Koronan tuoma epävarmuus lomautuksineen ja irtisanomisineen lisää matalan kynnyksen keskusteluavun tarvetta. Seurakuntien työntekijät ovat valmiita toimimaan kuulevina korvina näissäkin tilanteissa.
Koronan tuoma epävarmuus lomautuksineen ja irtisanomisineen lisää matalan kynnyksen keskusteluavun tarvetta. Seurakuntien työntekijät ovat valmiita toimimaan kuulevina korvina näissäkin tilanteissa.
Oppilaitospappi Markku Fräntilä (vas.), pastori Sanna Kauppinen (edessä) sekä diakonit Saila Musikka ja Risto Määttänen ovat osa Joensuun seurakuntayhtymän yhteiskuntatyön tiimiä. Tiimin tehtävinä on mm. koordinoida seurakuntien työntekijöiden tekemää työpaikkatyötä ja toimia asiantuntijaelimenä, joka reagoi ihmisarvoon, ihmisoikeuksiin ja oikeudenmukaisuuteen liittyviin kysymyksiin. Kuva: Virpi Hyvärinen
Aina sitä ei tule ajatelleeksikaan, miten vahvasti kirkko onkaan osa suomalaista yhteiskuntaa. Seurakuntien työntekijät tekevät arjessa paljon yhteistyötä niin koulujen ja päiväkotien kuin sairaaloiden, oppilaitosten ja sosiaalitoimen kanssa, laajaa järjestökenttää unohtamatta.
Joensuun seurakuntayhtymässä on arjessa tehtävän perustyön lisäksi erillinen yhteiskuntatyön tiimi, joka tekee paitsi käytännön kohtaamistyötä, myös monenlaista verkosto- ja vaikuttamistyötä.
– Tiimi järjestää vuosittain Ihmisarvopäivän yhdessä paikallisten järjestöjen kanssa. Vast’ikään olimme mukana järjestämässä Kuka kuulee köyhää -tilaisuutta ja kirjoitamme säännöllisesti Kirkkotiehen takarivejä-palstaa, jolla nostamme esiin ajankohtaisia yhteiskunnallisia teemoja, kertoo diakoni Saila Musikka.
Koronan vaikutukset näkyvät diakonin vastaanotolla – yksi tiukilla oleva ryhmä on pienyrittäjät
Yksi tiimin tehtävistä on seurata yhteiskunnan ja erityisesti työelämän muutoksia ja tarvittaessa reagoida niihin.
– Nyt ajankohtaista on koronan vaikutukset työelämään. Ihmisiä lomautetaan ja irtisanotaan, ja me halutaan olla avuksi ja tueksi siellä, missä sille on tarvetta. Meihin voi olla näiden asioiden tiimoilta yhteydessä, sanoo Joensuun seurakunnan diakoni Risto Määttänen.
Koronan vaikutukset ovat näkyneet esimerkiksi Pielisensuun seurakunnassa diakonina työskentelevän Musikan vastaanotolla. Musikan työn yksi painopistealueista on yrittäjyys, ja monelle pienyrittäjälle korona-aika on tiennyt erityistä niukkuutta.
– Pienyrittäjillä ei useinkaan ole isoja säästöjä tai yrityksen tiliä, jossa olisi reilusti euroja tallessa investointeja varten. Yrittäjät ovat usein sinnittelijöitä. Kun he tulevat hakemaan apua, niin tietää, että nyt on todella tarvis, Musikka kertoo.
Käytännössä Musikan tekemä työ pienyrittäjien parissa on tällä hetkellä tuen antamista yksilökeskustelujen ja taloudellisen tuen muodossa.
– Taloudellinen tuki, jota pienyrittäjä voi seurakunnasta saada, on akuutin kriisitilanteen tukea, jossa on samat perusteet kuin kaikilla muillakin diakonian asiakkailla, sanoo Musikka.
Työpaikkapappi tukee työssä jaksamista – puhua voi niin työhön kuin yksityiselämään liittyvistä asioista
Yhteiskunnallista työtä tehdään kuitenkin myös muulloin kuin kriisiaikoina. Yksi esimerkki tästä on työpaikkapapin työ. Joensuun seurakunnan pappi Sanna Kauppinen aloitti viime syksynä työpaikkapappina Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksella. Kutsu yhteistyöhön tuli pelastuslaitoksen puolelta.
– Työpaikkapappi liittyy osaksi työpaikan psykososiaalisen tuen kokonaisuutta, johon kuuluu myös monia muita tahoja. Tarjoan keskusteluapua niin työhön kuin yksityiselämään liittyvissä asioissa. Minua voi pyytää myös henkilökohtaisiin kriisitilanteiden purkukeskusteluihin tai papiksi kirkollisiin toimituksiin, kertoo Kauppinen.
Yhteiskuntatyön tiimiä jo parisenkymmentä vuotta sitten perustamassa ollut Risto Määttänen on puolestaan tehnyt pitkään työttömyystyötä yhteistyössä sosiaalitoimen kanssa.
– Kuntouttava työtoiminta on yksi tuen muoto, jota olemme pyrkineet järjestämään ihmisille, jotka ovat syystä tai toisesta pudonneet työelämästä. Diakoniassa ihminen pyritään kohtaamaan kokonaisvaltaisesti. Roolinani onkin ollut kartoittaa asiakkaan kanssa yhdessä hänen elämäntilannettaan ja lähteä prosessoimaan sitä niin, että ihminen olisi ennemmin tai myöhemmin valmis lähtemään työtoimintaan. Joskus se voi kestää pitkäänkin, mutta periksi ei anneta, sanoo Määttänen.
Yhteiskuntatyön tiimi tukena arjessa
– Maksutonta ja luottamuksellista keskusteluapua työn, työttömyyden ja yksityiselämän kysymyksissä
– Oppilaitospappi Markku Fräntilä, diakoni Olli Humalajärvi, pappi Sanna Kauppinen, diakonissa Sari Korhonen, pappi Antti Kyytsönen, diakoni Saila Musikka, diakoni Risto Määttänen ja pappi Ville Ojala – Yhteystiedot: www.joensuunseurakunnat.fi
Kesäkuun alussa eläkkeelle jäävä kirkkoherra Petri Rask poimi kotialbumistaan viisi kuvaa, joihin tiivistyy jotakin olennaista menneistä vuosista kirkon palveluksessa.
Kesäkuun alussa eläkkeelle jäävä kirkkoherra Petri Rask poimi kotialbumistaan viisi kuvaa, joihin tiivistyy jotakin olennaista menneistä vuosista kirkon palveluksessa.
Kuva: Petri Raskin kotialbumi.
1. Päätin jo lukiota käydessäni, että minusta tulee kirkon työntekijä. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: opiskelisin joko teologiaa tai diakoniaa. Halusin käydä armeijan heti lukion jälkeen, ja kun teologian opintojen aloittamista pystyi sopivasti lykkäämään, päädyin yliopistolle. Oli perjantai, kun kotiuduin intistä. Maanantaina menin yliopistolle.
Tämä kuva on vuodelta 1978. Olen siinä 21-vuotias teologian opiskelija ja luen Raamatun kreikan Novum-tenttiin. Kuva on otettu joulun alla Tervossa vaimoni Ailan kotona. Olimme alkaneet seurustella. Kävin Ailan kotona ennen joulua, ja ajoin yöjunalla Helsinkiin ja kotiin Kirkkonummelle jouluaatoksi. Muistan, että juna oli aivan tyhjä. Matkustin juuri toiseen suuntaan kuin kaikki muut.
Tärkein syy siihen, miksi minusta tuli pappi, löytyy varmastikin rippikoulusta ja sen jälkeisistä vuosista seurakuntanuorena Kirkkonummella. Lapsuudenkotini ei ollut uskonnollinen, mutta seurakuntanuorissa syntyi halu tehdä töitä kirkon hyvän sanoman, hyvän asian eteen.
Opiskelut Helsingin yliopistossa kestivät 4,5 vuotta. Olin kiinnostunut dogmatiikasta, mutta kyllä eksegetiikan eli Raamatun tutkimuksen opiskelu aiheutti minulle merkittävimmän syntyprosessin. Syntykontekstin ymmärtäminen sai käsittämään, että kaikki ei ole Raamatussa niin kauhean mustavalkoista.
Tästä on hyvä esimerkki naisten pappeus: miten ne muutamat pappeuteen liittyvät Uuden Testamentin kohdat pitäisi tulkita. Viiden naispapin esimiehenä olen ollut ja hyvin on tultu toimeen. Siitä voi päätellä, mitä asiasta ajattelen.
