Vanhalla koululla toimiva Enonkosken luostari palvelee koko kirkkoa, sanoo luostarin retriittipappi Pauliina Kainulainen.
Mietiskelevä rukous on osa Pauliina Kainulaisen elämää. ”Minulle se konkretisoituu nyt muun muassa niin, että päästän irti tarpeestani tavoitella arvostettua asemaa”, Kainulainen kertoo. Kuva: Pasi Räsämäki
Harva tietää, että Enonkoskella toimii Suomen ainoa evankelisluterilainen luostari. Luostariperinne katkesi, kun reformaattori Martti Luther lähti luostarista ovet paukkuen.
– Luther piti luostarielämää suorittamisena eikä löytänyt sieltä armoa. Samalla menetettiin paljon hyvää, kuten mietiskelevän rukouksen perinne, sanoo Enonkosken luostariyhteisön retriittipappi Pauliina Kainulainen, 50.
Kontiolahdella miehensä Jarin kanssa asuva Kainulainen on hoitanut tointa reilun vuoden Ihamaniemen kyläkoululla. 1907 valmistuneella koululla oli sodan jälkeen paljon lapsia: yläkerran majoitustiloissa nukkui parhaimmillaan kolmisenkymmentä läheisistä saarista tullutta lasta. Koulu lopetettiin 1993. Seuraavana vuonna koulussa aloitti luostari, jonka taustalla on Suomen evankelisluterilaisen luostarin tuki ry.
Aluksi vakituisia asukkaita oli neljä, mutta viime vuosina vakituisia asujia ei ole ollut. Toiminta olisi kenties hiipunut kokonaan, ellei kirkolliskokous olisi Mikkelin hiippakunnan aloitteesta myöntänyt kolmivuotista avustusta luostariyhteisön retriittipapin palkkaamiseen vuonna 2017.
Kainulainen kuvailee työtä monipuoliseksi ja käytännönläheiseksi. Kolme hetkipalvelusta päivässä pitävät huolta siitä, että mieli suuntautuu kohti Kristusta.
Tehtäviin kuuluu retriittien ja muiden tilaisuuksien järjestelyä. Kevään aikana luostarissa on pidetty muun muassa ekumeeninen ekoretriitti. Huoli luomakunnan tilasta herättää pelkoja, ja peloista pääsemiseksi tarvitaan yhteisöjä. Ekoretriitissä yhteiset keskustelut rytmittivät hiljaisia jaksoja. Ihmiset olivat huojentuneita huomatessaan, etteivät he ole yksin huoliensa kanssa.
Tulevana kesänä on tiedossa konsertteja, kursseja, talkoita ja teemapäiviä. Talvella luostarissa on hiljaisempaa ja Kainulainen vierailee seurakunnissa kertomassa hiljaisesta rukouksesta.
Keski-iän kriisi
Kainulainen väitteli teologian tohtoriksi 2005. Sen jälkeen hän oli vuoroin seurakuntatyössä, vuoroin tutkimuksen parissa. 2011 hän päätti pitkän pohdinnan jälkeen lähteä ehdokkaaksi piispanvaaliin.
– Odotin, että käydään hyviä keskusteluita teologiasta ja hengellisyydestä, mutta sellaisiin ei ikinä päästy, Kainulainen harmittelee.
Piispanvaaliin liittyvä henkilökeskeinen julkisuus tuntui raskaalta. Vaalin jälkeen pettymys sai Kainulaisesta otteen. Hän oli pettynyt kampanjaan ja kirkon hierarkkiseen valtapeliin, mutta myös itseen, kun hän uupui ja teki virhearvioita.
Samoihin aikoihin yliopistollinen, järkiperäinen teologia, oli alkanut tuntua yhä vieraammalta. Elämänmuutoksen tai jopa kriisin ainekset olivat kasassa.
– Keski-iän kriisissä ihminen kysyy, oliko tässä kaikki elämän ulottuvuudet. Kirjassani Suuren järven syvä hengitys käytän tästä ilmausta ’syvyyden kaipuu’.
Nyt Kainulainen näkee noissa vuosissa uuden alun siemenet. Hän löysi tuekseen hengellisen ohjaajan, jonka kanssa hän saattoi keskustella kristittynä olemisesta. Ohjaaja johdatteli hänet ignatiaanisen raamattumietiskelyn pariin.
Jesuiittasääntökunnan perustajan Ignatius Loyolan (1491–1556) ajattelussa rukous ja maailman hyväksi toimiminen kulkevat käsi kädessä. Loyolan hengelliset harjoitukset ovat oikeiden elämänvalintojen tekemistä ja turhista asioista vapautumista.
”Se, minkä nuori ihminen löysi ja mikä hänen oli löydettävä ulkopuolelta, se iltapäivän ihmisen on löydettävä sisäpuolelta”, sanoo psykoanalyytikko Carl Jung. Kainulaista puhuttelee ajatus elämän aamupäivästä ja iltapäivästä.
– Minun elämäni aamupäivään kuului se, että kuulostelin, olisiko johtajan homma tai uralla eteneminen minun hommani. Ei olisi, se tuli selväksi, Kainulainen naurahtaa.
Nyt mietiskelevä rukous on löytänyt paikkansa Kainulaisen elämässä. Rukouksessa on samoja piirteitä kuin mindfulnessissa, mutta rukous suuntautuu Kristukseen. Mietiskelevä rukous harjaannuttaa sisäistä irtipäästämisen asennetta.
– Minulle se konkretisoituu nyt muun muassa niin, että päästän irti tarpeestani tavoitella arvostettua asemaa. Koetan päästää irti kiitoksentavoittelusta ja miellyttämisenhalusta, ja turvallisuuden ja kontrollin tarpeestani, Kainulainen listaa.
Rukouksessa ihmistä johdatellaan aina kohti toimintaa lähimmäisenrakkauden hengessä. Silti Kainulainen haluaa päästää irti tarpeestaan muuttaa maailmaa. Hän näkee, että rukous muuttaa ihmistä itseään, ja muutos ihmisessä vaikuttaa asioihin, joita hän haluaa muuttaa.
Mietiskelevä rukous
Luostarielämän ”asetussanat” löytyvät uudesta testamentista (Mark. 6:31), jossa Jeesus sanoo opetuslapsille: ”Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää.” Sana ’retriitti’ merkitsee vetäytymistä.
Retriitinohjaajana Kainulainen on huomannut, että varsinkin keski-ikäiset hoiva- ja opetusalalla toimivat ihmiset kaipaavat hiljaisuutta. Retriitti on väkevää vastapainoa työelämän vaatimuksille. Keho ja mieli saavat levätä eikä keneltäkään vaadita suorituksia tai itsearviointeja.
– Moni löytää ignatiaanisessa retriitissä uudelleen Raamatun ja rukouksen. Hiljainen rukous ei ole niinkään paljoja sanoja eikä pyytämistä tai kiittämistä. Kyse on antaumuksesta, avoimena olemisesta Jumalan lähellä.
Mietiskelevässä rukouksessa mieleen tulevia ajatuksia ja tunteita ei yritetä torjua, vaan niistä tullaan tietoiseksi ja niille annetaan vapaus mennä. Rukoileva ihminen alkaa ymmärtää, etten minä ole yhtä kuin tunne tai ajatus. Ihminen etenee kohti sisäistä vapautta ja hyvää riippumattomuutta, Kainulainen sanoo.
Toimittajan luostarikäynti päättyy päiväpalvelukseen, johon osallistuu myös kolme talkoolaista. Sisar Virva lukee Psalmia: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla.” (Ps. 19:1–3)
Topi Linjama