Jumalan salaisuudet avautuvat tai ne sulkeutuvat. Jumalan Pyhä Henki avaa meille kuitenkin mielellään salaisuuksia, kun etsiydymme sanan, sakramenttien ja rukouksen lähteille.
Kiirastorstaina Jeesus asetti ehtoollisen, luterilaisen kirkon sakramentin. Sakramentti-sana juontaa juurensa latinan sanasta sacramentum ja kreikan sanasta mysterion eli mysteeri, salaisuus. Latinan sacramentum on taasen pohjana englanninkielen sanalle secret eli salaisuus. Olemmekin pääsiäisen aikana monien salaisuuksien äärellä. Seurakunnalle on annettu tehtävä kertoa ja paljastaa näitä salaisuuksia tänäkin pääsiäisenä.
Seurakunta ei siis ole salaseura tai vain jumalajuttuihin vihkiytyneiden yhteisö. Jumalan salaisuudet ovat aina avoimia salaisuuksia. Niistä kerrotaan, niistä julistetaan ja ennen kaikkea niistä päästään osallisiksi sadoissa avoimien ovien tapahtumissa, joita tälläkin viikolla järjestetään Joensuun seudulla. Jumala kutsuu ihmisiä kuulemaan ennenkuulumattomia uutisia: Jumalan poika syntyy maailmaan kaksituhatta vuotta sitten, Jumala uhraa oman poikansa, Jeesuksen, ihmiskunnan synnin tähden ja Jeesus asettaa ehtoollisen, viinin ja leivän, kristityille voimaksi, pelastukseksi, uskonvakuudeksi ja osallisuudeksi hänen ruumiistaan.
Nämä kaikki ovat salaisuuksia, jotka tulee kuulla, ymmärtää, nauttia ja uskoa. Osalle ihmisistä näistä salaisuuksista tulee tie iankaikkiseen pelastukseen, osa hylkää tai heittää ne hölynpölynä romukoppaan. Jumalan salaisuudet avautuvat tai ne sulkeutuvat. Jumalan Pyhä Henki avaa meille kuitenkin mielellään salaisuuksia, kun etsiydymme sanan, sakramenttien ja rukouksen lähteille.
Pääsiäisenä nautimme ehtoollisen sakramentin. Tämä salaisuus avautuu meille aistien kautta. Polvistumme, syömme, juomme ja kuulemme sanat ”sinun puolestasi annettu ja vuodatettu”. Huomaan, että jos en ole käynyt vähään aikaan ehtoollispöydässä, yhteyteni Kristukseen heikkenee. Me olemme kristittyinä samaa ruumista ja verta Kristuksen kanssa. Se on avoin salaisuus, joka avautuu meille jokaiselle, kun tätä Jeesuksen asettamaa sakramenttia ahkerasti harjoitamme.
Rukous
Herra, Sinä elät jo minussa omaa elämääsi. Sinä kuljet kanssani kaikkialle arkipäivääni, ja jälleen saan kohdata sinut tänä pääsiäisenä pyhässä Ehtoollisessa.
Kerran on tuleva päivä, jona sinä varjelet minun lähtöäni tästä elämästä ja saapumistani ikuisen elämän täydelliseen kirkkauteen.
Kiitos, että me silloin saamme viettää suurta Ehtoollistasi taivaassa.
Jukka Reinikainen kirkkoherra
Kontiolahden seurakunta
Venäjän hyökättyä Ukrainaan piispa Jari Jolkkosen mielen on täyttänyt myötätunto ja huoli sodasta kärsivistä ukrainalaisista. Ukraina taistelee myös Suomen puolesta, piispa toteaa.
Venäjän hyökättyä Ukrainaan piispa Jari Jolkkosen mielen on täyttänyt myötätunto ja huoli sodasta kärsivistä ukrainalaisista. Ukraina taistelee myös Suomen puolesta, piispa toteaa.
– Rukous ei ole vain korulause. Tutkimukset osoittavat, että pitkittyneessä stressissä rukous vahvistaa ihmisen kriisinsietokykyä, sanoo Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen. Kuva: Kirkon kuvapankki / Tuija Hyttinen
TUSKA. Aivan alusta lähtien sota on herättänyt tuskaa. Kun ajattelen sodasta kärsiviä ukrainalaisia, tuskaani yhdistyy huoli ja myötätunto. Kun ajattelen Venäjän rikollista hyökkäystä, typeriä perusteluja ja raakalaismaista tulenkäyttöä, tuskaani liittyy syvä epäreiluuden kokemus.
