Ruut Hurtigin pääsiäiseen kuuluvat lestadiolainen verimystiikka, Perämeren aurinko ja Setumaan mummojen rahkajuusto. Sekä Kristus, joka kärsii Koskelan surmatun nuoren rinnalla ja tulee luoksemme kuin tuntematon ystävä.
Pääsiäisen aika antaa Ruut Hurtigin mukaan hyvän mallin ekologiselle elämäntavalle.
– Paastoajan yksinkertaistaminen ja pääsiäisen juhla on ekologista ajattelua. Ympäristön kannalta olisi hyvä, että perusarjessa elettäisiin yksinkertaisesti, mutta juhla saisi olla juhla. Silloin juhlasta myös nauttii enemmän, kun se nousee arjen yläpuolelle. Kuva: Virpi Hyvärinen
Pohjoisen väkevä valo.
Se on asia, jonka Kontiolahden seurakunnan pappi Ruut Hurtig nostaa esiin, kun aletaan puhua pääsiäiseen liittyvistä muistoista.
Torniossa varttuneen Hurtigin kotipihasta pääsi metsän läpi hiihtämällä merelle, ja niinpä nuoruuden pääsiäisiin liittyi erottamattomasti hiihtäminen yksin tai perheen kanssa Perämeren keväisellä jäällä.
Kokemus oli riemukas, täynnä nuoruuden voimaa. Ympärillä luonto: keväthanget, jää, niin kirkas aurinko. Ja korvissa riipivän kauniit Matteus-passion ja Pääsiäisoratorion sävelet.
Laulut aavistavat enemmän kuin järkiperäiset sanat
Myös lestadiolaisten Siionin laulujen poljentoon Hurtig kasvoi lapsuudenkodissaan. Kun huumaavaan pohjoisen kevätvaloon yhdistyivät ristillä riippuvasta Jeesuksesta kertovat voimalliset laulut, ei niiden jättämä jälki ihmisestä helpolla lähde.
Eikä Hurtig sitä haluakaan. Päinvastoin. Vaikka tie on vienyt pastoria etäämmälle lapsuuden hengellisestä maisemasta, hän on varta vasten halunnut siirtää jotakin perinteestä lapsilleen.
Tuo jokin on nimenomaan laulut, jotka saavat aavistamaan asioiden suuruutta ja syvyyttä enemmän kuin yksikään saarna tai järkiperäiset sanat. Niinpä Hurtigin lapset Tuulikki, 7, ja Leino, 4, ovat jo pieninä saaneet pääsiäisiinsä annoksen lestadiolaista mystiikkaa.
Pelikaaniemo, joka ruokkii poikasiaan sydänverellään
Tämän pääsiäisen alla Hurtigilla on soinut mielessä etenkin Siionin laulu Nouse jo pilvi verinen. Jo laulun alkusäe kuulostaa tottumattoman korvaan erikoiselta, mutta lapsesta asti symboliseen kieleen tottuneelle Hurtigille laulu on rakas.
– Se kertoo vahvoin kielikuvin sekä ilosta ja toivosta että koti-ikävästä. Siinä on sekä verinen pilvi että verenpunainen aurinko.
– Laulu kertoo kaipauksesta, että Jumalan rakkaus ja syntien anteeksiantaminen sytyttäisivät sydämessä uutta elämää: uskoa, toivoa ja rakkautta: ”Suo sätees meitä sulattaa, kun mailman kylmyys uuvuttaa.”
Lapsuuden lestadiolaisessa pääsiäisessä korostui vahvasti ajatus siitä, että Jeesus sovitti ihmisten synnit ristillä. Mystiset kielikuvat verestä liittyvät tiiviisti tähän ajatukseen.
– Sanoma syntien anteeksiantamisesta on herätysliikkeessä keskeinen ja synninpäästö julistetaan aina ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Ajatus Jeesuksen haavoista ja puhdistavasta verestä toistuu seurasaarnoissa ja Siionin lauluissa usein.
Tornion Rauhanyhdistyksellä, eli Hurtigin lapsuuden lestadiolaisella seurapaikalla, on puhujanpöydän takana ikkunassa suuri lasiteos, jossa pelikaaniemo ruokkii poikasiaan omalla sydänverellään.
– Symboli on siihen tottumattomalle rujo, mutta pohjimmiltaan se kuvaa Jumalan itsensä antavaa rakkautta luotujaan kohtaan.
Rairuohon voi nostaa esille, jos on jaksanut kasvattaa
Nyt luterilaisen kirkon pappina ja suhteellisen tuoreena perheenäitinä Hurtig elää pääsiäisen alusaikaa melko lailla arkisen pyörityksen keskellä. Kotona pienet lapset tarvitsevat vielä paljon syliä ja konkreettista apua.