Kuva: Petri Raskin kotialbumi
2. Vuonna 1981 olin kesätöissä Kuopiossa ja asuin Poukaman leirikeskuksessa. Olin raahannut sinne puvun ja kravatin, laitoin ne päälle ja kävin esittäytymässä piispalle. Pyysin pappisvihkimystä.
Kun tuli vihkimystä edeltävä ordinaatiokoulutus, kävi ilmi, että vihittäviä oli kaksi ja paikkoja neljä. Piispa sanoi: toinen voisi mennä Nurmekseen, toinen Suomussalmelle. Ja sinnehän me sitten Ailan kanssa mentiin, Suomussalmelle, heti pappisvihkimyksen jälkeisenä aamuna.
Tämä kuva on otettu pappisvihkimyksestä. Minä olen kulkueessa ensimmäisenä oikealla. Viimeisenä kuvassa näkyy piispa Jukka Malmivaara.
Nykyään papit saavat paljon paremman koulutuksen seurakuntaelämään kuin me aikanaan. Silloin töiden alku oli vähän kuin olisi laiturilta heitetty järveen. Tein paljon papin perustöitä. Suomussalmi oli silloin iso paikka. Ensimmäisen vuoden aikana syntyi 200 lasta, joista minä kastoin noin 80.
Olimme Suomussalmella joulukuuhun 1983 ja tuona aikana syntyi myös esikoisemme Antti. Suomussalmelta siirryin Kuopion Kallavedelle nuorisopapiksi, ja sieltä edelleen Viinijärvelle ja Liperiin 1980-luvun lopulla.
Yksi asia, joka on kulkenut mukana vihkimyksestä lähtien, on ammattiliitto. Olen ollut Suomen kirkon pappisliitossa mukana myös päättävissä elimissä. Työurani aikana papin työstä on korjattu kaksi tärkeää epäkohtaa. Lapsiperheen isälle oli helpotus, kun kuusipäiväinen työviikko muutettiin aikanaan viisipäiväiseksi ja viime vuonna papeillekin alettiin korvata arkipyhänä tehty työ lisävapaana.
Kuva: Petri Raskin kotialbumi
3. Lähtemättömän jäljen minuun on jättänyt aika rauhanturvaajana Libanonissa vuosina 1992–1993. Olin siellä vuoden ajan Viinijärven kappalaisen virasta käsin. Sitä ennen olin vuoden sotilaspappina Pohjois-Karjalassa.
Tämä kuva on Golanilta. Olen siinä lasteni Sallan ja Annin kanssa. Olen ollut käymässä Israelin puolella perheen luona. Tässä on se hetki, kun odotetaan, milloin on aika jättää jäähyväisiä.
Omalla tavallaan tuo aika oli raskasta, kun siinä vaiheessa oli kolme lasta, mutta päätös lähteä oli perheen yhteinen. Aila ja lapset asuivat syksyn Tiberiaksessa, jossa oli pieni suomalaisyhteisö. Rauhanturvaajien määrä oli tuolloin huipussaan.
Toimin pataljoonan pappina. Pidin jumalanpalveluksia ja kävin keskusteluja, diakonin kanssa pyöritimme lisäksi radioasemaa ja kirjastoa. Vedin rauhanturvaajille ja heidän läheisilleen matkoja Pohjois-Israeliin ja Jerusalemiin sekä sunnuntaisin Nahariaan uimaan. Kun Israelin miehittämällä vyöhykkeellä sijaitsevalle Hermonin vuorelle satoi lunta, kävimme siellä ryhmän kanssa laskettelemassa.
Tuona aikana minulla oli myös kiivain työjoulu ikinä: Kiersimme pataljoonan alueella kaikki paikat, joissa oli suomalaisia. Pidin varmaan 20 puhetta jouluaattona.
Vuosi Libanonissa on varmasti vaikuttanut koko loppuelämääni. Esimerkiksi veronmaksu ei ole sen jälkeen ollut kauhean raskas homma, kun on sikäläiset elämänolot nähnyt.
Olen jatkanut tätä puolta sittemmin paitsi kertausharjoituksissa, myös Rauhanturvaajaliiton vertaistukiprojektissa sekä toimimalla Pohjois-Karjalan prikaatissa sotilaspapin sijaisena vielä vuonna 2011.
Nämä vaiheet toivat mukanaan myös viranomaisyhteistyön ja moniammatillisen kriisiauttamisen osaksi työtäni pappina, kirkkoherrana ja seurakuntayhtymän valmiuspäällikkönä.
Kuva: Petri Raskin kotialbumi
4. Yksi juonne, joka on papin työssäni ollut koko ajan mukana, on liikkuminen. Alkuun rippileireillä pelattiin tosi paljon lentopalloa ja nuortenilloissa koripalloa.
Kuopiosta tehtiin nuorten kanssa retkiä Lappiin sekä kesällä että talvella, samoin Viinijärveltä. Yöttömän yön rippikoulu Sallassa juhannuksen jälkeen oli viimeisiä ripareita, joita Liperissä pidin. Huimaa oli se, kun Liperin nuorten kanssa soudettiin Karelia-soudussa monta päivää Nurmeksesta Liperiin.
Siirryin Liperistä Rantakylään papiksi vuonna 2001. Rantakylän aikana kävelin kesät talvet töihin keskustasta, siinä tuli kolmen talven aikana yli miljoona askelta työmatkakävelyä. Monta kirjaa kuuntelin matkalla. Rantakylän ajalta jäivät vahvoina kokemuksina mieleen isolla porukalla toteutetut uudistukset: jumalanpalvelusuudistus ja rippikoulu-uudistus.
Tästä kuvasta näkee sen, että olen tyypillinen mies: Heti kun alkaa jotakin tekemään, pitää saada oikeanlaiset välineet. Kuva on vuodelta 2017.
Kuva: Petri Raskin kotialbumi
5. Vuosien mittaan meille on vaimoni Ailan kanssa kehittynyt yhteinen jouluseimiharrastus. Olemme keränneet seimiä 1990-luvun alusta asti. Äitini toi Italian Rivieralta ensimmäisen, ja enimmillään matkoilta keräiltyjä seimiä oli kolmisenkymmentä. Tässä kuvassa on tirolilainen seimi.
Kun tulin Joensuun kirkkoherraksi tammikuussa 2015, aloitin ruutukaavalla vuosittaisen jouluseimipolun perinteen. Toivon, että seimipolkua jatketaan ja perinteestä tulee pysyvä. Lahjoitimme Ailan kanssa kokoelmamme suurimmat seimet Joensuun seurakunnan jouluseimipolulle.
Ajasta Joensuun kirkkoherrana voin sanoa, että olen onnellinen siitä, että sain tällaiset kuusi vuotta tehdä. Ne ovat olleet minulle tosi tärkeät vuodet. Olen löytänyt itsestäni johtajan ja saanut siitä myös hyvän palautteen. Kuuden vuoden aikana vahvistui myös käsitykseni siitä, mitkä ovat omat heikkouteni. Kirkkoherran tehtävä on vaativa. Myös viime vuosien työ lääninrovastina Pohjois-Karjalan alueella on ollut mielenkiintoista ja silmiä avaavaa.
Motokseni olen valinnut Raamatunkohdan ”Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä”. Se summaa hyvin myös nyt taakse jäävät työvuoteni. Välillä on ollut raskasta, mutta enimmäkseen on ollut toisenlaisia päiviä. Olen saanut olla paljon tekemisissä mielenkiintoisten ihmisten kanssa hyvän asian merkeissä. Ja kotoa olen saanut aina työhöni hyvän tuen.
Apuristi-toiminnasta voi pyytää apua, jos omasta lähipiiristä ei löydy tehtävälle tekijää, eivätkä omat taidot tai jaksaminen riitä. Tehtävien tulee olla kertaluontoisia.
Joensuulainen Roni Heiskanen on valmis tarttumaan vaikka haravaan ja auttamaan pihatöissä seurakuntien maksuttoman Apuristi-toiminnan kautta. Kuva: Kirsi Taskinen
Joensuun seurakuntien uusi Apuristi-toiminta on maksutonta vapaaehtoistoimintaa, jolla autetaan kotiasioissa apua tarvitsevia. Apu voi olla esimerkiksi digiapua, pihatöitä tai pieniä korjaustehtäviä, joiden suorittamiseen ei vaadita ammattitaitoa.
