Tulevaisuus ja toivo ovat Jumalan tahdon kuuntelemisessa, noudattamisessa, mutta myös Jumalan lupauksessa. Siunaus, pelastus kantaa ja kannattelee elämässä.
Tarina Nooan arkista kertoo Jumalasta, ihmisestä ja Jumalan ihmiselle antamasta lupauksesta. Kertomuksen painopiste ei ole maailman tuhossa, vaan toivon ja tulevaisuuden näköaloissa. Nooa rakensi Jumalaan uhkarohkeastikin luottaen arkin; löysi vaikeuksien jälkeen kuivaa maata, saattoi aloittaa normaalielämän uudelleen Jumalan lupaukset korvissaan. Ihmisen työ jatkuu, myös tänä vuonna – kylvö, korjuu, mikä sitten työnä onkin. Tulevaisuus mielessämme mietimme, mikä on se arkki, joka vie meidät elämän vaikeuksien läpi, suojaa ja pitää huolta.
Se arkki on Jumalan lupaus, Jumalan tahdon kuuleminen ja toteuttaminen. Jumalan tahdon todesta ottaminen, tahdon, joka kiteytyy Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen. Se ei ole menettänyt vanhanaikaisena mitään tärkeydestään. Tulevaisuus ja toivo ovat Jumalan tahdon kuuntelemisessa, noudattamisessa, mutta myös Jumalan lupauksessa. Siunaus, pelastus kantaa ja kannattelee elämässä.
Nooalle arkki oli turvan paikka, mutta kun aika tuli, ei jääty taivastelemaan tuhoutunutta maailmaa, vaan alettiin tehdä työtä ja rakentaa sitä, mikä oli tuhoutunut. Kuluneena vuonna rukoukset rauhan puolesta ja oman maamme puolesta ovat sakeana nousseet Luojan luo. Uusi vuosi 2024 on epävarma ja herättää paljon erilaisia huolia – aina toimeentulosta rauhan säilymiseen. Mitä siinä kristittykään, yhtä huolissaan kuin muut, voi tehdä?
Jokainen voi valita, jääkö ikävien uutisten vangiksi ja lamaantuu pelon ja huolen keskelle vai kääntääkö katseensa siihen, mikä on hyvin ja mitä voi itse tehdä hyvän eteen. Ehkä huolen voi kääntää toiminnaksi. Maailmanrauha ja kansakunnan toimeentulo ovat toki liian iso taakka yhden ihmisen harteille. Sinunkin harteillesi. Mutta entä jos katsoisi ihan lähelle? Mitä ja ennen kaikkea kuka ja keitä siinä lähellä on, joille sinä olet tärkeä, joiden elämään voit tuoda toivoa, valoa ja iloa?
Kaija Santti seurakuntapastori
Joensuun seurakunta
Adventin aikaan liittyy koko kristikuntaa yhdistävä asia, nimittäin toivo. Toivo on enemmän kuin odottaminen. Se on myös enemmän kuin yksittäiset toiveet. Toivo suuntaa pidemmälle ja syvempään. Se on jotain, jota odotamme hartaasti. Toivon varassa jaksamme suunnata huomiseen.
Adventti on joulun odotuksen aikaa. Erityisesti lapsena olin kärsimätön joulun odottaja. Suklaakalenterin luukkujen tyhjennys hoitui minulta helposti hieman etukäteen. Odotuksen haasteet kiteytyivät erityisesti jouluaattona lahjojen odottamiseen. Katse oli kiinni ikkunassa, ja pieni mies mietti ja kyseli, milloin ihmeessä se joulupukki tulee. Nyt odottaminen on muuttunut helpommaksi. Usein on niin kiire, ettei kerkeä edes odottamaan.
