seurakuntatyö – Sivu 2

Uusiksi mennyt elämä – Kirsin ja Marikan tarina

Lapsen vammautuminen kolarissa on saanut Kirsi Leskelän näkemään jokaisen arkisen päivän arvon. Elämä kun voi muuttua tai päättyä milloin vain.

Lapsen vammautuminen kolarissa on saanut Kirsi Leskelän näkemään jokaisen arkisen päivän arvon. Elämä kun voi muuttua tai päättyä milloin vain.

Tyttärensä omaishoitaja Kirsi Leskelä seisoo tyttärensä Marikan vieressä. Marika on nostettu seisomista tukevaan laitteeseen. — Kirsi Leskelän mukaan Marika-tytär kommunikoi silmillään ja vastaa kysymyksiin silmänräpäyksillä.
– Kyllä Marika mielestäni ymmärtää hyvinkin paljon, vaikka ei pysty sanoilla kommentoimaan. Silmät ovat sielun peili. Niistä näkyy ilo, suru, pelko ja kaikki. Kuva: Virpi Hyvärinen

Siitä on nyt 18 vuotta ja 25 päivää, kun ylämyllyläisen Kirsi Leskelän elämä muuttui peruuttamattomasti.

Kirsi oli ollut miehensä ja 2-vuotiaan tyttärensä Marikan kanssa Lieksassa siskoaan tapaamassa, kun heti kotimatkan alussa, Rauhalan koulun ohi päästyä, vastaantuleva auto olikin yhtäkkiä Kirsin perheen auton kaistalla. Törmäys oli väistämätön.

Auto alkoi savuta. Tuli hirveä hätä, että nyt se syttyy tuleen. Kirsi katsoi takapenkille. Näytti siltä, että Marika nukkuu.
– Menin nostamaan häntä autosta. Sanoin hänelle, että heräähän. Sitten huomasin, että kypärämyssy alkoi mennä vereen.

Sairaalasta kotiin puhe- ja liikuntakyvytön tyttö

2-vuotias Marika seisoo viulun kädessään ja nauraa iloisesti kameraan katsoen. — Onnellinen viulun omistaja päivää ennen onnettomuutta. Kuvassa Marika on iältään 2 v 5 kk. Kuva: Kirsi Leskelä.

Siitä alkoi Kirsin odottamaton ja yhä jatkuva matka vammautuneen lapsen äidiksi ja omaishoitajaksi. Kolaripaikalta Marika vietiin Ilmari-helikopterilla Kuopion yliopistolliseen keskussairaalaan, jossa hänet leikattiin ja siirrettiin teholle.
– Olimme siellä kuukauden ja sitten vielä puolitoista kuukautta sairaalassa Joensuussa. Lopulta saimme mukaan puhe- ja liikuntakyvyttömän tytön entisen vilkkaan papupatatytön sijaan.

Alusta asti Kirsille ja hänen puolisolleen oli selvää, että he haluavat hoitaa tyttärensä kotona. Kotiin pääsy ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä vaikeasti vammautuneelle lapselle suositeltiin laitoshoitoa.
– Ensimmäisessä palaverissa, jossa kotiutumishaaveesta puhuttiin, oli varmaan kymmenen ihmistä mukana. Onneksi osastonlääkärin kanta oli se, että siitä lähdetään, mikä on perheen toive, ja tuetaan siinä. Hänen kantansa painoi, ja niin pääsimme kotiin koeajalle.

Leikkauksia, uusia sairauksia ja yllättäen syntyvä katsekontakti

Ei uusi arki kotona helppoa ollut. Perushoitajan koulutuksen saanut Kirsi ei ollut aiemmin hoitanut epileptikkoa. Marikan hoito tarvitsi jatkuvaa läsnäoloa ja valvontaa, mutta ulkopuolinen hoitaja kävi alkuun vain kuusi tuntia viikossa. Niin, että Kirsi pääsi kauppaan.

Kun toisella kymmenellä olevien isosisarusten lisäksi Marikalle syntyi vuoden kuluttua vielä pikkuveli, alkoivat Kirsiltä kädet loppua. Silloin Marikalle saatiin kotiin lisää hoitoapua.
– Marikan hoidettavuus on vuosi vuodelta lisääntynyt. Hänelle tehtiin uusia leikkauksia pään alueelle jo ensimmäisen vuoden aikana, ja kasvamisen vuodet ovat tuoneet uusia sairauksia. Tuli skolioosileikkaus, mikä johti trakeostomiaan. Tuli haimatulehdus, mikä johti munuaistoimenpiteeseen. Kyllä tässä melkoisen sairaanhoitajan oppimäärän on suorittanut ihan kantapään kautta.

Vaikka vuosiin liittyi paljon haasteita ja sairauksia, valoakin niissä oli. Yksi tärkeä hetki tuli puolentoista vuoden päästä kolarista.
– Marika oli aluksi lähes sokea, silmät katsoivat tyhjyyteen eikä niihin saanut kontaktia. Sitten kerran, kun katselin telkkaria ja Marika istui sylissäni, jäin katsomaan hänen silmiään. Tuntui, että nyt sieltä katsoo joku. Hymyilin, ja hän hymyili takaisin. Siinä tuli itku. Joku lukko Marikassa oli auennut.

Hakemusten tehtailua ja viranomaisyhteyksiä

Jos ihmisen fysiologia ja anatomia tulivat Kirsille vuosien mittaan tutuiksi tyttären sairauksia seuratessa, eräänlaista korkeakoulua on käyty myös erilaisten tukien ja korvausten hakemisessa. Papereita on laitettu vetämään niin vakuutusyhtiöön, maistraattiin, sosiaalitoimen vammaispalveluihin kuin Kelaankin.

Aina tuen saaminen ei ole ollut helppoa, olipa kyse hoidon saamisesta kotiin Marikalle tai omaishoidon tuen ja vapaiden myöntämisestä Kirsille.

– Olen pyrkinyt aktiivisesti löytämään vertaistukea niin Aivovammaliitosta kuin tapaturmaisesti vammautuneiden lasten Tatu ry:stä. Toimin itsekin Tatun hallituksessa ja vertaistukiäitinä.

Omaishoitajaksi voi päätyä myös nuorena

Myös omaishoitajien verkosto on tullut Kirsille viime vuosina tärkeäksi. Hän toimii aktiivisesti Joensuun seudun omaishoitajissa ja on käynyt vertaisohjaajakoulutuksen.

– Lähdin mukaan alun perin siksi, että monesti omaishoitajat mielletään puolisoitaan hoitaviksi ikäihmisiksi. Mutta ei omaishoitajuus ole vain ikäihmisten juttu. Se voi koskettaa ketä vain, ja hoidettava voi olla puolison sijaan lapsi, vanhempi tai muu läheinen.

Kirsin mukaan monella omaishoitajalla on huoli omasta tai läheisten jaksamisesta. Hän toivoo, että viranomaiset ymmärtäisivät sitä puolta, että sekä omaishoitajat että hoidettavat vanhenevat ja apuja tarvitaan.
– Kun apua menee pyytämään, vastaukseksi tarjotaan helposti laitospaikkaa, vaikka omaishoitaja ei itse sitä haluaisi. Vaikka apua saisi kotiin paljonkin, se on silti yhteiskunnalle halvempaa kuin laitoshoito.

Marikan kohdalla yhteiskunnalta saatava tuki on sinnikkään paperityön tuloksena tällä hetkellä parempi kuin koskaan. Parikymppiseksi nuoreksi naiseksi varttunut Marika saa Kelalta eläkettä ja vakuutusyhtiön korvaamana kuntoutuksena fysioterapiaa kolme kertaa viikossa. Erityisen mieluinen musiikkiterapia on koronan vuoksi tauolla.
– Puolentoista vuoden ajan Marikalla on ollut myös säännöllinen yöhoito, mikä helpottaa elämäämme kovasti. Vaikka Marikalla on nyt hoitaja 48 tuntia viikossa, jää minulle silti 16 tuntia joka päivä ja lisäksi kokonainen vuorokausi. Ei se ihan kevyttä ole.

