Viisi kysymystä kuolemasta – Kirkkotie kysyy, sairaalapapit vastaavat

Marja Liisa Liimatta ja Ilkka Raittila toimivat sairaalapappeina joensuulaisissa sairaaloissa. Kirkkotie kysyi heiltä kuolemasta nekin kysymykset, joita ei aina uskalla ääneen kysyä. Ohessa poimitut palat pappien vastauksista.

1. Mitä kuoleminen on?

Marja Liisa:

Kuoleminen on sitä, että elimistömme lakkaa toimimasta: sydän lyömästä, verenkierto kiertämästä, keuhkot ottamasta happea. Kuoleminen näyttää nukahtamiselta ja kuollut nukkuvalta itseltään. Mutta kun katsoo vainajaa, huomaa, että jotakin oleellista puuttuu. Aivan kuin kuolleesta olisi jäljellä vain ”kuoret”.

Ilkka:

Syntyminen ja kuoleminen ovat kaiken elämän välttämätön edellytys. Kuoleminen liittyy koko elämään. Elämä on kuolemista silloinkin, kun ihmisen mieli haluaa tavalla tai toisella kieltää koko asian. Kuoleminen – luopuminen – on siis prosessi, jossa oikeastaan koko ajan olemme. Nykytieteen valossa kuoleman ajankohdaksi määritellään aivojen sähköisen toiminnan loppuminen.

Kuoleman tutkimus on kehittynyt eri tieteenaloilla, mutta siitä huolimatta kuolema on suuri tuntematon. Se jättää tilaa monenlaiselle pohdiskelulle; myös ihmisen avuttomuudelle ja kunnioitukselle asian edessä, jota ei ymmärrä.

2. Sattuuko kuolema? Millä tavalla? Keneen?

Ilkka:

Kyllä se sattuu. Yhä vähemmän ruumiillisesti, kun hyvällä hoidolla saadaan kivut hyvin hallintaan vaikeassakin sairaudessa. Monia ahdistaa erityisesti elämätön elämä. Myös kipeät, selvittämättömät asiat voivat nousta pintaan ja ahdistaa.

Kuoleman mahdollisuuden tuleminen lähelle koskee myös lähipiirin ihmisiä, joskus laajemminkin. Joskus kipu ja ahdistus jatkuvat kuolemaan saakka, mutta usein on myös aikaa kasvaa hyväksymään tosiasiat. Silloin voi huomata: Jonakin päivänä minä kuolen, mutta kaikkina muina minä elän.

Marja Liisa:

Olen nähnyt viime aikoina rauhallisia kuolemia eikä kuolevaan ole siis sattunut. Hän on vain henkäissyt viimeisen kerran. Kuolema sattuu varmaankin eniten kuolleen omaisiin. Kun kuolema on tapahtunut, todellistuu se, mitä lopullisuus merkitsee: En voi sanoa menehtyneelle enää mitään, en voi tavata häntä enää. Se sattuu.

3. Onko olemassa taivas? Mikä se on? Kuka sinne pääsee?

Marja Liisa:

Kyllä, taivas on olemassa. Minulle taivas on enemmän olotila kuin paikka, vaikka Jeesus puhuu taivaasta kotina, jossa on monta huonetta. Kristillisen ajatuksen mukaan Jumala haluaa, että me kaikki pääsemme taivaaseen. Olen kuullut myös sanottavan, että taivaaseen pääsevät kaikki, jotka sinne kaipaavat.

Ilkka:

Kristillisen uskon keskeinen piirre on sen toivominen, mitä ei voi nähdä. Taivas halutaan usein nähdä varsin konkreettisena paikkana, jossa jatkuu ihmisenä oleminen, kuitenkin ilman vaivoja ja vastuksia: eletään huolettomina kuin paratiisissa tai kaupungissa, jossa kuoppaiset kadut on siloteltu kullalla. Näitä kuvia meillä itse kullakin voi olla, myös erilaisia.

Taivas ei ole palkinto joillekin, Pietari eikä kukaan muu ihminen ole vahtina millään portilla, Kristus on tie tästä todellisuudesta toiseen todellisuuteen.

