Pielisensuun seurakunta osallistuu tänä vuonna Suomen ev.lut. kirkon Ekopaastoon järjestämällä perhekerhoihin ja Hukanhaudan seurakuntatalolle vaatteidenvaihtotorin. Ekopaastoa vietetään kirkossa vuosittain tuhkakeskiviikosta pääsiäiseen, eli tänä vuonna 26.2.–11.4.2020. Tämän vuoden teemana on vaatteiden vastuullisuus ja toivon näköalat.
Ekopaaston tämän vuoden teemasta innostuttiin Pielisensuun seurakunnassa niin, että Hukanhaudan seurakuntatalolle järjestetään pidempiaikainen vaatteidenvaihtotori ja Pielisensuun kirkon sekä Pikku-Ketun perhekerhoihin kertaluontoiset vaatteidenvaihtotapahtumat.
Vaatteidenvaihtotori käynnistyy viikolla 12
Hukanhaudan vaatteidenvaihtotori käynnistyy keskiviikkona 18.3., ja on auki pääsiäiseen saakka ma-to klo 9-11. Pielisensuun kirkon perhekerhossa tempaus toteutetaan tiistaina 17.3. klo 9.30-11 ja Karsikossa sijaitsevan Pikku-Ketun kerhohuoneella torstaina 19.3. klo 9.30-11. Pikku-Ketun kerhohuone sijaitsee osoitteessa Kettuvaarantie 25.
– Kirkon ja Pikku-Ketun perhekerhoissa ei ole tilaa säilytellä vaatteita, joten niissä Ekopaastoa toteutetaan kertaluonteisesti, kertoo varhaiskasvatuksen ohjaaja Riitta Mälkönen.
Mälkönen innostui vaatteidenvaihtotorin järjestämisestä kuultuaan tämän vuoden Ekopaaston teemasta muilta kirkon työntekijöiltä.
– Lisää vettä myllyyn toi se, että kuulin perheiden kyselleen mahdollisuutta lahjoittaa vaatteita eteenpäin. Lastenohjaajat innostuivat ajatuksesta myös, kertoo Mälkönen.
Lihansyönnistä paastoaminen vuosisatoja vanha ekoteko
Valtakunnallista Ekopaasto-kampanjaa on toteutettu vuodesta 2012. Kampanjassa innostetaan suomalaisia liittymään pääsiäispaastoon tavalla, joka osaltaan auttaa myös hillitsemään ilmastonmuutosta.
Suurimmat hiilipäästöt tulevat yksittäisillä ihmisillä ruuasta, liikkumisesta ja asumisesta. Vanha kristillinen tapa luopua paastonajaksi lihan syönnistä on siis vuosisatoja vanha ekoteko. Samoin vaikuttaa elämän tahdin hidastaminen. Ekopaastoajat voivat etsiä itselleen hyvän tavan liittyä paastoon.
Rovasti Petri Karttunen ja seurakunta-neuvos Heimo Karhapää istuivat 10 vuotta vierustovereina kirkolliskokouksessa. Oli isojakin asioita, joista he äänestivät eri tavalla. Silti parivaljakkoa voi hyvällä syyllä luonnehtia ystävyksiksi.
VAIKUTTAMINEN. Rovasti Petri Karttunen ja seurakuntaneuvos Heimo Karhapää istuivat 10 vuotta vierustovereina kirkolliskokouksessa. Oli isojakin asioita, joista he äänestivät eri tavalla. Silti parivaljakkoa voi hyvällä syyllä luonnehtia ystävyksiksi.
Petri Karttunen (vas.) ja Heimo Karhapää olivat kirkolliskokouksessa samaa mieltä useimmista asioista. Erityisen merkittävää ja kiinnostavaa oli työ uuden raamatunkäännöksen ja virsikirjan parissa. ”Yhteinen projektimme oli kirkon hallinnon keventäminen. Siinä emme tainneet onnistua”, naurahtaa Karttunen. Kuva: Virpi Hyvärinen
Kun Joensuun kaupungilla talonrakennuspuolen insinöörinä toiminut Heimo Karhapää oli istunut kuusi vuotta maallikkoedustajana kirkolliskokouksessa, hän sai uudeksi vierustoverikseen Kajaanin seurakunnan kappalaisen Petri Karttusen. Elettiin vuotta 1984.
Viereisille istumapaikoille samaa hiippakuntaa edustaneet Karhapää ja Karttunen päätyivät aakkosjärjestyksen perusteella. Parivaljakolla riitti keskusteltavaa käsillä olevista asioista niin, että usealla kaudella he päätyivät myös huonetovereiksi.
Näin siitä huolimatta, että konservatiivisena pidetyn Suomen Kansanlähetyksen puheenjohtajana toiminut Karhapää ja liberaaliksi luonnehditun herännäisyyden läheiseksi kokenut Karttunen olivat useista asioista eri mieltä.
Myöhemmin parivaljakko teki pitkään yhteistyötä myös Joensuussa seurakunnan ja seurakuntayhtymän asioiden hoitamisessa. Karttunen toimi Joensuussa kirkkoherrana v. 1991-2015 ja Karhapää vuosikymmenten ajan johtavana luottamushenkilönä, mm. yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajana.
Tänäkin päivänä Pohjois-Karjalan Kansalähetyksen puheenjohtajana ja seurapuhujana toimiva Karhapää kertoo tulleensa uskoon v. 1965 ylioppilaskokouksessa Lahdessa, minkä jälkeen hengelliset asiat tulivat erityisen rakkaiksi kristillisen kotikasvatuksen saaneelle nuorukaiselle. Oma paikka löytyi varsin pian v. 1967 perustetusta Kansanlähetyksestä.
