Joosef ja Maria uskalsivat elämänsä vaikeiden kysymysten keskellä luottaa Pyhän Hengen voimaan ja työhön. Heille oli merkittävää enkelin antama sanoma ja Vanhan Testamentin profeetan lausuma ennustus.
4. adventtisunnuntai on omistettu lasta odottavalle Marialle. Sen evankeliumi luetaan Matt. 1: 18-24, joka tarkastelee enemmän Joosefin roolia Jumalan suunnitelmissa. Maria on joulun lapsen äiti, mutta ilman Joosefin apua maailmanhistoria näyttäisi kovin erilaiselta.
Mitä me hänestä tiedämme? Ammatiltaan hän oli teknikko, me sanoisimme rakennusmies tai kirvesmies. Yritän ymmärtää, millainen mies Joosef oli. Millainen suhde hänellä oli Mariaan ja mikä hänen tehtävänsä oli Jumalan suunnitelmissa?
Joosef aikoi hylätä Marian kuulleessaan hänen odottavan lasta. Aikomuksen taustalla on pelko. Mitä muut hänestä ajattelevat? Hänen maineensa on mennyttä ja miehinen itsekunnioitus raunioina. Hänhän on kuningas Daavidin jälkeläinen. Joosef tietää: ”Ainakaan hän ei ole lapsen isä!” Joosef on itse asiassa hyvin inhimillinen kuva miehestä, jolle maine ja kunnia ovat tärkeitä ja pyhiä asioita. Mikä maine ja mikä kunnia? Muistetaanko meidät kuoltuamme niistä? Tuskin. Enemmänkin siitä, kuinka kohtelemme toisiamme.
Joosefilla oli siihen aikaan kaksi vaihtoehtoa. Hän saattoi nostaa armottoman metelin ja vaatia oikeusteitse kunnian palauttamista ja kihlauksen purkamista. Joosef oli valitsemassa kuitenkin siistimpää ja Mariankin kannalta siedettävämpää tapaa ja oli kaikessa hiljaisuudessa purkamassa kihlauksen. Mutta Jumalalla oli Joosefille kolmas vaihtoehto tai käsky. “Joosef, Daavidin Poika, älä pelkää ottaa luoksesi Mariaa, sinun vaimoasi, sillä se mikä on hänestä siinnyt, on Pyhästä Hengestä.” Siellä missä pelko on suurin ja hatara miehinen kunnia horjuu, siellä alkaa näkyä Jumalan voima.
Tämän jälkeen Joosefille ei tarvitse enää todistella mitään. Maan hiljaisesta tulee vaimonsa rinnalla kulkeva Mies isolla alkukirjaimella. Hän on valmis uhraamaan arvonsa ja asemansa yhteiskunnan silmissä ja sitoutumaan Marian kanssa.
Joosef ja Maria uskalsivat elämänsä vaikeiden kysymysten keskellä luottaa Pyhän Hengen voimaan ja työhön. Heille oli merkittävää enkelin antama sanoma ja Vanhan Testamentin profeetan lausuma ennustus. Sellaisina he olivat uskonihmisiä. Heille merkitsee jotain todellista ja konkreettista se, että “Jumala on meidän kanssamme”. Saako Jumala tänä jouluna ja myöhemminkin olla meidän kanssamme – todella?
Jaakko Muhonen, kappalainen, Kontiolahden seurakunta
Tuleva sunnuntai omistetaan lasta odottavalle Marialle, Herran äidille. Vapahtajan äidin odotus ja Herran kansan joulun odotus kuuluvat yhteen. KUVA: Anniina Mikama.
Kun kirkkoherra Anne Angervon kanssa keskustelee odotuksen teemasta, vastaan tulee monenlaista menijää: susi, kettu, norsu ja taivaanrannanmaalari. Reitille osuvat myös rakastettu, Ristin Johannes, marketin muoviseimi ja Pohjanmaan mummola.
Kun kirkkoherra Anne Angervon kanssa keskustelee odotuksen teemasta, vastaan tulee monenlaista menijää: susi, kettu, norsu ja taivaanrannanmaalari. Reitille osuvat myös rakastettu, Ristin Johannes, marketin muoviseimi ja Pohjanmaan mummola.
Kuva: Sara Winter / iStock
Lapsena Vaara-Karjalan seurakunnan kirkkoherra Anne Angervo odotti isovanhempien luona vietettävää joulua niin, että autossa matkalla kohti Pohjanmaan mummolaa sydän hakkasi rinnassa. Perillä odotti satumaisen ihana yhteinen aika, jonka päättyminen johti vuosi toisensa jälkeen pikku-Annen lohduttomaan itkuun.
Odottavaisuus ja toisaalta sen vastakohta – aistit valppaina tässä hetkessä eläminen – ovat olleet Angervolle ominaisia asioita oikeastaan aina.
– Olen kuullut lukuisia kertoja sanottavan, että ”Anne se vain haaveilee” tai ”Anne se on sellainen taivaanrannanmaalari”. Se sopii minulle kyllä. Olen aina tykännyt katsoa taivaanrantaa. Siellä on tilaa vedellä isolla pensselillä, naurahtaa Angervo.
Kauaksi katsomisen taidosta ja haaveilemisen kyvystä huolimatta odotuksen kohteet eivät ole Angervolla olleet välttämättä kovin selkeitä. Lapsuuden jouluissakaan Angervo ei osannut odottaa tiettyä lahjaa; oli vain kokonaan ihmettynyt, kun paketista paljastui oma lahja, pikkuruinen norsu.
Odottamiseen liittyy iloa ja haikeutta
Kaksi asiaa Angervolla kuitenkin on, joita hän odottaa: Kevät ja rakkaan ihmisen tapaaminen.
Tärkeän ihmisen odottaminen on Angervolle sykähdyttävä asia, olipa kyseessä lapsi, rakastettu tai ystävä.
– Pikku Prinssi -kirjassa kettu tuumaa ystävälleen, että jos tulet kello neljä, jo kolmelta alan olla onnellinen. Tällainen odottaminen antaa energiaa ja tekee minut onnelliseksi. Se, että voi odottaa, on hieno asia, sanoo Angervo.
Rakkaan ihmisen odottamisessa on Angervolla usein läsnä paitsi kupliva ilo, myös haikeus. Tieto siitä, että yhteinen hetki päättyy kuitenkin jossakin kohtaa -aivan kuin lapsuuden mummolan joulu.