Vaikeinta on suru siitä, mitä lapsi elämässään menettää

Kun Kirsi katsoo nyt menneitä vuosia taaksepäin, vaikeinta niissä eivät ole olleet paperityöt saatikka sairaan lapsen hoitaminen. Vaikeinta on ollut suru siitä, mitä lapsi vammautumisen myötä elämässään menettää.
– Yllätin itseni jo ensimmäisinä päivinä teholla suremasta sitä, että Marika ei ikinä saa kokea tiettyjä elämänvaiheita: uusiin ystäviin tutustumista, puolison löytämistä, perheen perustamista.
– Tällaisten miettiminen tuntui aluksi hölmöltä, mutta kun olen jutellut vertaisten kanssa, olen ymmärtänyt, että tällaisia vammautuneen lapsen äiti murehtii.

Myös ihmisten tapa suhtautua vammaiseen tyttäreen on toisinaan satuttanut syvästi.
– Joku lääkäri sanoi kerran, että Marikahan on vain häkkilintu, oman kehonsa vanki. Muistan, miten seisoin sen jälkeen sairaalan käytävässä ja soitin miehelle ja tyttärelle, että tulkaa, minulla leviää pää. Monta kertaa on ollut mielessä, että miten joku voi sanoa niin.

Kolarissa vammautunut Kirsi Leskelän tytär Marika makaa sängyllä ja katsoo iloisesti nauraen kameraan. — Marika on huumorintajuinen tyttö. – Kotona on koira ja neljä kissaa, joiden touhujen seurailu on Marikalle mieluisaa. Ja kun telkkarissa on joku hauska juttu, niin ihan oikeassa kohdassa hän huvittuu, sanoo Kirsi Leskelä. Kuva: Kirsi Leskelä.

”Ihmeellisen taistelijatyttären olen saanut”

Iloa puolestaan on tuonut Marikan positiivinen luonne.
– En tiedä, mistä hän sen ilon kerää, mutta joskus kun itsestä tuntuu, että miten tästä selvitään, niin Marika silmillään viestii: kuule äiti, ei mitään hätää, kyllä tästä mennään.

Sitä Kirsi on miettinyt, että elämänhaluko se tytössä on niin vahva, että tässä yhä ollaan, vaikka menettämisen pelko on usein ollut todellinen ja vahvasti läsnä.
– Monta kertaa Marika on ollut sairaalassa kriittisessä tilassa ja meille on sanottu, ettei lääketiede enää voi tilanteelle mitään. Siinä tullaan siihen, että kuka sitten voi. Kuka on voinut?

Kirsi on liimannut Marikan huoneen seinälle tarran, jossa lukee monelle tuttu Raamatun säe: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.
– Ehkä sitä on aina pyydetty, etsitty, kolkutettu. Ihmeellisen taistelijatyttären olen saanut. Nöyräksi tällainen ihmisen tekee. Sitä ymmärtää, että elämä ei ole itsestään selvää. Marikan kohdalla kun jokainen päivä on ollut lahja.

Virpi Hyvärinen

Ripille vaikka keski-iässä – aikuisrippikoulu haastaa niin kävijää kuin vetäjää

Aikuisripari haastaa parhaimmillaan niin rippikoulun kävijän kuin vetäjänkin ajattelua. Kokonaisuus räätälöidään kävijän tarpeista käsin.

Emilia Rösch, Antti Kyytsönen ja Katja Nuukarinen kuvattuina Pielisensuun kirkon kirkkosalissa. Etualalla seisoo Rösch kädet lanteilla ja katsoo hymyillen kameraan. — Emilia Rösch (kesk.) päätti aikuisiällä tutustua luterilaiseen uskoon ja lopulta liittyä kirkkoon. Keskustelut rippikoulua vetäneen pappi Antti Kyytsösen ja diakoniatyöntekijä Katja Nuuhkarisen kanssa purkivat ennakkoluuloja.
– Suosittelisin aikuisrippikoulua kaikille, jotka vähänkin sitä miettivät. Astu kirkkoon, ei se niin pelottava paikka ole, sanoo Rösch. Kuva: Virpi Hyvärinen

Ennen tavattiin rippikoulun käynnin yhteydessä puhua ”naimaluvan hankkimisesta”. Ja niinhän se yhä vain on, että jos kirkossa aikoo vihille päästä, pitäisi rippikoulu olla käytynä.

Tämä onkin yksi tavallisimmista syistä hakeutua aikuisena rippikouluun. Toinen tyypillinen syy on se, että kummiuden kunniatehtävä odottaa nurkan takana. Siihenkin tarvitaan rippikoulutodistus – ja sen lisäksi vielä konfirmointi päälle.

Halu tutustua luterilaisuuteen toi Röschin aikuisena rippikouluun

Joensuulainen 37-vuotias kotiäiti Emilia Rösch hakeutui rippikouluun tämän vuoden tammikuussa. Hänellä syynä papin pakeille tuloon ei ollut kummius tai vihkiminen, vaan kyse oli vuosien mittaan heränneestä halusta tutustua luterilaisuuteen ja pohtia omaa uskoa.
– Kaikkein kiinnostavinta rippikoulussa oli omien ennakkoluulojen rapistuminen ja ajatusten muuttuminen. Mutta kyllä minulla on myös sellainen hiljainen sisäinen liekki syttynyt, että täältä voi saada jonkinlaista rauhaa. Sitä en ole aiemmin ymmärtänytkään.

Rösch kävi rippikoulun pienessä ryhmässä, jossa tehtiin ennakkotehtäviä ja tavattiin keskustelujen merkeissä. Lisäksi tutustuttiin käytännön asioihin kuten kirkkotilaan, ehtoollisella käymiseen ja diakoniatyöhön. Konfirmaatio toteutettiin yksityisesti maaliskuun alussa Pielisensuun kirkossa.
– Se oli hieno kokemus. Paikalla oli pieni joukko läheisiä. Kirkkosali oli hiljainen, ja kun minulta kysyttiin alttarin edessä, tahdotko liittyä tähän uskoon, kirkonkellot alkoivat soida. Se oli samalla kertaa sekä hyvin fyysinen että henkinen kokemus.

Aikuisrippikoulu on myös papille antoisa

Röschin rippipappina toiminut Pielisensuun kirkon aikuistyön pappi Antti Kyytsönen kertoo, että Joensuun seurakuntayhtymässä järjestetään vuosittain ainakin yksi aikuisrippikouluryhmä. Sen lisäksi yksityisrippikouluja järjestetään seurakunnissa muutamia vuosittain.

Kyytsönen kokee aikuisrippikoulun pitämisen hyvin mielekkäänä.
– Ne ovat olleet minulle todella antoisia. Erityisen mukavaa on, kun tulija on aidosti kiinnostunut asioista. Aikuisrippikoulussa tulee usein esiin näkökulmia ja kysymyksiä, jotka ovat antoisia opettajallekin. Ne haastavat miettimään, mitä kirkko tästä opettaa ja mitä itse tästä ajattelen.

Tutustumiskierrokset seurakuntaan saivat alkuunsa rippikoululaisen ehdotuksesta

Aikuisrippikoululaisilta voi tulla myös uusia ideoita seurakunnan toimintaan. Diakoniatyöntekijä Katja Nuuhkarinen poimi korvan taakse Röschin heittämän ajatuksen siitä, että moni ei tiedä seurakunnasta paljoakaan, ja seurakuntaan voisi järjestää tutustumiskierroksia.
– Nyt Pielisensuun seurakunnassa kehitellään Polku seurakuntaan -kierrosta, jonka avulla ihmiset voivat tulla tutustumaan esimerkiksi diakoniatyöhön, kirkkotaiteeseen tai vaikkapa siihen, mitä seurakunnassa on aikuisille tarjolla, Nuuhkarinen kertoo.

Polulle pääsee mukaan jo nyt ottamalla yhteyttä suoraan Nuuhkariseen. Hänet tavoittaa sähköpostitse osoitteesta katja.nuuhkarinen@evl.fi ja puhelimitse numerosta 050 550 8335.