Niin sanotun viidennen herätysliikkeen syliin syntynyt yhdistys sai Karhapään mukaan alkunsa osin reaktiona ajan yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Elettiin jännitteistä murrosaikaa: ylioppilaat valtasivat Vanhan ylioppilastalon, Hannu Salama kävi Jumalanpilkka-oikeudenkäyntiä ja liberaaliteologia nosti päätään raamatuntutkimuksen parissa. Perinteiset arvot kuten kirkko, isänmaa ja asepalvelus tulivat kyseenalaistetuksi.
– Keskeistä ja minulle itselleni erityisen läheistä Kansanlähetyksessä oli kuitenkin nimenomaan lähetyksen ajatus, sanoo Karhapää.
Karttunen on puolestaan herännäisyyden eli körttien Joensuun paikallisyhdistyksen ja v. 2021 Joensuun Herättäjäjuhlien juhlatoimikunnan jäsen.
– Jos jonkun herätysliikkeen voin kodikseni sanoa, niin herännäisyyden. Meidän muita herätysliikkeitä yhdistää vahvasti pietistinen perinne, jolle on ominaista uskovien yhteisön ihanne. Sitä pidetään yllä seurakuntakurin avulla sekä sitoutumalla yhteisöön ja sen ihanteisiin, sanoo Karttunen.
– Herännäisyydessäkin on ollut tätä piirrettä, mutta se on jäänyt taka-alalle. Siinä korostuu enemmänkin armahtava suhde toisiin ihmisiin. Uskoa ei mitata elämäntavalla ja onnistumisilla, vaan sillä, mitä Kristus ja hänen armonsa merkitsevät meille ja miten se heijastuu tapaan, jolla kohtaamme toisemme, hän jatkaa.
”Jako konservatiiveihin ja liberaaleihin on täynnä myyttejä”
Mutta kokeeko Karhapää olevansa konservatiivi, entäpä Karttunen liberaali?
– Varmaan minulle on monenlaistakin leimaa pantu niskaan. Jos se on positiivinen, niin kyllä niinkin voi sanoa. Omasta mielestäni olen aina ollut yhteistyön rakentaja, sanoo Karhapää.
– Olen ajatellut hengellistä työtä kirkon tehtävästä käsin, joka kirkon tunnustuksen mukaan on sanan ja sakramenttien jakaminen, kristillisen sanoman levittäminen ja lähimmäisenrakkauden toteuttaminen, hän jatkaa.
Karttunen suhtautuu varauksella koko konservatiivi-liberaali-jaotteluun. Hän toteaa jaottelun tulleen Suomeen alun perin Yhdysvalloista. Jaottelu on Karttusen mukaan täynnä myyttejä, jotka harvoin ovat totta edes syntysijoillaan, saati sitten täkäläisessä todellisuudessa.
– Toiselta taholta on ajateltu, että konservatiivit ovat sellaisia, että he eivät ota tosiasioita huomioon, heille tiede on uhka, he eivät osaa asettua toisen ihmisen asemaan, vaan pitävät jäykästi kiinni vanhoista periaatteista. Tämä on karikatyyri, joka harvan osalta pitää paikkaansa. Joku äärimmäinen tyyppi saattaa tietysti löytyä, sanoo Karttunen.
– Konservatiivisella taholla taas ajatellaan, että liberaaleille usko ja Raamattu eivät ole tärkeitä, vaan siellä seurataan maailmaa ja halutaan olla sille mieliksi. Sekin on karikatyyri. Moni kristitty katsoo rakkauden vaativan asioiden tarkastelua jatkuvasti täydentyvän tiedon valossa, sen miettimistä, olisiko tarpeen tarkistaa joitakin ratkaisumalleja. He tekevät nämä arviointinsa uskostaan käsin, uskollisena Raamatulle ja raamattunäkemykselleen.
Karttuselle tärkeätä on olla avoimessa keskusteluyhteydessä ihmisten kanssa – olipa asioista samaa mieltä tai ei.
– Jos olemme esimerkiksi Heimon kanssa äänestäneet kirkolliskokouksessa joistakin asioista eri tavalla, niin useimmista on äänestetty samoin. Ei meidän keskustelu ollut eri mieltä ollessakaan sellaista, että olisimme yrittäneet kammeta toisiamme kannasta toiseen. Halusimme tietää toisen argumentit ja perusteet, sanoo Karttunen.
Pappisviran avaaminen naisille ja Porvoon julistus jakoivat mielipiteet
Mitkä sitten olivat asioita, joista Karhapää ja Karttunen äänestivät kirkon ylintä valtaa käyttävässä, ”kirkon eduskunnak-sikin” luonnehditussa kirkolliskokouksessa eri tavalla?
Ainakin kysymys pappisviran avaamisesta naisille (v. 1984, 1986) sekä ns. Porvoon julistus, jossa oli kyse muun muassa pappeuden ja ehtoollisyhteyden hyväksymisestä anglikaanisen kirkon ja pohjoismaisten luterilaisten kirkkojen välillä. Karttunen äänesti molemmissa asioissa puolesta, Karhapää vastaan.
– Porvoon kysymys oli niin monimutkainen, että katsoin teologeilla olevan siitä parempi tietämys, ja menin siinä Kansanlähetyksen kannan mukaan. Virkakysymyksestä ajattelin puolestaan tuolloin, että papin virka on miehelle annettu tehtävä, mutta siinä kysymyksessä käsitykseni on muuttunut. Ratkaisu on aikanaan tehty, mennään nyt sen mukaan. Tärkeintä on löytää armahtava Jumala, sanoo Karhapää.