Apuristin tehtävä on tuoda yhteen avun tarvitsijat ja vapaaehtoiset auttajat. Idean takana ovat seurakuntien diakoniatyöntekijät.
– Meille tulee toisinaan kyselyjä käytännön avusta. Ja toisaalta meille on ilmoittautunut henkilöitä, jotka haluavat auttaa ja etsivät itselleen ryhmää, johon kuulua. Nämä asiat yhdistettynä synnyttivät Apuristi-toiminnan, kertoo Pielisensuun seurakunnan diakoni Katja Nuuhkarinen.
Apuristi-toiminnasta voi pyytää apua, jos omasta lähipiiristä ei löydy tehtävälle tekijää, eivätkä omat taidot tai jaksaminen riitä. Tehtävien tulee olla kertaluontoisia.
Kuka tahansa voi tulla mukaan
Palvelua aloitetaan Joensuun, Rantakylän, Pielisensuun, Vaara-Karjalan ja Pyhäselän alueella sitä mukaa, kun vapaaehtoisia ilmoittautuu toimintaan.
Vapaaehtoiseksi voi hakea kuka tahansa, jolla on mahdollisuus auttaa muita.
– Monenlaiset taidot ja lahjat ovat tervetulleita. Vapaaehtoinen voi itse määritellä, millaisissa tehtävissä hän haluaa olla mukana auttamassa ja miten usein hän haluaa ottaa tehtäviä vastaan, Nuuhkarinen kertoo.
Kun tehtäviä tulee, seurakunnan työntekijät välittävät vapaaehtoisia kohteisiin, joissa apua kaivataan.
Auttaminen tuo hyvän mielen
Yksi vapaaehtoisista on Roni Heiskanen, joka on valmistautunut auttamaan muun muassa pihatöissä, kotitöissä ja laitteiden parissa.
Heiskanen ei ole aiemmin toiminut varsinaisena vapaaehtoisena, mutta on esimerkiksi kerännyt roskia luonnosta omin päin. Vapaaehtoistyö on hänelle luonteva tapa toimia.
– Minua viehättää ajatus siitä, että voin auttaa avun tarpeessa olevia silloin kun itse pystyn, olettaen että hätä ei ole akuutti.
Heiskaselle ja muille ”apuristeille” järjestetään vuoden aikana muutamia yhteistapaamisia. Diakoni Katja Nuuhkarinen lupaa, että toimintaa kehitetään rennolla otteella vapaaehtoisten ja autettavien toiveet huomioiden.
– Me diakoniatyöntekijät voimme taata hyvän mielen palkaksi kaikille toimintaan osallistuville!
Ihmeellinen valo! Taivaan antia riittää jaettavaksi ja sitä on tarjolla kaikille tasapuolisesti. Valo vapauttaa, herättää ja antaa kasvun.
”Käännän väsyneet kasvoni sinuun ja jaksan taas.
Sinä valutat voimasi minuun niin kuin nukkuvaan.
Saan silmäni auki ja jalkani nousemaan.
Oi ihana valo, niin on nimesi kaunis sana.”
– Kalle Chydenius
Vihdoinkin kevät vai voisiko sanoa: vihdoinkin on kesä ja kärpäset! Tuntuu, kuin hiljalleen heräilisi pitkästä talviunesta, jolloin voi pyyhkiä kylmähyhmät silmäkulmista, ojennella jähmeät jäsenensä, kääntää katseensa valoa kohti ja lämpöön luottaen kylvää siemenet maahan satoa odottaen. Jälleen voi toivottaa tervetulleeksi mustan mullan tuoksun, lehtivihreän ja kukkasten väriloiston! Tervetuloa myös maailmanympärysmatkoilta palaavat linnut kesäisine kiitoslauluineen!
Ihmeellinen valo! Taivaan antia riittää jaettavaksi ja sitä on tarjolla kaikille tasapuolisesti. Valo vapauttaa, herättää ja antaa kasvun. Sanotaan, että ihminen Jumalan kuvana heijastaa taivaallista valoa ja hyvyyttä. Hyvyydellä on myös vapauttava ja kasvuun rohkaiseva vaikutus. Usein valo heijastuu toisen ihmisen silmistä, kun katse on hyväksyvä ja rakastava. Toisinaan valo välittyy hymyssä, toisinaan kosketuksessa, joskus kuulluksi tulemisen kokemuksessa. Hetkenkin kestävä hyväksyvä huomio voi lohduttaa ja rohkaista, pienikin apu tuoda toivon arkihämärän keskelle.
Helluntain kirkkotekstissä Pyhän Hengen voima ilmeni opetuslasten keskellä kielten moninaisuutena – heidän kuultiin puhuvan Jumalan teoista monilla kielillä. Sanat oli kuitenkin helppo ohittaa – useat pilkkasivat ja ajattelivat heidän olevan ”makeaa viiniä täynnä”. On kuitenkin kieli, jota ei ohiteta ja jota jokainen ihminen ymmärtää – rakkauden kieli. Alkuseurakunnan ihmiset, Kristuksen seuraajat, tunnistettiin heidän teoistaan: He pitivät huolta köyhistä, sairaista, leskistä, orvoista ja osattomista. Rakkauden kieli tunnistettiin, sillä teot ja asenteet puhuivat puolestaan.
”Tule, Pyhä Henki,
ja lähetä taivaallisen valosi säteily.
Tule, köyhien Isä. Tule, lahjojen antaja.
Tule, sydänten valo, sinä paras lohduttaja,
sielun suloinen vieras ja lämpö.
Oi, ihmeellinen valo,
pese se mikä on likaista, kastele se mikä on kuivaa,
paranna se mikä on haavoittunut.
Murra se mikä on kovaa, lämmitä se mikä on kylmää.
Etsi kaikki eksyneet. Anna sinuun luottaville pyhät lahjasi.
Anna uskon vahvistus, anna onnellinen loppu, anna ikuinen ilo.”
– Päivän rukous (helluntai), Kirkkokäsikirja
Marita Tiili seurakuntapastori
Pyhäselän seurakunta
Lapsen vammautuminen kolarissa on saanut Kirsi Leskelän näkemään jokaisen arkisen päivän arvon. Elämä kun voi muuttua tai päättyä milloin vain.
Lapsen vammautuminen kolarissa on saanut Kirsi Leskelän näkemään jokaisen arkisen päivän arvon. Elämä kun voi muuttua tai päättyä milloin vain.
Kirsi Leskelän mukaan Marika-tytär kommunikoi silmillään ja vastaa kysymyksiin silmänräpäyksillä. – Kyllä Marika mielestäni ymmärtää hyvinkin paljon, vaikka ei pysty sanoilla kommentoimaan. Silmät ovat sielun peili. Niistä näkyy ilo, suru, pelko ja kaikki. Kuva: Virpi Hyvärinen
Siitä on nyt 18 vuotta ja 25 päivää, kun ylämyllyläisen Kirsi Leskelän elämä muuttui peruuttamattomasti.
Kirsi oli ollut miehensä ja 2-vuotiaan tyttärensä Marikan kanssa Lieksassa siskoaan tapaamassa, kun heti kotimatkan alussa, Rauhalan koulun ohi päästyä, vastaantuleva auto olikin yhtäkkiä Kirsin perheen auton kaistalla. Törmäys oli väistämätön.
Auto alkoi savuta. Tuli hirveä hätä, että nyt se syttyy tuleen. Kirsi katsoi takapenkille. Näytti siltä, että Marika nukkuu.
– Menin nostamaan häntä autosta. Sanoin hänelle, että heräähän. Sitten huomasin, että kypärämyssy alkoi mennä vereen.
Sairaalasta kotiin puhe- ja liikuntakyvytön tyttö
Onnellinen viulun omistaja päivää ennen onnettomuutta. Kuvassa Marika on iältään 2 v 5 kk. Kuva: Kirsi Leskelä.
Siitä alkoi Kirsin odottamaton ja yhä jatkuva matka vammautuneen lapsen äidiksi ja omaishoitajaksi. Kolaripaikalta Marika vietiin Ilmari-helikopterilla Kuopion yliopistolliseen keskussairaalaan, jossa hänet leikattiin ja siirrettiin teholle.
– Olimme siellä kuukauden ja sitten vielä puolitoista kuukautta sairaalassa Joensuussa. Lopulta saimme mukaan puhe- ja liikuntakyvyttömän tytön entisen vilkkaan papupatatytön sijaan.
Alusta asti Kirsille ja hänen puolisolleen oli selvää, että he haluavat hoitaa tyttärensä kotona. Kotiin pääsy ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä vaikeasti vammautuneelle lapselle suositeltiin laitoshoitoa.