AUTTAMINEN. Ukrainalaiset tarvitsevat humanitaarista apua. Pitkään. Parasta on lahjoittaa rahaa luotettaville avustusjärjestöille. Niihin kuuluu myös Kirkon ulkomaanapu. Tiedän sen, koska johdan kirkon lähetys- ja avustusjärjestöjen valvontaa. Talvisodassa me jäimme yksin. Ankara totuus on, että Ukraina tarvitsee myös aseapua. Ukrainan häviäminen rohkaisisi Venäjää jatkamaan militaristista imperialismia. Ukraina taistelee myös Suomen puolesta.
RAJAYHTEISTYÖ. Venäjän valtiojohtoa pitää iskeä talouspakotteilla lujaa. Toisaalta tavalliset venäläiset ovat syyttömiä sotaan. Itäraja tulee olemaan vieressämme tuhat vuotta. Siksi kestävän rauhan takia meidän pitäisi yrittää jatkaa vuorovaikutusta ruohonjuuritasolla. Eikö luottamuksen rakentaminen tavallisiin venäläisiin, kansalaisjärjestöihin ja ystävyysseurakuntiin voisi olla juuri meidän itärajalla elävien tehtävä?
PUOLUSTUS. Venäjän hyökkäys paljasti, että sen valtionjohto ymmärtää lopulta vain voiman ja vallan kieltä. Siksi meidän on jatkossakin pidettävä puolustusvoimat suorituskykyisenä. Entisenä aktiivireserviläisenä ja maanpuolustuskursseja kuluttaneena tiedän, että Suomen armeija on hyvässä kunnossa. Meillä on vahva tykistö ja maailmanluokan hävittäjät. Maastomme suosii puolustajaa, olemme ”suluttamisen suurvalta”. Tämä tuo tiettyä levollisuutta. En pelkää hyökkäystä Suomeen. Mutta samalla Suomen pitää olla myös rauhanturvaamisen ja diplomatian suurvalta.
RUKOUS. Sodan sytyttyä järjestettiin piispojen toivomuksesta rauhan rukous ja kellojen soitto kaikissa seurakunnissa. Rukous on oikeasti tärkeä, ei vain korulause. Siinä tuomme kärsivien hädän sekä Jumalan korviin että omalle sydämellemme. Tutkimukset osoittavat, että pitkittyneessä stressissä rukous vahvistaa ihmisen kriisinsietokykyä.
Arkisissa puuhissa minulla on vakiokavereita, jotka syystä tai toisesta tulevat mieleeni aina askaretta tehdessäni.
Keravan kirkkoherranviraston komeasta anopinkielestä katkesi viisi vuotta sitten lehti. Palastelin sen tikkuaskin mittaisiksi pistokkaiksi, jotka työnsin puolittain multaan. Reilun vuoden kuluttua lehtipistokkaiden juurista nousi pienet alut, jotka ovat nyt puolimetrisiä. Kasvu on ollut hidasta, mutta varmaa. Jokaisella kastelukerralla palaan mielessäni kasvin alkukotiin kirkkoherranvirastoon ja muistelen aikaani Keravalla.
Arkisissa puuhissa minulla on vakiokavereita, jotka syystä tai toisesta tulevat mieleeni aina askaretta tehdessäni. Vuodetta sijatessani ajattelen Leppävaaran pastoria, joka kirjoitti kolme vuotta sitten Kotimaa-lehden kolumnissa: ”Petaaminen on minulle rukousta, minuutin meditaatio. Se on hetki, jossa tuon Jumalalle koko elämäni ja jätän alkavan päivän itseäni isompiin käsiin.” Hieno ajatus, johon on hyvä liittyä.
Samainen pappi antoi viidennesvuosisata sitten minulle napakan ojennuksen, kun olin tytötellyt kurssitovereitani. Viisi vuotta sitten tapasimme saarnakurssilla. Muistelin menneitä. Hän naurahti ja totesi liukuneensa isoäitikastiin, jossa tytöttely tai mummottelu eivät laukaise kommentointikynnystä.