– Jos kolmelta alan ketun tavoin olla onnellinen odotuksessani, niin jo vartin yli neljä alan miettiä, että tämä on kohta ohi. Me ihmiset vain käymme toistemme luona. Siihen kuuluu luopuminen.
Odottamiseen liittyy myös ikävää. Se on usein iso osa odotusta.
– Kauneinta, mitä olen kuullut on tämä: Minun on aina ikävä sinua.
– Siinä ei tarvitse olla sopimusta siitä missä ja milloin seuraavan kerran tavataan. On kyse siitä, että olet tullut jäädäksesi minun mieleeni.
– Eikö se ole aika hienoa, jos voi kuulla tällaisen ajatuksen tämän yhden elämän aikana, kysyy Angervo.
Putoavat lehdet käynnistävät kevään odotuksen
Se toinen odotuksen kohde Angervolla on kevät – valo, vihreys ja purot. Kevään odotus käynnistyy oikeastaan joka vuosi jo siitä, kun pari ensimmäistä lehteä leijailee elokuun lopulla kotipihan koivusta maahan. Joka kerta Angervoa kaihertaa kovasti se, että syksyä ei voi mitenkään estää.
Pimenevien päivien yli Angervoa auttaa kulkeminen viikko kerrallaan Kirkon kalenterin mukaan. Sen, joka alkaa adventista ja päättyy marraskuun pimeässä tuomiosunnuntaihin. Kalenteri on Angervolle samalla kertaa ikiaikainen ja ajankohtainen – eikä koskaan elämälle vieras.
– Joka sunnuntaillehan on aina oma teemansa. Sitä kohden kuljen viikosta toiseen. Erityisen rakas minulle on keskellä ankeinta syksyä vietettävä sunnuntai, jota sanotaan Syksyn pääsiäiseksi. Harmaaseen ja pimeään tulee yhtäkkiä viesti siitä, että olemme menossa kuolemasta elämään.
Kuolemassa onkin elämä
Kristinuskon ajatus siitä, että kuolemassa onkin elämä ja elämässä kuolema, puhuttelee Angervoa.
– Jonakin syksynä katsoin, kun tuuli lennätti Pielisensuun kirkon tienoossa keltaisia lehtiä ja mieleeni tuli, että mitä jos tuo hetki olikin noiden lehtien onnellisin. Nehän olivat vihdoinkin päässeet vapaiksi puusta ja lentämään tuulen mukana.
Syksyn pimeässä Angervo muistaa vuosisatoja sitten eläneen Ristin Johanneksen. Opettajan löytö oli se, että Jumala näyttäytyy meille täysin odottamattomalla tavalla. Mitä lähemmäksi Jumalaa pääsee, sitä synkeämpään pimeyteen ihminen joutuu. Ja tässä pimeässä kukaan ei ole yksin.
Vaikka Angervo odottaa marraskuun mustuudessa kevään valoa, keskellä pimeää voi yllättäen tapahtua enemmän kuin mitenkään olisi osannut odottaa.
– Silloin voi käydä vaikkapa niin kuin jokunen päivä sitten, kun ajelin kaupungista Tuupovaaraan ja siitä rajalle, kohti kotia. Vekaruksen kohdalla satoi kissankokoisia lumihiutaleita, kun huomasin, että metsän puolella liikahti jokin tumma ja harmaa. Vaihdoin valot, että näkisin paremmin. Tien poskeen hyppäsi susi.
Vekaruksen lumisateen susi saa Angervon kysymään, olisiko sittenkin niin, että ihminen ei odota elämää, vaan elämä odottaa ihmistä. Ja paljon riippuu siitä, osaako olla aistit herkkänä vastaamaan elämälle, kun aika on.
– Olen saanut elämältä paljon näitä odottamattomia lahjoja. Mitä enemmän päiviä on takana, sitä kiitollisempi sellaisista olen.
”Elämä itse on se odotus”
Odottamisessa ei Angervon mukaan pitäisi olla mikään kiire, koska elämä itse on se odotus.
– Eihän joulurauhakaan synny sillä, että käyn hakemassa marketista vitosella muoviseimen. Eikä siitä, että lukitsen ajatukset siihen että apua, kohta on taas aatto ja hirveä kiire.
– Voisiko joulua odottaa niin, että rauhoitun miettimään sitä, miten joulu tänä vuonna minulle tulee? Miten joulu tällä kertaa minut yllättää?
Sillä yllätyshän se ensimmäinen joulukin oli. Pitkään oli odotettu ennustusten lupaamaa kuningasta, poliittista mahtihenkilöä. Se, mitä saatiin, oli eräänä yönä verollepanon aikoihin karjasuojaan syntyvä vauva. Seimen lapsi, jota tänäkin jouluna ympäri maailmaa juhlitaan.
Kenelle sinä hurraat? Mihin juhliin mieluiten osallistuisit? Kuka on sinun sankarisi? kysyy Katriina Puustinen Sana-kirjoituksessaan.
Juhlinta kulttuurimme näyttäytyy välillä ääripäinä: Toreilla tavataan, kun tulee menestystä pesäpallossa, jääkiekossa, jalkapallossa tai euroviisuissa. Ja televisioista katsellaan, kun itsenäisyyspäivän vastaanotolle kutsutut juhlavieraat kättelevät arvokkaasti.
Kenelle sinä hurraat? Mihin juhliin mieluiten osallistuisit? Kuka on sinun sankarisi?
Kirkkovuoden aloittaa Hoosianna! -huuto. Se kaikuu kirkoissa, adventtihartauksissa, radiossa – ja sydämissä. Hoosianna on juhlavirsi, samalla riemuhuuto ja avunpyyntö, johon myös mielestään huonompikin laulaja saa osallistua yhdessä toisten kanssa. Hoosiannasta huomaan myös oman keski-ikäisyyteni – se liikuttaa ja herkistää aivan eri tavalla kuin vielä vuosikymmen sitten.
Hoosianna! huudamme sille sankarille, jonka voitto on enemmän kuin suomen- tai maailmanmestaruus. Heprean sana hoosianna merkitsee ’auta’. Sitä käytettiin siunauksen toivotuksena kuninkaalle, jota otettiin vastaan. Aasilla Jerusalemiin ratsastavaa Jeesusta juhlimme niin iloisesti ja arvokkaasti kuin osaamme – vaikkapa sytyttäen ensimmäisen adventtikynttilän, avaamalla adventtikalenterin luukun ja toivottamalla Hoosiannaa laulaen Hänet tervetulleeksi.