– Minua vakuutti virkakysymyksessä Lutherin opetus pappeudesta, jonka mukaan meidät kaikki on kutsuttu Kristuksen lähettiläiksi. En näe raamatullisia perusteita sille, että pappisvirka kuuluisi vain miehelle, toteaa Karttunen.
Keskustelu samaa sukupuolta olevien vihkimisestä kestää, koska avioliittokannan muuttamiseen vaaditaan määräenemmistöpäätös
Viime vuosien kuuma peruna kirkolliskokouksessa on ollut kysymys siitä, tulisiko Suomen ev.lut. kirkon sallia samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen avioliittoon. Tästä asiasta Karhapää ja Karttunen eivät ole olleet äänestämässä. Jos nyt pitäisi äänestää, Karttunen äänestäisi puolesta, Karhapää vastaan.
– Se on vaikea kysymys. Emerituspiispa Eero Huovinenhan oli aikanaan sitä mieltä, että kirkon tulisi luopua vihkioikeudesta, jos tasa-arvoinen avioliittolaki tulee, pohdiskelee Karhapää.
Karttunen kritisoi julkisuudessa usein esillä olevaa mielikuvaa kirkon hitaudesta ja konservatiivisuudesta. Hän huomauttaa, että kirkolliskokouksessa tiettyihin päätöksiin tarvitaan 3/4 määräenemmistö, kun eduskunnassa päätöksentekoon riittää yksinkertainen enemmistö.
– Siksi on luonnollista, että kirkossa joudutaan keskustelemaan asioista pidempään, ennen kuin riittävä enemmistö syntyy. Siinä on hyvätkin puolensa – asiat tulevat käsiteltyä pohjamutia myöten.
– Toisaalta hitaus turhauttaa ihmisiä, joita asia henkilökohtaisesti koskettaa. Ja on harmillista, että kaikki paukut menevät vuosien ajan tähän keskusteluun, kun voitaisiin esimerkiksi miettiä sitä, miten tukea ihmisiä pitämään huolta avioliitoistaan, sanoo Karttunen.
Kaksikko kiittää toisiaan kuuntelusta ja asiantuntemuksesta
Jos kirkolliskokouksessa tuli toisinaan esiin asioita, joista Karhapää ja Karttunen olivat eri mieltä, paikallistasolla vastaavia tilanteita ei juuri eteen tullut. Vuosikymmenten yhteisen työnsaran jälkeen Karhapäällä ja Karttusella on muotoutunut toisistaan vankka näkemys henkilönä ja kirkollisena vaikuttajana. Miten he toisiaan luonnehtivat?
– Heimon tärkeä ominaisuus on se, mitä meillä kaikilla ei ole: Heimo on hyvä kuuntelija. Hän ei epäile keskustelukumppanin vakaumusta niissäkään tilanteissa, joissa asioista ollaan eri mieltä, sanoo Karttunen.
– Petri on ollut Joensuun seurakunnassa sellainen esimies, joka on antanut tilaa erilaisille näkemyksille. Teologinen asiantuntemus ja laaja hallinnollinen kokemus olivat keskeisiä viran vuosien aikana. Yhdessä tekeminen on tärkeää Petrin toiminnassa. Olen iloinen, että olemme kohdanneet, sanoo Karhapää.
Virpi Hyvärinen
Korjaus 29.1.2020 klo 8.30: Kirkolliskokouksessa tiettyihin päätöksiin tarvitaan 3/4 määräenemmistö. Aiemmin jutussa luki, että kirkolliskokouksessa tiettyihin päätöksiin tarvitaan 2/3 määräenemmistö. Sama virhe paperilehdessä, sitä ei pystytä valitettavasti korjaamaan.
”Lapset saattavat kysyä meiltä ohjaajilta melkein mitä vain. On tärkeätä, että lasten
kysymyksiä ei väistetä”, sanoo lastenohjaaja Tuula Valomäki.
”Lapset saattavat kysyä meiltä ohjaajilta melkein mitä vain. On tärkeätä, että lasten kysymyksiä ei väistetä”, sanoo lastenohjaaja Tuula Valomäki.
Lastenohjaaja Tuula Valomäen (2. vas.) mukaan kirjat ovat usein hyvä apuväline erilaisuuden kohtaamisen teeman käsittelyssä. Celina Vienola (vas.) ja Aada Taponen lukivat Marjalan iltapäiväkerhossa kirjaa, jossa siili kohtaa muita eläimiä, ja ajattelee jokaisen kohdalla: olisinpa minäkin tuollainen. Kirjan opetus on se, että kukin on arvokas sellaisena kuin on. Kuvassa myös lastenohjaaja Jaana Pulkkinen. Kuva: Virpi Hyvärinen
Joensuun seurakunnan lastenohjaajat Tuula Valomäki, Jaana Pulkkinen ja Kaisa Hinkkanen ovat tehneet pitkään töitä seurakunnan varhaiskasvatuksessa. Heille on tuttua se, että erilaisuus kiinnostaa lapsia – usein täysin neutraalista tiedonjanosta käsin, toisinaan myös oudoksunnan aiheena.
Monesti erilaisuuden kohtaamiseen liittyvät tilanteet syntyvät kerhoissa keskellä arkea. Vaikkapa välipalapöydässä saattaa tulla lapsilta kommenttia, johon aikuiset tarttuvat.