Lue lisää Emilia Röschin rippikoulukokemuksesta alta.

Virpi Hyvärinen

Mikä aikuisrippikoulu?

– Laajuus vähintään 20 tuntia
– Perustuu Suuri Ihme -rippikoulusuunnitelmaan
– Toteutetaan henkilökohtaisen suunnitelman mukaan
– Kävijöitä Suomen ev.lut. kirkossa vuosittain n. 1000

Rohkeasti rippikouluun aikuisena

Vakavamielinen, synneillä pelotteleva, syyttävä, sisäänpäin lämpenevä, seksuaalivähemmistöjä hylkivä, ylpeä, ylenkatsova, naisia väheksyvä, vanhoillinen ja kopea.

Tällaisia ajatuksia minulla oli kirkosta ja kristinuskosta. Nämä ajatukset elivät pitkään vahvasti mukana. Miksi minä haluaisin kuulua tuollaiseen yhteisöön, joka muita tuomitsee ja itsensä ylemmäksi nostaa? Toki ymmärsin kyllä, että kirkolla on ollut suuri rooli yhteiskunnassamme vuosisatoja, ja sieltä on myös tullut hienoja arvoja kuten lähimmäisestä välittäminen.

Tarvitsin paljon kokemuksia uskoakseni, että olin ollut väärässä ja ajatukseni kirkosta olivat vanhanaikaisia tai vanhentumassa.

Ensimmäisen omakohtainen kosketus oli avioliittoon siunaaminen. Mieheni suvun ”perhepappi”, jo tuolloin eläkkeellä oleva Risto Ruskomaa ei kyseenalaistanut sitä, etten kuulunut kirkkoon tai kysellyt, miksi en ollut käynyt rippikoulua, vaan siunasi liittomme kauniilla sanoilla helmikuussa 2012.

Kirkko tuli hiljalleen lähemmäksi perheenlisäyksen myötä, eikä silloinkaan kirkon toimistossa syytelty tai ylenkatsottu, miksi en ollut kirkon jäsen. Syystä tai toisesta uskaltauduin perhekerhoon ja kokemukset kerho-ohjaajista ja keittiöhenkilökunnasta olivat aivan ihania. Tästä suuresti kiitän Pielisensuun kirkon henkilökuntaa. Perheemme keskimmäinen lapsi osallistui ensimmäiseen kerhoon jo kuuden päivän iässä. Lapsiemme kastepapit osoittautuivat ihmisiksi, eivätkä olleet yliluonnollisia olentoja.

Lopulta tein päätöksen: ehkä minunkin tulisi uida taas vastavirtaan ja liittyä kirkkoon. Nuorena uin vastavirtaan enkä käynyt rippikoulua, vaikka lähes kaikki muut kylän nuoret sen kävivätkin.

Kirkkoon liittymisen haasteeksi nousi käymätön rippikoulu, ja tästä pääsinkin erittäin mielenkiintoiseksi muotoutuneelle matkalle aikuisrippikouluun. En käy rippikoulua avioliiton, kummikunnian tai jonkun toisen painostuksesta, vaan vilpittömästä omasta tahdostani tutustua luterilaisuuteen ja pohtia omaa uskoani. Ripari koostuu jumalanpalveluksien seuraamisesta, keskustelukokonaisuuksista papin ja pienen ryhmän kesken, Raamattuun tutustumisesta, oppikirjaan paneutumisesta sekä diakoniatyöhön tutustumisesta ja tietenkin huipentuu konfirmaatioon.

Rippikoulumatkalla ajatukset luterilaisuuden ahdasmielisyydestä ovat muuttuneet paljon avarakatseisemmiksi ja armollisemmiksi. Henkilökohtaisesti suurin oivallus uskosta on rauhoittuminen hetkeen tai rukoukseen. Minä, ruuhkavuosia elävä perheenäiti, tarvitsen juuri näitä hetkiä, etten huomaisi vuosien vaan hävinneen. Olemme sopineet ystäväni kanssa, että alamme satunnaisesti käymään sunnuntaisin kirkossa. Ehkä me molemmat tarvitsemme sen hetken hiljentymiseen.

Kiitos teille kaikille, jotka olette olleet tällä matkalla tässä vaiheessa mukana. Luulenpa, että edesmenneet isovanhempani voivat huokaista haudassa: ”Kävihän se vihdoinkin sen rippikoulun”. Mummoni yritti aikoinaan rahalla lahjoa minua käymään riparin sanoen, että se vasta olisikin Jumalan pilkkaa, jos sen rahasta kävisin – enkä käynyt!

Emilia Rösch

Suksihuoltajasta suntioksi

Vielä vuosi sitten kiteeläinen Aki Hukka reissasi Suomen hiihto-maajoukkueen huoltopäällikkönä ympäri maailmaa. Nyt hän opettelee krematoriotyötä Joensuussa Ristinkappelilla.

Vielä vuosi sitten kiteeläinen Aki Hukka reissasi Suomen hiihtomaajoukkueen huoltopäällikkönä ympäri maailmaa. Nyt hän opettelee krematoriotyötä Joensuussa Ristinkappelilla.

Aki Hukka istuu Ristinkappelissa nojaten käsillään edellisen rivin tuolin selkänojaan. Taustalla näkyvat kappelin urut. — Aki Hukka päätti viime keväänä lopettaa huoltopäällikön tehtävät Suomen maastohiihdon maajoukkueessa ja sitä myötä jatkuvan reissaamisen maailmalla. ”Tuntui, että oli aika pysähtyä ja miettiä jotakin muuta, uudistaa vähän itseänsä”, toteaa tämän vuoden lopulla suntioksi valmistuva Hukka. Kuva: Virpi Hyvärinen

Aikansa kutakin.
Näin toteaa kiteeläinen Aki Hukka, kun häneltä kysyy, mikä sai Suomen hiihtomaajoukkueen huoltopäällikön vaihtamaan pestinsä koulunpenkkiin.
– Päätös oli oma, henkilökohtainen valintani. Minulla olisi ollut mahdollisuus jatkaa vielä kaksi vuotta. Kyllähän se aluksi tuntui, että tuliko tehtyä oikea päätös. Nyt tuntuu, että oli se oikea. Etenkään näin koronan aikana ei ole ikävä takaisin, hän naurahtaa.

Maajoukkueen mukana maailmalla

Hukka matkusti hiihtomaajoukkueen mukana vuosina 2014–2020, ensimmäiset neljä vuotta suksihuoltajana ja viimeiset kaksi huoltopäällikkönä.
– Se oli iso, avartava elämänkokemus ja mieluisaa aikaa, mutta samalla rankkaa, täysipäiväistä työtä. Reissupäiviä kertyi viimeisen kahden vuoden aikana 160–170 per vuosi, olin käytännössä puolet vuodesta reissussa. Vapaa-aika oli todella kortilla, kotona ehti käydä pyykit pesemässä.

Päällikön toimenkuvaan kuului vastata päivittäisestä huoltotoiminnasta kisapaikalla ja hoitaa logistiikkajärjestelyt joukkueen osalta. Siinä ohessa pääsi näkemään monenlaista maailman kolkkaa. Reissujen myötä korostui se, miten hyvin asiat Suomessa ovat.

Eniten Hukka on jäänyt kaipaamaan työkavereita.
– Meillä oli siellä hyvä työporukka. Huonoinakin hetkinä meillä oli hyvä henki, jaksettiin pitää sitä yllä. Eikä minulle mitään sellaista jäänyt, että ei enää koskaan suksihommia. On mahdollista, että kun vähän happea vetää, olen valmis lähtemään taas sinnekin, jos kutsu käy.

”Kirkot ovat rauhoittavia paikkoja”

Tällä hetkellä Hukka on kuitenkin kiinni kovin toisenlaisissa tehtävissä. Tammikuun ajan hän on ollut suntio-opintojen työssäoppimisjaksolla Joensuun seurakuntayhtymässä, Ristinkappelin krematoriolla.