Adventin aikaan on kohdallani aina liittynyt odotuksen lisäksi toiveita. Enää ei tule kirjoitettua joulupukille. Lapsuuden ja nuoruuden joululahjatoiveet ovat kohdallani muuttuneet nykyisin arkisempaan ja syvällisempään suuntaan. Sukkia tarvitsee aina, astioistakin on hyötyä. Vielä vahvemmin toiveena on, että jouluna olisi aikaa rauhoittua. Kunpa itsellä ja läheisillä olisi levollinen joulu. Samaa toivoo myös kaikille muille. Kunpa erityisesti niillä, joilla on hätää ja puutetta, olisi asiat tänä jouluna paremmin.
Adventin aikaan liittyy myös koko kristikuntaa yhdistävä asia, nimittäin toivo. Toivo on enemmän kuin odottaminen. Se on myös enemmän kuin yksittäiset toiveet. Toivo suuntaa pidemmälle ja syvempään. Se on jotain, jota odotamme hartaasti. Toivon varassa jaksamme suunnata huomiseen.
Kristinuskossa toivo on yksi perusarvoistamme. Näin on, vaikka siitä ei aina erikseen puhuta. Se on sitä siitäkin huolimatta, että kristityn elämä saattaa välillä tuntua hyvinkin toivottomalta. Raamattu on täynnä sanomaa toivosta. Tuo sanoma rohkaisee meitä elämän riittämättömyyden keskellä. Toivo avaa meille iankaikkisuuden näköalan. Parhaimmillaan toivon sanoma tuo myös Jumalan armon ja lupaukset hieman lähemmäksi tässä ajassa.
Kirkollinen elämä joulun alla kuvastaa toivoa. Seurakunnassa laulamme kauneimpia joululauluja, kokoonnumme adventtimessuihin ja vietämme nuorten joulujuhlaa… Valmistaudumme Jeesuksen syntymäjuhlaan. Ensimmäisenä jouluna Jumala tuli ihmiseksi. Toivo laskeutui toivottomuuden keskelle.
Toisen adventin evankeliumiteksti ja teema ohjaavat meitä entistä suurempaan toivoon. Kristikuntaa on halki vuosisatojen rohkaissut usko siihen, että kerran Kristus tulee takaisin kunniassaan. Kerran ihmisten ja koko luomakunnan odotus, toiveet ja toivo täyttyvät kokonaan. Toivo muuttuu odotuksesta todeksi.
Heikki Mujunen seurakuntapastori
Rantakylän seurakunta
Jos uskaltautuu unelmoimaan koronan jälkeisestä ajasta, voi huomata verkkoon siirtymisessä myös hyviä puolia.
Vuosi sitten elimme koronan alkuvaiheita. Tilanne oli uusi ja herätti monenlaisia tunteita ihmetyksestä ja epäuskosta huoleen ja pelkoon. Paljon on tapahtunut, ja vuoden jälkeen olemme jo jollain lailla turtuneet koronaan. Muutoksiin varautuminen ja uusien ohjeistusten täytäntöönpano on arkipäivää monelle – myös meillä Joensuun alueen seurakunnissa.
Kirkon tutkimuskeskus selvitti vastikään, mitä vaikutuksia pitkittyneellä poikkeustilalla on ollut seurakuntatyöhön. Selvitys tehtiin, koska poikkeusoloissa toimiminen on vaatinut seurakuntien työntekijöiltä ylimääräisiä voimavaroja ja luovuutta. Pitkittynyt tilanne on koetellut monin tavoin seurakuntien kriisinkestävyyttä. Tutkimuskeskuksen tekemät huomiot kuulostavat varsin tutuilta.
Verkko on vallannut alaa koronapandemian aikana. Seurakunnista riippuen erilaisia toimintoja jumalanpalveluksista lasten pyhäkouluihin ja lukupiireihin on siirretty verkkoon. Selvityksen mukaan verkkovälitteinen toiminta tavoittaa seurakuntalaisia, mutta se ei voi korvata jumalanpalvelus- ja hartausyhteyttä. Jos uskaltautuu unelmoimaan koronan jälkeisestä ajasta, voi huomata verkkoon siirtymisessä myös hyviä puolia. Useampi työntekijä on löytänyt uusia digitaalisia työtapoja ja menetelmiä, joita haluaa hyödyntää täydentävinä elementteinä myös pandemian jälkeen.