– Lapset ovat saattaneet nähdä kerhomatkalla vaikkapa pyörätuolissa istuvan ihmisen, ja keskustelemme sitten, mistä pyörätuolissa olemisessa on kyse. Jollakin voi olla kehitysvammainen tuttava, joku on näöltään erilainen, liikkuu eri tavalla, ei näe tai kuule – tällaiset asiat eivät ole välttämättä selviä kaikille, ja siksi niistä on tarpeen tilaisuuden tullen keskustella, sanoo Valomäki.
Kansainvälisyys jo tuttua kerhoissa
Lasten kesken erilaisuus saattaa tulla kerhossa vastaan monella tavalla. Esimerkiksi kansainvälisyys on jo tuttu juttu Joensuun seurakunnan varhaiskasvatuksessa – keskustan kerhossa on ollut enimmillään edustettuna jopa seitsemän eri kansallisuutta.
Erilainen ulkonäkö ei lastenohjaajien mukaan herätä lapsissa juurikaan kommentteja, enemmän nousevat esiin tilanteet, joihin liittyy lapsen kielitaito.
– Eräänä vuonna meillä oli lapsi, joka ei puhunut suomea lainkaan. Aluksi muut lapset vieroksuivat häntä, mutta sitten keksimme kuvion, jossa muut lapset saivat opettaa hänelle suomea, ja hän opetti muille lapsille oman maansa tanssia. Siitä se sitten lähti sujumaan, kertoo Tuula Valomäki.
Sosiaalisten taitojen erilaisuus vaatii huomiota – ryhmäyttäminen auttaa
Mitkä asiat lasten kerhoarjessa vaativat eniten suvaitsevaisuuskasvatusta?
– Jos ajattelee iltapäiväkerhoryhmiä, niin kyllä sosiaaliset taidot on asia, mihin joutuu eniten puuttumaan. Jaksetaanko odottaa vuoroa, miten kohdellaan toista, miten osataan leikkiä, miten siedetään pettymystä? Jos jollakin mene hermo aina kun häviää pelissä, voi toisille tulla sellainen olo, että häntä ei ole kivaa pyytää mukaan, kertoo Jaana Pulkki-nen.
Tällaisten tilanteiden varalle kerhoissa panostetaan Valomäen mukaan alkukaudesta kovasti ryhmäyttämiseen. Siihen, että meillä on jokaisella yhtä arvokas paikka ryhmässä ja kaikille samat säännöt. Se kantaa hedelmää.
– Konfliktitilanteiden purkamiseen tarvitaan tietenkin aikuista avuksi. Mietimme lapsen kanssa sitä, mitä tapahtui, miltä lapsesta tuntui, voisiko seuraavalla kerralla laittaa vaikka käden taskuun, jos tekee mieli lyödä, kertoo Kaisa Hinkkanen.
– On tärkeää, että ei syyllistetä sitä, joka mottaa. Voi olla, että häntä, joka lopulta löi, oli ärsytetty. Opettelemme lasten kanssa tunnetaitoja ja tunteiden kanssa toimimista, hän jatkaa.
Varhaiskasvatuksen lähtökohtana jokaisen ihmisen arvokkuus
Lähtökohdat erilaisuuden hyväksymistä korostavaan kasvatukseen nousee seurakunnan varhaiskasvatussuunnitelmasta, jossa puhutaan erilaisuuden kohtaamisesta ja jokaisen ihmisen arvokkuudesta lähtökohdista riippumatta.
– Tärkeätä on toisen arvostus ja kunnioitus, halu tutustua ja ymmärtää. Tärkein viesti, jonka haluamme lapsille välittää, on se, että jokainen on omana itsenään tervetullut ryhmään.
Uudenlaisessa ryhmässä surulle haetaan sanoja paitsi puhumalla, myös runojen ja kirjoittamisen avulla.
Uudenlaisessa ryhmässä surulle haetaan sanoja paitsi puhumalla, myös runojen ja kirjoittamisen avulla.
Narratiivisen sururyhmän ohjaajina toimivat diakoni Miia Muhonen (vas.) ja pastori Hanna Pajarinen. Kuva: Virpi Hyvärinen.
Sururyhmä on vertaistukiryhmä, joka tarjoaa läheisensä menettäneelle mahdollisuuden näyttää suruaan. Se on paikka, jossa surusta saa puhua, ja erilaisia suruun liittyviä tunteita voi turvallisesti ja luottamuksellisesti ilmaista.
Rantakylän kirkolla käynnistyy helmikuun puolivälissä uudentyyppinen, narratiivinen sururyhmä, jossa surua lähestytään paitsi perinteiseen tapaan puhumalla, myös runojen ja kirjoittamisen avulla. Ryhmä on tarkoitettu läheisensä menettäneille Joensuun ja Kontiolahden asukkaille.
Menetyksestä olisi hyvä olla kulunut jonkin verran aikaa, noin 2-6 kuukautta. Ryhmään voivat osallistua myös jo aiemmin perinteiseen sururyhmään osallistuneet.
Ryhmässä lähdetään liikkeelle menetyksen alkuhetkistä, edetään kohti toivoa
Ajatus narratiivisen sururyhmän järjestämisestä lähti opintovapaalla olevalta Kontiolahden seurakunnan diakoniatyötekijä Miia Muhoselta, joka valmistelee sosionomi (YAMK) -opintoihin kuuluvaa opinnäytetyötään aiheesta Sanoja surun sanattomuuteen – kuoleman suru ja runous. Itsekin runoja kirjoittava, diakonin työssään useita sururyhmiä ohjannut Muhonen toimii Rantakylän ryhmän ohjaajana yhdessä pastori Hanna Pajarisen kanssa.