Ajatus suntion opintoihin hakeutumisesta syntyi vuosi sitten keväällä, kun Hukka oli päättänyt luopua huoltopäällikön tehtävistä ja palannut maailmalta kotiin Kiteelle.
– Koronan iskiessä tein jumalanpalvelusten striimauksia Kiteen seurakunnalle. Siellä kun kirkossa istuin ja touhusin, tuli mieleen, että pitääpä katsoa, mikä on suntion ammatti. Olen aina tykännyt kirkoista, ne ovat rauhoittavia paikkoja.

Opinnot Järvenpään seurakuntaopistolla alkoivat syyskuussa, ja lokakuun alusta saakka Hukka on ollut Kiteen seurakunnassa työssäoppimisjaksolla. Kun korona vei seurakunnasta miltei kaiken muun paitsi siunaukset, hän päätti suorittaa talven sydämessä krematoriokurssin.

Työtä tosiasioiden äärellä

Ihan helppo harjoittelupaikka krematorion ei luulisi olevan, tarkoittaahan se käytännössä vainajien tuhkaamista.
– Kun kävin kysymässä työssäoppimispaikkaa Ristinkappelilla, sain katsoa koko tuhkausprosessin läpi. Ei se minusta ole työtä kummempaa. Työpaikkana krematorio on siisti ja viihtyisä, olen tykännyt olla täällä.
– Sitähän minä en ole vielä kohdannut, että mitä sitten, kun tulee pikku arkku. Se on luonnollista, että vanhat ihmiset kuolevat, mutta lapsen kuolema on eri asia. Uskon, että selviän siitäkin, jos tarve vaatii.

Suntion tehtävissä Hukka on pitänyt erityisesti siitä, että siinä saa olla tekemisissä monenlaisten ihmisten kanssa. Ihmisiä kohdataan erilaisissa elämäntilanteissa, niin iloissa kuin suruissa, ja se antaa itsellekin paljon.
– Suntio on kappelilla ensimmäinen ihminen, jonka omaiset tapaavat siunauspäivänä. Siinä on aika lailla elämän tosiasioiden lähellä. Suntion tehtävä ei ole näissä tilanteissa mennä mukaan suruun, vaan tukea omaisia surun hetkellä.

Kuka Aki Hukka?

• Syntynyt: 2.2.1968
• Ammatti: maanviljelijä, suntio-opiskelija
• Toimi Suomen hiihtomaajoukkueen suksihuoltajana v. 2014–2018 ja huoltopäällikkönä v. 2018–2020.
• Perheeseen kuuluu vaimo, pastori Kirsi Hukka, sekä kolme lasta ja kolmen lastenlasta.

Virpi Hyvärinen

Yhteisen pöydän ääreen

Kontiolahden uuden seurakuntakeskuksen keittiöstä tehtiin tarkoituksella tilava, jotta kokkaamaan mahtuisi isompikin porukka. Myös pöydän antimista nauttijoita on seurakuntakeskuksessa riittänyt.

Joukko naisia tekee karjalanpiirakoita kokoontuneena yhden ison pöydän ääreen. — Piirakkatalkoot ovat yksi toimintamuoto, jossa uuden keittiön isommista tiloista on iloa. Kuva viime vuoden Yhteisvastuu-piirakoiden paistamisesta. Keskellä lähetyssihteeri Eija Romppanen. Kuva: Sanna Mutikainen

Vaikka korona on rajoittanut seurakuntien toimintaa kuluneena vuonna välillä rajustikin, monenlaista on myös pystytty seurakunnissa toteuttamaan. Kontiolahden uusi seurakuntakeskus vihittiin käyttöön vuosi sitten lokakuussa. Toiveissa tuolloin oli, että uudet tilat mahdollistaisivat entistä paremmin yhteisöllisyyden rakentumisen etenkin ruoanlaiton ja yhteisten aterioiden merkeissä.

Uusia avauksia seurakuntakeskuksella ehdittiinkin koronan varjosta huolimatta tehdä. Tilavassa keittiössä käynnistyivät esimerkiksi kirkkoherra Jukka Reinikaisen vetämät sushi-kurssit ja perinnetaitojen ylläpitämiseen tähtäävät piirakkapajat. Molemmissa toimintamuodoissa yhdistettiin kokkaustaitojen opettelu ja herkuttelu hyväntekeväisyyteen: mukanaolija sai nauttia kokkailun tuloksista ja maksoi lystistä materiaalimaksun Naisten Pankin hyväksi.

Lapsiperheille Lauantaibrunsseja ja perheiltoja

Myös lapsiperheet ovat saaneet osansa uuden seurakuntakeskuksen luomista mahdollisuuksista. Perheille on uutena toimintamuotona järjestetty kahteen otteeseen Lauantaibrunssi, joka on perhetyönohjaaja Virpi Malvalehdon mukaan ollut menestys ja tuonut uusia perheitä mukaan toimintaan.
– Perheet ovat pitäneet siitä, että pääsee välillä valmiille ruoalle ja touhuamaan lasten kanssa, ilman kiirettä kattiloiden ääreen. Tarkoitus on jatkaa perinnettä ja tuoda rinnalle myös messujen yhteyteen liitettyjä ruokailuja perheille.

Uutena toimintamuotona käynnistyivät myös perheiden illat, jotka ovat saaneet liikkeelle niin uusia kuin entisten kerholaisten perheitä. Myös paljolti ikäihmisiä keräävän Ystävänkammarin ja lapsiryhmien yhteen tuomista on mietitty paljon viimeisen vuoden aikana.
– Korona laittoi sen toistaiseksi jäihin, mutta vanhempia on ohjattu jäämään kahvittelemaan lasten hakutilanteessa, jos vain aikaa löytyy. Ajatuksena on, että saisimme eri ikäluokkia yhdistettyä ja tuotua yhteisöllisyyttä enemmän tietoisuuteen. Mummuissa ja papoissa tuntui löytyvän kiinnostusta myös lukumummona tai -pappana toimimiseen, Malvalehto kertoo.

Seurakuntaruokailut halutaan jokaviikkoisiksi

Pöydän antimista on jo ennen uutta seurakuntakeskustakin nautittu suosituissa seurakuntaruokailuissa. Ruokailu on tarkoitus muuttaa tammikuusta alkaen viikoittaiseksi, mikäli koronatilanne kokoontumiset ylipäänsä sallii. Aiemmin yhteiseen pöytään on kokoonnuttu joka toinen viikko.
– Seurakuntaruokailu on ollut hyvä tapaamispaikka, ja ruokailijoita on käynyt lähes 50 joka kerta, kertoo ruokailujen toteuttamisesta vastaava diakoniatyöntekijä Sanna Mutikainen.

Mutikaisen mukaan vapaaehtoisten rooli ruokailujen toteuttamisessa on suuri.
– Ruokailuja ei olisi ilman vapaaehtoisia. Mukana on joka kerta 3–6 vapaaehtoista. Keittiötyöt ovat varsinkin naisille mieluisia. He kokevat, että siellä on helppo toteuttaa vapaaehtoistyötä. Ruokana on ollut keitto tai laatikkoruoka lisukkeineen, ja ruoalla on vapaaehtoinen 2 euron maksu. Ruokailun yhteydessä pidetään pieni hartaus.

Ruoan äärelle tullaan mielellään yhteen

Mutikainen kokee, että nimenomaan ruoan ääreen kutsuminen on matalan kynnyksen toimintaa, ja haluaa kehittää sitä edelleen seurakunnassa.
– Yhdessä syöminen kokoaa porukkaa paljon ja helposti. Tänä syksynä aloitimme uutena toimintamuotona myös kuntouttavan työtoiminnan kokkikerhon, joka kokoontuu kerran kuussa. Sitä on tarkoitus jatkaa ensi vuonnakin, hän sanoo.