– Ensimmäisessä palaverissa, jossa kotiutumishaaveesta puhuttiin, oli varmaan kymmenen ihmistä mukana. Onneksi osastonlääkärin kanta oli se, että siitä lähdetään, mikä on perheen toive, ja tuetaan siinä. Hänen kantansa painoi, ja niin pääsimme kotiin koeajalle.
Leikkauksia, uusia sairauksia ja yllättäen syntyvä katsekontakti
Ei uusi arki kotona helppoa ollut. Perushoitajan koulutuksen saanut Kirsi ei ollut aiemmin hoitanut epileptikkoa. Marikan hoito tarvitsi jatkuvaa läsnäoloa ja valvontaa, mutta ulkopuolinen hoitaja kävi alkuun vain kuusi tuntia viikossa. Niin, että Kirsi pääsi kauppaan.
Kun toisella kymmenellä olevien isosisarusten lisäksi Marikalle syntyi vuoden kuluttua vielä pikkuveli, alkoivat Kirsiltä kädet loppua. Silloin Marikalle saatiin kotiin lisää hoitoapua.
– Marikan hoidettavuus on vuosi vuodelta lisääntynyt. Hänelle tehtiin uusia leikkauksia pään alueelle jo ensimmäisen vuoden aikana, ja kasvamisen vuodet ovat tuoneet uusia sairauksia. Tuli skolioosileikkaus, mikä johti trakeostomiaan. Tuli haimatulehdus, mikä johti munuaistoimenpiteeseen. Kyllä tässä melkoisen sairaanhoitajan oppimäärän on suorittanut ihan kantapään kautta.
Vaikka vuosiin liittyi paljon haasteita ja sairauksia, valoakin niissä oli. Yksi tärkeä hetki tuli puolentoista vuoden päästä kolarista.
– Marika oli aluksi lähes sokea, silmät katsoivat tyhjyyteen eikä niihin saanut kontaktia. Sitten kerran, kun katselin telkkaria ja Marika istui sylissäni, jäin katsomaan hänen silmiään. Tuntui, että nyt sieltä katsoo joku. Hymyilin, ja hän hymyili takaisin. Siinä tuli itku. Joku lukko Marikassa oli auennut.
Hakemusten tehtailua ja viranomaisyhteyksiä
Jos ihmisen fysiologia ja anatomia tulivat Kirsille vuosien mittaan tutuiksi tyttären sairauksia seuratessa, eräänlaista korkeakoulua on käyty myös erilaisten tukien ja korvausten hakemisessa. Papereita on laitettu vetämään niin vakuutusyhtiöön, maistraattiin, sosiaalitoimen vammaispalveluihin kuin Kelaankin.
Aina tuen saaminen ei ole ollut helppoa, olipa kyse hoidon saamisesta kotiin Marikalle tai omaishoidon tuen ja vapaiden myöntämisestä Kirsille.
– Olen pyrkinyt aktiivisesti löytämään vertaistukea niin Aivovammaliitosta kuin tapaturmaisesti vammautuneiden lasten Tatu ry:stä. Toimin itsekin Tatun hallituksessa ja vertaistukiäitinä.
Omaishoitajaksi voi päätyä myös nuorena
Myös omaishoitajien verkosto on tullut Kirsille viime vuosina tärkeäksi. Hän toimii aktiivisesti Joensuun seudun omaishoitajissa ja on käynyt vertaisohjaajakoulutuksen.
– Lähdin mukaan alun perin siksi, että monesti omaishoitajat mielletään puolisoitaan hoitaviksi ikäihmisiksi. Mutta ei omaishoitajuus ole vain ikäihmisten juttu. Se voi koskettaa ketä vain, ja hoidettava voi olla puolison sijaan lapsi, vanhempi tai muu läheinen.
Kirsin mukaan monella omaishoitajalla on huoli omasta tai läheisten jaksamisesta. Hän toivoo, että viranomaiset ymmärtäisivät sitä puolta, että sekä omaishoitajat että hoidettavat vanhenevat ja apuja tarvitaan.
– Kun apua menee pyytämään, vastaukseksi tarjotaan helposti laitospaikkaa, vaikka omaishoitaja ei itse sitä haluaisi. Vaikka apua saisi kotiin paljonkin, se on silti yhteiskunnalle halvempaa kuin laitoshoito.
Marikan kohdalla yhteiskunnalta saatava tuki on sinnikkään paperityön tuloksena tällä hetkellä parempi kuin koskaan. Parikymppiseksi nuoreksi naiseksi varttunut Marika saa Kelalta eläkettä ja vakuutusyhtiön korvaamana kuntoutuksena fysioterapiaa kolme kertaa viikossa. Erityisen mieluinen musiikkiterapia on koronan vuoksi tauolla.
– Puolentoista vuoden ajan Marikalla on ollut myös säännöllinen yöhoito, mikä helpottaa elämäämme kovasti. Vaikka Marikalla on nyt hoitaja 48 tuntia viikossa, jää minulle silti 16 tuntia joka päivä ja lisäksi kokonainen vuorokausi. Ei se ihan kevyttä ole.
Vaikeinta on suru siitä, mitä lapsi elämässään menettää
Kun Kirsi katsoo nyt menneitä vuosia taaksepäin, vaikeinta niissä eivät ole olleet paperityöt saatikka sairaan lapsen hoitaminen. Vaikeinta on ollut suru siitä, mitä lapsi vammautumisen myötä elämässään menettää.
– Yllätin itseni jo ensimmäisinä päivinä teholla suremasta sitä, että Marika ei ikinä saa kokea tiettyjä elämänvaiheita: uusiin ystäviin tutustumista, puolison löytämistä, perheen perustamista.
– Tällaisten miettiminen tuntui aluksi hölmöltä, mutta kun olen jutellut vertaisten kanssa, olen ymmärtänyt, että tällaisia vammautuneen lapsen äiti murehtii.
Myös ihmisten tapa suhtautua vammaiseen tyttäreen on toisinaan satuttanut syvästi.
– Joku lääkäri sanoi kerran, että Marikahan on vain häkkilintu, oman kehonsa vanki. Muistan, miten seisoin sen jälkeen sairaalan käytävässä ja soitin miehelle ja tyttärelle, että tulkaa, minulla leviää pää. Monta kertaa on ollut mielessä, että miten joku voi sanoa niin.
Marika on huumorintajuinen tyttö. – Kotona on koira ja neljä kissaa, joiden touhujen seurailu on Marikalle mieluisaa. Ja kun telkkarissa on joku hauska juttu, niin ihan oikeassa kohdassa hän huvittuu, sanoo Kirsi Leskelä. Kuva: Kirsi Leskelä.
”Ihmeellisen taistelijatyttären olen saanut”
Iloa puolestaan on tuonut Marikan positiivinen luonne.
– En tiedä, mistä hän sen ilon kerää, mutta joskus kun itsestä tuntuu, että miten tästä selvitään, niin Marika silmillään viestii: kuule äiti, ei mitään hätää, kyllä tästä mennään.
Sitä Kirsi on miettinyt, että elämänhaluko se tytössä on niin vahva, että tässä yhä ollaan, vaikka menettämisen pelko on usein ollut todellinen ja vahvasti läsnä.
– Monta kertaa Marika on ollut sairaalassa kriittisessä tilassa ja meille on sanottu, ettei lääketiede enää voi tilanteelle mitään. Siinä tullaan siihen, että kuka sitten voi. Kuka on voinut?
Kirsi on liimannut Marikan huoneen seinälle tarran, jossa lukee monelle tuttu Raamatun säe: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.
– Ehkä sitä on aina pyydetty, etsitty, kolkutettu. Ihmeellisen taistelijatyttären olen saanut. Nöyräksi tällainen ihmisen tekee. Sitä ymmärtää, että elämä ei ole itsestään selvää. Marikan kohdalla kun jokainen päivä on ollut lahja.
Aikuisripari haastaa parhaimmillaan niin rippikoulun kävijän kuin vetäjänkin ajattelua. Kokonaisuus räätälöidään kävijän tarpeista käsin.