Ryhmä kokoontuu kevään 2020 aikana tiistai-iltaisin yhteensä seitsemän kertaa. Tapaamisissa lähdetään liikkeelle menetyksen alkuhetkistä ja hautajaismuistoista edeten tulevaisuuden ja toivon ajatuksiin. Ryhmässä mietitään, miten jaksaa surun kanssa elämässä eteenpäin.
– Kokoontumisiin kuuluu hartaushetki sekä surun sanoittamista yhdessä kunkin kerran teeman mukaisesti. Käytämme Elina Salmisen ja Anna-Mari Kaskisen runoja apuna surun sanoittamisessa. Runoilla on vahva rooli ryhmän tapaamisissa, kertoo Muhonen.
Kirjoittamisen rooli on tässä sururyhmätyöskentelyssä erityisen tärkeässä asemassa.
– Tavallisissakin sururyhmissä saatetaan hyödyntää kirjoittamista, mutta tässä se on korostunut. Ryhmäläiset kirjoittavat tapaamiskertojen väleissä päiväkirjanomaisesti ylös tunteitaan ja ajatuksiaan, kertoo Muhonen.
Ryhmäläisten tekstit ja ajatukset tutkimuksen kohteena
Tavallisesta sururyhmästä Rantakylän narratiivinen sururyhmä poikkeaa myös siltä osin, että se nivoutuu tiiviisti Muhosen opinnäytetyöhön.
– Kyseessä on sururyhmä, ja sen keskiössä on ryhmän osallistujille tarjoama mahdollisuus surun sanoittamiseen. Samalla tämän ryhmän toiminta on kuitenkin myös osa tutkimustani, jossa analysoin ryhmäläisten kirjoituksia ja tapaamisistamme kirjoittamiani muistiinpanoja, kertoo Muhonen.
– Tulen käyttämään lainauksia ryhmäläisten ajatuksista raportointivaiheessa. Tässä on ehdottoman tärkeää luottamus. Analysoidessani materiaalia kiinnitän erityistä huomiota tietosuojaan liittyviin kysymyksiin. Ryhmäläiset allekirjoittavat tutkimusluvan, avaa Muhonen.
Muhonen haastattelee tutkimukseen myös runoilijat Anna-Mari Kaskisen ja Elina Salmisen.
Sururyhmän tavoitteena on Muhosen mukaan löytää surun keskeltä toivo ja voima jaksaa eteenpäin.
– Kuoleman surusta sanotaan, että se on usein sanatonta. Kuitenkin sanojen löytäminen ja surun sanoittaminen on tärkeää. Runous ja ajatusten kirjoittaminen esimerkiksi päiväkirjanomaisesti voivat toimia apuna. Sururyhmässä on tärkeää vertaistuki ja mahdollisuus puhua surusta, toteaa Muhonen.
Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen odottaa tulevalta kirkolliskokouskaudelta kirkon ykseyden vaalimista. Kirkolliskokousvaalit toimitetaan 11.2.2020. Vaaleissa äänioikeutettuja ovat seurakuntien luottamushenkilöt ja papit.
Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen odottaa tulevalta kirkolliskokouskaudelta kirkon ykseyden vaalimista. Kirkolliskokousvaalit toimitetaan 11.2.2020. Vaaleissa äänioikeutettuja ovat seurakuntien luottamushenkilöt ja papit.
Piispa Jari Jolkkosen mukaan kirkolliskokous on synodi, mikä tarkoittaa Kristuksen seuraajien yhteisöä, joka etsii yhdessä ”yhteistä tietä”. Kuva: Tuija Hyttinen.
1. KIRKOLLISKOKOUS. Kirkolliskokous keskittyy pykäliin ja rahaan. Eli päättää kirkkolainsäädännöstä ja keskushallinnon budjettiraamista. Mutta seurakuntien toimintaan ja talouteen se ei juuri puutu. Tämä usein hämärtyy. Kirkolliskokouksessa ei kannata tehdä seurakuntien toimintaan liittyviä aloitteita.
2. VAIKUTTAMINEN. Kyllä kirkolliskokouksessa edustajat saavat puhua, vaikka äänensä käheäksi. Mutta yksittäiset todistuspuheenvuorot eivät johda mihinkään, ellei edustaja kykene herättämään luottamusta ja tekemään yhteistyötä. Aina pitää etsiä kokonaisetua yhdessä. Odotan tulevalta kirkolliskokouskaudelta kirkon ykseyden vaalimista.
3. VAALIT. Avoin keskustelu tekee asioita läpinäkyväksi ja yhteistä keskustelua tarvitaan ehdottomasti. Toisaalta liian tyrkky ehdokas voi karkottaa äänestäjiä. Kirkollisissa vaaleissa arvostetaan vaatimattomuutta. Ymmärrän sitä. Kirkolliskokouksen vaalitavasta on puhuttu paljon. Kirkolliskokous on aina päätynyt siihen, että nykyinen järjestelmä tukee parhaiten sellaisten edustajien valintaa, jotka ovat sitoutuneita kirkon uskon elämään ja nauttivat yleistä luottamusta paikallisseurakunnissa. Edustuksellinen demokratiakin on demokratiaa.
4. MUISTOJA. Jouduin vuonna 2012 kylmiltään yleisvaliokunnan puheenjohtajaksi. Tuli työruuhkakin. Mutta syntyi hyvä yhteishenki ja selvisimme lopulta vaikeistakin asioista. Ja kerran marraskuun istunnon lopuksi kirkolliskokouksen naisväki lauloi tulevan isänpäivän johdosta onnitteluvirren. Se kosketti ja itketti. Taisi osua koti-ikävään.