Hoosianna!-huudossa ja adventin aloituksessa tärkeintä eivät ole hienot ulkoiset puitteet tai suuret väkimäärät – vaan sisäinen valmistautuminen kohti joulun ihmettä ja juhlaa. Ehkä Hoosianna-virressä yhdistyvät suomalaisen juhlimisen ääripäät: suuri riemullisuus ja vakava juhlallisuus, kertauksineen kaikkineen. Ensi pyhänä tavataan (ja lauletaan) kirkoissa kautta maan – olet tervetullut mukaan juhliin! Televisiosta ja radiostakin sen voi kuulla: ”Hoosianna, hoosianna, hoosianna! Kiitetty Daavidin Poika, joka tulee Herran nimeen!”
Katriina Puustinen
seurakuntapastori
Rantakylän seurakunta
Ensi sunnuntaina vietetään 1. adventtia. Päivän aiheena on Kuninkaasi tulee nöyränä. Kuva: Anniina Mikama
Marja Liisa Liimatta ja Ilkka Raittila toimivat sairaalapappeina joensuulaisissa sairaaloissa. Kirkkotie kysyi heiltä kuolemasta nekin kysymykset, joita ei aina uskalla
ääneen kysyä. Ohessa poimitut palat pappien vastauksista.
Marja Liisa Liimatta ja Ilkka Raittila toimivat sairaalapappeina joensuulaisissa sairaaloissa. Kirkkotie kysyi heiltä kuolemasta nekin kysymykset, joita ei aina uskalla ääneen kysyä. Ohessa poimitut palat pappien vastauksista.
Kuva: iStock/FroggyFrogg
1. Mitä kuoleminen on?
Marja Liisa:
Kuoleminen on sitä, että elimistömme lakkaa toimimasta: sydän lyömästä, verenkierto kiertämästä, keuhkot ottamasta happea. Kuoleminen näyttää nukahtamiselta ja kuollut nukkuvalta itseltään. Mutta kun katsoo vainajaa, huomaa, että jotakin oleellista puuttuu. Aivan kuin kuolleesta olisi jäljellä vain ”kuoret”.
Ilkka:
Syntyminen ja kuoleminen ovat kaiken elämän välttämätön edellytys. Kuoleminen liittyy koko elämään. Elämä on kuolemista silloinkin, kun ihmisen mieli haluaa tavalla tai toisella kieltää koko asian. Kuoleminen – luopuminen – on siis prosessi, jossa oikeastaan koko ajan olemme. Nykytieteen valossa kuoleman ajankohdaksi määritellään aivojen sähköisen toiminnan loppuminen.
Kuoleman tutkimus on kehittynyt eri tieteenaloilla, mutta siitä huolimatta kuolema on suuri tuntematon. Se jättää tilaa monenlaiselle pohdiskelulle; myös ihmisen avuttomuudelle ja kunnioitukselle asian edessä, jota ei ymmärrä.
2. Sattuuko kuolema? Millä tavalla? Keneen?
Ilkka:
Kyllä se sattuu. Yhä vähemmän ruumiillisesti, kun hyvällä hoidolla saadaan kivut hyvin hallintaan vaikeassakin sairaudessa. Monia ahdistaa erityisesti elämätön elämä. Myös kipeät, selvittämättömät asiat voivat nousta pintaan ja ahdistaa.
Kuoleman mahdollisuuden tuleminen lähelle koskee myös lähipiirin ihmisiä, joskus laajemminkin. Joskus kipu ja ahdistus jatkuvat kuolemaan saakka, mutta usein on myös aikaa kasvaa hyväksymään tosiasiat. Silloin voi huomata: Jonakin päivänä minä kuolen, mutta kaikkina muina minä elän.
Marja Liisa:
Olen nähnyt viime aikoina rauhallisia kuolemia eikä kuolevaan ole siis sattunut. Hän on vain henkäissyt viimeisen kerran. Kuolema sattuu varmaankin eniten kuolleen omaisiin. Kun kuolema on tapahtunut, todellistuu se, mitä lopullisuus merkitsee: En voi sanoa menehtyneelle enää mitään, en voi tavata häntä enää. Se sattuu.
3. Onko olemassa taivas? Mikä se on? Kuka sinne pääsee?
Marja Liisa:
Kyllä, taivas on olemassa. Minulle taivas on enemmän olotila kuin paikka, vaikka Jeesus puhuu taivaasta kotina, jossa on monta huonetta. Kristillisen ajatuksen mukaan Jumala haluaa, että me kaikki pääsemme taivaaseen. Olen kuullut myös sanottavan, että taivaaseen pääsevät kaikki, jotka sinne kaipaavat.
Ilkka:
Kristillisen uskon keskeinen piirre on sen toivominen, mitä ei voi nähdä. Taivas halutaan usein nähdä varsin konkreettisena paikkana, jossa jatkuu ihmisenä oleminen, kuitenkin ilman vaivoja ja vastuksia: eletään huolettomina kuin paratiisissa tai kaupungissa, jossa kuoppaiset kadut on siloteltu kullalla. Näitä kuvia meillä itse kullakin voi olla, myös erilaisia.
Taivas ei ole palkinto joillekin, Pietari eikä kukaan muu ihminen ole vahtina millään portilla, Kristus on tie tästä todellisuudesta toiseen todellisuuteen.
Mitä se oleminen on, mitä on ajattomuus, mitä on loputon yhteys Jumalan kanssa? Näitä emme tiedä, mutta kristitty katsoo luottavaisesti tulevaisuuteen sen varassa, että Kristus on kuolemallaan kuoleman voittanut ja avannut tien ylösnousemuksen todellisuuteen. Jumalan armon varassa me elämme ja kuolemme, Kristuksen sylissä on paikka jokaiselle, joka toivoo.
4. Onko olemassa helvetti? Mikä se on? Kuka sinne joutuu?
Ilkka:
Kuva tulisesta paikasta muistuttaa Jerusalemin jätteidenpolttonotkosta, jossa paloi ikuinen tuli ja voi sitä joka sinne tippui. Valitettavasti meillä kristittyinä on usein ikävä kiusaus tönäistä joku toinen, ehkäpä juuri omassa helvetissään jo rypevä sinne tuleen.