Monen jaksaminen on ollut koetuksella viimeisen vuoden aikana, mutta Kirkon tutkimuskeskuksen selvityksen mukaan työntekijät kuitenkin luottavat pääosin omiin voimavaroihinsa kohdata muutoksia ja haasteita työssä. Osalta korona on vähentänyt perinteisiä töitä ja pakottanut muuttamaan toimintamalleja, ja osan kalenterit se on täyttänyt äärimmilleen. Tilanne ei ole ollut helppo kenellekään ja kiitos kärsivällisyydestä kuuluu jokaiselle tasapuolisesti. Yhdessä jaksamme – päivä kerrallaan. Hyvää ja turvallista pääsiäisen aikaa!
Kirsi Taskinen viestintäpäällikkö
Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymä
kirsi.taskinen@evl.fi
Uuden vuoden kynnyksellä elämässä on jo toivoa, vaikka Kristuksen valona oleminen ajassamme kysyy totisesti lapsen luottamusta ja vanhuksen sitkeyttä.
Kirkon käytävällä astelee vanha mies. Vuosikymmenten paino on painanut hartiat syvään kumaraan. Voimia ei tarvita enää työhön. Luopumista on elämässä riittänyt, mutta kotikirkon jumalanpalvelusta ei ole tarvinnut hylätä. Sadas vuosikymmen elämää kulkee matkassa. Kutsu tulla kohtaamisen paikalle saa vanhuksen liikkeelle pyhä pyhän jälkeen. Kaikki taakse jääneet päivät, pimeät yöt ja valoisan hetket, koko elämisensä saa tuoda sinne, missä valo voittaa varjot, missä jokainen, kumara tai suora, heikko tai vahva, ilon tai surun liikuttama, on samanarvoisena Jumalan edessä. Kaikki saapujat, kohtaamassa sanassa ja sakramentissa, Kristusvalon, jotta voisivat loistaa maailmalla valona ja lohtuna toisilleen.
Vanhus laskeutuu polvilleen, nostaa seesteiset kasvonsa, katsoo lempeästi leivän jakajaa, ottaa vastaan Kristuksen. Kumartaa kumarammin kuin kukaan ja palaa paikalleen.
Vanhuksen vierelle on polvistunut pieni tyttö isoäitinsä kanssa. Kysyn häneltä, siunataanko lapsi? Isoäiti tahtoo niin, mutta lapsi tahtoo enemmän. Hän ojentaa pienen kätensä, katsoo leivän jakajaa tiukasti silmiin ja sanoo: ”Anna minullekin leipää!” Katson isoäitiä, molempien silmät kostuvat, lapsi saa leivän ja juuri niin piti olla.
Pienen tytön silmissä katselin Kristusta, syvintä rakkauden salaisuutta. Sellaista ei näe kuin erityisen pienessä ihmisessä, sellaisessa, joka ei asettele ehtoja, ei kysy muilta, saanko minäkin tulla, saanko olla yhtä tärkeä kuin toiset. Lapsi, taivasten valtakunnan kelvollisin kansalainen, on säde taivaan isosta valosta. Hän loistaa alttarilla polvistuneena käsin kosketeltavaa lohtua ympärilleen.
Uuden vuoden kynnyksellä elämässä on jo toivoa, vaikka Kristuksen valona oleminen ajassamme kysyy totisesti lapsen luottamusta ja vanhuksen sitkeyttä. Maailmamme paloissa ja peloissa suurin valo on jo keskellämme. Hän lähetti kerran suuren tilalle pienen ja tekee sen yhä. Lähettää keskellemme kenet tahansa ihmisyyteen kutsutun, joka joutuu kohtaamaan väheksyntää ja väkivaltaa paremmin tietävien ja pärjäävien joukossa. Lähimmäisyytemme valoa etsiviä tulee luoksemme lapsessa, monella tavalla osattomissa, vahvalta näyttävässäkin, ja ihmisen äänellä Jumala yhä kysyy kansaltaan: Ovatko nämä kaikki sisariasi ja veljiäsi, ovatko valoon kutsuttuja?
