Kun kirkkoherra Anne Angervon kanssa keskustelee odotuksen teemasta, vastaan tulee monenlaista menijää: susi, kettu, norsu ja taivaanrannanmaalari. Reitille osuvat myös rakastettu, Ristin Johannes, marketin muoviseimi ja Pohjanmaan mummola.
Kuva: Sara Winter / iStock
Lapsena Vaara-Karjalan seurakunnan kirkkoherra Anne Angervo odotti isovanhempien luona vietettävää joulua niin, että autossa matkalla kohti Pohjanmaan mummolaa sydän hakkasi rinnassa. Perillä odotti satumaisen ihana yhteinen aika, jonka päättyminen johti vuosi toisensa jälkeen pikku-Annen lohduttomaan itkuun.
Odottavaisuus ja toisaalta sen vastakohta – aistit valppaina tässä hetkessä eläminen – ovat olleet Angervolle ominaisia asioita oikeastaan aina.
– Olen kuullut lukuisia kertoja sanottavan, että ”Anne se vain haaveilee” tai ”Anne se on sellainen taivaanrannanmaalari”. Se sopii minulle kyllä. Olen aina tykännyt katsoa taivaanrantaa. Siellä on tilaa vedellä isolla pensselillä, naurahtaa Angervo.
Kauaksi katsomisen taidosta ja haaveilemisen kyvystä huolimatta odotuksen kohteet eivät ole Angervolla olleet välttämättä kovin selkeitä. Lapsuuden jouluissakaan Angervo ei osannut odottaa tiettyä lahjaa; oli vain kokonaan ihmettynyt, kun paketista paljastui oma lahja, pikkuruinen norsu.
Odottamiseen liittyy iloa ja haikeutta
Kaksi asiaa Angervolla kuitenkin on, joita hän odottaa: Kevät ja rakkaan ihmisen tapaaminen.
Tärkeän ihmisen odottaminen on Angervolle sykähdyttävä asia, olipa kyseessä lapsi, rakastettu tai ystävä.
– Pikku Prinssi -kirjassa kettu tuumaa ystävälleen, että jos tulet kello neljä, jo kolmelta alan olla onnellinen. Tällainen odottaminen antaa energiaa ja tekee minut onnelliseksi. Se, että voi odottaa, on hieno asia, sanoo Angervo.
Rakkaan ihmisen odottamisessa on Angervolla usein läsnä paitsi kupliva ilo, myös haikeus. Tieto siitä, että yhteinen hetki päättyy kuitenkin jossakin kohtaa -aivan kuin lapsuuden mummolan joulu.
– Jos kolmelta alan ketun tavoin olla onnellinen odotuksessani, niin jo vartin yli neljä alan miettiä, että tämä on kohta ohi. Me ihmiset vain käymme toistemme luona. Siihen kuuluu luopuminen.
Odottamiseen liittyy myös ikävää. Se on usein iso osa odotusta.
– Kauneinta, mitä olen kuullut on tämä: Minun on aina ikävä sinua.
– Siinä ei tarvitse olla sopimusta siitä missä ja milloin seuraavan kerran tavataan. On kyse siitä, että olet tullut jäädäksesi minun mieleeni.
– Eikö se ole aika hienoa, jos voi kuulla tällaisen ajatuksen tämän yhden elämän aikana, kysyy Angervo.
Putoavat lehdet käynnistävät kevään odotuksen
Se toinen odotuksen kohde Angervolla on kevät – valo, vihreys ja purot. Kevään odotus käynnistyy oikeastaan joka vuosi jo siitä, kun pari ensimmäistä lehteä leijailee elokuun lopulla kotipihan koivusta maahan. Joka kerta Angervoa kaihertaa kovasti se, että syksyä ei voi mitenkään estää.
Pimenevien päivien yli Angervoa auttaa kulkeminen viikko kerrallaan Kirkon kalenterin mukaan. Sen, joka alkaa adventista ja päättyy marraskuun pimeässä tuomiosunnuntaihin. Kalenteri on Angervolle samalla kertaa ikiaikainen ja ajankohtainen – eikä koskaan elämälle vieras.
– Joka sunnuntaillehan on aina oma teemansa. Sitä kohden kuljen viikosta toiseen. Erityisen rakas minulle on keskellä ankeinta syksyä vietettävä sunnuntai, jota sanotaan Syksyn pääsiäiseksi. Harmaaseen ja pimeään tulee yhtäkkiä viesti siitä, että olemme menossa kuolemasta elämään.
Kuolemassa onkin elämä
Kristinuskon ajatus siitä, että kuolemassa onkin elämä ja elämässä kuolema, puhuttelee Angervoa.
– Jonakin syksynä katsoin, kun tuuli lennätti Pielisensuun kirkon tienoossa keltaisia lehtiä ja mieleeni tuli, että mitä jos tuo hetki olikin noiden lehtien onnellisin. Nehän olivat vihdoinkin päässeet vapaiksi puusta ja lentämään tuulen mukana.
Syksyn pimeässä Angervo muistaa vuosisatoja sitten eläneen Ristin Johanneksen. Opettajan löytö oli se, että Jumala näyttäytyy meille täysin odottamattomalla tavalla. Mitä lähemmäksi Jumalaa pääsee, sitä synkeämpään pimeyteen ihminen joutuu. Ja tässä pimeässä kukaan ei ole yksin.
Vaikka Angervo odottaa marraskuun mustuudessa kevään valoa, keskellä pimeää voi yllättäen tapahtua enemmän kuin mitenkään olisi osannut odottaa.
– Silloin voi käydä vaikkapa niin kuin jokunen päivä sitten, kun ajelin kaupungista Tuupovaaraan ja siitä rajalle, kohti kotia. Vekaruksen kohdalla satoi kissankokoisia lumihiutaleita, kun huomasin, että metsän puolella liikahti jokin tumma ja harmaa. Vaihdoin valot, että näkisin paremmin. Tien poskeen hyppäsi susi.
Vekaruksen lumisateen susi saa Angervon kysymään, olisiko sittenkin niin, että ihminen ei odota elämää, vaan elämä odottaa ihmistä. Ja paljon riippuu siitä, osaako olla aistit herkkänä vastaamaan elämälle, kun aika on.
– Olen saanut elämältä paljon näitä odottamattomia lahjoja. Mitä enemmän päiviä on takana, sitä kiitollisempi sellaisista olen.
”Elämä itse on se odotus”
Odottamisessa ei Angervon mukaan pitäisi olla mikään kiire, koska elämä itse on se odotus.
– Eihän joulurauhakaan synny sillä, että käyn hakemassa marketista vitosella muoviseimen. Eikä siitä, että lukitsen ajatukset siihen että apua, kohta on taas aatto ja hirveä kiire.
– Voisiko joulua odottaa niin, että rauhoitun miettimään sitä, miten joulu tänä vuonna minulle tulee? Miten joulu tällä kertaa minut yllättää?
Sillä yllätyshän se ensimmäinen joulukin oli. Pitkään oli odotettu ennustusten lupaamaa kuningasta, poliittista mahtihenkilöä. Se, mitä saatiin, oli eräänä yönä verollepanon aikoihin karjasuojaan syntyvä vauva. Seimen lapsi, jota tänäkin jouluna ympäri maailmaa juhlitaan.
Virpi Hyvärinen