Sana: Tuhlaajan paluu

Pitkä heinikko lakoaa kulkijan anturan alla. Kotikallion reunalla tervehtii vanha käkkyrämänty. Lepikko vaaran kupeessa on kasvanut korkeuksiin. Tien päässä näkyvät kotipirtin ränsistyneet seinät. Korjaamisesta ei ainakaan tule olemaan puutetta, tietää portaille istunut. Kevät oli herättänyt hänet eloon, kadoksissa olon aika oli loppunut.

Tie johti vihdoinkin kotiin. Elämisen hintaa ei tullut kyselleeksi, eikä olemisen ikäväänsä kaipaukseksi ymmärtänyt. Jumalalle annettiin hätääntyneen rukoukset ja sitäkin lajia oli viimeisinä vuosina rystyset valkoisina paruttu. Yksin, yksinpä tietysti, kun oli jo hyvin tottunut muka yksin pärjäämään.

Liiterin ovi on nyt porttina uuteen elämiseen. Silmä tavoittaa kaikkea sitä, mitä tulija tulevina aikoina kättensä jatkeeksi tarvitsee. Nurkassa on vanha tahko, se sama vanha liehisko, jota jo lapsena isän avuksi pyöritteli. Seinällä hyvässä rivissä odottavat uutta terää vesuri ja kirves. Viikate, kuin kumartaen, pyytää käteen ottamista. Sen teroittamiseen tarvittavan liipan on isä jättänyt näkösälle. Näillä työvälineillä on tämän kylän kansa vuosisatoja kansalaisuuttaan toteuttanut. Iskenyt viikatteensa kiveen, kirveensä puun juureen, kassaroinut oksat hellan tulipesän ruuaksi, ollut kuin osa sitä maan multaa, jonka kautta on elämään kutsuttu ja jonne palaa jälleen.

Isä, jos olisi ollut vielä vastaanottamassa, olisi kaikki tuhlaamiset pyyhitty pois. Siinä syleilyssä olisi tuhlari palautettu ihmisen kokoiseksi. He ovat jo tallella siellä, rakkaat, Jumalan omassa valtakunnassa, sanoi äiti surua taittaakseen. Iltavirsi, jota äiti lauloi soi nyt muistoissa säveleinä. Lopulta suu tavoittaa tutut sanat. ”Tule kanssani, Herra Jeesus, tule, siunaa päivän työ. Tule illoin ja aamuin varhain, tule vielä, kun joutuu yö…”

Virren sanoin tuhlaaja antaa Jumalalle omansa, eikä se ole vähempää kuin koko elämänsä. Virsi on jäänyt rukoukseksi. Tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan. Tule jokaisena aamuna ja iltana, niin en ole koskaan yksin. Tulija nojaa viikatteeseen, ilo ja itku kuplivat yhtä aikaa mielen pinnalla, sielun särmät särkyvät kyynelten myötä. Taivas ja maa ovat yhtä, samanaikaisesti läsnä, eikä enää ole kiire minnekään. Vanha oli kadonnut, toivo uudesta ja paremmasta löytynyt. Maa ja taivas viettävät ilojuhlaa.

Armi Rautavuori
kirkkoherra
Enon seurakunta

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.