Adventin aikaan liittyy koko kristikuntaa yhdistävä asia, nimittäin toivo. Toivo on enemmän kuin odottaminen. Se on myös enemmän kuin yksittäiset toiveet. Toivo suuntaa pidemmälle ja syvempään. Se on jotain, jota odotamme hartaasti. Toivon varassa jaksamme suunnata huomiseen.
Adventti on joulun odotuksen aikaa. Erityisesti lapsena olin kärsimätön joulun odottaja. Suklaakalenterin luukkujen tyhjennys hoitui minulta helposti hieman etukäteen. Odotuksen haasteet kiteytyivät erityisesti jouluaattona lahjojen odottamiseen. Katse oli kiinni ikkunassa, ja pieni mies mietti ja kyseli, milloin ihmeessä se joulupukki tulee. Nyt odottaminen on muuttunut helpommaksi. Usein on niin kiire, ettei kerkeä edes odottamaan.
Adventin aikaan on kohdallani aina liittynyt odotuksen lisäksi toiveita. Enää ei tule kirjoitettua joulupukille. Lapsuuden ja nuoruuden joululahjatoiveet ovat kohdallani muuttuneet nykyisin arkisempaan ja syvällisempään suuntaan. Sukkia tarvitsee aina, astioistakin on hyötyä. Vielä vahvemmin toiveena on, että jouluna olisi aikaa rauhoittua. Kunpa itsellä ja läheisillä olisi levollinen joulu. Samaa toivoo myös kaikille muille. Kunpa erityisesti niillä, joilla on hätää ja puutetta, olisi asiat tänä jouluna paremmin.
Adventin aikaan liittyy myös koko kristikuntaa yhdistävä asia, nimittäin toivo. Toivo on enemmän kuin odottaminen. Se on myös enemmän kuin yksittäiset toiveet. Toivo suuntaa pidemmälle ja syvempään. Se on jotain, jota odotamme hartaasti. Toivon varassa jaksamme suunnata huomiseen.
Kristinuskossa toivo on yksi perusarvoistamme. Näin on, vaikka siitä ei aina erikseen puhuta. Se on sitä siitäkin huolimatta, että kristityn elämä saattaa välillä tuntua hyvinkin toivottomalta. Raamattu on täynnä sanomaa toivosta. Tuo sanoma rohkaisee meitä elämän riittämättömyyden keskellä. Toivo avaa meille iankaikkisuuden näköalan. Parhaimmillaan toivon sanoma tuo myös Jumalan armon ja lupaukset hieman lähemmäksi tässä ajassa.
Kirkollinen elämä joulun alla kuvastaa toivoa. Seurakunnassa laulamme kauneimpia joululauluja, kokoonnumme adventtimessuihin ja vietämme nuorten joulujuhlaa… Valmistaudumme Jeesuksen syntymäjuhlaan. Ensimmäisenä jouluna Jumala tuli ihmiseksi. Toivo laskeutui toivottomuuden keskelle.
Toisen adventin evankeliumiteksti ja teema ohjaavat meitä entistä suurempaan toivoon. Kristikuntaa on halki vuosisatojen rohkaissut usko siihen, että kerran Kristus tulee takaisin kunniassaan. Kerran ihmisten ja koko luomakunnan odotus, toiveet ja toivo täyttyvät kokonaan. Toivo muuttuu odotuksesta todeksi.
Heikki Mujunen seurakuntapastori
Rantakylän seurakunta
Kun astut jostakin ovesta sisälle huoneeseen, se näyttää erilaiselta kuin jos olisit käyttänyt eri ovea. Silti se on sama tila.
Usko on kuin huone, johon voi käydä sisään erilaisista ovista.
Kati Kemppaisen mukaan usko Kristukseen saa olla moninaista, moni-ilmeistä, erilaista ja meille vierastakin. Kuvitus: Tea Ikonen.
Vuosia sitten opiskellessani Birminghamissa Englannissa tapasin buddhalaisessa keskuksessa miehen. Hän oli pastorin poika, joka oli saanut kotoaan avaramielisen kristillisen kasvatuksen, osallistui seurakunnan nuorisotyöhön ja eli tavallista elämää.
Eräänä päivänä hänen kulkiessaan kadulla tapahtui jotakin odottamatonta. Kesken kaiken mies koki, kuinka hän ”tuli uskosta pois” yhdessä pienessä hetkessä. Kokemus oli järkyttävä ja pelottava. Tapahtui jotakin, jota hän ei olisi koskaan tahtonut tapahtuvan: hänen kallein aarteensa haihtui savuna ilmaan ja jäljelle jäi ei-mitään.
