Toinen paastonajan sunnuntai kutsuu pohtimaan uskoa ja rukousta. Millaista on oma usko tai rukouselämä? Miten pitäisi uskoa tai rukoilla?
Ensi pyhän evankeliumiteksti (Luuk. 7:36-50) kertoo kahdesta erilaisesta tavasta uskoa. Toisaalla on Simon-fariseus, joka arvioi toisten uskoa ja kaikesta päätellen elää itse ihan kunnollista elämää. Hänellä on myös ateriayhteys Jeesuksen kanssa. Sitten toisaalla on nimetön syntinen nainen. Hän vaikuttaa surulliselta, mutta palvelee Jeesusta, mitä Simon ei tehnyt.
Vaikuttaisi siltä, että fariseuksen ajatuksissa epäpyhä voi pilata pyhän. Jeesus puolestaan edustaa aivan toisenlaista näkökulmaa. Jeesuksen toiminnassa Jumalan pyhyys kätkee epätäydellisen ja vajavaisen. Jeesuksen pyhyys siirtyy syntiseen eikä syntisyys Jeesukseen. Aivan samasta on kyse kasteessa ja ehtoollisessa. Jumalan pyhyys tulee meihin ja kätkee meidän pahuutemme ja riittämättömyytemme. Kun pyydämme Jumalalta syntejämme anteeksi, saamme saman vastauksen kuin Jeesus antoi naiselle: ”Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi.”
Sen jälkeen kelpaa ottaa vastaan Jeesuksen lähetys ”Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa.” Meidätkin lähetetään rauhassa palvelemaan, esimerkiksi jumalanpalveluksen lopussa.
Jumalan rauha on tavoittelemisen arvoinen, ihmeellinen asia, vaikka lopulta sen saakin lahjaksi. Se syntyy uskon kautta. Voi luottaa siihen, että Jumala rakastaa ja toivoo parasta. Mikä silloin voisi estää rauhaa? Tosin, aina välillä tuntuu, ettei ole rauhasta tietoakaan. Päässä pyörii miljoona ajatusta, stressaa ja huolestuttaa. Ehkä tällaisessa tilanteessa rukous voisi auttaa.
Rukous ja usko nimittäin kuuluvat yhteen. Ne ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa rukoilla. Tuossa tekstissä tuntuu, että rukous oli imeytynyt naisen kyyneliin. Huokaus voi olla rukouksen kyllästämä. Ja tietysti rukous voi olla sanoja. Jos tuntuu, ettei rukoilemisesta tule mitään, niin aina voi turvautua Isä meidän -rukoukseen. Opettihan Jeesus sen itse.
Rukouksessa saa pyytää vahvistusta uskolle, joka voi olla vain pienen pieni kipinä pimeässä yössä. Mutta olematonkin kipinä riittää. Omalla uskolla ei tarvitse saada Jumalan huomiota, vaan Jumalan pyhyys ja rakkaus voi sytyttää pienimmänkin kipinän roihuun.
Antti Kyytsönen
kappalainen
Pielisensuun seurakunta