– Tässä kohtaa sitä miettii, millä tavalla lasten kanssa pääsiäistä eletään. Heille on tärkeää kaikki konkreettinen: virpomavitsat, pääsiäismunat, tiput ja puput. Ajattelen, että lapsiperheessä riittää, kun jonkun pöydänkulman raivaa ja rakentaa siihen juhlan: ikonin, kynttilän ja vaikka sen rairuohon, jos on jaksanut kasvattaa.
Lukuisten sanojen ja arkisen tahkoamisen keskellä Hurtigin mieli hakeutuu symboleihin ja rituaaleihin.
– Kirkon riisuminen kiirastorstain iltamessun päätteeksi ja alttarin pukeminen mustaan on minulle aina vaikuttava kokemus. Kynttilät sammutetaan ja alttarille tuodaan viisi punaista ruusua Jeesuksen haavojen merkiksi. Pitkäperjantaina kirkossa on hiljaista, soittimet vaikenevat, palvelus on koruton.
– Ehkä näissä on jotakin samaa kuin Siionin lauluissa. Symbolien kielellä voi aavistaa jotakin syvemmin kuin rationaalisella selittämisellä.
Ruut Hurtig hiihti lapsena Perämeren jäällä, nyt Hurtigin omien lasten pääsiäisiin kuuluvat Paalasmaan saaristo ja hiihtäminen Pielisen jäällä. Kuvassa Ruutin lisäksi lapset Leino (oik.) ja Tuulikki. Kuva: Virpi Hyvärinen.
Toukokuinen Setumaa ja mummojen yölliset pidot
Symbolien kieltä Hurtig toisi mielellään entistäkin enemmän luterilaiseen kirkkoon. Mallia voisi ottaa vaikkapa siitä ortodoksisesta pääsiäisyön palveluksesta Viron Setumaalla vuosia sitten, johon Hurtig osallistui yhdessä japanilaisen opiskelijatoverinsa kanssa.
Kokemus oli voimakas. Pieni kirkko oli pakkautunut täyteen ihmisiä, jotka seisoivat tuohukset kädessä. Puheista ja lauluista Hurtig ei ymmärtänyt muuta kuin ”Kristus nousi kuolleista”. Ympärillä levittäytyi pimeä, toukokuinen, huumaava Viron maaseutu.
– Palvelus kesti monta tuntia, ja kun se aamukolmelta oli ohi, kaikki halukkaat saivat mennä soittamaan kirkonkelloja. Ja kun tulimme alas kirkkosaliin, vanhat naiset olivat kantaneet pöydät täyteen ruokaa.
Tuon pitopöydän Hurtig mielellään näkisi yhä useammin myös luterilaisissa kirkkosaleissa pääsiäisyönä.
– Me ollaan oltu vahvasti sanan kirkko. Pikkuhiljaa meillä aletaan tajuta yhä enemmän sitä, että viestiä voi kertoa muutenkin kuin sanoilla. On hienoa, että myös meidän liturginen perinteemme on rikastunut.
Uskallanko katsoa itsessäni ihmisyyden varjoa?
Luterilaisuutta on toisinaan syytetty myös liiasta juuttumisesta pitkäperjantain synkkyyteen pääsiäisen riemun sijaan. Syytös voi olla osin aiheellinen, mutta Hurtigin mielestä mustallakin on tarinassa paikkansa. Ei valo näy valoa vasten, vaan varjoa.
– Sillä on arvonsa, että jossakin kohtaa vuotta voidaan syvällä tavalla kohdata myös se kärsimys, mitä me itse aiheutamme. Pääsiäinen antaa tälle hyvän mahdollisuuden ja puitteet.
Oman syyllisyyden, henkilökohtaisen pitkäperjantain, uskaltaa ehkä kohdata, kun siihen liittyy tieto pääsiäisestä. Siitä, että Jumala ei hylkää sen takia, että täällä ollaan huonoja ja epäonnistuneita. Armo tulee merkitykselliseksi juuri siinä.
– Anna-Maija Raittila sanoi jotenkin niin, että ristiltä Jumalan rakkaus loisti kirkkaammin ja selvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Sitä rakkautta vasten uskaltaa katsoa omaa syyllisyyttä, ihmisyyden varjoa.
Ympäristön tilassa näkyy yhteisöllinen synti
Jos lapsuuden lestadiolaisuudessa painottui yksilön syyllisyys ja siitä vapautuminen Jeesuksen ristinkuoleman kautta, nykyisin Hurtigin pitkäperjantaissa painottuvat sen rinnalla yhteisöllisen syyllisyyden ja rakenteellisen synnin näkökulmat.
– Onhan se ihmisen syntisyys niin hirveän kouriintuntuvaa esimerkiksi ympäristön tilassa ja siinä kaikessa kahtiajakautumisessa, minkä keskellä tänä päivänä elämme.
Hurtig on huolestunut kokemusmaailmojen jakautumisesta, mikä tulee nopeasti vastaan, kun avaa vaikkapa sosiaalisen median.