”Jos olisin tuollaisesta kuullut aiemmin, minun ei ehkä olisi ollut pakko jättää kirkkoa”
Tästä traumaattisesta kokemuksesta alkoi sinnikäs pyrkimys saada takaisin se, mitä oli kadonnut: usko. Mutta taivas ei vastannut, Jumala oli kuollut, ja niinpä hän lähti etsimään muualta. Hän päätyi buddhalaiseen yhteisöön, jossa hän vihdoin löysi rauhan, tyyneyden ja tyhjiö täyttyi. Yksinkertainen, ei-materialistinen ja yhteisöllinen elämäntapa tuntui luontevalta, mietiskely tyynnyttävältä ja rikkaalta. Hänestä välittyi aitoa lämpöä, kärsivällisyyttä, rauhaa ja ystävällisyyttä – kaikki ominaisuuksia, joita kristityllä tulisi olla.
Keskustelussa seurueemme pappi kysyi, oliko mies kuullut vaihtoehtoisista kristillisyyden harjoittamisen tavoista: kelttiläisestä perinteestä ammentavasta hengellisyydestä tai muista tavoista elää yhteisöllisyyden, hengellisten harjoitusten, rukouksen, meditaation ja palvelutehtävien täyttämää elämää. Mies jäi miettimään:
– Jos olisin tuollaisesta kuullut aiemmin, minun ei ehkä olisi ollut pakko jättää kirkkoa.
Miehen kokemus siis oli, että kirkosta ei ollut avautunut hänelle oikeaa ovea. Mitä nämä toisenlaiset ovet voisivat olla?
”Oikean opetuksen ja opin ovi on käynyt ahkerasti meillä Suomessa”
Kuvitelkaamme huone, joka edustaa meille uskon tilaa ja paikkaa. Huoneen jokaisella seinällä on ovi. On mahdollista astua tuohon huoneeseen neljästä eri ovesta. Huone on kalustettu: siellä on sänky, tv, työpöytä, piano. Kun astut jostakin ovesta sisälle huoneeseen, se näyttää erilaiselta kuin jos olisit käyttänyt eri ovea. Silti se on sama tila.
Mitkä nämä ovet ovat? Yksi ovi voisi olla ortodoksia, oikean opetuksen ja opin ovi. Tämä ovi on käynyt ahkerasti meillä Suomessa. Opillisuus, opetus, oppikeskustelut, teologinen viisaus ja akateeminen lähestymistapa ovat olleet ominaista meille aivan seurakuntien raamattupiireistä lähtien. Se on aivan oikein ja hyväksyttävää, sillä tiedonhalu on lahja.
Viereisellä seinällä on toinen ovi. Siinä lukee ortopraksia, oikea käytäntö ja etiikka. Miten eletään kristittyinä, miten rukoillaan ja lähestytään Jumalaa? Miten kuuluu tehdä ja olla? Millaisia rituaaleja uskoon liittyy? Miten kristitty elää maailmassa, mitä hän tekee ja miten? Miten hän on suhteessa toisiin? Mitä on kohtuullinen elämäntapa? Miten kannan vastuuta luomakunnasta, rauhasta ja sovinnosta?
Kolmas ovi on ortocordia tai ortospiritus, oikea hengellisyys ja ”oikeasydämisyys”. Mitä ylipäänsä on hengellinen elämä, miltä se tuntuu, mitä sydämeni todistaa? Tansanialainen kristitty kysyy: kun kuuntelen julistajaa, yhtyykö henkeni hänen henkeensä? Onko minun henkeni samaa mieltä hänen henkensä kanssa? Itse puolestani kysyn: mitä on oikeasydäminen hengellisyys, miten se näkyy ja mitä se todistaa, ja ruokkiiko se itseni lisäksi yhteisöäni? Miten olen suhteessa toisiin? Mikä minussa saa kasvaa, mikä vähetä?
”Jumalan henki voi humista hiljaisuudessa”
Neljäs ovi on ortopatia, oikea tunne ja oikein voiminen. Olenko terve ruumiiltani, sielultani ja hengeltäni? Miten jaksan? Mihin minua koskee? Miksi minua koskee? Miten voisin voida paremmin, miten voisin tulla terveeksi? Miten voisin oppia elämään sen kanssa, että minuun koskee enkä olekaan ehyt? Minne suruni on kehossani asettunut, päänsäryksi vai rinnan puristukseksi? Voiko täällä uskon huoneessa kokea uskon todellisuutta näin kehollisesti ja konkreettisesti?
Tämä on ovi, jonka voisi avata kirkon etäisenä kokevalle ihmiselle. Sieltä avautuva näkymä pitää sisällään sellaisia sanoja kuin hyvinvointi, elämän tasapaino, terveys ja stressin hallinta, mietiskely, rukous ja meditaatio, hiljaisuus, jooga, sielunhoito, läsnäolo, uni ja ravinto, liikunta. Nämäkin ovat ”hengellisiä” asioita.