Sunnuntaina sytytän ensimmäisen adventin kynttilän. Huomaan, että kovin laajalle ei yhden kynttilän valo yllä, mutta silti se loistaa urheasti ja luo rajallista valoaan pimeään.
Ilokseni huomaan, että sytyttämäni kynttilä ei jää ainoaksi. Ulos katsellessani näen, kuinka kotien ikkunoille ilmestyvät kymmenet, sadat, tuhannet kynttilät. Valon piiri leviää ja pimeän voima murtuu. Valon laajetessa toivo läikähtää syvällä sisimmässä – toivo paremmasta, toivo huomisesta, toivo valon voitosta. Toivo ikiaikaisen läsnäolosta maailmassa.
Jos suuntaan katseeni ainoastaan tämän maailman todellisuuteen, mieli täyttyy helposti toivottomuudella. Tarvitsen kipeästi toivoa arkielämän keskelle tässä muuttuvassa, katoavassa ja joskus niin perin pimeässä maailmassa. Tarvitsen toivoa ihmissuhteissani, elääkseni rauhassa ja toinen toisia kunnioittaen, työpaikalla jaksaakseni kiireen ja paineiden keskellä. Tarvitsen toivoa työttömyyden yllättäessä ja erityisesti sairauden, surun ja monien elämän haasteiden keskellä. Jokainen ihminen tarvitsee elämäänsä toivoa – niin lapset kuin aikuiset, nuoret kuin vanhukset.
Adventin kynttilä muistuttaa, että voin suunnata katseeni myös ylöspäin, kohti Jumalaa. Voin jättää arkihuoleni suuremmille käsivarsille ja rukoilla:
”Suo Herra toivon kynttilöiden loistaa, tyyneksi lämpimäksi liekki luo. Valaiset pimeän, voit pelot poistaa. Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo.”
Jeesuksen seuraajat etsivät myös elämäänsä toivoa – valoa, vapautta ja rauhaa. Evankeliumitekstien mukaan he löysivät tämän kaiken, kun he näkivät kuinka Jeesus ruokki nälkäisiä, paransi sairaita, armahti ja vapautti ihmisiä elämään. He näkivät kuinka Jeesus näytti ja käytti valtaansa hiljaa, miltei huomaamatta; hän saapui Jerusalemiin nöyrästi aasilla ratsastaen, hän viipyi kujilla, toreilla ja aitovierillä, ihmisten rinnalla. Toivo piirtyi heidän silmiensä eteen jokaisessa lohduttavassa, rohkaisevassa, uutta toivoa luovassa ja ylläpitävässä sanassa sekä jokaisessa rakkauden teossa.
Ensimminen adventti aloittaa uuden kirkkovuoden. Se muistuttaa meitä nykypäivän Jeesuksen seuraajia siitä, että Jumala ei ole kaukana meistä. Sinun ja minun kanssani on Herra, jolle saamme yhdessä ja yksin ollessamme sanoa ”Hoosianna, tule Herra Jeesus!”
Marita Tiili
vs. seurakuntapastori
Pyhäselän seurakunta
Toivo pohjaa realiteetteihin, ei kieltämiseen. Se on vahva elämänvoima.
Toivo pohjaa realiteetteihin, ei kieltämiseen. Se on vahva elämänvoima.
”Kirkossa toivo on elänyt kauan, ja elää yhä. Kirkon keskeisiä viestejä kaivataan juuri nyt erityisesti: turvaa, tarkoitusta, lohtua, armoa, yhteyttä ja yhteisöllisyyttä”, sanoo Maaret Kallio. Kuva: Laura Malmivaara.
Maaret Kallion kasvot ovat jo suomalaisille kovin tutut. Hän oli yksi Ensitreffit alttarilla –ohjelman asiantuntijoista ja on jo kuuden vuoden ajan ollut yksi Helsingin Sanomien luetuimmista kolumnisteista. Koronakevään kasvoksi hän nousi Helsingin Sanomien sivuilla: perjantai-iltojen livestreamauksissa hän valoi kansaan toivoa – pandemian epävarmuuden kanssa voidaan joutua elämään vielä kauan.