Emilia Rösch (kesk.) päätti aikuisiällä tutustua luterilaiseen uskoon ja lopulta liittyä kirkkoon. Keskustelut rippikoulua vetäneen pappi Antti Kyytsösen ja diakoniatyöntekijä Katja Nuuhkarisen kanssa purkivat ennakkoluuloja. – Suosittelisin aikuisrippikoulua kaikille, jotka vähänkin sitä miettivät. Astu kirkkoon, ei se niin pelottava paikka ole, sanoo Rösch. Kuva: Virpi Hyvärinen
Ennen tavattiin rippikoulun käynnin yhteydessä puhua ”naimaluvan hankkimisesta”. Ja niinhän se yhä vain on, että jos kirkossa aikoo vihille päästä, pitäisi rippikoulu olla käytynä.
Tämä onkin yksi tavallisimmista syistä hakeutua aikuisena rippikouluun. Toinen tyypillinen syy on se, että kummiuden kunniatehtävä odottaa nurkan takana. Siihenkin tarvitaan rippikoulutodistus – ja sen lisäksi vielä konfirmointi päälle.
Halu tutustua luterilaisuuteen toi Röschin aikuisena rippikouluun
Joensuulainen 37-vuotias kotiäiti Emilia Rösch hakeutui rippikouluun tämän vuoden tammikuussa. Hänellä syynä papin pakeille tuloon ei ollut kummius tai vihkiminen, vaan kyse oli vuosien mittaan heränneestä halusta tutustua luterilaisuuteen ja pohtia omaa uskoa.
– Kaikkein kiinnostavinta rippikoulussa oli omien ennakkoluulojen rapistuminen ja ajatusten muuttuminen. Mutta kyllä minulla on myös sellainen hiljainen sisäinen liekki syttynyt, että täältä voi saada jonkinlaista rauhaa. Sitä en ole aiemmin ymmärtänytkään.
Rösch kävi rippikoulun pienessä ryhmässä, jossa tehtiin ennakkotehtäviä ja tavattiin keskustelujen merkeissä. Lisäksi tutustuttiin käytännön asioihin kuten kirkkotilaan, ehtoollisella käymiseen ja diakoniatyöhön. Konfirmaatio toteutettiin yksityisesti maaliskuun alussa Pielisensuun kirkossa.
– Se oli hieno kokemus. Paikalla oli pieni joukko läheisiä. Kirkkosali oli hiljainen, ja kun minulta kysyttiin alttarin edessä, tahdotko liittyä tähän uskoon, kirkonkellot alkoivat soida. Se oli samalla kertaa sekä hyvin fyysinen että henkinen kokemus.
Aikuisrippikoulu on myös papille antoisa
Röschin rippipappina toiminut Pielisensuun kirkon aikuistyön pappi Antti Kyytsönen kertoo, että Joensuun seurakuntayhtymässä järjestetään vuosittain ainakin yksi aikuisrippikouluryhmä. Sen lisäksi yksityisrippikouluja järjestetään seurakunnissa muutamia vuosittain.
Kyytsönen kokee aikuisrippikoulun pitämisen hyvin mielekkäänä.
– Ne ovat olleet minulle todella antoisia. Erityisen mukavaa on, kun tulija on aidosti kiinnostunut asioista. Aikuisrippikoulussa tulee usein esiin näkökulmia ja kysymyksiä, jotka ovat antoisia opettajallekin. Ne haastavat miettimään, mitä kirkko tästä opettaa ja mitä itse tästä ajattelen.
Tutustumiskierrokset seurakuntaan saivat alkuunsa rippikoululaisen ehdotuksesta
Aikuisrippikoululaisilta voi tulla myös uusia ideoita seurakunnan toimintaan. Diakoniatyöntekijä Katja Nuuhkarinen poimi korvan taakse Röschin heittämän ajatuksen siitä, että moni ei tiedä seurakunnasta paljoakaan, ja seurakuntaan voisi järjestää tutustumiskierroksia.
– Nyt Pielisensuun seurakunnassa kehitellään Polku seurakuntaan -kierrosta, jonka avulla ihmiset voivat tulla tutustumaan esimerkiksi diakoniatyöhön, kirkkotaiteeseen tai vaikkapa siihen, mitä seurakunnassa on aikuisille tarjolla, Nuuhkarinen kertoo.
Polulle pääsee mukaan jo nyt ottamalla yhteyttä suoraan Nuuhkariseen. Hänet tavoittaa sähköpostitse osoitteesta katja.nuuhkarinen@evl.fi ja puhelimitse numerosta 050 550 8335.
Lue lisää Emilia Röschin rippikoulukokemuksesta alta.
Virpi Hyvärinen
Mikä aikuisrippikoulu?
– Laajuus vähintään 20 tuntia
– Perustuu Suuri Ihme -rippikoulusuunnitelmaan
– Toteutetaan henkilökohtaisen suunnitelman mukaan
– Kävijöitä Suomen ev.lut. kirkossa vuosittain n. 1000
Rohkeasti rippikouluun aikuisena
Vakavamielinen, synneillä pelotteleva, syyttävä, sisäänpäin lämpenevä, seksuaalivähemmistöjä hylkivä, ylpeä, ylenkatsova, naisia väheksyvä, vanhoillinen ja kopea.
Tällaisia ajatuksia minulla oli kirkosta ja kristinuskosta. Nämä ajatukset elivät pitkään vahvasti mukana. Miksi minä haluaisin kuulua tuollaiseen yhteisöön, joka muita tuomitsee ja itsensä ylemmäksi nostaa? Toki ymmärsin kyllä, että kirkolla on ollut suuri rooli yhteiskunnassamme vuosisatoja, ja sieltä on myös tullut hienoja arvoja kuten lähimmäisestä välittäminen.
Tarvitsin paljon kokemuksia uskoakseni, että olin ollut väärässä ja ajatukseni kirkosta olivat vanhanaikaisia tai vanhentumassa.
Ensimmäisen omakohtainen kosketus oli avioliittoon siunaaminen. Mieheni suvun ”perhepappi”, jo tuolloin eläkkeellä oleva Risto Ruskomaa ei kyseenalaistanut sitä, etten kuulunut kirkkoon tai kysellyt, miksi en ollut käynyt rippikoulua, vaan siunasi liittomme kauniilla sanoilla helmikuussa 2012.
Kirkko tuli hiljalleen lähemmäksi perheenlisäyksen myötä, eikä silloinkaan kirkon toimistossa syytelty tai ylenkatsottu, miksi en ollut kirkon jäsen. Syystä tai toisesta uskaltauduin perhekerhoon ja kokemukset kerho-ohjaajista ja keittiöhenkilökunnasta olivat aivan ihania. Tästä suuresti kiitän Pielisensuun kirkon henkilökuntaa. Perheemme keskimmäinen lapsi osallistui ensimmäiseen kerhoon jo kuuden päivän iässä. Lapsiemme kastepapit osoittautuivat ihmisiksi, eivätkä olleet yliluonnollisia olentoja.
Lopulta tein päätöksen: ehkä minunkin tulisi uida taas vastavirtaan ja liittyä kirkkoon. Nuorena uin vastavirtaan enkä käynyt rippikoulua, vaikka lähes kaikki muut kylän nuoret sen kävivätkin.
Kirkkoon liittymisen haasteeksi nousi käymätön rippikoulu, ja tästä pääsinkin erittäin mielenkiintoiseksi muotoutuneelle matkalle aikuisrippikouluun. En käy rippikoulua avioliiton, kummikunnian tai jonkun toisen painostuksesta, vaan vilpittömästä omasta tahdostani tutustua luterilaisuuteen ja pohtia omaa uskoani. Ripari koostuu jumalanpalveluksien seuraamisesta, keskustelukokonaisuuksista papin ja pienen ryhmän kesken, Raamattuun tutustumisesta, oppikirjaan paneutumisesta sekä diakoniatyöhön tutustumisesta ja tietenkin huipentuu konfirmaatioon.
Rippikoulumatkalla ajatukset luterilaisuuden ahdasmielisyydestä ovat muuttuneet paljon avarakatseisemmiksi ja armollisemmiksi. Henkilökohtaisesti suurin oivallus uskosta on rauhoittuminen hetkeen tai rukoukseen. Minä, ruuhkavuosia elävä perheenäiti, tarvitsen juuri näitä hetkiä, etten huomaisi vuosien vaan hävinneen. Olemme sopineet ystäväni kanssa, että alamme satunnaisesti käymään sunnuntaisin kirkossa. Ehkä me molemmat tarvitsemme sen hetken hiljentymiseen.
Kiitos teille kaikille, jotka olette olleet tällä matkalla tässä vaiheessa mukana. Luulenpa, että edesmenneet isovanhempani voivat huokaista haudassa: ”Kävihän se vihdoinkin sen rippikoulun”. Mummoni yritti aikoinaan rahalla lahjoa minua käymään riparin sanoen, että se vasta olisikin Jumalan pilkkaa, jos sen rahasta kävisin – enkä käynyt!