5. YHDESSÄ. Kirkolliskokous ei ole parlamentti, jossa eri puolueet yrittävät päästä valtaan, jyrätä läpi oman blokkinsa tavoitteet ja nitistää opposition. Kirkolliskokous on synodi. Se tarkoittaa Kristuksen seuraajien yhteisöä, joka etsii yhdessä ”yhteistä tietä” (syn-hodos). Tämän ymmärtäminen on aivan ratkaisevaa. Kirkolliskokoukseen ei kaivata identiteettipolitiikkaa, vaan yhteisen tien kulkijoita.
Raamatun kertomus köyhän lesken rovosta elää tänäkin päivänä. Köyhät antavat eniten.
Kuva: KK-kuva.
Pian on se aika, kun Yhteisvastuukeräyksen lippaat ilmestyvät katukuvaan. Samalla Yhteisvastuu alkaa juhlia 70-vuotista taivaltaan. Vuonna 1950 Suomi oli toipumassa sodan aiheuttamista koettelemuksista. Oli paljon asunnottomuutta, sotainvalideja, leskiä, orpoja, mutta myös viriävää uskoa tulevaisuuteen. Hallavuosien seurauksena erityisesti Itä-Suomessa oli paljon ajallista puutetta. Piispainkokouksen päätös keräyksestä otettiin seurakunnissa innostuneesti vastaan. Tulos oli kaksinkertainen tavoitteisiin verrattuna. Diakoniatyön kautta voitiin köyhiin koteihin toimittaa ruoka-apua, invalidille pyörätuoli sekä vanhukselle kunnollinen vuode.
Yhteisvastuun teemat heijastavat aikaansa. Koko kampanjan ajan on pystytty tunnistamaan yhteiskunnan syvävirtoja. Aluksi kohteena olivat lesket, orvot, asunnottomat tai vammaiset. Viime vuosien teemoja ovat olleet saattohoito, ruoka-apu, yksinäiset vanhukset sekä lasten koulutustuki. Tänä vuonna tuetaan vanhemmuutta ja siinä lapsen ja vanhemman välisen suhteen lujittumista erilaisilla hankkeilla yhteistyössä järjestöjen kanssa.
Keräyksen tuotot kertovat myös ajan hengestä. Vaikka alkuvuosina elettiin niukkuudessa, keräystulot kasvoivat. Nyt kasvu on taittunut, vaikka elintaso on noussut. Korkein tuotto jäsentä kohti on köyhissä seurakunnissa. Rautavaaran seurakunta oli viime vuonna koko maan ykkönen (5,36 e/jäsen). Meidän seurakuntayhtymän paras tulos tehtiin Vaara-Karjalan seurakunnassa, 2,63 euroa/jäsen. Raamatun kertomus köyhän lesken rovosta elää tänäkin päivänä. Köyhät antavat eniten.
Miksi kirjoitan yhteisvastuusta? Ensiksi haluan osoittaa arvostukseni vapaaehtoisten ja diakonia-ammattilaisten työlle. Älä kulje heidän ohitse, vaan anna Luojalta lahjaksi saamasi kolikko tai seteli keräykseen! Toiseksi teema liittyy työskentelyyni Kirkkopalvelut ry:n hallituksessa. Yritämme innostaa seurakuntia uudistamaan rahankeruumuotoja, koska käteisrahan käyttö vähenee. Uudistamalla yhteisvastuukeräys säilyy elinvoimaisena. Ennen kaikkea haluan vahvistaa myötätunnon ja välittämisen kulttuuria sekä edistää sosiaalisesti kestävää kehitystä. Yhdyn presidentti Urho Kekkosen Yhteisvastuun avaussanoihin vuodelta 1972: ”Juuri nyt tarvitaan niitä, joilla on valmius luopua omastaan vapaaehtoisesti. Ilman toisten ihmisten olemassaolon kysymyksiin antautumista elämä on kylmää”.
Valitettavasti kaikki seurakuntalaisemme eivät koe jumalanpalveluksia sillä tavalla turvalliseksi paikaksi, että uskaltaisivat tulla mukaan. Siksi tarvitaan sateenkaarimessua.
Joensuun seurakuntakeskuksessa järjestettiin joulukuun alkupuolella viime vuonna ”God Love Pride” -valokuvanäyttely. Päätimme pystyttää sen kappeliin, koska se oli ainut tila seurakuntakeskuksella, joka oli tuona aikana käyttämättömänä. Lisäksi se on sellainen tila, jonka kohdalla jokainen voi itse valita, meneekö sisään vai ei. Näin näyttelyä ei joudu katsomaan ikään kuin vahingossa. Kaikki eivät ole kokeneet kappelia sopivaksi paikaksi näyttelylle. Olen pahoillani, jos joku on pahoittanut mielensä tästä.
Kirkossamme sateenkaaritoiminta on tyypillinen uusi toimintamuoto, joka on alkanut ruohonjuuritasolta eikä siitä ole kirkossamme yhteisiä ohjeita tai toimintatapoja. Tampereen seurakuntayhtymän sateenkaarimessusta sanotaan Tuomiokirkkoseurakunnan nettisivuilla: ”Kaikille avoin messu, erityisesti tervetuloa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat läheisineen.”
Kallion seurakunnassa vuoden 2019 pappi Jaana Partti on tehnyt sateenkaarityötä 20 vuotta. Suomen kirkon pappisliiton jäsenlehdessä CRUX hän perustelee työtään näin: “Motivaationi sateenkaarityöhön nousee evankeliumeista: Jeesuksen tavasta suhtautua erilaisiin ihmisiin sekä luomisteologiasta. Jokainen ihminen on Jumalan kuva juuri sellaisena kuin on.”