Kun ihminen on väsynyt sanoihin, kiistoihin, tietotulvaan, oikeassa olemisen pakkoon, toimittamiseen ja suorittamiseen, hän tarvitsee vetäytymistä pois, hiljaisuutta ja sen kuuntelemista. Jumalan henki voi humista hiljaisuudessa. Keskeinen näkökulma evankeliumiin on näet kokonaisvaltaisuus: ihminen on yksi, Jumalan luoma kokonaisuus, jossa henkinen, hengellinen, psyykkinen, kehollinen ja sosiaalinen ulottuvuus kietoutuvat toisiinsa tavalla, jota on mahdotonta purkaa osiin. Myös keho on Jumalan puheen paikka, koska hän on sen omin käsin muovannut ja itse puhaltanut meihin elämän henkäyksen. Annettakoon ihmisen olla tällainen, ilman että lähdemme väkivalloin ratkomaan sitä mysteeriä mikä hän on.
”Keskiössä on Kristus, mutta hän ei ole tietyn tulkinnan, kokemuksen tai näkemyksen vanki”
Palatkaamme mieheen, josta alussa kerroin. Miehen tarina muistuttaa Paavalin sanoista, kuinka kristittyjen tulee olla ”juutalaisille juutalainen, kreikkalaisille kreikkalainen”. Jotta Sana tulisi lihaksi, sen tulee puhua sitä kieltä, jota kuulijat ymmärtävät. Sen tulee elää sellaista elämää ja harjoittaa sellaista hengellisyyttä, joka vetää puoleensa ja antaa tilan ihmisille kysyä niitä kysymyksiä, joita heillä todella on.
Kristinuskon on saatava olla moninaista, moni-ilmeistä, erilaista, meille vierastakin. Kukin aika, kulttuuri, elinympäristö, sosiaalinen ja yhteiskunnallinen todellisuus ovat luoneet sellaista kristinuskon sovellusta ja tulkintaa, että se on kyennyt puhuttelemaan ihmisiä läpi kristinuskon historian – ja yhä puhuttelee. Ei ole olemassa yhtä ja muuttumatonta uskon ilmenemismuotoa, koska silloin se puhuttelisi ainoastaan niitä ihmisiä, jotka ovat kotonaan juuri tässä muodossa ja tavassa. Keskiössä on Kristus, mutta hän ei ole minkään tietyn tulkinnan, kokemuksen tai näkemyksen vanki.
Kun yksilö tai yhteisö etsii itselleen tunnusomaista lähestymistapaa uskoon, erilaisuus on välttämättömyys: mitä moninaisempaa on kristillinen elämä, sitä moninaisemmat ihmiset voivat löytää kotinsa kirkosta. Hiljaisuus, meditaatio, erilaiset kehollisen rukouksen perinteet, luonto, taide, yhteen kokoontuminen, jumalanpalvelus, liturgia, sakramentit, palvelu, vaikuttaminen, diakonia, opetus ja kasvatus, elämä yhteisössä, pyhiinvaellus, karismaattisuus, toisten taakkojen kantaminen, kuunteleminen – kaikki, mikä ihmisyyteen kuuluu, on reitti Jumalan rakkauden kokemiseen.
Miten mahtoi jatkua alussa kertomani miehen polku? Sitä en tiedä, enkä tule tietämäänkään. Jumala siunatkoon häntä.
Kati Kemppainen TT, Suomen Lähetysseuran missiologian erityisasiantuntija
Sururyhmät tarjoavat vertaistukea, pyhäinpäivänä muistellaan yhdessä edesmenneitä ja pyhäinpäivän rastirata hautausmaalla antaa tukea kuolemasta puhumiseen lapselle.
Sururyhmät tarjoavat vertaistukea, pyhäinpäivänä muistellaan yhdessä edesmenneitä ja pyhäinpäivän rastirata hautausmaalla antaa tukea kuolemasta puhumiseen lapselle.
Rantakylän seurakunnan pastori Katriina Puustinen (oik.) ja diakoni Auli Pehkonen toteavat, että sururyhmä on avoin kaikille suruunsa vertaistukea kaipaaville riippumatta siitä, mihin seurakuntaan kuuluu tai kuuluuko kirkkoon ollenkaan. Ryhmässä surua käsitellään jokaisella kerralla eri teemasta käsin. Ryhmän jäsenet ja ohjaajat ovat vaitiolovelvollisia ryhmässä käydyistä keskusteluista sekä toisista ryhmäläisistä. Kuva: Tea Ikonen
Lokakuisena torstai-iltana Rantakylän kirkon takkahuoneessa on alkamassa sururyhmä. Se on läheisensä menettäneille tarkoitettu vertaisryhmä, jossa käsitellään suruun liittyviä asioita ryhmäläisten kokemuksista ja ajatuksista käsin.
