Istahdin it-asiantuntijamme Javanaisen Mikaelin kanssa sattumalta saman pöydän ääreen. Luimme molemmat sanomalehtiä, joiden otsikot hehkuivat vaikeasti ymmärrettäviä, harkittuja eliminointeja ja ohjusiskuja, levottomuutta ja tarkkailua siitä, miten maiden johtajat tapahtumiin reagoivat ja mitä sanoja he käyttävät. Sanomalehtien katselusta kehkeytyi mielenkiintoinen kahvipöytäkeskustelu. Kenellä on lopulta mahdollisuus olla lietsomatta lisää uhoa vai eskaloituvatko tapahtumat yhä kovemmiksi?
Mikä on se taho tai ketkä ovat ne henkilöt, jotka kasvojen menettämisen pelossa ehkä koventavat otteitaan? Mikä on riittävä vastaus tapahtumiin niin, ettei valtioiden sisäinen valtataistelu ryöpsähdä väkivallaksi? Erityisesti Lähi-idän valtioiden hauras tasapaino suistuu helposti ääriliikkeiden vallaksi. Poissuljettua se ei ole näköjään länsimaissakaan.
Omassa maassaan jokaisen valtaa pitävän on oltava uskottava pitääkseen asemansa. Tämä on totta yhtälailla Suomessa, Amerikan Yhdysvalloissa kuin Iranissakin. Muoto on erilainen riippuen siitä, toteutuuko valta demokratian vai diktatuurin keinoin. Joka tapauksessa maapallomme ei kestä uskottavuuden todentamista ohjuksin. Suomessa vallanvaihto tapahtuu nykyään – Luojan kiitos – rauhanomaisin keinoin. Enää ei tarvita1900-alun Verikoirat-järjestöä eikä salamurhia. Siitä saamme kiittää tylsältä tuntuvaa mutta toimivaa systeemiämme, jonka rakentamiseen ovat yhdessä osallistuneet eri tavoin ajattelevat puolueet, kirkot ja yhteisöt. Välillä kiivaasti riidellen, mutta silti yhdessä.
Erilaiset mielipiteet ja niiden kanssa toimiminen on arkista elämää meille jokaiselle. Osalle oma mielipide on ainoa oikea eikä muita voi olla. Toisille on haasteena oman mielipiteen muodostaminen ja varsinkin sen ilmaiseminen. Molemmissa tapauksissa rakentavaan keskusteluun tarvitaan rohkeutta; rohkeutta kuunnella erilaista näkökulmaa tai rohkeutta tuoda esiin oma näkemyksensä. Ihmisten välisessä kanssakäymisessä tarvitaan tunteiden lukutaitoa. Muoto muuttuu hieman tilanteen mukaan, mutta periaate näyttää olevan aika lailla sama. Samat lainalaisuudet ovat läsnä suurten johtajien ja meidän tavallisen pulliaisten kanssakäymisessä.
Myönteistä on se, että meillä on mahdollisuus kasvaa ihmisyydessä, sillä kaikki kanssakäyminen on mahdollisuus uuden oppimiseen. Lasten ja erityisesti teini-ikäisten vanhempana joutuu jatkuvasti tilanteisiin, joissa rajanveto on välttämätöntä. On mahdotonta välttyä ristiriidoilta ja kiistoilta. Ehdottomuus ja jyrkkyys ei kuitenkaan ole tapa, jolla rakentavaa rajaa vedetään. Niiden vaarana on huomaamatta rakentuva muuri, jota kumpikaan ei oikeasti halua.
Nyt jo aikuisten lasten kanssa oli useita tilanteita, joissa oli oltava se tylsä ja tyhmä äiti. Minun kieltoni oli varmasti lasten ajatusmaailmassa suuri henkilökohtaiseen vapauteen kohdistuva isku. ”Ei, nyt ei todellakaan syödä herkkuja, vaikka niitä tuossa pöydällä onkin. Ruoka on kohta ja se syödään ensin.” Metrin korkeudelta kuuluu selkeä mielipide: ”Tyhmä äiti.” Otan vakaasti tehdyn arvion vastaan. En lähde haastamaan mielipidettä, siihen ei ole tarvetta. Metrin mittainen ihminen kääntyy takaisin leikkeihin eikä siitä sen enempää. Molemmat säilyttivät kasvonsa.
Saila Musikka
diakoniatyöntekijä, Pielisensuun seurakunta