamiset jatkuvat toki edelleen. Etäyhteyksiä suositaan, mutta tilanteesta riippuen myös kasvokkain kohtaaminen on mahdollista.
– Nythän tämä on koronan suhteen enemmän valmistautumista ja varustautumista. Olemme tehneet esimerkiksi hätäehtoollispaketteja niitä tilanteita varten, joissa hoitaja joutuu ilman pappia jakamaan ehtoollisen infektoituneelle potilaalle. Se on apupaketti, joka sisältää ehtoollisvälineet ja kaavan, jonka mukaan toimia, kertoo Marja Liisa Liimatta.
– Lisäksi meillä on yhteistyötä sellaisten osastojen kanssa, joille odotetaan koronapotilaita. Olemme myös yksi psykososiaalisen tuen muodoista, joita koko henkilökunnalle tarjotaan, Liimatta jatkaa.
Tehtäviä niin teholla kuin psykiatriatalossa ja vuodeosastollakin
Sairaala on moni-ilmeinen paikka tehdä töitä ihan normaalioloissakin. Pappeja tarvitaan niin teho-osastolla, synnytysosastolla, syöpäpotilaiden parissa, vuodeosastoilla kuin psykiatriatalossa. Vastaan tulee monenlaisia tilanteita.
– Usein meitä pyydetään esimerkiksi kuolevan luokse ehtoollista jakamaan tai hartaushetkeä pitämään, tai ihan vain keskustelemaan mieltä painavasta asiasta, toteaa Majasaari.
– Ja sitten on ihan muuta sielunhoidollista keskustelua. Teemme myös kirkollisia toimituksia, etenkin siunaamisia keskussairaalan ja Siilaisen kappelissa. Ja kyllä me myös vihimme ja kastamme sairaalassa. Rippikouluakin voi täällä käydä, kertoo Liimatta.
Normaalioloissa sairaalapapeilla on myös esimerkiksi aamunavauksia sairaalakoulussa ja ryhmiä psykiatriatalossa. Pääsiäisenä ja pyhäinpäivänä sairaalapapit kiertävät osastoilla jakamassa ehtoollista. Myös omaisten tapaaminen on tärkeä osa työtä.
– Omaisia tapaan usein potilaan luona sekä saattohartauksissa ja siunaustilaisuuksissa. Omaisten ja potilaan kesken voidaan keskustella siitä, mitä on tapahtunut, miten kotona pärjätään, onko tukiverkostoa. Toisinaan omaiset haluavat jatkaa keskustelua myös kahden kesken, Liimatta kertoo.
– Poikkeusoloissa omaisia on nähnyt tosi vähän, kun vain saattohoitopotilaiden omaiset ovat saaneet käydä sairaalassa, lisää Majasaari.
Evankeliointi ei kuulu asiaan – ihmistä tuetaan tänen tarpeistaan käsin
Sairaalapapin tehtävänä on tarjota paitsi potilaille, myös omaisille ja henkilökunnalle henkistä, hengellistä ja psykososiaalista tukea.
– Evankeliointia me emme tee, sen rajaa jo yhteistyösopimus, jossa lupaamme kunnioittaa jokaisen vakaumusta. Keskustelemme hengellisistä, henkisistä ja elämänkat-somuksellisista asioista silloin, kun se on ihmisen oma toive, hänen vakaumuksestaan riippumatta, Liimatta toteaa.
– Sairaalapapin olemassaolo liitetään helposti pelkästään uskoon. Meillä on kuitenkin myös esimerkiksi terapeuttista osaamista. Henkilökunnan parissa osallistumme esimerkiksi osastotunneille tukien työntekijöiden ammatillista vahvistumista, kertoo Liimatta, jonka työnkuvaan kuuluu myös työnohjaajana toimiminen.
Sairaalapappien palvelut Joensuussa
• Keskussairaalan osastot: sairaalapappi Marja Liisa Liimatta, p. 050 4353 883,
marja-liisa.liimatta@siunsote.fi
• Siilainen ja keskussairaalan psykiatria-talo: sairaalapappi Eija Majasaari, p. 050 4319 226, eija.majasaari@siunsote.fi
• Sairaalapapin palvelut potilaille, omaisille ja henkilökunnalle arkisin klo 7-17
• Keskusteluapu, sielunhoito, ehtoollisen viettäminen, kirkolliset toimitukset, rukoushetket, saattohartaudet, rippikoulu, osastotunnit, työnohjaus
Millaisia muistoja sinulla on Sulkulasta tai Männikköniemestä? Millaiseen toimintaan olet osallistunut, millä vuosikymmenellä?
Sulkulan kesäkoti. Kuva: Kirkkotien arkisto.
Kirkkotie-lehti kerää lukijoiden muistoja Joensuun ev.lut. seurakuntien kesäkodeilta Sulkulasta ja Männikköniemestä. Löytyisikö niitä Sinulta?