Kontiolahden seurakunnan pappi Kati Nissi odottaa muiden tavoin koronatilanteen väistymistä ja paluuta normaaliin arkeen seurakunnan toiminnassa.
– Kokemus siitä, että kuuluu johonkin joukkoon, on ihmiselle perustavanlaatuinen tarve. On hienoa, jos seurakunta voi olla osaltaan luomassa ihmisille kokemusta siitä, että tähän joukkoon saat kuulua ja täällä voit kohdata toisia ihmisiä samanvertaisena. Kyllä me vielä tästä koronastakin selvitään, Nissi sanoo.

Virpi Hyvärinen

Arkunkantajista puodinpitäjiin

Vapaaehtoistoiminta on monelle mieluinen tapa osallistua seurakunnan toimintaan. Joensuun seurakunnilla onkin tarjolla mitä moninaisimpia tehtäviä lähimmäispalvelusta messuavustajiin, tapahtumien järjestelytehtävistä arkunkantajiin ja Duka-puodin asiakaspalvelusta Kirkon keskusteluavun tehtäviin.

Paremman maailman puodin myyjä esittelee kuvassa tarjotinta, jossa on esillä myynnissä olevia tuotteita. — Aira Santanen toimii vapaaehtoisena asiakaspalvelijana Paremman maailman puoti Dukassa Joensuun seurakuntakeskuksella. Puodissa myydään Reilun kaupan ja Naisten Pankin tuotteita sekä pieniä lahjatavaroita ympäri maailmaa. Kuvassa taustalla myös vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Leena Mgaya. Kuva: Virpi Hyvärinen

– Jokainen vapaaehtoistehtävä on erityinen ja tärkeä, ja vapaaehtoiseksi saa tulla kuka vain, sanoo seurakuntayhtymän vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Leena Mgaya.

Korona-arjessa monet tehtävät ovat olleet Mgayan mukaan tauolla, ja joitakin tehtäviä on voitu toteuttaa toisella tavalla.

– Arkunkantaminen ja Kirkon keskusteluapu ovat tehtäviä, jotka ovat toteutuneet tavalliseen tapaan myös tiukimpana korona-aikana. Myös lähimmäispalvelun ulkoilukaveri-toimintaa on voitu jonkin verran toteuttaa, kertoo Mgaya.

Sopivaa tehtävää voi katsella itselleen vapaaehtoistyo.fi-sivustolla verkossa tai soittamalla seurakunnan työntekijälle tai vapaaehtoistoimintaa koordinoivalle Mgayalle.

– Vapaaehtoistyo.fi-nettisivusto uusiutui valtakunnallisesti syksyn 2020 aikana. Nyt opettelemme uuden sivuston käyttöä ja mahdollisuuksien mukaan avataan sivustolle tehtäviä. Jos Joensuun seurakunnissa ei ole sivustolla avoinna useita tehtäviä, aina voi ilmoittautua avoimeen tehtävään, joka koskee kaikkia seurakuntia. Jos ilmoittautuu siihen, otamme yhteyttä ja voimme jutella siitä, minkälaiset tehtävät kiinnostavat ja miten voisi edetä, kertoo Mgaya.

Joensuun seurakuntayhtymässä on käynnissä Vapaaehtoisuus voimavarana -hanke, jonka puitteissa toteutettiin loppuvuodesta 2020 kysely vapaaehtoisten ja työntekijöiden parissa. Vastauksia saatiin vapaaehtoisilta 120 ja työntekijöiltä 31.

– Vapaaehtoisten kyselyssä oli mahdollisuus osallistua arvontaan. Arvonta on suoritettu, ja Duka-puodin lahjakortit toimitettu voittajille. Hankkeen raportointia tehdään tammikuun aikana ja tuloksista kerrotaan helmikuussa, kertoo Mgaya.

Virpi Hyvärinen

Ei hyvästi, vaan näkemiin

Kun läheinen kuolee, omaiset tapaavat papin ennen hautajaisia. ”Joskus itketään, joskus nauretaan, ja joskus tehdään molempia”, sanoo pappi Katriina Puustinen.

Kun läheinen kuolee, omaiset tapaavat papin ennen hautajaisia. ”Joskus itketään, joskus nauretaan, ja joskus tehdään molempia”, sanoo pappi Katriina Puustinen.

Pappi Katriina Puustinen istuu pöydän ääressä kädet pöydällä ja katsoo ikkunasta ulos. Pöydällä on kynttilä ja virsikirja, taustalla kirjahylly. — Hautaan siunaamista edeltävä keskustelu voidaan käydä kotona omaisten luona tai seurakunnan tiloissa.
Korona-aikana keskusteluja on käyty enemmän myös puhelimitse ja sähköpostilla. – Kotona käydyt keskustelut ovat siinä mielessä hyviä, että niissä pappi saa vainajan elämästä konkreettisemman kuvan. Papin käynnistä ei tarvitse ottaa paineita. Meitä varten ei tarvitse siivota eikä meille tarvitse tarjota mitään. Tärkeintä on se, mitä yhdessä voidaan puhua, sanoo pastori Katriina Puustinen. Kuva: Virpi Hyvärinen

Rantakylän seurakunnan pappi Katriina Puustinen on työvuosiensa mittaan siunannut hautaan lukuisia vainajia. Kutakin siunaamistilaisuutta edeltää vainajan omaisten tapaaminen, jos poisnukkuneella sellaisia on. Yleensä on.

Tapaamisessa keskustellaan vainajasta ja hänen elämästään sekä hautajaisiin liittyvistä toiveista: sovitaan virsistä, musiikista ja esimerkiksi siitä, missä kohti tilaisuutta lasketaan kukat.
– Monesti puhutaan myös vainajan elämän viimeisistä vaiheista ja kuolemasta, käydään niitäkin läpi, kertoo Puustinen.

Tapaaminen on tärkeä puolin ja toisin: omaiset saavat etukäteen tutustua siunaavaan pappiin ja pappi omaisiin.
– Pappina toivon, että saisin tapaamisessa jonkinlaisen käsityksen vainajasta ja hänen elämästään, jotta osaisin siunauspuheessa sanoa jotakin sellaista, mikä olisi vainajan näköistä ja totta omaisille.
– Juttelemme siitä, mikä vainajan elämässä on ollut tärkeää, mikä hyvää ja mikä kenties vaikeampaa, kertoo Puustinen.

Kuoleman äärellä liikkuu monenlaisia tunteita

Keskusteluissa on Puustisen mukaan läsnä monenlaisia tunteita. Joskus itketään, joskus nauretaan, ja joskus tehdään molempia.
– Ihmisiä saattaa jännittääkin hautajaisten järjestämiseen liittyvät asiat. Etenkin heillä, jotka eivät ole koskaan aiemmin järjestäneet hautajaisia, saattaa olla hyvinkin yksityiskohtaisia kysymyksiä tilaisuuden kulusta, kertoo Puustinen.

Vainajan elämän muistelun ja käytännön asioiden lisäksi tapaamisessa on aina tilaa myös kuoleman tematiikan käsittelylle. Usein se tarkoittaa vainajan viimeisten vaiheiden läpikäyntiä.
– Ihmisten kertomukset viimeisissä hetkissä mukana olemisesta ovat pääsääntöisesti hyviä. Kipuja on useimmiten pystytty hoitamaan niin, että kuolevan ei ole viimeisinä hetkinä tarvinnut kärsiä, vaikka kärsimystä on voinut sairauspolun varrella olla paljonkin, kertoo Puustinen.

Joskus kuolemaan liittyy jotakin traumaattista. Silloin aiheen käsittely on Puustisen mukaan erityisen tärkeätä.
– Ja vaikka kuolema ei olisi tullut yllättäen, niin ei siihen ole voinut tunteen tasolla valmistautua. Järjellä voi ehkä ajatella, että omainen on hiipunut jo vuosia, mutta sitten kun hän kuolee, tunteiden konkretia on sellaista, johon ei voi etukäteen valmistautua, sanoo Puustinen.