Helvetti ei ole kristillisen uskon varsinainen kohde, vaan kohde on Jumalan lahjoittama iankaikkinen elämä. Eikä siinä rakkaudessa, jota Jumala osoittaa ja jakaa ole sijaa pelolle eikä pelottelulle. Mutta me kyllä tarvitsemme kuvaa helvetistä siksi, että ymmärtäisimme paremmin mistä meidät Kristuksen kautta on pelastettu.
Jumala ei vaadi ihmiseltä mitään, eikä siksi pakota ketään ikuiseen yhteyteen hänen kanssaan. Kadotus sanana kertoo johonkin häviämisestä, ei-olemisesta.
Marja Liisa:
Muistan Inhimillinen tekijä -ohjelmasta haastateltavan, joka sydänelvytyksen kautta saatiin jäämään henkiin. Hän kertoi käyneensä taivaassa ja kommentoi, että itse asiassa helvetiksi voisikin kutsua tätä maanpäällistä elämäämme kärsimyksineen ja yksinäisyyksineen. Martti Linqvistiä lainaten: ”Helvetti on sitä, että on pakko elää ilman rakkautta.”
5. Miten omaan kuolemaan voisi ja kannattaisi valmistautua?
Ilkka:
Omasta kuolemastaan voisi luontevasti puhua jo silloin, kun se ei lainkaan ole näköpiirissä. Mitä sinumpi on kuoleman kanssa, sitä vähemmän pelkää elämää. Kuoleman läheisyydessä on tärkeää puhua toivosta ja myös muistaa elettyä elämää, tehdä ”tiliä” siitä. Monelle on myös tärkeää selvittää omaa käsitystään kuolemasta ja siitä, mitä on sen jälkeen. Uskonnollisen vakaumuksen on todettu olevan kuolemaan suhtautumista helpottava asia.
Hyvissä ajoin voi miettiä hoitotahtoaan ja tallentaa se vaikkapa Omakantaan jo vuosia ennen kuin se on ajankohtainen. Vielä tolkuissaan ollen voi kertoa läheisilleen, millaisia toiveita on omien hautajaisten suhteen.
Kuolemasta voi opetella puhumaan oikealla nimellä, ei kiertoilmauksin. Sodassakin kuollaan, ei kaaduta. Elämästä luopumista, omaa lähestyvää kuolemaa ei ole vain lupa, vaan hyvä surra kaikkine tunteineen ja vaiheineen. Myös kuolemisen ja kuoleman pelosta on hyvä puhua. Toki joku haluaa kuolla itseltäänkin salaa.
Marja Liisa:
Elämällä tätä elämää niin hyvin kuin taitaa. Valmistautumista voisi olla se, että tekee sopivin väliajoin oman elämän inventaariota vaikka kysymällä itseltään, elänkö sellaista elämää juuri nyt kuin haluankin elää. Rakastanko Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäni niin kuin itseäni?
Maksuttomat ja huokeahintaiset lämpimät ateriat ovat suosittuja seurakunnissa.
Maksuttomat ja huokeahintaiset lämpimät ateriat ovat suosittuja seurakunnissa.
Puuroperjantait järjestetään Utran vanhalla puukoululla asukasyhdistyksen tiloissa. Eija Nieminen (oik.) kävi perjantaina 25.10. pikaisella aamupuurolla ennen asioille lähtöä. Kuvassa vasemmalta lukien myös diakoniatyöntekijä Auli Pehkonen, tarjoiluissa avustava Olga Yufa sekä Utran asukasyhdistyksen emäntä Aune Timoskainen. Kuva: Virpi Hyvärinen
Rantakylän seurakunta käynnisti syyskuun alussa Utran asukasyhdistyksen tiloissa Utran vanhalla puukoululla Puuroperjantai-toiminnan. Ovet uuden toiminnan käynnistymiselle avautuivat, kun ViaDian ruokajakelu siirtyi Utrasta Rantakylään, ja asukasyhdistys kutsui seurakunnan järjestämään toimintaa tiloihinsa.
– Kokeilimme Puuroperjantaina viime keväänä Talastuvalla, mutta sinne ihmiset eivät löytäneet. Täällä kävijöitä on heti alusta asti ollut hyvin, kolmisenkymmentä keskimäärin, kertoo Rantakylän seurakunnan diakoniatyöntekijä Auli Pehkonen.
Puuroperjantain tarjoilu on maksuton ja kaikille avoin. Seurakunta tarjoaa aamiaisen perjantaisin klo 9-11. Tarjolla on kaurapuuroa lisukkeineen, leipää ja leikkeleitä sekä kahvia ja teetä.
– Puuroperjantailla halutaan lisätä yhteisöllisyyttä. Samalla kun saa syödäkseen, pääsee juttelemaan ja lukemaan päivän lehdet. Muuta ohjelmaa ei ole. Pyrimme panostamaan ihmisten kohtaamiseen ja annamme tarvittaessa mahdollisuuden kahdenkeskiseen keskusteluun diakonin kanssa, kertoo Pehkonen.
Puuroperjantaiden lisäksi Rantakylän seurakunta järjestää kerran kuukaudessa huokeahintaisen Yhteisessä pöydässä –ruokailun Rantakylän kirkolla. Ruokailun jälkeen on mahdollisuus osallistua viikkomessuun.
Maaseutuseurakuntien lämpimät ateriat vetävät kymmeniä ruokailjoita – Enossa tilan rajallisuus alkaa tulla vastaan
Enon seurakunta järjestää joka tiistai klo 11 Hyvänmielen tuvalla arkiruokailun, jonka hinta on 3 euroa. Ruokailu on avoin kaikille, lähinnä syömässä käy diakoniatyöntekijä Sari Korhosen mukaan yksinasuvia eläkeikäisiä.
– Ruoka on tehty tuoreista aineksista, tarjolla on yksi ruokavaihtoehto, joka on tavallista kotiruokaa, usein keittoja tai laatikoita. Meillä on tupa täynnä eli ruokailijoita käy noin 20-30. Kasvusuuntaa on havaittavissa ja välillä aina pelätään, että ruoat loppuvat kesken. Tuvan keittiö on niin pieni, että enempää ruokaa ei pystytä tekemään. Kaksi vapaaehtoista emäntää ruoan valmistaa ja herkulliseksi on kehuttu, kertoo Korhonen.