Sururyhmä on avoin kaikille suruunsa vertaistukea kaipaaville riippumatta siitä, mihin seurakuntaan kuuluu tai kuuluuko kirkkoon ollenkaan.
– Läheisen kuolemasta on hyvä olla kulunut muutama kuukausi, jotta sureva jaksaa olla mukana ryhmässä, pystyy puhumaan menetyksestään ja kuuntelemaan myös toisia, kertoo Rantakylän seurakunnan pastori Katriina Puustinen.
Rantakylässä sururyhmään otetaan kahdeksan ihmistä, jotta jokaiselle ryhmäläiselle jää aikaa ja tilaa. Ryhmä voi olla pienempikin, jos ilmoittautuneita on vähemmän. Ryhmää vetää Puustinen työparinaan diakoni Auli Pehkonen.
Jokaisella tapaamiskerralla on oma teemansa
Jokaisella tapaamiskerralla käsitellään yhtä teemaa, kuten esimerkiksi hautajaisia, tunteita tai lohdutusta.
– Sururyhmän ohjaajilla on käytettävissään ja muokattavissaan sururyhmän vetämiseen olevaa materiaalia. Myös ryhmäläisiltä voi tulla toiveita, Puustinen sanoo.
Rantakylän seurakunnan sururyhmä kokoontuu kahden viikon välein. Tapaaminen alkaa yleensä kahvittelulla, jonka jälkeen surua siirrytään käsittelemään kulloisenkin teeman näkökulmasta. Lopuksi on lyhyt hiljentyminen. Yksi kerta kestää yleensä 1,5 tuntia.
Sururyhmässä on tilaa kaikenlaisille tunteille
Ensimmäisen kokoontumisen jälkeen sururyhmä on suljettu ryhmä, jonka jäsenillä ja ohjaajilla on vaitiolovelvollisuus. Puustinen painottaakin vastaavansa Kirkkotie-lehden kysymyksiin yleisellä tasolla.
Hänen mukaansa sururyhmissä saa kokemuksen siitä, että on muitakin surevia ja omasta surusta voi puhua ilman, että tarvitsee kannatella toisia samaa surua kantavia.
– Sururyhmän tarkoitus on myös poistaa suruun liittyviä vääriä käsityksiä. Sellainen voi olla ajatus siitä, että suru etenisi kaikilla samalla tavalla tai menisi tietyssä ajassa ohi. Sururyhmässä surulle ja kaikille siihen liittyville tunteille ja ajatuksille on tilaa.
Seuraavat sururyhmät Joensuun seurakuntayhtymässä alkavat ensi vuoden puolella. Kontiolahden seurakunnassa sururyhmä alkaa marraskuussa, ja siihen voi ilmoittautua perjantaihin 28.10. saakka.
Pyhäinpäivän rastirata auttaa käsittelemään kuolemaa lasten kanssa
Edesmenneitä läheisiä muistellaan pyhäinpäivänä, joka on loka-marraskuun vaihteeseen sijoittuva kirkkopyhä. Pyhäinpäivänä omaiset vievät perinteisesti edesmenneiden läheisten haudoille kynttilöitä, seppeleitä ja kukkia. Seurakunnat järjestävät jumalanpalveluksia, joissa luetaan jokaisen vuoden aikana kuolleen vainajan nimi ja sytytetään hänen muistokseen kynttilä.
Joensuun, Rantakylän ja Pielisensuun seurakunnat järjestävät lapsiperheille suunnatun pyhäinpäivän rastiradan Joensuun hautausmaalla lauantaina 5.11. kello 16–18. Rastiradalla tutustutaan pyhäinpäivään ja hautausmaahan sinne sijoiteltujen, pyhäinpäivään liittyvien tehtäväpisteiden avulla. Tehtäväpisteillä pääsee muun muassa poseeraamaan enkelin kanssa, halaamaan lohtunallea tai kirjoittamaan taivaspostia henkilölle, jota kaipaa. Kierrokseen kuuluu myös mehutarjoilu.
Pyhäinpäivän rastirata järjestetään nyt toista kertaa. Pielisensuun seurakunnan varhaiskasvatuksen ohjaaja Riitta Mälkösen mukaan lapsiperheet antoivat siitä hyvää palautetta viime vuonna.
– Vanhemmat arvostivat sitä, että hautausmaahan pääsee tutustumaan luontevasti ja saa tukea keskusteluun lasten kanssa vaikeahkosta aiheesta – kuolemasta ja siihen liittyvistä asioista, Mälkönen kertoo.
