Öllöläjärven rannassa, lähellä Venäjän rajaa, lepää aihkimäntyjen katveessa ikimuistoinen hautausmaa. Pörtsämön erämaakalmisto on erityinen paikka sekä isä Vesa Takalalle että kirkkoherra Anne Angervolle.
Kuva: Virpi Hyvärinen
Paikan nimi on Pörtsämö. Se, mikä siellä sijaitsee, on erämaakalmisto. Täytyyhän siellä käydä.
Pörtsämöön päästäkseen on ajettava ensin Tuupovaaraan ja sieltä liki Öllölään, Öllölästä Luutalahden suuntaan ohi Koskenniskan. Lopulta päätyy pikkutielle, joka mutkittelee yhden auton mentävänä keskellä metsää kilometri toisensa jälkeen niin, että heikkopäistä hirvittää.
– Ei täällä koskaan ole ketään vastaan tullut, sanoo Vaara-Karjalan seurakunnan kirkkoherra Anne Angervo, kun minä perille päästyäni hätäilen, että en kyllä pysty näitä kilometrejä lainaminibussillani peruuttamaan.
Oppaakseni kalmistokäynnille olen saanut oppaista kenties kaikkein parhaat: Pörtsämöstä linnuntietä pari kilometriä Luutalahden suuntaan asuvan Angervon ja liki 40 vuotta veneristisaattoja Hoilolasta Pörtsämöön johtaneen isä Vesa Takalan.
Ristisaatto elokuun yönä
Kalmiston portilla pyydän isä Vesaa viemään meidät paikkaan, joka on hänelle hautausmaalla erityisen rakas. Koveron matkapapin tehtävästä eläkkeelle jäänyt ortodoksipappi lähtee mustassa viitassaan kulkemaan varvikossa kiertelevää polkua läpi kalmiston.
Matkan varrelle jää sammaloituvia ristejä, jokunen tyylirikolta tuntuva kivipaasi sekä äkkiä avautuva notkelma, jossa seisoo miltei unenomaisesti valkoisia ristejä rivissä. Niemen kärkeen päästyä Takala pysähtyy yksinäisen puisen hautamuistomerkin, grobun, eteen.
– Tämä on Tsokkisen Annin hauta.
Erityinen paikka tämä hauta on Takalalle siksi, että grobun alla lepää hänen pitkäaikainen ystävänsä, yli kaksikymmentä vuotta Takalan käsikynkässä Pörtsämön ristisaatoissa kulkenut venäjän kielen ja kirjallisuuden tuntija Anna-Mari Tsokkinen, jolle ristisaatto oli vuoden suurin tapahtuma.
– Käskynkkää kuljimme siksi, että Anni oli täysin sokea. Viimeisinä vuosina hän sairasteli paljon, ja kulki viimeisillä voimillaan valittamatta tämän matkan. Hän halusi ehdottomasti tulla haudatuksi tänne.
– Kun hän sitten vuonna 1999 kuoli, hänet haudattiin tähän ja saattoväki aterioi täällä. Sen jälkeen meille on tullut vuosittaiseksi perinteeksi se, että tulemme tänne kirkkoveneellä 6.-7.8. välisenä yönä, toimitamme rukouspalvelukset ja aterioimme tässä. Annille annetaan aina myöskin pieni huikka, kertoo Takala.
Yöllisiin ristisaattoihin on liittynyt Takalan kokemuksissa jänniä, mystisiä elementtejä.
– Se on aina niin huikean hienoa: On satanut vähän, usva nousee, on pimeä. Kirkkoveneessä on ikonit, kirkkoliput ja kynttilälampukka joka valaisee, laulu kuuluu vesien päällä. Kesken palveluksen sorsaperhe saattaa nousta vedestä ja tepastella paikalle seuraamaan tapahtumia, kuvaa Takala.
Ikimuistoinen hautausmaa
Ikimuistoinen hautausmaa, se on ilmaus, jota isä Vesa tästä kalmistosta käyttää.
– Ei tiedetä, milloin tämä on otettu käyttöön. 1930-luvulla tätä vähän kunnostettiin, muuten tämä on ollut tällaisenaan. Ihan kaikessa rauhassa ovat saaneet ihmiset levätä täällä.
Vanhimpien hautojen etsinnässä ei muistomerkkien kaiverruksistakaan ole apua. Muistomerkit ovat pääosin puuristejä, jotka kestävät sen aikaa kuin kestävät – yleensä niin kauan kuin ihmiset muistavat.