”Arvaamattomuus luo pelkoa. Näköalattomuus voi olla jopa epätoivoa herättävää. Kokemus poikkeusoloista on yhteinen, vaikka emme ole sen edessä suinkaan tasa-arvoisia. Kokemus siitä, että ei ole hallintaa omaan elämään, on yhteinen – elämän muut olosuhteet eroavat toisistaan hyvinkin paljon.”
Maaret Kallio puhuu kuitenkin toivosta, joka ei katoa. Toivosta, joka on aina olemassa: kaikissa tilanteissa on mahdollisuus, aina on mahdollista selvitä. Ei ole toivotonta tilannetta.
Toivon suunta on kohti tulevaisuutta
”Toivoon liittyy aina pyrkimys johonkin. Toivolla on tavoite ja toiveikas ihminen on suuntautunut tulevaisuuteen.”
Kallion kirjoittama, kansanläheinen Voimana Toivo –kirja, WSOY, ilmestyi juuri kevään korvalla – kun sitä suunniteltiin, ei koronasta ollut tietoakaan. Uusi tilanne on kuormittanut monella terveyttä, taloutta, ihmissuhteita, ja synnyttänyt pelkoa. Keväällä auttoi valoon päin meneminen, syksy tuo luontaisesti kuormittumista.
”Toivo on aina tärkeää, ei vain poikkeusoloissa. Se on jokaisen hyvän elämän ydin, eikä se kuulu vain huippuelämään. Toivo pohjaa realiteetteihin, ei kieltämiseen. ”
Toivon olemassaolo ei tarkoita suuria visioita.
”Se on oikeastaan sen sallimista, että tunnen tunteita, jotka voivat tehdä kipeää. Se on lupaa kuunnella omia tarpeita.”
”Toivo ei tarkoita pakkopirteyttä. Se ei ole tekopositiivisuutta: You can do it. Elämässä on monia todella vaikeita asioita ja tilanteita, joiden satuttavuutta ei voi vähätellä: läheisen menetys, sairaudet, erot, työttömyys ja työelämän ongelmat. Niissä tilanteissa tuntuu lähinnä pilkalta kommentti: kaikki on itsestä kiinni, piristy nyt ja anna mennä, etsi uusi puoliso tai työpaikka…”
Asioihin suhtautumisen taitoa voi opetella
”Omaan elämäntilanteeseen voi olla vaikeiden asioiden pitkittyessä vaikea suostua. On kuitenkin taito suostua siihen alistumatta. Realismi on välttämätöntä. Samaan aikaan asioihin suhtautuminen on taito, jota voi treenata niin kuin mitä muutakin taitoa tahansa aloittaen siitä, että kiinnittää asiaan huomiota. Yhteys omaan itseen ja omaan elämäntilanteeseen on tärkeää erityisesti silloin, kun joutuu tunnustamaan, että tässä tilanteessa en enää sisulla pärjää. ”
Toivo ei ole iloista elämää vaan kokonaisvaltainen suhtautumistapa elämään, sitä, että ei jää katkeraksi missään tilanteessa.
”Ei voi sanoa, että paha ja vaikea kääntyvät hyväksi. Kuitenkin voi sanoa, että kriisistä voi syntyä hyvää.”
”Voin vaikuttaa vain siihen, mihin voin vaikuttaa – omaan elämääni näissä olosuhteissa. Mitä siinä voin tehdä? Mitä voin tehdä nyt ja mihin vaikuttaa, jotta vuoden päästä tilanne on toisenlainen?”