Suihkun jälkeen kuivaan seinät ja lattian lastalla kalkin keräytymisen eliminoimiseksi. Tässä puuhassa on ajatuksissani Keravan pastori. Olimme kehitysvammaisten rippileirillä kaksikymmentä vuotta sitten. Huoneemme olivat vierekkäin, ja hän kertoi lastankäytön pontevan äänen kuuluvan hänen huoneeseensa. Näin yhdistyi päässäni ihminen ja tekeminen.
Keittiössäkään en ole yksin. Kun poistan tomaatista vihreän kannan, on mielessäni vaimoni entinen esimies Haagasta. Leivän paahtaminen vie minut Helsingin yliopiston dosentin keittiöön. Sosekeittoa teen Heponiemen hiljaisuuden keskuksen keittäjän kanssa. Ruisleipätaikinan notkeutta arvioi kanssani Nurmijärven johtava diakoni. Vehnätaikinan teossa on mukanani hotelli Hesperian keittiöpäällikkö.
Huhtikuussa olin Kuortaneen urheiluopistolla Kirkkohallituksen järjestämässä kuntoutuksessa. Tiukan sportin ja ravintoneuvonnan välissä jäi aikaa vapaaseen keskusteluun. Kerroin näistä arkikavereistani ja huomasin, että en ole kokemukseni kanssa yksin. Jostain syystä ihmisiä nousee toistuvasti ajatuksiin. Jollakin tavoin he ovat olleet merkittäviä vuosien saatossa. Päivittäin omistan kohdatessamme arkikavereilleni lämpimän ajatuksen ja pienen rukouksen.
Mietin iltasella, mistä aiheesta kirjoittaisin kolumnin Kirkkotie-lehteen. Inspiraatio lähti liikkeelle, kun kysyin neuvoa perheemme eskarilaiselta, joka täytti juuri 7 vuotta.
Mietin iltasella, mistä aiheesta kirjoittaisin kolumnin Kirkkotie-lehteen. Inspiraatio lähti liikkeelle, kun kysyin neuvoa perheemme eskarilaiselta, joka täytti juuri 7 vuotta. Keskustelu kulki näin:
Tytär: Oliko se lehti se Jeesuksen ystävien lehti?
Minä: Joo, voi sen niinkin sanoa.
Tytär: No sitten kirjoita rukouksesta, kun se liittyy Jumalaan ja kirkkoon.
Minä: Hyvä aihe. Mitä mä siitä rukouksesta kirjoittaisin?
Tytär: No kirjoita, että jos on jotakin pelkoja, niin silloin voi rukouksella kertoa sen Jumalalle.
Minä: Tuokin on tärkeä ajatus. Milloin itse rukoilet?
Tytär: No aina, kun minua pelottaa tai jos en pysty pitämään jotain asiaa sisällä. Että jos on vaikkapa salaisuus, jota ei saisi kertoa muille kavereille, niin sen voin kertoa aina Jumalalle.
Minä: Miltä tuntuu, kun rukoilee?
Tytär: Siltä, että Jumala kuuntelee. Ja että se on tosi viisas. Ja itsellekin tulee sellainen olo, että on viisaampi.
Minä: Onko koskaan ollut sellaista oloa, että Jumala ei kuule?
Tytär: No ei. Mutta kerran pienenä, kun rukoilin, että voisiko Jumala lähettää bussin nopeasti tulemaan, kun olin niin väsynyt ja halusin päästä kotiin. Niin silloin Jumala vastasi, että ei voi kiiruhtaa bussia, mutta voi lähettää minulle malttamista, että jaksan odottaa.
Minä: Mikä on sinulle mieluisin rukous?
Tytär: Isän rukous (eli Isä meidän -rukous), se on kiva ja erityisesti se leipäkohta.
Minä: Ai, mikä siitä leivästä tekee kivan?
Tytär: Kun siitä tulee mieleen se, kun Jeesus antoi sille vihamiehellekin leipää (hän muistelee kertomusta viimeisestä illallisesta, jolloin Jeesus jakoi leipää myös Juudakselle).