Haastattelujen lisäksi jutussa on käytetty lähteenä evl.fi:tä.
Tea Ikonen
Tulossa
Sururyhmä alkaa to 19.1.2023 klo 14 Louhelantuvan kerhohuoneella (Koulukatu 7). Ryhmä on kaikille avoin ja kokoontuu kuusi kertaa parittomilla viikoilla. Voit ilmoittautua ryhmään, kun läheisesi kuolemasta on vähintään kolme kuukautta. Ilmoittaudu viimeistään 10.1. diakonissa Satu Haloselle, p. 050 385 5139, tai diakoni Marja Ikoselle, p. 050 327 1382. Järj. Joensuun ev.lut. seurakunnat.
Pyhäinpäivän rastirata lapsiperheille la 5.10. klo 16–18 Joensuun hautausmaalla.
Joona ja Helene Toivanen ovat olleet lähetystyössä Kaakkois-Aasiassa vuodesta 2019. He asuivat Myanmarissa noin kaksi vuotta ja sen jälkeen he ovat tehneet työtä Thaimaassa.
Joona ja Helene Toivanen ovat olleet lähetystyössä Kaakkois-Aasiassa vuodesta 2019. He asuivat Myanmarissa noin kaksi vuotta ja sen jälkeen he ovat tehneet työtä Thaimaassa.
”Yhteistyökirkollamme on kaksi lastenkotia. Veimme keväällä yhden lastenkodin lapset vesipuistoon. Se oli melkein kaikille ensimmäinen kerta”, Myanmarin-lähetit Helene ja Joona Toivanen kirjoittavat. Kuva: Martin Lalthangliana.
Myanmarissa on viisi pientä luterilaista kirkkoa, ja tähän mennessä olemme tehneet yhteistyötä pääasiassa yhden kanssa. Työn alkuvaiheessa keskityimme pääosin teologisen koulutuksen kehittämiseen Yangonissa sekä pohjoisessa maaseudun seurakunnissa. Koronapandemian alkaessa koulutustoiminta keskeytyi, ja sen sekä vallankaappauksen myötä kirkkojen tarpeet ovat muuttuneet.
Avun tarve on tällä hetkellä yksinkertaista, mutta psykologisen tuen tarve tulee kasvamaan. Vuosikymmeniä kestäneen sisällissodan trauma vaikuttaa myanmarilaisten identiteettiin ja henkiseen hyvinvointiin. Siksi kriisineuvonnan ja eräänlaisen surutyön läpikäymisen apu tulee olemaan tärkeää koko kansakunnalle.
Myanmarin tilanne tänään
Siviilit ovat jääneet hallitsevan armeijan ja kapinallisten kamppailun keskelle, ja poliittisesti aktiivisia henkilöitä on pidätetty. Osa siviileistä on värvätty pakolla armeijaan. Riisin ja öljyn eli jokapäiväisen leivän hinnat ovat nousseet paikoin kolminkertaiseksi sisällissotaa edeltävään aikaan verrattuna. Maaseudulla ihmiset elävät jatkuvassa pelossa, että heidän kyläänsä hyökätään tai että se poltetaan.
Tulevaisuuden suunnitelmia
Matkustamme joulukuussa Myanmariin tapaamaan yhteistyökumppaneita ja ystäviä. Vaikka asummekin Thaimaassa, pyrimme jatkuvasti löytämään uusia mahdollisuuksia tukea ja auttaa kaikkia luterilaisia yhteisöjä Myanmarissa. Alustavasti suunnittelimme aloittavamme taas työn teologisessa instituutissa vuoden 2023 keväällä, vaikka emme ole varmoja onko kirkossa uusia halukkaita teologian opiskelijoita. Rahan arvo on nimittäin laskenut neljännekseen siitä, mitä se oli kaksi vuotta sitten ja siksi nuorison täytyy tilanteen pakosta keskittyä työhön ja toimeentulon hankkimiseen.
Pandemian ja sisällissodan runtelema Myanmar tarvitsee paljon esirukousta. Kiitos teille esirukouksesta ja tuesta!
Helene ja Joona Toivanen Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys
Myanmar
Joona ja Helene Toivanen ovat olleet lähetystyössä Kaakkois-Aasiassa vuodesta 2019.
Toivasten työtä voi seurata Instagramissa: toivasetmissio.
Pielisensuun seurakunta tukee Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen työtä Myanmarissa nimikkosopimuksella.
Helppoa elämää saa yleensä riistämällä tai hyväksikäyttämällä toisia ihmisiä tai luontoa. Lujuutta on todeta, että tämä riittää minulle, en tarvitse enempää enkä varsinkaan halua tallata muita.
Päivän rukouksessa sunnuntaina pyydämme kauniita asioita: rohkeutta, lujuutta ja rakkautta. Mutta mitä pyyntö tai pyynnön toteutuminen tarkoittaa?