”Entä miten voin hoivata itseäni? Miten voin vaalia elämässäni juuri nyt olevaa hyvää? Usein koulutuksissani pysäytän ihmiset pohtimaan, mikä heidän elämässään on juuri nyt hyvin. Mikä luo toivoa, pysyvyyttä, jatkuvuutta? Peilaan sitä jopa kuoleman kautta: oletko pyrkinyt olemaan omien tärkeiden asioidesi äärellä – rakastanut, kirjoittanut, hoitanut, tehnyt käsitöitä, auttanut…”
Tyypilliset vastaukset ovat luonto ja ihmissuhteet. Huolenpito luo merkityksellisyyttä: eläimistä, viherkasveista, puista, toisista ihmisistä.
Asiat eivät ole vain hyviä tai pahoja
”Ihmisen mieli tuottaa helposti kaksijakoista ajattelua: asiat ovat joko hyviä tai pahoja, ihminen on joko onnellinen tai masentunut. Todellisuudessa masentunut voi nauraa tai elää helliä hetkiä, onnellinen voi tuntea salaista kipua sisällään. Elämä on aina jonkinlainen integraatio, kokonaisuus kaikenlaisesta ääripäiden välillä.”
”Arkipäivän toivo on helposti epämääräinen juttu, kaukainen käsite. Voin esittää toiveen, että osaisin lentää. Se ei kuitenkaan ole realismia eikä voi toteutua. Toivo on toimijuutta, sitä että ei näe itseään uhrina, joka ei mahda tilanteelle mitään.”
”Tutkimusten mukaan ihminen, jolla on toivoa ja toiveikkuutta, sietää sairautta paremmin ja sitoutuu hoitoon paremmin kuin toivonsa menettänyt. Toivo on elintärkeä asia ja sen vahvistaminen luo joustavuutta ongelmanratkaisuun.”
Maaret Kallio muistuttaa, että jokaisen on hyvä kuulostella, onko läheisellä vaikeassa tilanteessa toivottomuutta.
”Toivottomuus on näköalattomuutta, ja se voi ennustaa itsetuhoisuutta. Jos läheinen alkaa jäädä siihen ajatukseen, että ei ole mahdollisuutta hyvään, tilanne ei voi korjautua eikä kukaan voi häntä auttaa, on syytä etsiä ammattiapua. Toivottomuudesta pääsee harvoin yksin ulos, kannatteluun tarvitaan toinen.”
Tunteiden kertominen on välttämätöntä: elleivät muut tiedä pahasta olosta, ei tule poimituksi eikä vedetyksi kannattelevaan yhteyteen. Koronavetäytymisen vaikutukset tulevat esiin vasta ajan kanssa.
Arkipäivän toivoa pitää tietoisesti vaalia
Entä miten toivoa voi vaalia arkipäivässä?
”Ollaan läsnä, eletään tavallisesti, pysähdytään hyvään. Ylipäätään ollaan tekemisissä toistemme kanssa: toivo syntyy yhteydestä.”
Kokenut terapeutti muistuttaa, että myös perheen sisällä voi olla näkymätöntä yksinäisyyttä.
”Annanko tunteideni, suruni näkyä ja annanko siten toiselle mahdollisuuden lähestyä? Ihmiselle ei voi toisen ihmisen läsnäoloa korvata mikään, ei esimerkiksi etäyhteys.”
”Jotenkin on lähes huvittavaa, kuinka hyväosaista on miettiä, mikä on etätyöpisteen ergonominen istuma-asento. Pysähdyttävää on myös se, miten vasta nyt koronan myötä on ihmisten silmät laajemmin avautuneet luonnon ja läheisten merkitykselle: pitääkö meille tapahtua näin karuja ennen kuin huomaamme, miten hyvää on tavallinen arki? Hyvää on keskustelu arvoista.”
Yhtään toivotonta tapausta ei ole
Kallion mukaan moni kaipaa myös terveydenhuollosta apua hakiessaan inhimillistä kohtaamista.
”Toivo on aivan keskeinen teema, kun väkivaltaa kokenut pyrkii toipumaan. Raiskattu ei ole rikki tai hajotettu, aina voi tehdä jotakin, voi päästä kiinni hyvään elämään. Tilanne voi olla toivottoman tuntuinen, mutta yhtään toivotonta tapausta ei ole.”