”Kuolema on kotiin pääsy”

Omaisten tapaaminen, kuolemasta ja hautajaisista keskusteleminen ei ole niitä keveimpiä työtehtäviä hautajaisiin tottuneelle papillekaan. Kuoleman äärellä työtä tehdessä Puustista kantaa papin ammattitaito ja ennen kaikkea toivo.
– Joku on hienosti sanonut, että kuolema on kaksoispiste: Me ei nähdä, mitä siellä toisella puolella on, mutta kristityn toivo on siinä, että vaikka elämä maan päällä loppuu, elämä kokonaisuudessaan ei, sanoo Puustinen.

Kuolema näyttäytyy Puustiselle kotiin pääsynä. Koti on paikka, jossa on hyvä olla. Jos ajallinen elämä on oman paikan ja kodin etsimistä, niin kuoleman jälkeen se koti on taivaan koti Jumalan luona.
– Me siunaamme nämä ihmiset jälleennäkemisen ja ylösnousemuksen toivossa. Minun tehtäväni pappina on pitää esillä toivoa ja sitä, että elämä on merkityksellistä. Jokainen elämä on merkityksellinen sen pituudesta riippumatta, sanoo Puus-tinen.

Hautaan siunaaminen on viimeinen palvelus ihmiselle – kaikki ei ole tässä

Mutta mistä hautaansiunaamisessa oikeastaan on kyse? Mitä siunaaminen tarkoittaa?
– Ajattelen, että se on viimeinen toimitus ja palvelus tälle ihmiselle. Me olemme siinä hetkessä yhdessä saattamassa häntä ajan rajan yli. Me itse emme pääse kuoleman rajan ylitse, mutta me jätämme hänet Jumalan käsiin, jonka valta ylittyy sen rajan ylitse, sanoo Puustinen.

Puustisen mukaan siunaus on siihen turvautumista, että kaikki ei ole tässä.
– Vainajan siunaaminen on jotakin sellaista, että me emme sano siinä hyvästi, vaan me sanomme näkemiin. Samalla hautaan siunaamisessa sulkeutuu se Jumalan huolenpidon ympyrä, jonka varaan me ollaan kasteessa jättäydytty. Ajallisen elämän kaari tulee täyteen, sanoo Puustinen.

Virpi Hyvärinen

Kehu kohottaa, moite latistaa

Yhdenkään lapsen ei pidä jäädä ilman kehua, sanoo nuorisotyönohjaaja Nonna-Omena Helojoki.

Yhdenkään lapsen ei pidä jäädä ilman kehua, sanoo nuorisotyönohjaaja Nonna-Omena Helojoki.

Joensuun seurakunnassa alakouluikäisten parissa työskentelevä Nonna-Omena Helojo-ki ammentaa työhönsä näkökulmia muun muassa positiivisesta pedagogiikasta. Hyvän huomaaminen jokaisessa lapsessa on osa Helojoen jokapäiväistä perustyötä.
– Yksi tärkeä asia, mitä pidämme esillä sekä kerhoisosia kouluttaessa että itse lasten kanssa toimiessa on se, että jokainen tulee nähdyksi ja huomatuksi. Kaikki kaipaavat ja ansaitsevat saada rohkaisua ja kiitosta, sanoo Helojoki.

Helojoki on huomannut työssään, että osan kerholaisista on vaikea nimetä hyviä puolia itsessään.
– Kyllähän se herättää heti sen ajatuksen, että eikö hän huomaa niitä itsessään, vai eikö hän löydä niille sanoja. Aikuisina me voimme tukea lasta kertomalla hänelle omia havaintojamme hänen hyvistä puolistaan. Autamme siten lasta löytämään vahvuuksia itsestään ja samalla sanoja niille, sanoo Helojoki.

Sanojen löytäminen ruokkii Helojoen mukaan lapsen itsetuntoa. On tärkeätä, että lapsi pystyy nimeämään: osaan tätä, pystyn tähän, innostun tällaisesta.
– Se tuo lapselle rohkeutta toimia ja olla oma itsensä. Tällöin hän ei jää myöhemminkään muiden jyräämäksi, vaan uskaltaa sanoa oman mielipiteensä. On tärkeätä, että jokainen voisi olla rohkeasti sitä mitä on. Ei ole yhtä hyvää ja parasta, vaan jokainen on luotu omanlaisekseen, ajattelee Helojoki.

Entäpä jos sanoisin sen toisin?

Latistavat sanat saattavat pudota huulilta ennen kuin itse huomaakaan. Alla Nonna-Omena Helojoen esimerkkejä siitä, miten kielteinen, tunnelmaa laskeva kommentti kääntyy myönteiseksi ja kannustavaksi kerholaisten kanssa touhutessa.

• Pysy paikallasi. ->Sinullapa riittää tänään virtaa, auttaisitko kantamaan
tämän jumppapatjan?
• Ei tuo liity aiheeseen. -> Sinulla on kyllä paljon ajatuksia!
• Eihän tätä näin pitänyt tehdä. ->Aika kekseliästä laittaa juusto alle ja ketsuppi päällimmäiseksi, kohta nähdään miltä leivät maistuvat!
• Huomasitko, että kello on jo viittä yli? -> Minä näin jo ikkunasta että olet tulossa, kiva että olet täällä!
• Äläpä nyt laiskottele. -> Sinulla on tainnut olla pitkä päivä tänään koulussa?

Virpi Hyvärinen

Sana: Taivaassa, ratki taivaassa, on autuus määrätön – Virsi 617:1

Ehkä meillä kristityillä olisi syytä julistaa enemmän myös sitä, mikä odottaa kerran kristittyä kuoleman jälkeen: loppumaton ilo, rauha, riemu ja turva Jumalan kasvojen edessä.

Onkohan taivaassa ratki riemukasta? Väkevän virren 617 sanat ovat jääneet usein soimaan mieleeni. Taivaasta kerrotaan virressä niin riemullisella tavalla. Riemu ratkeaa, ilo täyttää koko olemuksen. Perille päässeet saavat viimein heittäytyä koko olemuksellaan Jumalan lasten vapauteen. Taivaassa, ratki taivaassa, on autuus määrätön.

Pyhäinpäivänä suuntaamme mielemme niin hautojen hiljaisuuteen kuin myös taivaan ihanuuteen. Kolealla hautausmaalla kulkiessa on vaikea uskoa ruumiin ylösnousemukseen. Olemme lokakuussa jalat syvällä loassa. Marras vie meitä koko ajan kohti pimeämpiä aikoja. Kuitenkin juuri pyhäinpäivä antaa meille luvan sytyttää kynttilän. Pieni liekki uhmaa syysmyrskyä. Vaikka liekki sammuisikin, sen voi aina sytyttää uudelleen.

Hautausmaalla voi juhlapyhinä olla ruuhkaista. On tärkeää muistaa rakkaimpia ja heidän muistoaan. Onkohan kuoleman jälkeen vielä elämää? Missä rakkaamme ovat nyt? Rukous vainajien puolesta on suotavaa. Rukoilemme hautajaisissa usein siunattua iäisyysmatkaa vainajille. Läheisen kuolema herättää myös oman uskonnollisuutemme. Missä minä vietän iäisyyteni? Mitä tietä itse kuljen täällä vaivojen ja vaarojen korpimaassa?

Jeesus puhuu kapeasta ja laveasta tiestä. ”Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!” (Matt. 7:13-14)

Miten valitettavan totta tämä Jeesuksen sana onkaan. Taivaan tiellä ei tänä päivänä ole suurta ruuhkaa. Monia ei kiinnosta taivaan tiellä kulkeminen. Kuljetko sinäkin laveaa tietä, jonka suunta on poispäin Jumalasta? Jumalan valmistama pelastus ei kiinnosta. Ihmisen rakkaus Jumalaan on vaisua tai olematonta. Ihminen erkaantuu elämän lähteestä.

Tänään on kuitenkin jälleen uusi päivä. On jälleen mahdollisuus tarkistaa oman elämänsä suuntaa. Taivas on Jumalan valmistava todellisuus. Elämä siellä jatkaa jo täällä ajassa syntyvää rakkautta ja yhteyttä Jeesukseen. Ehkä meillä kristityillä olisi syytä julistaa enemmän myös sitä, mikä odottaa kerran kristittyä kuoleman jälkeen: loppumaton ilo, rauha, riemu ja turva Jumalan kasvojen edessä. Tätä palkintoa kohti kannattaa kulkea. ”Taivaassa, ratki taivaassa, Jumala hallitsee ja kunnialla suurella pyhänsä palkitsee.”