Uusi hedelmä, sato ja kasvu syntyvät liikkeelle lähtemisen seurauksena. Uusi kasvu tarvitseekin aina vaivannäköä ja liikkeelle lähtöä.
Iloiset leskenlehdet ja valko- ja sinivuokot ovat ilmestyneet sulaneille pihoille ja tienvarsille. Vappuna on vielä karu ja paljas maa, mutta siellä täällä elämä alkaa taas virkoamaan eloon. Kevättä ilmassa ja rinnassa!
Uuden satokauden eteen ahkerat viherpeukalot ovat tehneet jo kuukausien esityön. Taimia on kasvateltu ikkunalaudoilla ja kohta viime syksynä istutetut kukkasipulit ja taimet virkoavat uuteen elämään. On lupa odottaa uutta satoa ja kasvatustyön hedelmää.
Toukokuun ensimmäisen sunnuntain evankeliumitekstissä Jeesus puhuu siitä, miten liikkeelle lähteminen, vaivannäkö ja hedelmän tuottaminen liittyvät yhteen. ”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy” (Joh 15).
Uusi hedelmä, sato ja kasvu syntyvät liikkeelle lähtemisen seurauksena. Uusi kasvu tarvitseekin aina vaivannäköä ja liikkeelle lähtöä. Kylvämättömät siemenet eivät tuota satoa jäädessään komeron hyllylle. Maahan istuttamatta jääneet kukkasipulit joko kuivuvat tai märäntyvät kellarin nurkkaan. Maasta irrotetut siirtotaimet tulee laittaa hyvään ja kosteaan maaperään. Uusi kasvu vaatii vaivannäköä. Lähde sinäkin uudelleen liikkeelle Jumalan pelloille ja hedelmätarhoille. Sinun työpanostasi nimittäin tarvitaan!
Raamatussa puhutaan paljon siitä, että vain Jumala saa aikaan uutta elämää. Jopa niin, ettei ihmiselle jätetä paljon tehtävää uuden luomisen synnyssä. Kuitenkin rohkaisevaa on Jumalan sanaa lukiessa, että ihmistäkin tarvitaan Jumalan valtakunnan taimitarhoilla.
Paavali, Jumalan innokas hengellinen puutarhuri, nimittäin kirjoitti kokemuksistaan: ”Minä istutin ja Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun” (1. Kor. 3:6). Tähän Jumalan sanaan olen useasti tukeutunut. Voin istuttaa, voin kylvää, voin kastella ja jopa suojella taimia kuumuudelta tai hallaöiltä, mutta itse kasvun antaa Jumala.
Lohdullista on kuulla, että Jumala antaa kasvun. Myös minun hengellisen elämäni kasvun, oman opetuslapsena tehtävän työni kasvun ja Jeesuksen tuntemisen kasvun.
Jumalan puutarhoissa on aina kevään riemua ja iloa. Sinäkin saat kasvaa yli omien mittojen ja ihmisten asettamien rajojen. Keväällä Jumalan taivas on korkeimmillaan. Saat kasvaa!
Jukka Reinikainen kirkkoherra
Kontiolahden seurakunta
Ruut Hurtigin pääsiäiseen kuuluvat lestadiolainen verimystiikka, Perämeren aurinko ja Setumaan mummojen rahkajuusto. Sekä Kristus, joka kärsii Koskelan surmatun nuoren rinnalla ja tulee luoksemme kuin tuntematon ystävä.
Ruut Hurtigin pääsiäiseen kuuluvat lestadiolainen verimystiikka, Perämeren aurinko ja Setumaan mummojen rahkajuusto. Sekä Kristus, joka kärsii Koskelan surmatun nuoren rinnalla ja tulee luoksemme kuin tuntematon ystävä.
Pääsiäisen aika antaa Ruut Hurtigin mukaan hyvän mallin ekologiselle elämäntavalle. – Paastoajan yksinkertaistaminen ja pääsiäisen juhla on ekologista ajattelua. Ympäristön kannalta olisi hyvä, että perusarjessa elettäisiin yksinkertaisesti, mutta juhla saisi olla juhla. Silloin juhlasta myös nauttii enemmän, kun se nousee arjen yläpuolelle. Kuva: Virpi Hyvärinen
Pohjoisen väkevä valo.
Se on asia, jonka Kontiolahden seurakunnan pappi Ruut Hurtig nostaa esiin, kun aletaan puhua pääsiäiseen liittyvistä muistoista.
Torniossa varttuneen Hurtigin kotipihasta pääsi metsän läpi hiihtämällä merelle, ja niinpä nuoruuden pääsiäisiin liittyi erottamattomasti hiihtäminen yksin tai perheen kanssa Perämeren keväisellä jäällä.
Kokemus oli riemukas, täynnä nuoruuden voimaa. Ympärillä luonto: keväthanget, jää, niin kirkas aurinko. Ja korvissa riipivän kauniit Matteus-passion ja Pääsiäisoratorion sävelet.
Laulut aavistavat enemmän kuin järkiperäiset sanat
Myös lestadiolaisten Siionin laulujen poljentoon Hurtig kasvoi lapsuudenkodissaan. Kun huumaavaan pohjoisen kevätvaloon yhdistyivät ristillä riippuvasta Jeesuksesta kertovat voimalliset laulut, ei niiden jättämä jälki ihmisestä helpolla lähde.
Eikä Hurtig sitä haluakaan. Päinvastoin. Vaikka tie on vienyt pastoria etäämmälle lapsuuden hengellisestä maisemasta, hän on varta vasten halunnut siirtää jotakin perinteestä lapsilleen.
Tuo jokin on nimenomaan laulut, jotka saavat aavistamaan asioiden suuruutta ja syvyyttä enemmän kuin yksikään saarna tai järkiperäiset sanat. Niinpä Hurtigin lapset Tuulikki, 7, ja Leino, 4, ovat jo pieninä saaneet pääsiäisiinsä annoksen lestadiolaista mystiikkaa.
Pelikaaniemo, joka ruokkii poikasiaan sydänverellään
Tämän pääsiäisen alla Hurtigilla on soinut mielessä etenkin Siionin laulu Nouse jo pilvi verinen. Jo laulun alkusäe kuulostaa tottumattoman korvaan erikoiselta, mutta lapsesta asti symboliseen kieleen tottuneelle Hurtigille laulu on rakas.
– Se kertoo vahvoin kielikuvin sekä ilosta ja toivosta että koti-ikävästä. Siinä on sekä verinen pilvi että verenpunainen aurinko.
– Laulu kertoo kaipauksesta, että Jumalan rakkaus ja syntien anteeksiantaminen sytyttäisivät sydämessä uutta elämää: uskoa, toivoa ja rakkautta: ”Suo sätees meitä sulattaa, kun mailman kylmyys uuvuttaa.”
Lapsuuden lestadiolaisessa pääsiäisessä korostui vahvasti ajatus siitä, että Jeesus sovitti ihmisten synnit ristillä. Mystiset kielikuvat verestä liittyvät tiiviisti tähän ajatukseen.
– Sanoma syntien anteeksiantamisesta on herätysliikkeessä keskeinen ja synninpäästö julistetaan aina ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Ajatus Jeesuksen haavoista ja puhdistavasta verestä toistuu seurasaarnoissa ja Siionin lauluissa usein.
Tornion Rauhanyhdistyksellä, eli Hurtigin lapsuuden lestadiolaisella seurapaikalla, on puhujanpöydän takana ikkunassa suuri lasiteos, jossa pelikaaniemo ruokkii poikasiaan omalla sydänverellään.
– Symboli on siihen tottumattomalle rujo, mutta pohjimmiltaan se kuvaa Jumalan itsensä antavaa rakkautta luotujaan kohtaan.
Rairuohon voi nostaa esille, jos on jaksanut kasvattaa
Nyt luterilaisen kirkon pappina ja suhteellisen tuoreena perheenäitinä Hurtig elää pääsiäisen alusaikaa melko lailla arkisen pyörityksen keskellä. Kotona pienet lapset tarvitsevat vielä paljon syliä ja konkreettista apua.
– Tässä kohtaa sitä miettii, millä tavalla lasten kanssa pääsiäistä eletään. Heille on tärkeää kaikki konkreettinen: virpomavitsat, pääsiäismunat, tiput ja puput. Ajattelen, että lapsiperheessä riittää, kun jonkun pöydänkulman raivaa ja rakentaa siihen juhlan: ikonin, kynttilän ja vaikka sen rairuohon, jos on jaksanut kasvattaa.