”Kun pelko ahdistaa, anna rohkeutta. Kun helppo tie kiehtoo, anna lujuutta. Kun välinpitämättömyys valtaa mielen, anna rakkautta”.
Pelon ahdistaessa mieltä pyydämme rohkeutta. Tämä pyyntö kuulostaa uljaalta, mutta vaatii itseltä paljon, sillä pelko on vaikea tunne. Pelko tuntuu koko kehossa; hengitys tuntuu salpaantuvan, jäsenet lamaantuvat tai tärisevät, ahdistava tunne valtaa mielen. Mitä silloin tarkoittaa rohkeus? Ei ainakaan ylvästä ryntäämistä eteenpäin toisista ja itsestä välittämättä.
Teologi, filosofi Sören Kierkegaardin mukaan kauneinta rohkeutta on hiljainen rohkeus, joka ”kantaa raskaan keveästi”. Mitä ihmettä keveästi kantaminen on? Ehkäpä pelon tunteen hyväksymistä ja ymmärrystä, että rohkeutta on kulkea siitä huolimatta ja sen kanssa elämässä eteenpäin hetki ja askel kerrallaan. Joskus se on myös kääntymistä ja uuden suunnan etsimistä.
Helpon tien houkutellessa pyydämme lujuutta. Lujuutta mistä tai minne? ”Helppo” on sanana hauska, liitän sen usein halpaan tai valjuun, jopa merkityksettömään. Onko lujuus siis pitäytymistä helposta mutta merkityksettömästä tai valjusta elämästä? Helppoa elämää saa yleensä riistämällä tai hyväksikäyttämällä toisia ihmisiä tai luontoa. Lujuutta on todeta, että tämä riittää minulle, en tarvitse enempää enkä varsinkaan halua tallata muita. En tavoittele helppoa elämää, vaan vaivannäköä, joka tuo elämään elämisen tunnun.
Valju ja merkityksetön elämä tekee minusta välinpitämättömän. Välinpitämättömän itseäni, lähimmäisiäni ja luomakuntaa kohtaan. Jos millään ei ole merkitystä, maksaako vaivaa nähdä vaivaa yhteisen hyvän eteen ja hoitaa omaa elinympäristöään saatikka koko luomakuntaa? Välinpitämättömyys on läheistä sukua kovuudelle ja kovuus väkivallalle. Sitä reittiä en toivoisi kenenkään kulkevan.
Niinpä pyydän: Jumala, Kaikkivaltias. Opeta minua katsomaan ja kuuntelemaan ympärilläni olevaa maailmaa, tutkimaan itseäni ja tuntemaan Sinun rakkautesi kaikessa, mitä näen, kuulen, kosken tai tunnen. Tee minusta rauhan lähettiläs.
Oopperalaulaja ja kanttori Matti Turusesta piti tulla juristi, mutta sairastuminen kilpirauhasen vajaatoimintaan sysäsi hänet musiikkiuralle. Nyt takana on 25 vuotta seurakunnan palvelua – ja kasvu kristittynä jatkuu.
Oopperalaulaja ja kanttori Matti Turusesta piti tulla juristi, mutta sairastuminen kilpirauhasen vajaatoimintaan sysäsi hänet musiikkiuralle. Nyt takana on 25 vuotta seurakunnan palvelua – ja kasvu kristittynä jatkuu.
Matti Turunen kutsuu leikillään Noljakan kirkkoa Nuoren uskon katedraaliksi, sillä kirkon valmistumisvuonna 1997 hän 15-vuotiaana sävelsi Nuoren uskon messun, josta tuli Noljakan kirkon oma messu. Turusen mukaan messun nimi ei niinkään viittaa ikään vaan tutkivaan ja avoimeen asenteeseen. Kuva: Tea Ikonen
Matti Turusella on kirkkaana mielessä muisto musiikin hoitavasta vaikutuksesta. Elettiin joulun aikaa, hän oli kaksivuotias, ja hänen vatsaansa sattui. Vatsakipu kuitenkin hävisi, kun televisiosta alkoi kuulua Hoosianna-hymni.
– Sen jälkeen pyysin äitiä laulamaan Hoosiannaa aina, kun vatsa oli kipeä. Se auttoi, mies muistelee.
Nyt hän on 40-vuotias oopperalaulaja ja kanttori, jota edelleen viehättää laulun hoitava vaikutus.
– Oopperassa saatetaan mennä siihen, että äänet kilpailevat, mutta minä mietin, miten voisin olla tekemättä laulusuoritusta toiselle hankalaksi.