Jukka Reinikainen
Kontiolahden kirkkoherra

Enkeleitä, onko heitä?

Liki puolet suomalaisista pitää todennäköisenä, että enkeleitä on olemassa. Mitä luterilaisuudessa ajatellaan enkeleistä? Pastorit Katri Vilén ja Jukka Erkkilä vastaavat.

Liki puolet suomalaisista pitää todennäköisenä, että enkeleitä on olemassa. Mitä luterilaisuudessa ajatellaan enkeleistä? Pastorit Katri Vilén ja Jukka Erkkilä vastaavat.

Kuvassa on maalaus, jossa arkkienkeli Mikael polkee maahan paholaista ja osoittaa häntä miekalla. — Raamatun enkelikuvasto on hyvin moninainen, eikä aina muistuta palleroista kiiltokuvaenkeliä. Mikkelinpäivälle nimen antanut arkkienkeli Mikael on taivaallisen sotajoukon päällikkö, joka esite-tään kuvataiteessa yleensä miehenä tallomassa paholaista vaa’an tai miekan kanssa. Kuvassa Guido Renin maalaus vuodelta 1636. Kuva: iStock / Paolo Gaetano

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nelivuotiskatsauksen 2012–2015 mukaan 47 prosenttia 15-79 -vuotiaista suomalaisista uskoo vakaasti tai pitää todennäköisenä, että enkeleitä on olemassa. Saatanan olemassaoloon uskoo 34% ja kristinuskon opettamaan Jumalaan 33% vastaajista.

Enkeliusko ei yllätä pappeja

Mitä ajatuksia enkeliuskon prosenttilukema herättää seurakuntatyötä tekevissä joensuulaispapeissa, Jukka Erkkilässä ja Katri Vilénissä?
– Lukema ei ole hirveän yllättävä. Minusta se on ihan hyvin suhteessa siihen, mikä näkyy paljon esimerkiksi hautajaisiin liittyvissä toimituskeskusteluissa. Ihmiset sanoittavat kuoleman kokemusta usein niin, että vainaja on taivaassa, pilven päällä, enkelinä, sanoo Erkkilä.
– Enkelit tulevat esiin myös tarinoissa, joita ihmiset silloin tällöin kertovat enkelikokemuksistaan. Ne ovat erityisiä, myönteisiä kokemuksia jonkinlaisesta varjeluksesta, lisää Vilén.

Se, että enkeleihin – ja jopa Saatanaan – uskotaan enemmän kuin kristinuskon opettamaan Jumalaan, saa papit pohdiskelemaan kysymyksenasettelun merkitystä prosenttilukemille.
– Voi olla, että sanamuoto ”kristinuskon opetuksen mukainen Jumala” pienentää Jumalaan uskomisen lukemaa. Se voi tuntua hankalalta ja saada miettimään, uskaltaako tunnustaa uskovansa juuri siten, pohdiskelee Vilén.
– Onko enkeli jollakin tavalla tyhjempi käsite siten, että siihen voi vapaammin itse liittää mielikuvia, ja sitten sanoa uskovansa enkeliin? Enkelin käsitteellähän voi olla uskonnollinen sisältö, mutta enkelin käsitettä käytetään myös juutalais-kristillisen tradition ulkopuolella, miettii Erkkilä.

Enkelit – kirkkauden henkiä ja ”tavan talliaisia”

Mutta mikä enkeli oikeastaan on?
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon verkkosivujen (evl.fi) sanasto määrittelee enkelin Jumalan luomaksi henkiolennoksi, joka kuuluu näkymättömään todellisuuteen, mutta voi ilmestyä ihmisille esimerkiksi Jumalan viestintuojana. Suomen kielen sana enkeli tuleekin latinan sanasta angelus, joka tarkoittaa lähettilästä eli sanansaattajaa.

Tunnettuja enkelin ilmestymiskertomuksia Raamatussa ovat esimerkiksi enkeli Gabrielin ilmestyminen Neitsyt Marialle ja enkelit, jotka ilmestyivät paimenille ensimmäisenä jouluna ilmoittamaan Vapahtajan syntymästä.

Erkkilän mukaan Raamatussa esiintyy myös eräänlaisia arkienkeleitä, joilla tarkoitetaan ihmisiä.
– Heprealaiskirjeessä lukijoita kehotetaan osoittamaan vieraanvaraisuutta sillä perusteella, että ”jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä”. Sanansaattajat voivat siis olla hyvin monenlaisia kirkkauden henki -olennosta meihin tavan talliaisiin, sanoo Erkkilä.

Uskoiko Luther enkeleihin?

Kristillisen enkeliopin kehityksen kannalta keskeinen hahmo oli tiettävästi 400-500-lukujen elänyt Pseudo-Dionysios Areopagita, joka kehitteli Raamatun enkelikertomusten perusteella ”taivaalliset hierarkiat”. Siinä enkelit jaetaan kolmeen kuoroon, joissa on yhdeksän arvoastetta: serafit, kerubit, valtaistuimet, herruudet, voimat, vallat, hallitukset, ylienkelit eli arkkienkelit ja enkelit. Vain arvoasteissa alimmat enkelit toimivat ihmisten parissa.

Pseudo-Dionysoksen luoma enkelihierarkia on osa jakamattoman kirkon perintöä ja näin ollen myös osa luterilaisen enkelikäsityksen juuria. Vilénin mukaan enkelien rooli kuitenkin pieneni reformaation myötä.
– Luther ajatteli, että ihmisillä on suojelusenkelit, mutta niiden parissa ei tarvitse niin hirveästi askarrella. On siis ajateltu, että enkelit ovat olemassa, ja niistä kerrotaan Raamatussa, mutta niihin ei olla hirveän paljon keskitytty, toteaa Vilén.
– Ajattelen, että enkelit ovat ikään kuin osa suomalaista perimää. Kaikille Suomessa kasvaneille lapsille on jossakin vaiheessa puhuttu enkeleistä, riippumatta kodin taustasta. Se on hyvä ja lapsiystävällinen tapa sanoittaa sellaista todellisuutta, jota ei pysty näkemään ja ymmärtämään, lisää Erkkilä.

Näkymättömän hipaisu vai itsesuggestiota?

Mutta mikä on pastoreiden oma, henkilökohtainen suhde enkeleihin. Uskovatko he, että enkeleitä on olemassa?

– Olisihan se hirmu kiva, jos voisin sanoa, että minulla on henkilökohtainen suhde enkeliin. Mutta jos sanoisin niin, sanoisin varmaan jotakin liikaa, sanoo Erkkilä.

– Mutta kyllä minä uskon enkeleihin. Lähden siitä, että Jumala on luonut näkyvän ja näkymättömän todellisuuden, eikä se ole minun suhtautumisestani kiinni. Se on jotakin isompaa kuin minä, hän lisää.

Erkkilä muistelee tapausta menneisyydestään, jota voisi kutsua jopa eräänlaiseksi enkelikokemukseksi. Tuolloin hänellä oli tulevaisuuteen liittyvä huoli, joka valvotti niin, ettei hän saanut oikein nukutuksi.
– Pyöriskelin sängyssä, käänsin kylkeä ja kylkeä, kunnes yhtäkkiä pyöriskelyn lomaan laskeutui aivan syvä rauha. Sitä on vaikea sanoittaa: se tuntui siltä kuin raskas ja lämmin peitto olisi tullut vartalon päälle, ja mielen aallokko seestyi.
– Joku voisi sanoa, että siinä oli kyse psykologisesta ilmiöstä tai itsesuggestiosta. Oli miten oli, minulle se oli rauhoittava ja uskoa vahvistava kokemus, ja siksi minua ei haittaa kutsua sitä enkeliksi. Ei ole hirveästi väliä sillä, oliko se jotakin, mitä tapahtui korvien välissä vai jot-kin, mikä tapahtui näkymättömän ja näkyvän välissä. Se on toisarvoista siihen nähden, mikä se kokemus minulle siinä hetkessä oli, sanoo Erkkilä.