Lukuisten sanojen ja arkisen tahkoamisen keskellä Hurtigin mieli hakeutuu symboleihin ja rituaaleihin.
– Kirkon riisuminen kiirastorstain iltamessun päätteeksi ja alttarin pukeminen mustaan on minulle aina vaikuttava kokemus. Kynttilät sammutetaan ja alttarille tuodaan viisi punaista ruusua Jeesuksen haavojen merkiksi. Pitkäperjantaina kirkossa on hiljaista, soittimet vaikenevat, palvelus on koruton.
– Ehkä näissä on jotakin samaa kuin Siionin lauluissa. Symbolien kielellä voi aavistaa jotakin syvemmin kuin rationaalisella selittämisellä.
Ruut Hurtig hiihti lapsena Perämeren jäällä, nyt Hurtigin omien lasten pääsiäisiin kuuluvat Paalasmaan saaristo ja hiihtäminen Pielisen jäällä. Kuvassa Ruutin lisäksi lapset Leino (oik.) ja Tuulikki. Kuva: Virpi Hyvärinen.
Toukokuinen Setumaa ja mummojen yölliset pidot
Symbolien kieltä Hurtig toisi mielellään entistäkin enemmän luterilaiseen kirkkoon. Mallia voisi ottaa vaikkapa siitä ortodoksisesta pääsiäisyön palveluksesta Viron Setumaalla vuosia sitten, johon Hurtig osallistui yhdessä japanilaisen opiskelijatoverinsa kanssa.
Kokemus oli voimakas. Pieni kirkko oli pakkautunut täyteen ihmisiä, jotka seisoivat tuohukset kädessä. Puheista ja lauluista Hurtig ei ymmärtänyt muuta kuin ”Kristus nousi kuolleista”. Ympärillä levittäytyi pimeä, toukokuinen, huumaava Viron maaseutu.
– Palvelus kesti monta tuntia, ja kun se aamukolmelta oli ohi, kaikki halukkaat saivat mennä soittamaan kirkonkelloja. Ja kun tulimme alas kirkkosaliin, vanhat naiset olivat kantaneet pöydät täyteen ruokaa.
Tuon pitopöydän Hurtig mielellään näkisi yhä useammin myös luterilaisissa kirkkosaleissa pääsiäisyönä.
– Me ollaan oltu vahvasti sanan kirkko. Pikkuhiljaa meillä aletaan tajuta yhä enemmän sitä, että viestiä voi kertoa muutenkin kuin sanoilla. On hienoa, että myös meidän liturginen perinteemme on rikastunut.
Uskallanko katsoa itsessäni ihmisyyden varjoa?
Luterilaisuutta on toisinaan syytetty myös liiasta juuttumisesta pitkäperjantain synkkyyteen pääsiäisen riemun sijaan. Syytös voi olla osin aiheellinen, mutta Hurtigin mielestä mustallakin on tarinassa paikkansa. Ei valo näy valoa vasten, vaan varjoa.
– Sillä on arvonsa, että jossakin kohtaa vuotta voidaan syvällä tavalla kohdata myös se kärsimys, mitä me itse aiheutamme. Pääsiäinen antaa tälle hyvän mahdollisuuden ja puitteet.
Oman syyllisyyden, henkilökohtaisen pitkäperjantain, uskaltaa ehkä kohdata, kun siihen liittyy tieto pääsiäisestä. Siitä, että Jumala ei hylkää sen takia, että täällä ollaan huonoja ja epäonnistuneita. Armo tulee merkitykselliseksi juuri siinä.
– Anna-Maija Raittila sanoi jotenkin niin, että ristiltä Jumalan rakkaus loisti kirkkaammin ja selvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Sitä rakkautta vasten uskaltaa katsoa omaa syyllisyyttä, ihmisyyden varjoa.
Ympäristön tilassa näkyy yhteisöllinen synti
Jos lapsuuden lestadiolaisuudessa painottui yksilön syyllisyys ja siitä vapautuminen Jeesuksen ristinkuoleman kautta, nykyisin Hurtigin pitkäperjantaissa painottuvat sen rinnalla yhteisöllisen syyllisyyden ja rakenteellisen synnin näkökulmat.
– Onhan se ihmisen syntisyys niin hirveän kouriintuntuvaa esimerkiksi ympäristön tilassa ja siinä kaikessa kahtiajakautumisessa, minkä keskellä tänä päivänä elämme.
Hurtig on huolestunut kokemusmaailmojen jakautumisesta, mikä tulee nopeasti vastaan, kun avaa vaikkapa sosiaalisen median.
– On pelottavaa huomata, että se, mikä on aikaisemmin otettu yhteisesti jaettuna, kuten tieteellisen tiedon luotettavuus, ei olekaan enää kaikille perustavanlaatuinen lähtökohta. Tämä näkyy esimerkiksi koronakeskusteluissa.
Jumala onkin siellä, mistä vähiten luulisi löytävän
Ja jos aiemmin ristin äärellä korostui oma syyllisyys Jeesuksen kärsimyksiin ja kuolemaan, nyt tärkeäksi on noussut ajatus siitä, että Jeesuksen kärsimyksessä Jumala liittyy ihmisen kärsimykseen ja jakaa sen.
– Korona-aika on tuonut monen elämään kärsimystä. Ajattelen erityisesti heitä, jotka ovat joutuneet kuolemaan yksin, ja heitä, jotka ovat menettäneet läheisensä ilman, että olisi päässyt jättämään edes hyvästejä. He eivät ole olleet kärsimyksessään yksin.
Viime kuukausina suomalaisia on järkyttänyt myös sietämättömän pahalta tuntuva nuoren surma Helsingin Koskelassa.
– Hän kuoli häväistynä, ystäviensä pettämänä. Siinä on hirveän paljon samaa kuin pitkäperjantain tapahtumissa.
– Ei se poista tapahtuneen kauheutta ja pahuutta, että käsittämättömällä, salatulla tavalla Kristus on ollut siinä läsnä, nimenomaan sen nuoren kanssa. Ja myös kuoleman jälkeen.
Silti Hurtig löytää lohtua ajatuksesta. Siitä, että nuori ei ole ollut kärsimyksessään lopulta kokonaan yksin.
– Sitä se ristin teologia on, että Jumala on siellä, mistä Hänet kaikkein vähiten odottaa löytävänsä.
Jakamisesta kristityt pitäisi tunnistaa
Hiljaisen viikon ja pääsiäisen sanomassa on niin valtavasti tasoja, että joka vuodelle riittää uutta löydettävää.
Tänä vuonna Hurtig tuntee erityistä läheisyyttä Raamatun lehdiltä löydettäviin Emmauksen tien kulkijoihin. Opetuslapsiin, jotka kolmen päivän päästä Jeesuksen kuolemasta kävelevät kahden tunnin matkaa Jerusalemista Emmaukseen keskustellen hämmentyneinä kaikesta, mitä oli tapahtunut.
– Siinä on kaksi ystävää kävelyllä. He ovat menettäneet ystävänsä. Siihen on helppo samaistua.
– Tänä pääsiäisenä moni meistä käy ystävänsä kanssa kävelyllä ja juttelee siitä, mikä tämä kulunut koronavuosi oikein oli. Monella vuoteen liittyy isoja menetyksiä.
Emmauksen tien kulkijoiden seuraan liittyy mies, jota he eivät tunnista, ennen kuin pysähtyvät tauolle. Silloin mies ottaa leivän, kiittää, murtaa ja jakaa sen.
– Tässä on taas tämä: Jumala ei ilmesty meille sillä tavalla kuin me odotamme.
– Jeesus tunnistetaan tavasta, jolla hän murtaa leipää ja jakaa sitä. Siitä jakamisesta meidät kristitytkin pitäisi tunnistaa.
Risti ei ole kuoleman, vaan toivon merkki
Papin työssä pääsiäinen ei jää kevääseen, vaan kulkee Hurtigin mukana ympäri vuoden. Erityisesti se on läsnä hautajaisissa. Läheisen kuoltua moni kysyy, onko toivoa jälleennäkemisestä. Päättyikö kaikki tähän?
– Se on tilanne, jossa ollaan aika avoimia ajatukselle ylösnousemuksesta. Monesti puhun hautajaisissa rististä – siitä, että se ei ole kuoleman merkki, vaan se on toivon merkki.