Vaara-Karjalan seurakunnassa lämpimiä aterioita tarjotaan säännöllisesti sekä Tuupovaaran että Kiihtelysvaaran puolella. Kiihtelysvaarassa maksuton ruokailu järjestetään joka keskiviikko klo 10.45 seurakuntatalolla. Vapaaehtoiset valmistavat sen yhdessä emännän kanssa pääosin hävikkiruoasta. Kävijöitä on diakoniatyöntekijä Suvi Luopakan mukaan arvioilta 45-60. Tuupovaarassa lämmin ateria on tarjolla harvemmin, muuta sekin vetää väkeä noin 40 hengen verran.
– Ruokailu tarjoaa mahdollisuuden tavata muita, pitää pientä breikkiä ruuanlaitosta ja se voi olla myös taloudellinen helpotus. Tuupovaarassa on syksyn ja tulevan kevään aikana myös soppakirkkoja: nämä ovat tuttuja lämpimiä aterioita, mutta päivä on sunnuntai ja ennen ruokailua on messu, kertoo Luopakka.
Kontiolahdessa seurakuntaruokailuilla on pitkä historia, ne ovat alkaneet jo 1990-luvulla. Seurakuntaruokailuja järjestetään joka toinen keskiviikko klo 11, ja suositusmaksu on 2 euroa. Kävijämäärä on Kontiolahdellakin kasvussa päin.
– Ruoka on joko keittoa tai jokin laatikkoruoka jälkiruokineen ja -kahveineen. Tilaisuus alkaa hartaudella ja ruuan siunaamisella, kertoo diakoniatyöntekijä Sanna Rouvinen.
Tule yhteiseen pöytään!
• Puuroperjantai joka pe klo 9-11 Utran puukoululla vuoden loppuun saakka.
• Yhteisessä pöydässä -ruokailu Rantakylän kirkolla 20.11. ja 18.12. klo 11, 3 €/aikuinen ja 1 €/lapsi.
• Arkiruokailu joka ti klo 11 Hyvänmielen Tuvalla, Niskantie 17. Lounas 3€.
• Lämmin ateria joka ke klo 10.45 Kiihtelysvaaran srk-talolla. Maksuton.
• Lämmin ateria Tuupovaaran srk-talolla su 17.11. messun jälkeen n. klo 11.15 sekä ti 26.11. ja to 12.12. klo 11. Vapaaehtoinen maksu.
• Seurakuntaruokailu ke 27.11. ja 11.12. klo 11 Kontiolahden srk-keskuksessa, suositusmaksu 2 €/hlö.
´
Kävin kesälomalla Lontoossa. Leicester Squarella on William Shakespearen patsas, joka on varmasti monelle matkailijalle tuttu. Patsaaseen on kirjoitettu lainaus Shakespearen näytelmästä Loppiaisaatto, 1600-luvulta. Teksti kuuluu englanniksi: ”There is no darkness but ignorance.” Vapaasti suomennettuna siis: ei ole muuta pimeyttä kuin tietämättömyys.
Tietämättömyyttä on monenlaista. Se voi johtua kouluttamattomuudesta, tai vaikkapa oikean tiedon vaikeasta saavutettavuudesta. Mutta tietämättömyys voi olla myös valinta. Ja silloin siitä tulee välinpitämättömyyttä, ja ajattelen että juuri sitä Shakespeare pimeydellä tarkoittaa. Sitä että ihminen sulkee tietoisesti silmänsä ympäröivältä maailmalta tai joltain uudelta ilmiöltä eikä yritäkään ymmärtää sitä tai hankkia lisää tietoa siitä.
Maailma muuttuu. Ajat muuttuvat. Ihminen muuttuu. Tiede kehittyy, tutkimusmenetelmät kehittyvät. Tietoa saadaan koko ajan lisää, niin ympäristön kuin ihmisyydenkin ilmiöistä. Ja ymmärrettävästi välillä se voi tuntua liialliselta. On uuvuttavaa ottaa jatkuvasti vastaan uutta tietoa, varsinkin sellaista, joka on ehkä ristiriidassa sen kanssa, mihin olemme tottuneet. Mutta jos me suljemme silmämme kaikelta uudelta ja tarraudumme menneeseen vain sen takia, että se tuntuu tutulta ja turvalliselta, vaivumme vapaaehtoisesti välinpitämättömyyden pimeyteen. Ja silloin emme näe oikeita asioita. Emme näe, mitä meidän tulisi puolustaa. Ympäristöä. Ihmisoikeuksia. Rakkautta.
1800-luvulla elänyt brittiläinen runoilija Robert Browning puhui tietämättömyydestä seuraavaa:
”Ignorance is not innocence but sin.” Eli tietämättömyys ei ole viattomuutta vaan synti. Välinpitämättömyys, silmien sulkeminen maailman ilmiöiltä, kuten vaikkapa ilmastonmuutokselta tai ihmisten oikeudelta turvapaikkaan, voi johtaa pahimmillaan vihaan, katkeruuteen ja jopa väkivaltaan. Jos väärät tahot käyttävät hyväkseen ihmisten tietämättömyyttä, ollaan vaarallisten asioiden äärellä.
Joten, ole utelias. Ole kiinnostunut maailmasta ja ihmisistä. Ole avoin uudelle tiedolle. Hanki sitä aktiivisesti ja opettele suodattamaan esimerkiksi internetistä oikea tieto väärästä. Koska tiedon myötä lisääntyy ymmärtäminen. Ja ymmärtämisen myötä hyväksyminen. Ja hyväksymisen myötä rakkaus.
Ja kun rakastamme ympäristöämme ja toisiamme, haluamme toimia niiden hyväksi. Ja silloin, hyvä ystävä, lisääntyy valo ja toivo tässä maailmassa. Ja pimeys väistyy.
Suomalaisen arvotutkimuksen mukaan suomalaisten ykkösarvo on turvallisuus.
Tulevana sunnuntaina vietetään Uskonpuhdistuksen muistopäivää. Päivän aihe on Uskon perustus. Kuva: Anniina Mikama.
Ystäväni tuli Suomeen parikymmentä vuotta sitten turvapaikanhakijana. Hän oli joutunut pakenemaan kotimaastaan sodan vuoksi. Hän sai turvapaikan Suomesta.
Tämän syksyn rippikoulukyselyn mukaan turvallisuus on se asia, johon nuoret ovat kaikkein tyytyväisimpiä rippikoulussa.
Kun lapsilta kysytään, mitä he toivovat kodilta, koululta ja harrastuksilta, he toivovat eniten turvallisia aikuisia lähelleen.