Kirkko saa mielenterveyden ammattilaiselta tunnustusta. Kirkko on merkittävä toivon luoja ja kannattelija aina.
”Kirkossa toivo on elänyt kauan, ja elää yhä. Kirkon keskeisiä viestejä kaivataan juuri nyt erityisesti: turvaa, tarkoitusta, lohtua, armoa, yhteyttä, yhteisöllisyyttä. Seurakuntalaisena iloitsen siitä, että kirkkoon kutsutaan jokaista sellaisena kuin olemme.”
Armollisuuden ja armon hieno viesti korostuu, kun miettii, miten olennaisissa kohdissa elämää kirkko on mukana – syntymä, kuolema, nuoruuden siirtymät, avioituminen sekä vuoden suuret juhlapyhät joulu ja pääsiäinen.
”Ihmisen mieli on joustava, toivorikas, sopeutuva, muuttuva, kun sitä hoidetaan ja pidetään siitä huolta. Millaista kasvua nyt muutoksen oloissa tapahtuu, syntyy ja jää, sitä jäämme seuraamaan. En koskaan lakkaa ihmettelemästä ihmisen mahdollisuuksia ja kykyä hyvään.”
Maaret Kallio
Maaret Kallio on tietokirjailija ja kouluttajapsykoterapeutti. Hän on työskennellyt mm. Väestöliitossa erityisesti seksuaalista väkivaltaa kokeneiden kanssa. Pitkän parisuhteen onnellisuuden ja seksuaalisen roihahtelevuuden salaisuuksista Kallio kirjoittaa Osmo Kontulan kanssa vuoden 2015 teoksessa Happy End, joka pohjautuu suomalaiseen kyselyaineistoon.
Maaret Kallion kirjallinen ura koostuu helposti luettavista, kansantajuisista ja kuitenkin tieteeseen perustuvista teoksista, joista uusin on Voimana Toivo. Mielen työskentelyä tukemaan Kallio on tehnyt teoksen Lujasti lempeä – Mielen työkirja. Siinä asiaa lähestytään vuoden kiertoa mukaillen kahdentoista teeman kautta.
Inhimillisiä kohtaamisia -teoksessa kirjailija muistuttaa, että tärkeimmät asiat elämässä ovat lopultakin hyvä suhde itseen ja aidot, syvät ihmissuhteet toisiin. Itsemyötätuntoa tulee ja voi opetella läpi elämän.
Lujasti lempeä -kirja käsittelee ajan ilmiöitä ja mielen viisasta ohjaamista lempeyttä ja lujuutta valjastaen.
Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymän slogan on Toivon tähden. Kylläpä se sopiikin hyvin vallitsevien poikkeusolojen aikaan. Jos jotain, niin toivoa tarvitaan juuri nyt. Viimeisen viikon aikana useat asiat arjessamme ovat muuttuneet. Monesta itsestään selvästä asiasta on tullut sellaista, jota emme voi tällä hetkellä tehdä tai saada.
Vielämuutama viikko sitten olo oli enemmänkin ihmettelevä. Uutisissa oli toki seurattu jo pidemmän aikaa koronavirustilanteen kehittymistä. Tilanne tuntui vakavalta, mutta ehkä vielä hieman etäältä. Itsestään selvää oli, että käsi- ja yskimishygieniaan on kiinnitettävä huomiota. Arki jatkui kuitenkin lähes normaaliin tapaan. Tilanne muuttui nopeasti eduskunnan hyväksyttyä valmiuslain. Suomi siirtyi poikkeusoloihin.
Lapset eivät menneet enää normaaliin tapaan kouluun, yli 70-vuotiaita kehotettiin pysymään kotona, yli 10 ihmisen kokoontumiset kiellettiin ja kaikenlaista tarpeetonta liikkumista suositeltiin vältettävän. Uutiset kertoivat edelleen koronavirustilanteen kehittymisestä, mutta lähes yhtä suuret olivat uutiset siitä, että kauppojen hyllyt olivat tyhjentyneet hamstrauksen myötä. Huoli ja pelko lisääntyivät. Ja ne lisääntyvät yhä.