Tytär: Oikeastaan ristinmerkin tekeminen on kaikkein kivoin ja samalla voi sanoa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Ja sitten teen sen heti uudestaan ja sanon: siunaa ajatukset, tunteet ja kätten työt. Se on kiva.
Tytär: Ja hei sitten mulla olisi vielä yksi juttu. Jos on ristikaulakoru, niin siitä voi joskus olla kiva pitää kiinni, kun rukoilee, tai painaa se rintaan samalla kun rukoilee. Joskus helpottaa, kun kätkee ristin kämmenen sisään, kun rukoilee.
Tytär: Äiti, haittaako, että nää on vaan mun juttuja ja ajatuksia? Että mä vaan kerron, miltä musta tuntuu ja mitä ajattelen.
Minä: Ei haittaa, ei haittaa ollenkaan. Kiitos, kun kerroit. Ja kiva, kun tehtiin tämä yhdessä.
Rukous ja usko nimittäin kuuluvat yhteen. Ne ovat saman kolikon kaksi eri puolta.
Toinen paastonajan sunnuntai kutsuu pohtimaan uskoa ja rukousta. Millaista on oma usko tai rukouselämä? Miten pitäisi uskoa tai rukoilla?
Ensi pyhän evankeliumiteksti (Luuk. 7:36-50) kertoo kahdesta erilaisesta tavasta uskoa. Toisaalla on Simon-fariseus, joka arvioi toisten uskoa ja kaikesta päätellen elää itse ihan kunnollista elämää. Hänellä on myös ateriayhteys Jeesuksen kanssa. Sitten toisaalla on nimetön syntinen nainen. Hän vaikuttaa surulliselta, mutta palvelee Jeesusta, mitä Simon ei tehnyt.
Vaikuttaisi siltä, että fariseuksen ajatuksissa epäpyhä voi pilata pyhän. Jeesus puolestaan edustaa aivan toisenlaista näkökulmaa. Jeesuksen toiminnassa Jumalan pyhyys kätkee epätäydellisen ja vajavaisen. Jeesuksen pyhyys siirtyy syntiseen eikä syntisyys Jeesukseen. Aivan samasta on kyse kasteessa ja ehtoollisessa. Jumalan pyhyys tulee meihin ja kätkee meidän pahuutemme ja riittämättömyytemme. Kun pyydämme Jumalalta syntejämme anteeksi, saamme saman vastauksen kuin Jeesus antoi naiselle: ”Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi.”
Sen jälkeen kelpaa ottaa vastaan Jeesuksen lähetys ”Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa.” Meidätkin lähetetään rauhassa palvelemaan, esimerkiksi jumalanpalveluksen lopussa.
Jumalan rauha on tavoittelemisen arvoinen, ihmeellinen asia, vaikka lopulta sen saakin lahjaksi. Se syntyy uskon kautta. Voi luottaa siihen, että Jumala rakastaa ja toivoo parasta. Mikä silloin voisi estää rauhaa? Tosin, aina välillä tuntuu, ettei ole rauhasta tietoakaan. Päässä pyörii miljoona ajatusta, stressaa ja huolestuttaa. Ehkä tällaisessa tilanteessa rukous voisi auttaa.
Rukous ja usko nimittäin kuuluvat yhteen. Ne ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa rukoilla. Tuossa tekstissä tuntuu, että rukous oli imeytynyt naisen kyyneliin. Huokaus voi olla rukouksen kyllästämä. Ja tietysti rukous voi olla sanoja. Jos tuntuu, ettei rukoilemisesta tule mitään, niin aina voi turvautua Isä meidän -rukoukseen. Opettihan Jeesus sen itse.
Rukouksessa saa pyytää vahvistusta uskolle, joka voi olla vain pienen pieni kipinä pimeässä yössä. Mutta olematonkin kipinä riittää. Omalla uskolla ei tarvitse saada Jumalan huomiota, vaan Jumalan pyhyys ja rakkaus voi sytyttää pienimmänkin kipinän roihuun.
Antti Kyytsönen
kappalainen
Pielisensuun seurakunta
Vanhalla koululla toimiva Enonkosken luostari palvelee koko kirkkoa, sanoo luostarin retriittipappi Pauliina Kainulainen.
Vanhalla koululla toimiva Enonkosken luostari palvelee koko kirkkoa, sanoo luostarin retriittipappi Pauliina Kainulainen.