– Jos ihmiset muistavat pidempään, he laittavat uuden ristin. Ja kuitenkin Jumala muistaa, sanoo Takala.
On Takalalla kuitenkin arvio siitä, miten pitkään vesiä pitkin on vainajia Pörtsämön niemeen tuotu.
– Kyllä sitä on tehty varmaan 1500-luvun tienoilta saakka. Ennenhän hautausmaat olivat usein saaressa, koska vesireitti oli paras reitti, jolla päästiin ruumista tuomaan. Kesäisin veneellä, talvella jäätä pitkin.
Pitkään hautausmaa kuului Ilomantsin ortodoksiselle seurakunnalle. Kuntaliitosten myötä Pörtsämön erämaakalmisto on nyt Joensuun ortodoksisen seurakunnan omistuksessa.
Yhä vieläkin tänne silloin tällöin siunataan vainajia. Isä Vesakin on ollut saattamassa tänne monta rakasta ”karjalaispappaa ja -mummoa”.
– Erikoisin muistoni täältä ovat hautajaiset, joita vietettiin kovassa pakkasessa. Kun ihmiset laskivat kukkia hautaan, ne helähtivät kuin posliinikupit – syväjäätyneet muistokukat ikään kuin kilisivät hautaan.
Luonto tuo kalmistoon alati elävän oman lisänsä. Kun isä Vesa laittaa vaivihkaa epitrakiilin ylleen ja pitää muistopalveluksen niemen kärjessä, vesilintu laskeutuu
Kirkkotie kävi tutustumassa Tuupovaaran Öllölässä sijaitsevaan Pörtsämön erämaakalmistoon isä Vesa Takalan ja kirkkoherra Anne Angervon johdolla. Kuva: Virpi Hyvärinen
kohahtaen järveen. ”Saata, oi Kristus, Sinun palvelijasi sielu lepoon pyhien joukkoon, missä ei ole kipua, ei surua eikä huokauksia, vaan on loppumaton elämä”, laulaa Takala.
”Elämän näköinen ja tuntuinen paikka”
Erityinen paikka kalmisto on myös Vaara-Karjalan luterilaisen seurakunnan kirkkoherra Anne Angervolle, joka järven toisella puolella asuvana tulee useinkin hautausmaalle pistäytymään. Yleensä ketään muuta ei paikalla ole.
Angervoa puhuttelee syvästi kalmiston luonnonmukaisuus ja se, että hautausmaalla ei ole ruutukaavaa – niin kuin ei elämässäkään ole.
– Tämä on elämän näköinen ja tuntuinen paikka. Pidän siitä, että nimet risteistä voivat haihtua ja hävitä, ei tarvitse laittaa ja kunnostella. Tämä on vähän niin kuin elämä itse – se kestää sen oman hetkensä ajan, sanoo Angervo.
Erikoisella tavalla kalmisto, kuolleiden leposija, kääntyykin elämän näkemisen paikaksi. Ihmisen suhde aikaan saa uuden mittakaavan: samalla kun ajan vääjäämätön kulku näkyy maatuvissa risteissä, paikka tuntuu olevan jollakin tavalla ajaton.
– Täällä on läsnä myös ikuisuusajatus, tietty jatkuvuus. Me eletään tätä hetkeä, joka on tietysti tässä nyt tärkeä, mutta ei se kaikki ole, sanoo Angervo.
Kun Angervoa pyytää viemään meidät kaikkein tärkeimpään paikkaan kalmistossa, myös hän kulkee niemen kärkeen, veden ääreen.
-Tämä paikka on minulle rauhan ja rajan tyyssija. Kun tulee tuolta aikataulutetusta elämästä, niin täällä saa kiinni siitä, että ei pitäisi antaa elämän hallita liikaa. Koska joka tapauksessa on asioita, joita ei voi mitenkään hallita.
Angervo näkee kalmiston paikkana, jossa niemi yhdistyy hautausmaahan äärettömän harvinaisella tavalla.
– Nautin siitä, että tässä on tuo risti, ja että tämä on tässä veden äärellä.
– Vesi elementtinä on tässä tietenkin hurjan tärkeä: tässä paikassa kaste yhdistyy kuolemaan ja suruun. Ne ovat yksi kokonaisuus, tavattoman taitavasti tähän muovailtu.
Virpi Hyvärinen