Viisi kuvaa vuosien varrelta – kirkkoherra Petri Rask muistojen äärellä

Kesäkuun alussa eläkkeelle jäävä kirkkoherra Petri Rask poimi kotialbumistaan viisi kuvaa, joihin tiivistyy jotakin olennaista menneistä vuosista kirkon palveluksessa.

1. Päätin jo lukiota käydessäni, että minusta tulee kirkon työntekijä. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: opiskelisin joko teologiaa tai diakoniaa. Halusin käydä armeijan heti lukion jälkeen, ja kun teologian opintojen aloittamista pystyi sopivasti lykkäämään, päädyin yliopistolle. Oli perjantai, kun kotiuduin intistä. Maanantaina menin yliopistolle.

Tämä kuva on vuodelta 1978. Olen siinä 21-vuotias teologian opiskelija ja luen Raamatun kreikan Novum-tenttiin. Kuva on otettu joulun alla Tervossa vaimoni Ailan kotona. Olimme alkaneet seurustella. Kävin Ailan kotona ennen joulua, ja ajoin yöjunalla Helsinkiin ja kotiin Kirkkonummelle jouluaatoksi. Muistan, että juna oli aivan tyhjä. Matkustin juuri toiseen suuntaan kuin kaikki muut.

Tärkein syy siihen, miksi minusta tuli pappi, löytyy varmastikin rippikoulusta ja sen jälkeisistä vuosista seurakuntanuorena Kirkkonummella. Lapsuudenkotini ei ollut uskonnollinen, mutta seurakuntanuorissa syntyi halu tehdä töitä kirkon hyvän sanoman, hyvän asian eteen.

Opiskelut Helsingin yliopistossa kestivät 4,5 vuotta. Olin kiinnostunut dogmatiikasta, mutta kyllä eksegetiikan eli Raamatun tutkimuksen opiskelu aiheutti minulle merkittävimmän syntyprosessin. Syntykontekstin ymmärtäminen sai käsittämään, että kaikki ei ole Raamatussa niin kauhean mustavalkoista.

Tästä on hyvä esimerkki naisten pappeus: miten ne muutamat pappeuteen liittyvät Uuden Testamentin kohdat pitäisi tulkita. Viiden naispapin esimiehenä olen ollut ja hyvin on tultu toimeen. Siitä voi päätellä, mitä asiasta ajattelen.

2. Vuonna 1981 olin kesätöissä Kuopiossa ja asuin Poukaman leirikeskuksessa. Olin raahannut sinne puvun ja kravatin, laitoin ne päälle ja kävin esittäytymässä piispalle. Pyysin pappisvihkimystä.

Kun tuli vihkimystä edeltävä ordinaatiokoulutus, kävi ilmi, että vihittäviä oli kaksi ja paikkoja neljä. Piispa sanoi: toinen voisi mennä Nurmekseen, toinen Suomussalmelle. Ja sinnehän me sitten Ailan kanssa mentiin, Suomussalmelle, heti pappisvihkimyksen jälkeisenä aamuna.

Tämä kuva on otettu pappisvihkimyksestä. Minä olen kulkueessa ensimmäisenä oikealla. Viimeisenä kuvassa näkyy piispa Jukka Malmivaara.

Nykyään papit saavat paljon paremman koulutuksen seurakuntaelämään kuin me aikanaan. Silloin töiden alku oli vähän kuin olisi laiturilta heitetty järveen. Tein paljon papin perustöitä. Suomussalmi oli silloin iso paikka. Ensimmäisen vuoden aikana syntyi 200 lasta, joista minä kastoin noin 80.

Olimme Suomussalmella joulukuuhun 1983 ja tuona aikana syntyi myös esikoisemme Antti. Suomussalmelta siirryin Kuopion Kallavedelle nuorisopapiksi, ja sieltä edelleen Viinijärvelle ja Liperiin 1980-luvun lopulla.

Yksi asia, joka on kulkenut mukana vihkimyksestä lähtien, on ammattiliitto. Olen ollut Suomen kirkon pappisliitossa mukana myös päättävissä elimissä. Työurani aikana papin työstä on korjattu kaksi tärkeää epäkohtaa. Lapsiperheen isälle oli helpotus, kun kuusipäiväinen työviikko muutettiin aikanaan viisipäiväiseksi ja viime vuonna papeillekin alettiin korvata arkipyhänä tehty työ lisävapaana.

3. Lähtemättömän jäljen minuun on jättänyt aika rauhanturvaajana Libanonissa vuosina 1992–1993. Olin siellä vuoden ajan Viinijärven kappalaisen virasta käsin. Sitä ennen olin vuoden sotilaspappina Pohjois-Karjalassa.

Tämä kuva on Golanilta. Olen siinä lasteni Sallan ja Annin kanssa. Olen ollut käymässä Israelin puolella perheen luona. Tässä on se hetki, kun odotetaan, milloin on aika jättää jäähyväisiä.