Turusen kesä kului aiempien kesien tapaan Joensuussa kesäkanttorina. Nyt mies on jo Helsingissä vakityössään Kansallisoopperassa, jossa hän on työskennellyt oopperalaulajana vuodesta 2019 lähtien.
– Kanttorina pystyn itse suunnittelemaan kaikki työt, mutta oopperassa kaikki suunnitellaan laulajan puolesta. Saa vain keskittyä laulamiseen ja näyttelemiseen. Kanttori puolestaan tekee kaiken itse budjetin ja ohjelmiston suunnittelusta lähtien, Turunen pohtii kahden ammattinsa eroja.
Ammatit myös tukevat toisiaan.
– Kanttorit ovat kovia muusikoita, ja se auttaa paljon oopperatyöskentelyssä. Kun on itsellä kuoronjohtajataustaa, osaa oopperan kuorossa laulaa hyvin. Oopperalaulu puolestaan antaa äänenkäytön osaamista kanttoriuteen: esimerkiksi tietää, mitä kuorolaisilta voi vaatia.
Musiikki on kulkenut mukana lapsesta saakka
Matti Turusen innostus musiikkia ja varsinkin kanttorin työtä kohtaan syttyi kaksivuotiaana Outokummun kirkossa, jossa hänen perheensä naapuri Eero Vuorialhon soitto ja komea laulu tenoriäänellä teki pikkumieheen suuren vaikutuksen. Viisivuotiaana Turunen aloitti pianotunnit. Piano-opinnot jatkuivat, kun perhe muutti Joensuuhun 1989, ja jo ekaluokkalaisena hän pyrki Joensuun konservatorioon kirkkourkuja soittamaan.
Turusesta tuli pian seurakunnan pyhäkoulun ja konserttien esiintyjä ja päivänavausten ja koulumessujen säestäjä. Kanttorin ura käynnistyi 15-vuotiaana, kun Turunen alkoi sijaistaa seurakunnan kanttoreita.
Vuonna 1997 Turunen ja Reijo Keskitalo saivat Joensuun gospelfestareiden nuorisokonsertista kimmokkeen säveltää omaa musiikkia. Kaksi viikkoa myöhemmin heillä oli valmiina Nuoren uskon messu. Samana vuonna valmistui Noljakan kirkko, ja Nuoren uskon messusta tuli tavallaan uuden kirkon oma messu, jota kirkossa esitetään edelleenkin sen juhlapäivinä.
– Messun nimi ei niinkään viittaa ikään vaan ennemminkin asenteeseen: nuori usko on uskon tarkastelua ja oppimista tuorein silmin, Turunen huomauttaa.
Vaikka musiikki oli Turusen elämässä tiiviisti mukana, ei muusikon ura kuitenkaan ollut miehen tähtäimessä.
– Kouluarvosanani olivat vähintään kiitettäviä. Ajattelin, että pyrin oikeustieteelliseen, jossa keskityn perustuslakiin ja Eurooppa-oikeuteen.
Abivuotena Turusen vointi alkoi kuitenkin huonontua, ja vuosi kirjoitusten jälkeen nuorella miehellä todettiin vakava kilpirauhasen vajaatoiminta. Se oireili niin, ettei kirjan lukemisesta jäänyt mitään mieleen. Turunen pääsi todistuksen perusteella opiskelemaan Joensuuhun tilastotiedettä, mutta opinnoista ei tullut mitään.
Kanttorin töihin oli kuitenkin kysyntää. Niinpä mies päätti keskittyä musiikkiin ja tekikin sitä monipuolisesti: tanssimusiikkia, lastenoopperaa, radio-ohjelmia ja opettamista koulussa. Joensuun silloinen kirkkoherra Petri Karttunen ja kanttori Pekka Varonen kannustivat hakemaan Sibelius-Akatemiaan. Kun lauluäänikin palautui kilpirauhasen vajaatoiminnan oikean lääkityksen avulla, päätti Turunen luopua juristihaaveistaan.
– Koulukaverini ja opettajani tuntuivat tietävän minua ennen, että minusta tulee ammattimuusikko. Olen pohtinut, näkyikö sairastumisessani korkeamman tahdon ilmaisu. Jos niin oli, toivottavasti tahto oli hyvä.
Tänä päivänä Turunen laulaa komealla bassoäänellä. Hän kiittelee opettajia, lääkäreitä ja työnantajia siitä, että instrumentti on pysynyt hyvässä kunnossa. Hän kiinnittää edelleen huomiota äänenhuollon tärkeyteen.
– Väkivaltaa ei saa tehdä omalle tai muiden äänelle. Se, miten kanttorina hengittää ja fraseeraa musiikkia, vapauttaa ääntä ja auttaa sitä kestämään.