Hautajaisissa ovat läsnä yllättävän usein, kuin vaivihkaa, myös Emmauksen tien kulkijat. Ensimmäisenä pääsiäisenä, kuljettuaan tovin matkaa tuntemattoman seurassa, ystävykset pyysivät miestä jäämään luokseen, koska ”päivä on jo kääntymässä iltaan”.
Samaa pyytää moni saattoväki hautajaisissa laulamalla menetyksen äärellä virttä Oi Herra luoksein jää, jo ilta on. Siinä virressä on Emmauksen tien, ensimmäisen pääsiäisen kaiku.
Sun, Herra, ristisi mua valaiskoon,
kun tieni painuu kuolon laaksohon.
Sen valon tieltä varjot häviää.
Eläissä, kuollessa sä luoksein jää.
– Virsi 555: 4
Kuka Ruut Hurtig?
– Kontiolahden seurakunnan pappi
– Kirkolliskokousedustaja ja Hiljaisuuden ystävät ry:n hallituksen jäsen
– Naimisissa, uusperheeseen kuuluu kahden yhteisen lapsen lisäksi puolison kaksi aikuista lasta
– Harrastukset: hyötyliikunta, kasvun ihmettely, mökkeily
Raamattuihin on aina tehty muistiinpanoja ja alleviivauksia tärkeistä kohdista. Bible Journaling vie raamatuntutkistelun entistä luovempaan ja visuaalisempaan suuntaan.
Raamattuihin on aina tehty muistiinpanoja ja alleviivauksia tärkeistä kohdista. Bible Journaling vie raamatuntutkistelun entistä luovempaan ja visuaalisempaan suuntaan.
Bible Journaling -ryhmässä kukin keskittyy omaan tekemiseensä, mutta lopuksi töitä myös jaetaan. – Minulla harrastukseen liittyy vahvasti myös valokuvaus ja sosiaalinen media. Omia ideoita on kiva jakaa toisille myös somessa, sanoo Sanna Maunu (oik.). Kuvassa myös ryhmän ohjaaja Riitta Mälkönen. Kuva. Virpi Hyvärinen
Pielisensuun kirkolla on jo viiden vuoden ajan kokoontunut pieni, mutta sitäkin innokkaampi Bible Journaling -ryhmä. Edes korona ei ole tätä ryhmää pysäyttänyt – sen toiminta siirtyi viime keväänä Skypeen ja jatkuu verkossa yhä.
Ryhmässä sukelletaan Raamatun teksteihin luomalla niihin henkilökohtainen suhde visuaalisen työskentelyn avulla. Käsien työstäessä kuvaksi sitä, mitä mieli ja sydän miettii, yksittäinen raamatunjae voi kasvaa työstäjälleen tärkeäksi voimalauseeksi.
Yksi kuvittaa Raamatun lehtiä, toinen tekstaa paperille
Ryhmän kokoontumiset alkavat yhteisellä tutustumisella päivän tekstiin, ja toisten kanssa keskustellessa kukin saa ideoita ja näkökulmia työskentelyynsä. Osa ryhmäläisistä tekee kuvituksia suoraan Raamatun lehdille, osa erillisille papereille tai alustoille.
– Toiset ovat enemmän askartelijoita: he leikkaavat, liimaavat, leimaavat, ja heillä kertyy kerroksia töihin. Toiset taas maalaavat tai tekevät piirroksia värikynillä. Jokaisella on oma tyylinsä, kertoo Pielisensuun seurakunnan ryhmää ohjaava Riitta Mälkönen.
Tuunaukseen sopivat niin pahvilaatikot kuin partavaahtokin
Seurakuntaan on hankittu paljon materiaaleja työskentelyä varten: papereita, maaleja, teippejä, leimailuvälineitä, tarroja ja muita askartelutarvikkeita. Mukaan tulija tarvitsee vain oman Raamatun.
– Bible Journaling -harrastajille valmistetaan myös ihan omanlaisiaan Raamattuja, jossa on usein leveät marginaalit tai tyhjiä välilehtiä, joille raamatunlauseita voi työstää, kertoo Mälkönen, joka itse tykkää työstää kuvia nimenomaan Raamatun sivuille.
Ryhmässä jo vuodesta 2017 asti mukana ollut teologianopiskelija Sanna Maunu puolestaan tekee kuvitukset aina erillisille papereille, koska Raamatun sivut tuntuvat liian pieneltä tilalta hänen helposti isoiksi paisuville töilleen.
– Olemme kokeilleet monenlaisia työtapoja, kuten esimerkiksi pahvilaatikoista kolmiulotteisten mallien rakentamista ja partavaahdolla painamista – jälkimmäisestä jää hauskat kuviot paperiin. Konstit ovat monet, eikä tekeminen meidän ryhmässä jää pelkästään Raamatun sivuille, Maunu kertoo.
Intensiivistä rukouksen tilassa olemista
Mälkösen mukaan Amerikasta Suomeen 2010-luvulla rantautunut Bible Journaling on ennen kaikkea hiljaista aikaa Jumalan kanssa.
– Juttu ei ole taiteellisen teoksen hienoudessa tai lopputuloksessa, vaan siinä, että työskennellessä ollaan yhteydessä Jumalaan. Itselleni se on aina virkistävä, hengellinen kokemus, intensiivistä rukouksen tilassa olemista.
Tuunaa Raamattusi!
Bible Journaling ryhmä joka toinen ma klo 18 Skypessä, alk. 12.4.
Millaisena näet ja koet pääsiäisaamun tapahtumat? Millainen tunnelma on tuona aamuna, kun matkaat kohti hautaa?
Oletko koskaan miettinyt pääsiäisen evankeliumia? Sitä, kun naiset – Magdalan Maria ja se toinen Maria – menivät katsomaan Jeesuksen hautaa?
Raamatun kertomuksista on tehty elokuvia ja niitä on kuvitettu monin tavoin, mutta nyt kehotan sinua eläytymään haudalle saapuvan opetuslapsen rooliin. Millaisena näet ja koet pääsiäisaamun tapahtumat? Millainen tunnelma on tuona aamuna, kun matkaat kohti hautaa? Keskusteletko muiden kanssa vai oletteko hiljaa? Mitä havaitset ympärilläsi, millaiset ovat maisemat, mitä ääniä kuulet, mitä tuoksuja tunnet, millainen sää on?
Minulle pääsiäisaamu piirtyy mieleen aurinkoisena, hiljaisena ja tunnelmaltaan jotenkin salaperäisenä. Haudan ympärillä ei näy liikettä, kaikki on ikään kuin pysähtynyttä. Ehkä muutama yksittäinen linnunlaulu kantautuu korviin.
Kuvittelen myös, että haudan luona kasvaa kukkia ja niiden mieto tuoksu leijailee ilmassa. Katson hautaa ja sen suurta kiveä.
Matteuksen evankeliumin mukaan maa alkoi vavahdella ja järistä. Sitten taivaasta laskeutui valkopukuinen enkeli, joka siirsi kiven pois haudalta. Vartijat kaatuivat pelästyneinä maahan.
Tämä tuo rytinää pääsiäisaamun seesteisyyteen. Jeesuksen seuraajat olivat nähneet ja kokeneet ihmeellisiä tapahtumia, mutta tämä näky pelästytti myös naisia. Tällaiseen he eivät olleet varautuneet haudalle mennessään. Enkeli kääntyi naisten puoleen ja puhui heille.
– Älkää te pelätkö. Tulkaa katsomaan, hän ei ole enää täällä, hän on ylösnoussut. Menkää ja kertokaa opetuslapsille: Hän on noussut kuolleista, te näette hänet Galileassa.
Enkelin sanat kuultuaan naiset lähtivät haudalta peloissaan ja riemuissaan viemään sanaa. Entä sinä, missä tunnelmissa lähdet tyhjältä haudalta?
Enkelin sanoma on tarkoitettu kuultavaksi tänäkin päivänä ja tänäkin pääsiäisenä. Älkää pelätkö, Kristus on ylösnoussut! Hän on Jumalan Poika.
Pääsiäisen sanoma kertoo toivosta. Kuoleman valta on voitettu, pimeys on väistynyt. Virsi 105 kuvaa Kristuksen valoa: ” Aurinkomme ylösnousi, paistaa voittovuorella. Lämmin valo sieltä loistaa, surut, murheet hajottaa.”
Psalmi 118:24 muistuttaa: Tämän päivän on Herra tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä! Kuinka pääsiäisriemu ilmenee sinussa?
Siunattua pääsiäistä!
Eija Majasaari sairaalapastori
Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymä
Kirkkotie 