Mietiskelevä rukous on osa Pauliina Kainulaisen elämää. ”Minulle se konkretisoituu nyt muun muassa niin, että päästän irti tarpeestani tavoitella arvostettua asemaa”, Kainulainen kertoo. Kuva: Pasi Räsämäki
Harva tietää, että Enonkoskella toimii Suomen ainoa evankelisluterilainen luostari. Luostariperinne katkesi, kun reformaattori Martti Luther lähti luostarista ovet paukkuen.
– Luther piti luostarielämää suorittamisena eikä löytänyt sieltä armoa. Samalla menetettiin paljon hyvää, kuten mietiskelevän rukouksen perinne, sanoo Enonkosken luostariyhteisön retriittipappi Pauliina Kainulainen, 50.
Kontiolahdella miehensä Jarin kanssa asuva Kainulainen on hoitanut tointa reilun vuoden Ihamaniemen kyläkoululla. 1907 valmistuneella koululla oli sodan jälkeen paljon lapsia: yläkerran majoitustiloissa nukkui parhaimmillaan kolmisenkymmentä läheisistä saarista tullutta lasta. Koulu lopetettiin 1993. Seuraavana vuonna koulussa aloitti luostari, jonka taustalla on Suomen evankelisluterilaisen luostarin tuki ry.
Aluksi vakituisia asukkaita oli neljä, mutta viime vuosina vakituisia asujia ei ole ollut. Toiminta olisi kenties hiipunut kokonaan, ellei kirkolliskokous olisi Mikkelin hiippakunnan aloitteesta myöntänyt kolmivuotista avustusta luostariyhteisön retriittipapin palkkaamiseen vuonna 2017.
Kainulainen kuvailee työtä monipuoliseksi ja käytännönläheiseksi. Kolme hetkipalvelusta päivässä pitävät huolta siitä, että mieli suuntautuu kohti Kristusta.
Tehtäviin kuuluu retriittien ja muiden tilaisuuksien järjestelyä. Kevään aikana luostarissa on pidetty muun muassa ekumeeninen ekoretriitti. Huoli luomakunnan tilasta herättää pelkoja, ja peloista pääsemiseksi tarvitaan yhteisöjä. Ekoretriitissä yhteiset keskustelut rytmittivät hiljaisia jaksoja. Ihmiset olivat huojentuneita huomatessaan, etteivät he ole yksin huoliensa kanssa.
Tulevana kesänä on tiedossa konsertteja, kursseja, talkoita ja teemapäiviä. Talvella luostarissa on hiljaisempaa ja Kainulainen vierailee seurakunnissa kertomassa hiljaisesta rukouksesta.
Keski-iän kriisi
Kainulainen väitteli teologian tohtoriksi 2005. Sen jälkeen hän oli vuoroin seurakuntatyössä, vuoroin tutkimuksen parissa. 2011 hän päätti pitkän pohdinnan jälkeen lähteä ehdokkaaksi piispanvaaliin.
– Odotin, että käydään hyviä keskusteluita teologiasta ja hengellisyydestä, mutta sellaisiin ei ikinä päästy, Kainulainen harmittelee.
Piispanvaaliin liittyvä henkilökeskeinen julkisuus tuntui raskaalta. Vaalin jälkeen pettymys sai Kainulaisesta otteen. Hän oli pettynyt kampanjaan ja kirkon hierarkkiseen valtapeliin, mutta myös itseen, kun hän uupui ja teki virhearvioita.
Samoihin aikoihin yliopistollinen, järkiperäinen teologia, oli alkanut tuntua yhä vieraammalta. Elämänmuutoksen tai jopa kriisin ainekset olivat kasassa.
– Keski-iän kriisissä ihminen kysyy, oliko tässä kaikki elämän ulottuvuudet. Kirjassani Suuren järven syvä hengitys käytän tästä ilmausta ’syvyyden kaipuu’.
Nyt Kainulainen näkee noissa vuosissa uuden alun siemenet. Hän löysi tuekseen hengellisen ohjaajan, jonka kanssa hän saattoi keskustella kristittynä olemisesta. Ohjaaja johdatteli hänet ignatiaanisen raamattumietiskelyn pariin.