Joensuun seurakunnassa järjestettiin aiemmin yksi sateenkaarimessu vuodessa Pride-viikolla. Useilta seurakuntalaisilta tulleen toiveen mukaan olemme nyt lisänneet messujen määrää ja järjestäneet keskusteluiltoja, joista on tullut paljon hyvää palautetta.
Piispamme kokoontuivat Joensuussa elokuussa 2018. He antoivat selonteon avioliittolain muutoksen johdosta. Tuon asiakirjan johdannossa on kirjoitettu se luterilainen etiikka, jonka pohjalta nousee suhtautumisemme sukupuolivähemmistöihin:
”Vaihtelevien elämäntilanteiden keskellä kirkko haluaa tukea ihmisiä ja julistaa hyvää sanomaa pyhästä Jumalasta, jonka edessä kaikki ovat syntisiä ja jonka armoa kaikki tarvitsevat (Room. 3:22–24). Jokainen ihminen on Jumalan kuva (1 Moos. 1:27) riippumatta iästä, alkuperästä, kielestä, kansalaisuudesta, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai perhemuodosta. […]
Kirkossa on tilaa erilaisille perheille, yksineläville, leskille, eronneille sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville. Kristuksessa kaikki ovat yhdenvertaisia (Gal. 3:26–28) ja kutsutut pitämään toista parempana kuin itseään (Fil. 2:3). Erilaisten vähemmistöjen karsastaminen tai poissulkeminen on vastoin lähimmäisenrakkauden periaatetta.”
Tässä meillä on opettelemista. Valitettavasti kaikki seurakuntalaisemme eivät koe jumalanpalveluksia sillä tavalla turvalliseksi paikaksi, että uskaltaisivat tulla mukaan. Siksi tarvitaan sateenkaarimessua. Tavoite olisi tietysti se, että joskus voisimme vapain mielin olla kaikki yhdessä yhteisessä jumalanpalveluksessa.
Petri Rask
Joensuun ev.lut. seurakunnan kirkkoherra
Erilaiset mielipiteet ja niiden kanssa toimiminen on arkista elämää meille jokaiselle. Osalle oma mielipide on ainoa oikea eikä muita voi olla. Toisille on haasteena oman mielipiteen muodostaminen ja varsinkin sen ilmaiseminen.
Istahdin it-asiantuntijamme Javanaisen Mikaelin kanssa sattumalta saman pöydän ääreen. Luimme molemmat sanomalehtiä, joiden otsikot hehkuivat vaikeasti ymmärrettäviä, harkittuja eliminointeja ja ohjusiskuja, levottomuutta ja tarkkailua siitä, miten maiden johtajat tapahtumiin reagoivat ja mitä sanoja he käyttävät. Sanomalehtien katselusta kehkeytyi mielenkiintoinen kahvipöytäkeskustelu. Kenellä on lopulta mahdollisuus olla lietsomatta lisää uhoa vai eskaloituvatko tapahtumat yhä kovemmiksi?
Mikä on se taho tai ketkä ovat ne henkilöt, jotka kasvojen menettämisen pelossa ehkä koventavat otteitaan? Mikä on riittävä vastaus tapahtumiin niin, ettei valtioiden sisäinen valtataistelu ryöpsähdä väkivallaksi? Erityisesti Lähi-idän valtioiden hauras tasapaino suistuu helposti ääriliikkeiden vallaksi. Poissuljettua se ei ole näköjään länsimaissakaan.
Omassa maassaan jokaisen valtaa pitävän on oltava uskottava pitääkseen asemansa. Tämä on totta yhtälailla Suomessa, Amerikan Yhdysvalloissa kuin Iranissakin. Muoto on erilainen riippuen siitä, toteutuuko valta demokratian vai diktatuurin keinoin. Joka tapauksessa maapallomme ei kestä uskottavuuden todentamista ohjuksin. Suomessa vallanvaihto tapahtuu nykyään – Luojan kiitos – rauhanomaisin keinoin. Enää ei tarvita1900-alun Verikoirat-järjestöä eikä salamurhia. Siitä saamme kiittää tylsältä tuntuvaa mutta toimivaa systeemiämme, jonka rakentamiseen ovat yhdessä osallistuneet eri tavoin ajattelevat puolueet, kirkot ja yhteisöt. Välillä kiivaasti riidellen, mutta silti yhdessä.
Erilaiset mielipiteet ja niiden kanssa toimiminen on arkista elämää meille jokaiselle. Osalle oma mielipide on ainoa oikea eikä muita voi olla. Toisille on haasteena oman mielipiteen muodostaminen ja varsinkin sen ilmaiseminen. Molemmissa tapauksissa rakentavaan keskusteluun tarvitaan rohkeutta; rohkeutta kuunnella erilaista näkökulmaa tai rohkeutta tuoda esiin oma näkemyksensä. Ihmisten välisessä kanssakäymisessä tarvitaan tunteiden lukutaitoa. Muoto muuttuu hieman tilanteen mukaan, mutta periaate näyttää olevan aika lailla sama. Samat lainalaisuudet ovat läsnä suurten johtajien ja meidän tavallisen pulliaisten kanssakäymisessä.
Myönteistä on se, että meillä on mahdollisuus kasvaa ihmisyydessä, sillä kaikki kanssakäyminen on mahdollisuus uuden oppimiseen. Lasten ja erityisesti teini-ikäisten vanhempana joutuu jatkuvasti tilanteisiin, joissa rajanveto on välttämätöntä. On mahdotonta välttyä ristiriidoilta ja kiistoilta. Ehdottomuus ja jyrkkyys ei kuitenkaan ole tapa, jolla rakentavaa rajaa vedetään. Niiden vaarana on huomaamatta rakentuva muuri, jota kumpikaan ei oikeasti halua.
