Mistä ottaisi edes vähän, tuolle ovelle tulleelle, hyvään tarkoitukseen rahaa keräävälle ihmiselle. Miten sanoisi, että ei ole, on vain vähän ruoanlaittotarpeita eivätkä nekään riitä, lapset tarvitsevat jokapäiväisen leipänsä. On pakko haudata häpeänsä, hakea avustusta ruokaan ja koulukirjoihin, on jaksettava olla äiti tänäänkin.
Äiti-Marialla oli käärö sylissään, tulevaisuuden toivo, isällä kyyhkyset uhrina – perheen rukous ja lahja Jumalan huoneelle. Toivo, lupaus ja kipu – äidin sydän, joka jo jotain isompaa on aavistellut, löytää saman viestin nyt Simeonin sanoissa. ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut… valon, joka koittaa pakanakansoille.”
Sama valo lähettää yhä matkalle, pyhille paikoille, elämän keskelle kuulemaan ihmisen tarinaa, tuomaan toivoa hätääntyneille, osallistumaan osattomuuteen. Maailman lapsilla on nälkä, ruoan nälkä, oppimisen nälkä, vanhemmuuden nälkä. Siksi Yhteisvastuukeräys tänä vuonna tukee vanhemmuutta ja sanomallaan tuo toivoa ja tukea maailmalle.
Toivon tuoja, hän, joka lepäsi äsken äitinsä sylissä, kansoille luvattu lohdutus, on temppelissä läsnä. Pyhä Henki johdatti Simeonin pyhäkköön, nosti hänen kansalleen ja koko maailmalle luvatun lohdun vanhuksen käsivarsille. Yhteen pieneen elämään kätkeytyi kaikki tämä, jonka äärellä me olemme tänään.
Jeesus Kristus, maailman valo, loistaa kirkkaana siellä, missä kiitetään Jumalaa kaikista elämän lahjoista. Erityisen kirkkaana pyhä valo valaisee siellä, missä pimeys uhkaa niellä, missä kamppaillaan selviytymisen äärirajoilla. Silloin siihen, kaiken pärjäämättömyyden ja voimattomuuden keskelle, osuu tulevaisuuden toivon säde. Se on juhlavalaistus, se lämmittää, niin kuin kynttilänpäivän tuhannet siunatut liekit lämmittävät ihmisten sydämet.
Meillä on yhä toivoa, koska se rakkaus ja huolenpito, joka kulkee asfalttikaduilla ja hiekkaisilla kyläteillä, vie sanomaa ihmistä suuremmasta rakkaudesta. Se ottaa käsivarsilleen vastasyntyneen, lahjoittaa elämän tien niin maan mahtaville kuin mahtia ja voimaa vailla oleville. Se rakkaus ei erottele, vaan ottaa valtaansa, vie tutuille ja tuntemattomille teille, kuljettaa ihmisen ihmisen luo.
Armi Rautavuori
kirkkoherra, Enon seurakunta