Olemme kiinnostuneita kaikesta Sulkulaan ja Männikköniemeen liittyvästä: millaista toimintaa kesäkodeilla järjestettiin, milloin ne elivät kukoistuskauttaan, mikä oli kesäkotitoiminnalle leimaa antava piirre?
Molemmilla kesäkodeilla on edelleen toimintaa, mutta ainakin Sulkulan toiminta on takavuosikymmeninä ollut nykyistä vilkkaampaa. Toimitukseen on kantautunut tietoja niin telttaleireistä, juhannusjuhlista, koulujen polkupyöräretkistä, tyttö- ja poika-toiminnasta kuin suosituista nuorten lentopalloilloistakin.
Millaisia muistoja sinulla on Sulkulasta tai Männikköniemestä? Millaiseen toimintaan olet osallistunut, millä vuosikymmenellä? Onko sinulla kenties muistin virkistykseksi kuvia noilta ajoilta? Onko mieleesi jäänyt tiettyjä tapoja, tekemisiä, tuoksuja tai makuja kesäkodeilta? Entäpä keskeisiä henkilöhahmoja tai mieleenpainuvia tunnelmia?
Olitpa sitten seurakuntalainen, satunnainen vierailija, entinen isonen tai vaikkapa työntekijä, niin lähetä muistosi meille Kirkkotien toimitukseen. Koostamme saamiemme muistojen ja kuvien pohjalta jutun Kirkkotie-lehteen.
Muistojen tulisi olla perillä toimituksessa viimeistään tiistaina 9.6.2020. Nopeimmin muistot kulkevat sähköpostitse osoitteeseen viestinta(at)joensuunevl.fi, mutta odotamme myös paperipostia osoitteeseen Kirkkotien toimitus, Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymä, PL 10, 80101 Joensuu. Muista merkitä lähetykseen nimesi ja asuinpaikkasi sekä mahdollista toimituksen yhteydenottoa varten myös puhelinnumerosi. Hyviä muisteluhetkiä!
Jotakin uutta edeltää odotus ja odottaminen, syntymää kipu ja ponnistus – liikkuminen kohti tuntematonta
Toukokuussa odotamme ja ihastelemme. Odotamme kesän ensi merkkien puhkeamista, lehtivihreän saapumista, leskenlehtien keltaisen hehkua. Odotamme koulun loppumista, kesäloman alkamista, ylioppilaskirjoitusten tuloksia ja uuteen elämänvaiheeseen siirtymistä. Nuorten rinnalla me vanhemmat saamme ihmetellä kasvua ja ajan kiihkeää menoa, ihastella elämän voimaa monin eri tavoin.
Helluntai– juhla kesän kynnyksellä – kertoo myös odottamisesta, uuden syntymästä, suhteessa olosta. Apostolien tekojen kirjassa kuvataan tapahtumia yli 2000 vuoden takaa, päivää, jossa joukko ihmisiä odottaa ihmettä – jotain uutta syntyväksi, sillä elämän tapahtumat ovat ahdistaneet joukon pelon, hämmennyksen ja turvattomuuden tilaan.
Kerrotaan hetkestä, jolloin odottaminen palkitaan, epätoivo muuttuu toivoksi, suru iloksi. Tuona päivänä Jerusalemissa tapahtuu ihmeitä, kun Jumala puhuu jokaiselle ihmiselle hänen omalla kielellään – kohtaa jokaisen yksilöllisesti, solmii suhteen hänen kanssaan. Jeremian kirjassa mainittu lupaus toteutuu: ”Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat mi-nun kansani. Silloin ei kukaan enää opeta toista, veli ei opeta veljeään sanoen: `Oppikaa tuntemaan Herra!` Sillä kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut, sanoo Herra.”
Jotakin uutta edeltää odotus ja odottaminen, syntymää kipu ja ponnistus – liikkuminen kohti tuntematonta. Tarvitaan ero entiseen – syntyminen itsenäiseksi yksilöksi, sillä vasta yksilönä suhde toiseen saa merkityksen. ”Ensimmäisenä helluntaipäivänä” yhteensä 3000 ihmistä kastetaan Jeesuksen seuraajiksi. Hengen vaikutuksesta syntyy kristillinen kirkko. Uusi elämä saa alkunsa ja sen merkkinä vietämme syntymäjuhlaa myös Helluntaipäivänä 2020.
Hyvää syntymäpäivää, meille kaikille, sillä yhdessä olemme Kristuksen kirkko. Varhaisten opetuslasten tavoin saamme odottaa ja pyytää ihmeitä sekä omaan elämäämme että lähimmäisemme iloksi. Jokaisena päivänä Jumalan rakkaus kantaa ja henki luo uutta elämää niin meissä yksilöinä kuin yhdessä.
”Milloinkaan ei hän hylkää, lasten-sa kanssa hän on. Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton.” VK 499:2
Marita Tiili
seurakuntapastori
Joensuun seurakunta
Kirkkotie 