Nyt jo aikuisten lasten kanssa oli useita tilanteita, joissa oli oltava se tylsä ja tyhmä äiti. Minun kieltoni oli varmasti lasten ajatusmaailmassa suuri henkilökohtaiseen vapauteen kohdistuva isku. ”Ei, nyt ei todellakaan syödä herkkuja, vaikka niitä tuossa pöydällä onkin. Ruoka on kohta ja se syödään ensin.” Metrin korkeudelta kuuluu selkeä mielipide: ”Tyhmä äiti.” Otan vakaasti tehdyn arvion vastaan. En lähde haastamaan mielipidettä, siihen ei ole tarvetta. Metrin mittainen ihminen kääntyy takaisin leikkeihin eikä siitä sen enempää. Molemmat säilyttivät kasvonsa.
Saila Musikka
diakoniatyöntekijä, Pielisensuun seurakunta
Sama valo lähettää yhä matkalle, pyhille paikoille, elämän keskelle kuulemaan ihmisen tarinaa, tuomaan toivoa hätääntyneille, osallistumaan osattomuuteen. Maailman lapsilla on nälkä, ruoan nälkä, oppimisen nälkä, vanhemmuuden nälkä.
Mistä ottaisi edes vähän, tuolle ovelle tulleelle, hyvään tarkoitukseen rahaa keräävälle ihmiselle. Miten sanoisi, että ei ole, on vain vähän ruoanlaittotarpeita eivätkä nekään riitä, lapset tarvitsevat jokapäiväisen leipänsä. On pakko haudata häpeänsä, hakea avustusta ruokaan ja koulukirjoihin, on jaksettava olla äiti tänäänkin.
Äiti-Marialla oli käärö sylissään, tulevaisuuden toivo, isällä kyyhkyset uhrina – perheen rukous ja lahja Jumalan huoneelle. Toivo, lupaus ja kipu – äidin sydän, joka jo jotain isompaa on aavistellut, löytää saman viestin nyt Simeonin sanoissa. ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut… valon, joka koittaa pakanakansoille.”
Sama valo lähettää yhä matkalle, pyhille paikoille, elämän keskelle kuulemaan ihmisen tarinaa, tuomaan toivoa hätääntyneille, osallistumaan osattomuuteen. Maailman lapsilla on nälkä, ruoan nälkä, oppimisen nälkä, vanhemmuuden nälkä. Siksi Yhteisvastuukeräys tänä vuonna tukee vanhemmuutta ja sanomallaan tuo toivoa ja tukea maailmalle.
Toivon tuoja, hän, joka lepäsi äsken äitinsä sylissä, kansoille luvattu lohdutus, on temppelissä läsnä. Pyhä Henki johdatti Simeonin pyhäkköön, nosti hänen kansalleen ja koko maailmalle luvatun lohdun vanhuksen käsivarsille. Yhteen pieneen elämään kätkeytyi kaikki tämä, jonka äärellä me olemme tänään.
Jeesus Kristus, maailman valo, loistaa kirkkaana siellä, missä kiitetään Jumalaa kaikista elämän lahjoista. Erityisen kirkkaana pyhä valo valaisee siellä, missä pimeys uhkaa niellä, missä kamppaillaan selviytymisen äärirajoilla. Silloin siihen, kaiken pärjäämättömyyden ja voimattomuuden keskelle, osuu tulevaisuuden toivon säde. Se on juhlavalaistus, se lämmittää, niin kuin kynttilänpäivän tuhannet siunatut liekit lämmittävät ihmisten sydämet.
Meillä on yhä toivoa, koska se rakkaus ja huolenpito, joka kulkee asfalttikaduilla ja hiekkaisilla kyläteillä, vie sanomaa ihmistä suuremmasta rakkaudesta. Se ottaa käsivarsilleen vastasyntyneen, lahjoittaa elämän tien niin maan mahtaville kuin mahtia ja voimaa vailla oleville. Se rakkaus ei erottele, vaan ottaa valtaansa, vie tutuille ja tuntemattomille teille, kuljettaa ihmisen ihmisen luo.
Joensuun ev.lut. seurakunnat järjestävät perinteisen Ristintie-vaellusnäytelmän pitkäperjantaina 10.4.2020 Joensuun torilla.
Ristintie on nätyelty jo useana vuonna Joensuun torilla. Kuva: Cecilia Riikonen.
Kristuksen kärsimystarinan kertovaan näytelmään haetaan uusia näyttelijöitä. Joensuun ev.lut. seurakunnat järjestävät perinteisen Ristintie-vaellusnäytelmän pitkäperjantaina 10.4.2020 Joensuun torilla. Näytelmän ohjaa Janne Hyytiäinen ja Jeesuksen roolissa nähdään tänä vuonna Tomi Laurikainen.
Tapahtumaan kaivataan mukaan uusia ja innokkaita näyttelijöitä. Kaikki näytelmään mukaan haluavat ovat tervetulleita, aikaisempi näyttelijäkokemus ei ole välttämätöntä. Esitystä harjoitellaan maalis-huhtikuussa Joensuun seurakuntakeskuksella (Kirkkokatu 28).
Ensimmäiset harjoitukset pidetään tiistaina 10.3. klo 16.30 alkaen. Toiset harjoitukset ovat torstaina 12.3. klo 16.30 alkaen. Näytelmään osallistumisesta kiinnostuneet henkilöt voivat tulla suoraan mukaan harjoituksiin tai ottaa yhteyttä näytelmän tuotantovastaavaan Cecilia Riikoseen (p. 050 541 4181).
Kirkkotie 