– On pelottavaa huomata, että se, mikä on aikaisemmin otettu yhteisesti jaettuna, kuten tieteellisen tiedon luotettavuus, ei olekaan enää kaikille perustavanlaatuinen lähtökohta. Tämä näkyy esimerkiksi koronakeskusteluissa.
Jumala onkin siellä, mistä vähiten luulisi löytävän
Ja jos aiemmin ristin äärellä korostui oma syyllisyys Jeesuksen kärsimyksiin ja kuolemaan, nyt tärkeäksi on noussut ajatus siitä, että Jeesuksen kärsimyksessä Jumala liittyy ihmisen kärsimykseen ja jakaa sen.
– Korona-aika on tuonut monen elämään kärsimystä. Ajattelen erityisesti heitä, jotka ovat joutuneet kuolemaan yksin, ja heitä, jotka ovat menettäneet läheisensä ilman, että olisi päässyt jättämään edes hyvästejä. He eivät ole olleet kärsimyksessään yksin.
Viime kuukausina suomalaisia on järkyttänyt myös sietämättömän pahalta tuntuva nuoren surma Helsingin Koskelassa.
– Hän kuoli häväistynä, ystäviensä pettämänä. Siinä on hirveän paljon samaa kuin pitkäperjantain tapahtumissa.
– Ei se poista tapahtuneen kauheutta ja pahuutta, että käsittämättömällä, salatulla tavalla Kristus on ollut siinä läsnä, nimenomaan sen nuoren kanssa. Ja myös kuoleman jälkeen.
Silti Hurtig löytää lohtua ajatuksesta. Siitä, että nuori ei ole ollut kärsimyksessään lopulta kokonaan yksin.
– Sitä se ristin teologia on, että Jumala on siellä, mistä Hänet kaikkein vähiten odottaa löytävänsä.
Jakamisesta kristityt pitäisi tunnistaa
Hiljaisen viikon ja pääsiäisen sanomassa on niin valtavasti tasoja, että joka vuodelle riittää uutta löydettävää.
Tänä vuonna Hurtig tuntee erityistä läheisyyttä Raamatun lehdiltä löydettäviin Emmauksen tien kulkijoihin. Opetuslapsiin, jotka kolmen päivän päästä Jeesuksen kuolemasta kävelevät kahden tunnin matkaa Jerusalemista Emmaukseen keskustellen hämmentyneinä kaikesta, mitä oli tapahtunut.
– Siinä on kaksi ystävää kävelyllä. He ovat menettäneet ystävänsä. Siihen on helppo samaistua.
– Tänä pääsiäisenä moni meistä käy ystävänsä kanssa kävelyllä ja juttelee siitä, mikä tämä kulunut koronavuosi oikein oli. Monella vuoteen liittyy isoja menetyksiä.
Emmauksen tien kulkijoiden seuraan liittyy mies, jota he eivät tunnista, ennen kuin pysähtyvät tauolle. Silloin mies ottaa leivän, kiittää, murtaa ja jakaa sen.
– Tässä on taas tämä: Jumala ei ilmesty meille sillä tavalla kuin me odotamme.
– Jeesus tunnistetaan tavasta, jolla hän murtaa leipää ja jakaa sitä. Siitä jakamisesta meidät kristitytkin pitäisi tunnistaa.
Risti ei ole kuoleman, vaan toivon merkki
Papin työssä pääsiäinen ei jää kevääseen, vaan kulkee Hurtigin mukana ympäri vuoden. Erityisesti se on läsnä hautajaisissa. Läheisen kuoltua moni kysyy, onko toivoa jälleennäkemisestä. Päättyikö kaikki tähän?
– Se on tilanne, jossa ollaan aika avoimia ajatukselle ylösnousemuksesta. Monesti puhun hautajaisissa rististä – siitä, että se ei ole kuoleman merkki, vaan se on toivon merkki.
Hautajaisissa ovat läsnä yllättävän usein, kuin vaivihkaa, myös Emmauksen tien kulkijat. Ensimmäisenä pääsiäisenä, kuljettuaan tovin matkaa tuntemattoman seurassa, ystävykset pyysivät miestä jäämään luokseen, koska ”päivä on jo kääntymässä iltaan”.
Samaa pyytää moni saattoväki hautajaisissa laulamalla menetyksen äärellä virttä Oi Herra luoksein jää, jo ilta on. Siinä virressä on Emmauksen tien, ensimmäisen pääsiäisen kaiku.
Sun, Herra, ristisi mua valaiskoon,
kun tieni painuu kuolon laaksohon.
Sen valon tieltä varjot häviää.
Eläissä, kuollessa sä luoksein jää.
– Virsi 555: 4
Kuka Ruut Hurtig?
– Kontiolahden seurakunnan pappi
– Kirkolliskokousedustaja ja Hiljaisuuden ystävät ry:n hallituksen jäsen
– Naimisissa, uusperheeseen kuuluu kahden yhteisen lapsen lisäksi puolison kaksi aikuista lasta
– Harrastukset: hyötyliikunta, kasvun ihmettely, mökkeily
Virpi Hyvärinen