”En voi ottaa kaapista enkeliä ja sanoa että se on tällainen”

Vilén tunnistaa Erkkilän kokemuksen hyvin samantyyppiseksi kuin kertomukset, joita hän on enkelikokemuksista työssään kuullut.
– Ihmiset ovat kokeneet, että jossakin vaikeassa tilanteessa on tullut rauha, tai jossakin vaarallisessa kohdassa joku on pysäyttänyt tai vetänyt heidät turvaan. Ja näissä on koettu, että se on ollut enkeli.

Vilén itse ei ole enkeleitä nähnyt tai kokenut, mutta hän on silti enkeleihin uskovalla kannalla.
– Olen kasvanut siihen, että vaikka ei itse olisi nähnyt enkeliä, enkeleihin voi uskoa. Uskon asiat ovat sellaisia, että niitä ei voi mitata, kuvata ja tarkasti määritellä. En voi ottaa kaapista enkeliä ja sanoa että se on tällainen. Uskon mihin uskon, ja aikanaan nähdään, mikä on totuus, sanoo Vilén.

Virpi Hyvärinen

Seurakuntasihteerit – töissä asiakaspalvelun eturintamassa

Kun joku tarvitsee papin hautajaisiin tai tilat ristiäisille, pirisee puhelin seurakunnantoimistossa. Asiakaspalvelu on tärkeä
osa seurakuntasihteerin töitä, mutta tehtäviin kuuluu myös esimerkiksi seurakuntaneuvoston kokousten sihteerinä toimiminen.

Kun joku tarvitsee papin hautajaisiin tai tilat ristiäisille, pirisee puhelin seurakunnantoimistossa. Asiakaspalvelu on tärkeä
osa seurakuntasihteerin töitä, mutta tehtäviin kuuluu myös esimerkiksi seurakuntaneuvoston kokousten sihteerinä toimiminen.

Seurakuntasihteerit Milla Suhonen ja Pirjo Myller seisovat seurakunnantoimiston pöydän takana. Pirjo Myllerillä on maski kasvoillaan. — Koronan vuoksi seurakunnantoimistot palvelevat nyt pitkälti etänä, ja seurakuntayhtymässä on myös jaossa kasvomaskeja työntekijöille ja kokouksiin osallistujille. ”Asiakkaat ovat sopeutuneet kiitettävästi etäasiakaspalveluun”, sanoo Enon seurakuntasihteeri Milla Suhonen. Kuvassa myös maskia testaava Pielisensuun kollega Pirjo Myller. Kuva: Virpi Hyvärinen

Missä seurakunta, siellä sihteeri. Seurakunnantoimistoissa työskentelevät seurakuntasihteerit ovat varsinaisia monitietäjiä, jotka ovat perillä vähän kaikista seurakuntaa koskevista asioista.

Tilavarauksia, tiedottamista, vanhojen hautapaikkojen jäljitystä…

Pielisensuun seurakunnan seurakuntasihteeri Pirjo Myllerin mukaan seurakuntasihteerin kuuluukin olla selvillä – tai vähintäänkin ottaa selvää – asioista. Työssä korostuu hyvän tiedonkulun merkitys työyhteisön sisällä: mitä paremmin se toimii, sitä helpompi on palvella seurakuntalaisia ja muita.
– Ei kuulu mulle -ajattelutapa ei sovi tähän työhön. On ilo palvella mahdollisimman hyvin ja ystävällisesti, sanoo Myller.
Keskeistä seurakuntasihteerin työssä onkin Myllerin ja tämän enolaisen kollegan Milla Suhosen mukaan asiakaspalvelu: pappien ja kanttorien varaaminen kaste-, vihkimis- ja hautaustoimituksiin sekä tilavarausten teko. Tehtäviin kuuluu olennaisena osana myös hallinnollisia tehtäviä, tiedottamista ja monenlaista pientä juoksevaa asiaa.

– Toimitusten järjestäminen on yksi iso osa yhteydenottoja, mutta lisäksi tulee esimerkiksi ehtoollis-, syntymäpäiväkäynti- ja hartauspyyntöjä. Enossa tulee myös paljon yhteydenottoja koskien uurnan laskuja, suvun vanhoja hautapaikkoja, hautojen hallintaa ja haudanhoitosopimuksia, kertoo Suhonen.

Neuvoston kokoukset valmistellaan yhteistyössä kirkkoherran kanssa – seurakuntavaalit iso ponnistus neljän vuoden välein

Tärkeä osa seurakuntasihteerin työtä on myös seurakuntaneuvoston kokousten sihteerinä toimiminen. Sihteerit valmistelevat kokouksia tiiviissä yhteistyössä kirkkoherran ja hallintosihteerin kanssa. Joissakin asioissa myös tuomiokapituli on tärkeä yhteistyötaho.
– Seurakuntasihteeri kirjoittaa esityslistat ja viimeistelee liitteet sekä lähettää ne kokouskutsun kera seurakuntaneuvoston jäsenille. Kokouksen jälkeen sihteeri hoitaa päätösten toimeenpanot ja tiedoksiannon, kertoo Myller.
– Meillä Enossa seurakuntaneuvoston kokouksia järjestetään noin 8-10 kertaa vuodessa. Jotkut asiat ovat rutiininomaisia ja toistuvat samankaltaisina, mutta jotkut asiat vaativat enemmän valmistelua ja jälkityötä, toteaa Suhonen.

Myller näkee etenkin uusien työntekijöiden rekrytoinnin olevan vaativa tehtävä seurakunnan päättäjille.
– Sitä on mielenkiintoista seurata ja tehdä sihteerinä oma osansa siinäkin työssä. Luottamushenkilöt ovat kaiken kaikkiaan tärkeä yhteistyötaho, sanoo Myller.

Vaativimmaksi kokonaisuudeksi hallinnollisissa työtehtävissä Myller kokee neljän vuoden välein toimitettavat seurakuntavaalit.
– Niissä on kyseessä usean kuukauden runsas työ ennakkoäänestyksineen ympäri seurakuntaa, paljon kokouksia ja pitkiä päiviä. Työ on erityisen tarkkaa ja määrämuotoista. Tässäkin ponnistuksessa tärkeänä toteuttajana on maallikoista koostuva vaalilautakunta, Myller toteaa.

Korona lisäsi etätöitä

Arkisen perustyön haasteeksi Suhonen näkee töiden epäsäännöllisen jakautumisen eri päiville ja työn pirstaleisuuden. Työ keskeytyy monesti ja töitä on pystyttävä priorisoimaan tarvittaessa. Myller pitää tärkeänä, että ajoittainen kiireen tuntu ei välittyisi asiakaspalvelutilanteisiin.

Tänä vuonna myös korona on tuonut omat haasteensa sihteerien työhön. Työtä tehdään ja asiakkaita palvellaan nyt paljolti etänä.
– Tarvittavia papereita joudun kuljettamaan mukanani, mutta siitäkään huolimatta kaikkia työtehtäviä en pysty hoitamaan kotoa käsin. Parina päivänä viikossa käyn toimistolla hoitamassa esimerkiksi postit, tulostamisen, skannaamisen sekä hautakarttoihin liittyvät tehtävät, kertoo Suhonen.

Työn parasta antia molemmille on asiakaspalvelu ja hyvä yhteistyö eri tahojen – myös omien työkavereiden kanssa. Myller toteaa työtilojen ja –välineiden olevat hyvät ja työyhteisön vähän kuin toinen perhe. Seurakunta on työympäristönä mieluisa.
– Enossa työskentelemme tällä hetkellä väistötiloissa. Uuden seurakuntatalon valmistumista ja sen myötä uusia työtiloja odotan innolla, sanoo Suhonen.

Virpi Hyvärinen