Turva, turvallisuus on ihmisiä yhdistävä toive ja tarve. Niin sanottu perusturvallisuus syntyy lapsuudessa ja kantaa läpi elämän. Jos perusturvallisuuden kehitysvaiheeseen tulee särö, se voi heijastua ihmisen elämään vielä aikuisenakin. Turvallisuus on siis jotakin hyvin perustavanlaatuista elämässämme.
Millainen olo sinulla on silloin, kun koet, että elämäsi on turvallista, sinulla on turvallisia ihmisiä ympärilläsi ja sinulla on koti tai jokin muu paikka, jossa koet olosi turvalliseksi?
Entä millainen sinun olosi on silloin, kun elämässäsi on asioita, joita pelkäät, ihmisiä, joihin et voi luottaa ja paikkoja, joihin meneminen suorastaan pelottaa?
Suomalaisen arvotutkimuksen mukaan suomalaisten ykkösarvo on turvallisuus. En voi hyvin, jos en pysty kokemaan, että elämässäni on turvallisia ihmisiä, turvallisia asioita ja turvallisia paikkoja.
Turvallisuuden toive ja odotus kohdistuu myös Jumalaan. Uskonpuhdistuksen muistopäivän psalmissa 46 psalmirunoilija sanoo: ”Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä.” Uskonpuhdistaja, reformaattori Martti Luther aloittaa katekismuksessa kymmenen käskyn selityksen seuraavin sanoin: ”Mitä tarkoittaa, että jollakulla on Jumala tai mikä on Jumala?
Vastaus: Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämensä pohjasta luottaa ja uskoo.”
Turvallisuuden toive ja tarve ei siis koske pelkästään tätä elämää. Turvallisuuden toive ja tarve on Jumalaa vahvasti määrittävä tekijä. Niin kuin Luther jatkaa: ”Sinun Jumalasi on se, mihin sydämesi kiintyy ja minkä varaan sen uskot.”
Kun puhutaan ylikulutuksen oireista, kuten ilmastonmuutoksesta, keskustelu siirtyy helposti siihen, mitä pitäisi tehdä. Sitten alkaa ehkä jankkaava keskustelu siitä, mikä on yksilön, valtion ja Kiinan vastuu. Tuoreille avauksille on kysyntää.
Kun puhutaan ylikulutuksen oireista, kuten ilmastonmuutoksesta, keskustelu siirtyy helposti siihen, mitä pitäisi tehdä. Sitten alkaa ehkä jankkaava keskustelu siitä, mikä on yksilön, valtion ja Kiinan vastuu. Tuoreille avauksille on kysyntää.
Kuva: Pixabay
Raikkaan näkökulman tarjosi Joensuun ympäristönsuojelupäällikkö Jari Leinonen, joka puhui Hiilijalanjäljestä hiilikädenjälkeen -tilaisuudessa to 31.10.2019 Joensuussa. Tilaisuuden järjestäjinä olivat kaupunki ja Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymä.
Hiilijalanjälki kuvaa ihmisen tekojen ja kulutuksen aiheuttamia, ilmastonmuutosta kiihdyttäviä vaikutuksia. Kun hiilijalanjälkeä pyritään pienentämään, huomio kiinnittyy helposti siihen, mistä täytyy luopua. Luopuminen ei välttämättä houkuttele, niin terveellistä kuin se onkin – onhan jokaisen lopulta luovuttava kaikesta.
Hiilikädenjälki puolestaan kuvaa ilmastohyötyä eli päästövähennysvaikutuksia, jotka ulottuvat omaa toimintaa laajemmalle. Kysymys on kimppakyydin, tavaroiden lainaamisen tai naapuriavun kaltaisista teoista, jotka hyödyttävät sekä toimijoita että ilmastoa.
Hiilikädenjälki kiinnittää huomion oikeaan kohtaan: meillä on yhteinen päämäärä, ekologisesti kestävä maailma, ja voimme saavuttaa tavoitteen vain tekemällä asioita yhdessä. Kysymyksen ”mitä voin tehdä ympäristön eteen” voisi kääntää muotoon ”kenen kanssa voisin tehdä asioita ympäristön eteen”.
Vaikuttamisen paikkoja on paljon. Itse olen päässyt mukaan esimerkiksi kaupungin Ilmastokorttelit-hankkeeseen, yliopiston Allyouth-hankkeen mentoriohjelmaan, Kohtuus-liikkeeseen ja seurakuntayhtymän ympäristötyöryhmään. Mutta on myös lukemattomia muita yhteisöjä, joiden kautta maailmaa voi muuttaa kestävämmäksi.
Asioita ei tarvitse ajatella ilmastonmuutos edellä, vaikka ne siihen liittyisivätkin. Jos autan naapuria asioissa, joihin hänen pitäisi muussa tapauksessa ostaa palvelu
ulkopuolelta, siitä tulee hyvä mieli. Jos ajan auton sijaan pyörällä, pysyn paremmassa kunnossa ja säästän rahaa.
Voi myös kannustaa isompia toimijoita muuttamaan sääntöjä ja käytänteitä. Esimerkiksi Joensuun kaupunki ja seurakuntayhtymä ovat tehneet 2016 ilmastositoumuksen, jossa luvataan järjestää ympäristöaiheisia kerhoja kaikenikäisille, kannustaa työntekijöitä pyöräilyyn ja lisätä lähi- ja luomutuotteiden käyttöä.
Toisena puhujana 31.10. oli Ilkka Sipiläinen Kirkkohallituksesta. Sipiläinen kertoi Kirkon ilmasto-ohjelmasta ja määritteli toivon olevan jotakin sellaista, jonka toteutumisesta ei voida olla varmoja. Tulevaisuuden epävarmuus luo toivolle tilan: emme tiedä, millä tavoin ihminen tulee selviytymään ympäristökriisistä.
Topi Linjama
Joensuun evlut seurakuntayhtymän ympäristötyöryhmän pj.
Suomen Ekumeenisen Neuvoston (SEN) syyskokous järjestetään Joensuussa 11.-12.11.2019. Kokoukseen sisältyy kaikille avointa ohjelmaa seminaarin, kirkkovaelluksen ja iltakirkon muodossa.
Suomen Ekumeenisen Neuvoston (SEN) syyskokous järjestetään Joensuussa 11.-12.11.2019. Kokoukseen sisältyy kaikille avointa ohjelmaa seminaarin, kirkkovaelluksen ja iltakirkon muodossa.