Jesuiittasääntökunnan perustajan Ignatius Loyolan (1491–1556) ajattelussa rukous ja maailman hyväksi toimiminen kulkevat käsi kädessä. Loyolan hengelliset harjoitukset ovat oikeiden elämänvalintojen tekemistä ja turhista asioista vapautumista.
”Se, minkä nuori ihminen löysi ja mikä hänen oli löydettävä ulkopuolelta, se iltapäivän ihmisen on löydettävä sisäpuolelta”, sanoo psykoanalyytikko Carl Jung. Kainulaista puhuttelee ajatus elämän aamupäivästä ja iltapäivästä.
– Minun elämäni aamupäivään kuului se, että kuulostelin, olisiko johtajan homma tai uralla eteneminen minun hommani. Ei olisi, se tuli selväksi, Kainulainen naurahtaa.
Nyt mietiskelevä rukous on löytänyt paikkansa Kainulaisen elämässä. Rukouksessa on samoja piirteitä kuin mindfulnessissa, mutta rukous suuntautuu Kristukseen. Mietiskelevä rukous harjaannuttaa sisäistä irtipäästämisen asennetta.
– Minulle se konkretisoituu nyt muun muassa niin, että päästän irti tarpeestani tavoitella arvostettua asemaa. Koetan päästää irti kiitoksentavoittelusta ja miellyttämisenhalusta, ja turvallisuuden ja kontrollin tarpeestani, Kainulainen listaa.
Rukouksessa ihmistä johdatellaan aina kohti toimintaa lähimmäisenrakkauden hengessä. Silti Kainulainen haluaa päästää irti tarpeestaan muuttaa maailmaa. Hän näkee, että rukous muuttaa ihmistä itseään, ja muutos ihmisessä vaikuttaa asioihin, joita hän haluaa muuttaa.
Mietiskelevä rukous
Luostarielämän ”asetussanat” löytyvät uudesta testamentista (Mark. 6:31), jossa Jeesus sanoo opetuslapsille: ”Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää.” Sana ’retriitti’ merkitsee vetäytymistä.
Retriitinohjaajana Kainulainen on huomannut, että varsinkin keski-ikäiset hoiva- ja opetusalalla toimivat ihmiset kaipaavat hiljaisuutta. Retriitti on väkevää vastapainoa työelämän vaatimuksille. Keho ja mieli saavat levätä eikä keneltäkään vaadita suorituksia tai itsearviointeja.
– Moni löytää ignatiaanisessa retriitissä uudelleen Raamatun ja rukouksen. Hiljainen rukous ei ole niinkään paljoja sanoja eikä pyytämistä tai kiittämistä. Kyse on antaumuksesta, avoimena olemisesta Jumalan lähellä.
Mietiskelevässä rukouksessa mieleen tulevia ajatuksia ja tunteita ei yritetä torjua, vaan niistä tullaan tietoiseksi ja niille annetaan vapaus mennä. Rukoileva ihminen alkaa ymmärtää, etten minä ole yhtä kuin tunne tai ajatus. Ihminen etenee kohti sisäistä vapautta ja hyvää riippumattomuutta, Kainulainen sanoo.
Toimittajan luostarikäynti päättyy päiväpalvelukseen, johon osallistuu myös kolme talkoolaista. Sisar Virva lukee Psalmia: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla.” (Ps. 19:1–3) Topi Linjama
Keravan kirkkoherranviraston komeasta anopinkielestä katkesi viisi vuotta sitten lehti. Palastelin sen tikkuaskin mittaisiksi pistokkaiksi, jotka työnsin puolittain multaan. Reilun vuoden kuluttua lehtipistokkaiden juurista nousi pienet alut, jotka ovat nyt puolimetrisiä. Kasvu on ollut hidasta, mutta varmaa. Jokaisella kastelukerralla palaan mielessäni kasvin alkukotiin kirkkoherranvirastoon ja muistelen aikaani Keravalla.
Mietin iltasella, mistä aiheesta kirjoittaisin kolumnin Kirkkotie-lehteen. Inspiraatio lähti liikkeelle, kun kysyin neuvoa perheemme eskarilaiselta, joka täytti juuri 7 vuotta. Keskustelu kulki näin:
Kirkkotie 