Mitä se oleminen on, mitä on ajattomuus, mitä on loputon yhteys Jumalan kanssa? Näitä emme tiedä, mutta kristitty katsoo luottavaisesti tulevaisuuteen sen varassa, että Kristus on kuolemallaan kuoleman voittanut ja avannut tien ylösnousemuksen todellisuuteen. Jumalan armon varassa me elämme ja kuolemme, Kristuksen sylissä on paikka jokaiselle, joka toivoo.

4. Onko olemassa helvetti? Mikä se on? Kuka sinne joutuu?

Ilkka:

Kuva tulisesta paikasta muistuttaa Jerusalemin jätteidenpolttonotkosta, jossa paloi ikuinen tuli ja voi sitä joka sinne tippui. Valitettavasti meillä kristittyinä on usein ikävä kiusaus tönäistä joku toinen, ehkäpä juuri omassa helvetissään jo rypevä sinne tuleen.

Helvetti ei ole kristillisen uskon varsinainen kohde, vaan kohde on Jumalan lahjoittama iankaikkinen elämä. Eikä siinä rakkaudessa, jota Jumala osoittaa ja jakaa ole sijaa pelolle eikä pelottelulle. Mutta me kyllä tarvitsemme kuvaa helvetistä siksi, että ymmärtäisimme paremmin mistä meidät Kristuksen kautta on pelastettu.

Jumala ei vaadi ihmiseltä mitään, eikä siksi pakota ketään ikuiseen yhteyteen hänen kanssaan. Kadotus sanana kertoo johonkin häviämisestä, ei-olemisesta.

Marja Liisa:

Muistan Inhimillinen tekijä -ohjelmasta haastateltavan, joka sydänelvytyksen kautta saatiin jäämään henkiin. Hän kertoi käyneensä taivaassa ja kommentoi, että itse asiassa helvetiksi voisikin kutsua tätä maanpäällistä elämäämme kärsimyksineen ja yksinäisyyksineen. Martti Linqvistiä lainaten: ”Helvetti on sitä, että on pakko elää ilman rakkautta.”

5. Miten omaan kuolemaan voisi ja kannattaisi valmistautua?

Ilkka:

Omasta kuolemastaan voisi luontevasti puhua jo silloin, kun se ei lainkaan ole näköpiirissä. Mitä sinumpi on kuoleman kanssa, sitä vähemmän pelkää elämää. Kuoleman läheisyydessä on tärkeää puhua toivosta ja myös muistaa elettyä elämää, tehdä ”tiliä” siitä. Monelle on myös tärkeää selvittää omaa käsitystään kuolemasta ja siitä, mitä on sen jälkeen. Uskonnollisen vakaumuksen on todettu olevan kuolemaan suhtautumista helpottava asia.

Hyvissä ajoin voi miettiä hoitotahtoaan ja tallentaa se vaikkapa Omakantaan jo vuosia ennen kuin se on ajankohtainen. Vielä tolkuissaan ollen voi kertoa läheisilleen, millaisia toiveita on omien hautajaisten suhteen.

Kuolemasta voi opetella puhumaan oikealla nimellä, ei kiertoilmauksin. Sodassakin kuollaan, ei kaaduta. Elämästä luopumista, omaa lähestyvää kuolemaa ei ole vain lupa, vaan hyvä surra kaikkine tunteineen ja vaiheineen. Myös kuolemisen ja kuoleman pelosta on hyvä puhua. Toki joku haluaa kuolla itseltäänkin salaa.

Marja Liisa:

Elämällä tätä elämää niin hyvin kuin taitaa. Valmistautumista voisi olla se, että tekee sopivin väliajoin oman elämän inventaariota vaikka kysymällä itseltään, elänkö sellaista elämää juuri nyt kuin haluankin elää. Rakastanko Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäni niin kuin itseäni?

Haastateltavat:

Marja Liisa Liimatta
sairaalapastori,
Pohjois-Karjalan keskussairaala

 

 

 

 

 

 

 

Ilkka Raittila
sairaalapastori,
Pohjois-Karjalan keskussairaalan psykiatriatalo,
Siilaisen kuntoutumiskeskus

 

 

 

 

 

 

 

 

Teksti: Virpi Hyvärinen