SEN:n syysseminaarin avaa Kuopion piispa Jari Jolkkonen. Kuva: Tuija Hyttinen / Kirkon kuvapankki.
Suomen Ekumeenisen Neuvoston korkein päättävä elin, yleiskokous, kokoontuu marraskuussa syyskokoukseen Joensuuhun. Syyskokouksen ohjelmaan kuuluu kaikille avoin seminaari, jonka teemana on Ekumenian uudet tuulet – Vastaanottavan ekumenian malli. Seminaari järjestetään tiistaina 12.11. Joensuun ortodoksisen seurakunnan seurakuntasalissa (Kirkkokatu 32).
Reseptiivinen ekumenia on ekumenian malli, joka pohjautuu vastaanottamiseen, muutokseen ja dialogiin. Aiheesta alustavat dosentti Minna Hietamäki ja tutkijatohtori Sara Gehlin Helsingin yliopistosta. Teeman käsittely jatkuu paneelikeskustelulla, jossa ovat mukana Soile Kasi (met.), dosentti Tomi Karttunen (lut.) ja toiminnanjohtaja Larissa Franz-Koivisto (kat.).
Seminaari alkaa klo 9 kahvitarjoilulla, hartaudella ja seurakunnan esittelyllä. Seminaarin avaa Kuopion piispa Jari Jolkkonen. Hietamäen ja Gehlinin puheenvuorot alkavat klo 10, paneelikeskustelu klo 11. Päätössanat lausuu arkkipiispa Tapio Luoma klo 11.50. Klo 12 on vuorossa lounas. Tarjoilujen vuoksi seminaariin tulee ilmoittautua viimeistään pe 8.11. osoitteessa http://www.ekumenia.fi/tulossa. Seminaari on osallistujille maksuton.
Seminaari päättyy klo 13 alkavaan Kirkkovaellukseen, joka kulkee Pyhän Nikolaoksen kirkolta Joensuun taidemuseo Onnin Madonna-huoneeseen ja Bergenhemin ikonikokoelmalle päätyen lopulta Joensuun ev.lut. kirkolle.
Kaikille avoin, seurakuntien yhteinen iltakirkko järjestetään ennen seminaaripäivää maanantaina 11.11. klo 18 Joensuun Vapaaseurakunnan tiloissa Kanervalatalolla (Leinikkitie 1).
Suomen Ekumeeninen Neuvosto (SEN) on maassamme toimivien kirkkojen, kristillisten yhteisöjen ja seurakuntien yhteistyöjärjestö. SEN on sekä keskustelufoorumi, toimeenpaneva järjestö että asiantuntijaelin. Toiminnan tavoitteena on, että kirkot ja kristilliset yhteisöt tukevat kristittyjen ykseyttä. Pyrkimyksenä on myös kirkkojen yhteisen äänen vahvistaminen yhteiskunnassa. SEN:n jäsenkunnan muodostavat 11 jäsenkirkkoa, 5 tarkkailijakirkkoa ja 27 kumppanuusjärjestöä.
Ekumenia esillä myös Karjalan teologisen seuran yleisöillassa 12.11.
Ekumenia on esillä myös Karjalan teologisen seuran yleisöillassa tiistaina 12.11.2019. Ekumenian uusista tuulista puhuu TT Harri Koskela. Iltaa vietetään klo 18 Itä-Suomen yliopiston Agora-rakennuksen salissa AG100.
Seuraava KTS:n yleisöilta järjestetään yhdessä Veritas Forumin kanssa 26.11.2019 klo 16 Itä-Suomen yliopistolla. Tuolloin professori Serafim Seppälän ja dosentti Jari Ehrnroothin teemana on Vapaus. KTS:n yleisöilloista löytyy lisätietoja osoitteesta http://www.karjalanteologinenseura.fi.
Millaista on nykyaikainen lähetystyö? Hannele Tulkki-Williams ja Folkers Williams ovat aloittaneet Suomen Lähetysseuran työntekijöinä Senegalissa.
Millaista on nykyaikainen lähetystyö? Hannele Tulkki-Williams ja Folkers Williams ovat aloittaneet Suomen Lähetysseuran työntekijöinä Senegalissa.
Hannele Tulkki-Williams ja Folkers Williams aloittavat tämän syksyn aikana lähetystyön Senegalissa. Edessä on paljon uutta, koska kumpikaan ei ole aiemmin käynyt Senegalissa eikä tehnyt lähetystyötä. Kuva: Tiina Hautamäki
Hannele Tulkki-Williams, 28, ja Folkers Williams, 28, pitävät seikkailuista. Häämatkanaan 2017–18 pariskunta vaelsi Uuden-Seelannin halki. Matkaa kertyi noin kolmetuhatta kilometriä. Elämysten lisäksi he keräsivät varoja Naisten Pankille. Heinäkuussa 2019 he vaelsivat Islannin halki.
Myös syksyllä Senegalissa alkava lähetystyö merkitsee pariskunnalle seikkailua, sillä kummallakaan ei ole kokemusta Senegalissa asumisesta eikä lähetystyöstä. Valtiotieteiden maisteriksi valmistunut Hannele on ollut YK:n pakolaisjärjestön palveluksessa Etelä-Afrikassa. Työssään nuorten, naisten ja pakolaisten parissa hän tutustui eteläafikkalaiseen Folkersiin, joka on opiskellut Stellenboschissa johtamista ja työpsykologiaa.
– Tämä on harvoja töitä, joissa voi lähteä toiselle puolelle maailmaa tietäen, että ihmiset muistavat meitä, Hannele sanoo.
Joensuun ja Pielisensuun seurakunnat tukevat kumpikin 5000 eurolla Hannelen ja Folkersin työtä. Näiden lisäksi muutamat muut suomalaiset seurakunnat tukevat Suomen Lähetysseuran lähettejä.
Senegalin haasteet
Senegalissa on yli 14 miljoonaa asukasta. Tärkein elinkeino on maatalous, mutta sadot ja karja kärsivät ilmastonmuutoksen pahentamasta kuivuudesta.
Suomen Lähetysseura on mukana hankkeissa, joiden tavoitteena on parantaa maan ruokaturvaa. Esimerkiksi kokeilupuutarhoissa on testattu erilaisia viljelytekniikoita ja uusia, kestävämpiä kasvilajeja, sanoo kehitysyhteistyökoordinaattori Salla-Riina Hokkanen Suomen Lähetysseurasta.