Silloin kun huoli painaa ja pelko ahdistaa, moni hakee lohtua toisen ihmisen läheisyydestä. Nyt läheisyys on haettava muilla tavoin kuin kasvotusten kohtaamalla. Presidenttimme Sauli Niinistö antoi oivan ohjeen: ”Ottakaa fyysistä etäisyyttä ja henkistä läheisyyttä toisiinne.” Selviämme tästä yhdessä. Toivon tähden.
Sari Jormanainen
viestintäpäällikkö
Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymä
sari.jormanainen@evl.fi
Kävin kesälomalla Lontoossa. Leicester Squarella on William Shakespearen patsas, joka on varmasti monelle matkailijalle tuttu. Patsaaseen on kirjoitettu lainaus Shakespearen näytelmästä Loppiaisaatto, 1600-luvulta. Teksti kuuluu englanniksi: ”There is no darkness but ignorance.” Vapaasti suomennettuna siis: ei ole muuta pimeyttä kuin tietämättömyys.
Tietämättömyyttä on monenlaista. Se voi johtua kouluttamattomuudesta, tai vaikkapa oikean tiedon vaikeasta saavutettavuudesta. Mutta tietämättömyys voi olla myös valinta. Ja silloin siitä tulee välinpitämättömyyttä, ja ajattelen että juuri sitä Shakespeare pimeydellä tarkoittaa. Sitä että ihminen sulkee tietoisesti silmänsä ympäröivältä maailmalta tai joltain uudelta ilmiöltä eikä yritäkään ymmärtää sitä tai hankkia lisää tietoa siitä.
Maailma muuttuu. Ajat muuttuvat. Ihminen muuttuu. Tiede kehittyy, tutkimusmenetelmät kehittyvät. Tietoa saadaan koko ajan lisää, niin ympäristön kuin ihmisyydenkin ilmiöistä. Ja ymmärrettävästi välillä se voi tuntua liialliselta. On uuvuttavaa ottaa jatkuvasti vastaan uutta tietoa, varsinkin sellaista, joka on ehkä ristiriidassa sen kanssa, mihin olemme tottuneet. Mutta jos me suljemme silmämme kaikelta uudelta ja tarraudumme menneeseen vain sen takia, että se tuntuu tutulta ja turvalliselta, vaivumme vapaaehtoisesti välinpitämättömyyden pimeyteen. Ja silloin emme näe oikeita asioita. Emme näe, mitä meidän tulisi puolustaa. Ympäristöä. Ihmisoikeuksia. Rakkautta.
1800-luvulla elänyt brittiläinen runoilija Robert Browning puhui tietämättömyydestä seuraavaa:
”Ignorance is not innocence but sin.” Eli tietämättömyys ei ole viattomuutta vaan synti. Välinpitämättömyys, silmien sulkeminen maailman ilmiöiltä, kuten vaikkapa ilmastonmuutokselta tai ihmisten oikeudelta turvapaikkaan, voi johtaa pahimmillaan vihaan, katkeruuteen ja jopa väkivaltaan. Jos väärät tahot käyttävät hyväkseen ihmisten tietämättömyyttä, ollaan vaarallisten asioiden äärellä.
Joten, ole utelias. Ole kiinnostunut maailmasta ja ihmisistä. Ole avoin uudelle tiedolle. Hanki sitä aktiivisesti ja opettele suodattamaan esimerkiksi internetistä oikea tieto väärästä. Koska tiedon myötä lisääntyy ymmärtäminen. Ja ymmärtämisen myötä hyväksyminen. Ja hyväksymisen myötä rakkaus.
Ja kun rakastamme ympäristöämme ja toisiamme, haluamme toimia niiden hyväksi. Ja silloin, hyvä ystävä, lisääntyy valo ja toivo tässä maailmassa. Ja pimeys väistyy.
Kirkkotie 