Omalla tavallaan tuo aika oli raskasta, kun siinä vaiheessa oli kolme lasta, mutta päätös lähteä oli perheen yhteinen. Aila ja lapset asuivat syksyn Tiberiaksessa, jossa oli pieni suomalaisyhteisö. Rauhanturvaajien määrä oli tuolloin huipussaan.

Toimin pataljoonan pappina. Pidin jumalanpalveluksia ja kävin keskusteluja, diakonin kanssa pyöritimme lisäksi radioasemaa ja kirjastoa. Vedin rauhanturvaajille ja heidän läheisilleen matkoja Pohjois-Israeliin ja Jerusalemiin sekä sunnuntaisin Nahariaan uimaan. Kun Israelin miehittämällä vyöhykkeellä sijaitsevalle Hermonin vuorelle satoi lunta, kävimme siellä ryhmän kanssa laskettelemassa.

Tuona aikana minulla oli myös kiivain työjoulu ikinä: Kiersimme pataljoonan alueella kaikki paikat, joissa oli suomalaisia. Pidin varmaan 20 puhetta jouluaattona.

Vuosi Libanonissa on varmasti vaikuttanut koko loppuelämääni. Esimerkiksi veronmaksu ei ole sen jälkeen ollut kauhean raskas homma, kun on sikäläiset elämänolot nähnyt.

Olen jatkanut tätä puolta sittemmin paitsi kertausharjoituksissa, myös Rauhanturvaajaliiton vertaistukiprojektissa sekä toimimalla Pohjois-Karjalan prikaatissa sotilaspapin sijaisena vielä vuonna 2011.

Nämä vaiheet toivat mukanaan myös viranomaisyhteistyön ja moniammatillisen kriisiauttamisen osaksi työtäni pappina, kirkkoherrana ja seurakuntayhtymän valmiuspäällikkönä.

4. Yksi juonne, joka on papin työssäni ollut koko ajan mukana, on liikkuminen. Alkuun rippileireillä pelattiin tosi paljon lentopalloa ja nuortenilloissa koripalloa.

Kuopiosta tehtiin nuorten kanssa retkiä Lappiin sekä kesällä että talvella, samoin Viinijärveltä. Yöttömän yön rippikoulu Sallassa juhannuksen jälkeen oli viimeisiä ripareita, joita Liperissä pidin. Huimaa oli se, kun Liperin nuorten kanssa soudettiin Karelia-soudussa monta päivää Nurmeksesta Liperiin.

Siirryin Liperistä Rantakylään papiksi vuonna 2001. Rantakylän aikana kävelin kesät talvet töihin keskustasta, siinä tuli kolmen talven aikana yli miljoona askelta työmatkakävelyä. Monta kirjaa kuuntelin matkalla. Rantakylän ajalta jäivät vahvoina kokemuksina mieleen isolla porukalla toteutetut uudistukset: jumalanpalvelusuudistus ja rippikoulu-uudistus.

Tästä kuvasta näkee sen, että olen tyypillinen mies: Heti kun alkaa jotakin tekemään, pitää saada oikeanlaiset välineet. Kuva on vuodelta 2017.

5. Vuosien mittaan meille on vaimoni Ailan kanssa kehittynyt yhteinen jouluseimiharrastus. Olemme keränneet seimiä 1990-luvun alusta asti. Äitini toi Italian Rivieralta ensimmäisen, ja enimmillään matkoilta keräiltyjä seimiä oli kolmisenkymmentä. Tässä kuvassa on tirolilainen seimi.

Kun tulin Joensuun kirkkoherraksi tammikuussa 2015, aloitin ruutukaavalla vuosittaisen jouluseimipolun perinteen. Toivon, että seimipolkua jatketaan ja perinteestä tulee pysyvä. Lahjoitimme Ailan kanssa kokoelmamme suurimmat seimet Joensuun seurakunnan jouluseimipolulle.

Ajasta Joensuun kirkkoherrana voin sanoa, että olen onnellinen siitä, että sain tällaiset kuusi vuotta tehdä. Ne ovat olleet minulle tosi tärkeät vuodet. Olen löytänyt itsestäni johtajan ja saanut siitä myös hyvän palautteen. Kuuden vuoden aikana vahvistui myös käsitykseni siitä, mitkä ovat omat heikkouteni. Kirkkoherran tehtävä on vaativa. Myös viime vuosien työ lääninrovastina Pohjois-Karjalan alueella on ollut mielenkiintoista ja silmiä avaavaa.

Motokseni olen valinnut Raamatunkohdan ”Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä”. Se summaa hyvin myös nyt taakse jäävät työvuoteni. Välillä on ollut raskasta, mutta enimmäkseen on ollut toisenlaisia päiviä. Olen saanut olla paljon tekemisissä mielenkiintoisten ihmisten kanssa hyvän asian merkeissä. Ja kotoa olen saanut aina työhöni hyvän tuen.

Virpi Hyvärinen