Yhtenä työn painopisteenä on äidinkielinen lukutaito-opetus. Vain noin 55 % senegalilaisista osaa lukea ja virallinen koulujärjestelmä on ranskankielinen. Lukutaitoa kehitetään antamalla serere-kielivähemmistön lapsille esiopetusta heidän omalla äidinkielellään. Tutkimusten mukaan lapsi oppii parhaiten lukemaan omalla äidinkielellään. Hankkeessa tehdään myös serere-ranska-sanakirjaa, Hokkanen kertoo.
Identiteetin vahvistusta
Suomen Lähetysseura pyrkii vahvistamaan seurakuntien itsenäisyyttä ja hyvää hallintoa. Hannelen työ Senegalissa liittyy pitkälti erilaisten kirkollisen työn projektien hallinnointiin ja raportointiin. Folkersin työtä on kapasiteetin ja johtajuuden vahvistaminen.
– Monet haasteet Afrikassa liittyvät johtamiseen. Nuoret opiskelevat yliopistossa ja lähtevät sen jälkeen ulkomaille töihin, vaikka juuri heitä tarvittaisiin heidän kotimaissaan, Folkers sanoo.
Kysymys on myös identiteetin vahvistamisesta. Orjuuden ja siirtomaavallan taakka painaa monen afrikkalaisnuoren hartioita. Nuorilla ei välttämättä ole näkyä siitä, mitä elämässä kannattaisi tehdä.
Kun kotona puhutaan omaa kieltä ja koulussa vaikkapa ranskaa, nuori ei tiedä, mihin hän kuuluu. Folkers rohkaisee senegalilaisnuoria olemaan senegalilaisia, kehittämään kotimaataan ja etsimään oikeaa tapaa elää.
Yhteistyötä ja kumppanuutta
Lähetysseuran periaatteisiin kuuluu, että kohteisiin mennään vain paikallistasolta tulevasta kutsusta. Lähetystyöntekijöitä kutsutaan kumppaniksi, apuvoimaksi ja yhteistyöhön silloin, kun tarvetta ilmenee. Työtä ei tehdä itse, vaan koulutetaan paikallisia ihmisiä tekemään asioita.
Joensuun seurakunnan aiempi Lähetysseuran nimikkolähetti oli teologian maisteri Ulla Rissanen. Hän opetti kaksi vuotta sielunhoitoa ja diakoniaa Nyakaton raamattukoululla Mwanzan kaupungissa Tansaniassa. Tällä hetkellä Ulla työskentelee Joensuun seurakunnassa kansainvälisen työn ohjaajana.
Tansaniassa pyritään auttamaan syrjittyjä ihmisryhmiä kuten albiinoja ja prostituoituja. Monet raamattukoulun opiskelijoista tulevat itsekin syrjityistä heimoista.
Ullan mieleen ovat jääneet diakoniantunnit, jotka pidettiin kaupungilla. Hän jäi autoon odottamaan, kun opiskelijat jalkautuivat muutamaksi tunniksi Mwanzan kaduille tapaamaan kodittomia ja muita vähempiosaisia.
– Opiskelijat pohtivat kurssin aikana paljon sitä, miksi heidän yhteiskunnassaan on tapana ohittaa tietyt ihmisryhmät. Miksi edes kristillinen rakkaus ei meinaa yltää heidän luokseen? Tämä sai myös minut miettimään, kenen ohi omassa yhteiskunnassani kävelen. Tunnustanko sen, että Kristus kutsuu minuakin ylittämään oman ajatteluni rajoja, Ulla pohtii.
Uskonnot rinta rinnan
Senegalin väestöstä 95 % on muslimeita. Kristittyjä on vain muutama prosentti, ja maan luterilaiseen kirkkoon kuuluu noin 7500 jäsentä. Senegal nojaa demokratiaan ja on yksi Afrikan vakaimmista valtioista. Eri uskonnot elävät rauhassa toistensa kanssa.
– Senegalissa ihminen voi avoimesti kertoa olevansa kristitty tai muslimi. Ihmiset ottavat osaa toisen uskontokunnan juhliin, Hannele kuvailee.
Myös Tansaniassa uskonnot elävät sopuisasti, sanoo Ulla Rissanen. Tansanian väestö jakaantuu melko tasan kristittyihin, muslimeihin ja luonnonuskontojen edustajiin.
– Bussissa rupatellessa kysytään usein, että missä kirkossa sinä rukoilet. Uskontorajat ylittäviä seka-avioliittoja on paljon, Ulla kertoo.
Folkersia kiinnostaa, miksi ihmiset juuri Senegalissa luottavat demokratiaan. Voisiko hyviä käytäntöjä ehkä viedä muihinkin Afrikan maihin, hän pohtii.
Kuuntelemista ja oppimista
Lähetystyön pohja on lähetyskäskyssä (Matt. 28:19–20). ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”, sanoo Jeesus. Ulla Rissanen näkee käskyssä kaksi puolta.
– Viesti Jumalan kahleita murtavasta työstä on se, jota viedään. Mutta ihmisten perustarpeet pitää huomioida ensin. Ja jos jokin asia on selvää, niin se, että minä olen oppijan paikalla, sanoo Ulla.
Samaa sanoo Hannele, joka oppi Etelä-Afrikassa, ettei hän pohjoismaisena naisena voi koskaan täysin ymmärtää, mitä sikäläisen kulttuurin naiset ovat käyneet ja käyvät läpi.
– Tajusin, että mikä minä olen neuvomaan ihmisiä, Hannele toteaa.
Folkersin mukaan työ on kuuntelemista ja oppimista, jota ohjaa lähimmäisenrakkaus, oikeudenmukaisuus ja vähäosaisten mukaanottaminen. Kirkko voi kasvaa siellä, missä ihmiset kokevat kirkon välittävän heistä, Folkers ja Hannele sanovat.
Meillä hyvinvointivaltio hoitaa monia kirkolle kuuluneita tehtäviä. Afrikassa usko ja elämä nivoutuvat tiiviisti toisiinsa. Etelä-Afrikassa on tavallista, että rukoillaan vaikkapa ennen kuin lähdetään autolla liikenteeseen, sanoo Hannele.
Ulla kertoo, että raamattukoulun opiskelijoiden näkemys oli selvä: Jumala on kaikessa läsnä ja kaiken elämän ehto.
Kirkkotie 