Kansainvälistä musiikkitoimintaa kehittämässä
Sittemmin Turunen on ollut monessa mukana sekä kotimaassa että ulkomailla. Hän on säveltänyt Rauhan Messun ja tehnyt Radio Deille Radiokirkkokuoroa. Turunen on kehittänyt pappien ja kanttoreiden koulutusta ja muotoillut muun muassa Itä-Suomen yliopiston teologiopiskelijoille suunnatun puhe- ja laulutaitokoulutuksen. Hän on kehittänyt kansainvälistä musiikkitoimintaa sekä pitänyt kansainvälisen musiikin kursseja Sibelius-Akatemiassa.
Yksi Turusen kansainvälinen projekti on Middle East Music Company, jossa musisoivat muslimit Burhan Hamdon ja Mouafak Barafi, juutalainen Jenny Liebkind ja Turunen itse kristittynä. Lähi-Idän tilanne ja rauhandialogi musiikin kautta ovatkin lähellä miehen sydäntä. Hän on käynyt rippikoulunsa Israelissa, ja senkin jälkeen matka on vienyt useita kertoja Pyhälle maalle.
Turunen on kuulunut vuodesta 2018 saakka Kuopion hiippakunnan Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon kumppanuustyöryhmään, joka pitää yllä tietoisuutta kumppanuuskirkosta Lähi-idässä ja kutsuu rukoilemaan sen puolesta.
– Olin tavannut Jordanian ja Pyhän maan evankelisluterilaisen kirkon aiemman piispan Munib Younanin Loviisan rauhanfoorumilla, ja innostuin kovasti hänen viisaudestaan. Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen ja Munib Younan ovat olleet inspiraationi lähteitä, kun minua pyydettiin mukaan kumppanuustyöryhmään.
Tällä hetkellä työryhmä keskittyy diakoniaan, mutta Turunen pyrkii nostamaan ryhmässä musiikin asemaa.
– Meillä on ollut suunnitteilla musiikkitapahtumia Jerusalemissa sijaitsevaan Suomen Lähetysseuran FELM (Finnish Evangelical Lutheran Mission) -keskukseen. Minun on myös tarkoitus käydä opettamassa Suomen luterilaista kirkkomusiikkia siellä.
Käännyttäminen aiheuttaa defenssin, aitous avaa ovia
Entä miten kristillinen usko voisi puhutella kirkosta vieraantunutta nykyihmistä? Turunen huomauttaa, että uskonnoilla on edelleen vankka sija kansainvälistyvässä maailmassa.
– Kristittynä oleminen on vahva osa suomalaisuutta. Kun ihminen on sinut itsensä ja oman uskontonsa kanssa, hän sen myötä sitoutuu omaan kulttuuriinsa ja pystyy luottaen tutustumaan maailman muihin kulttuureihin ja uskontoihin, Turunen uskoo.
Turusen mielestä kirkon opetus ei ole teoreettista, vaan se opettaa hyvin käytännönläheisesti, mitä on olla kristitty. Tästä esimerkkinä hän mainitsee Lähde-kuoron, jota hän johti opiskeluaikoinaan Helsingissä.
– Siihen aikaan puhuttiin paljon, miten nuoria aikuisia aktivoidaan seurakunnassa. Kehitin Lähde-kuoroa vaikuttamaan kirkon yhteiskunnallisessa ja kansainvälisessä uskontorajat ylittävässä työssä. Se on nuorille aikuisille tärkeää.
Turunen toteaa, että kristittynä oleminen lähtee siitä, että lapsesta asti kasvetaan ja nähdään, miten kristinusko elää ja tulee lihaksi, miten usko meissä vaikuttaa ja miten me pystymme vaikuttamaan toisiin ihmisiin yli uskontorajojen.
– Käännyttäminen aiheuttaa helposti defenssin, mutta jos olemme omia itsejämme, meillä on mahdollisuus keskustella toisten kanssa, eikä se herätä pahaa närää. Kun näin tullaan sinuiksi muiden kanssa, se vähentää maailman tuskaa.
Yksinäisyys voi yllättää jokaisen jossain vaiheessa. Esimerkiksi muutto toiselle paikkakunnalle, ero puolisosta, sairastuminen tai puolison kuolema voivat tuoda yksinäisyyden tunteita.
Yksinäisyys voi yllättää jokaisen jossain vaiheessa. Esimerkiksi muutto toiselle paikkakunnalle, ero puolisosta, sairastuminen tai puolison kuolema voivat tuoda yksinäisyyden tunteita.
Erityisdiakoni Tuula Mertasen mukaan erityisryhmiin kuuluva joutuu ihmisten ilmoille lähtiessään ottamaan enemmän asioita huomioon kuin monet muut. Kyyti pitää tilata, se voi olla myöhässä tai ei tule ollenkaan. Jos kyseessä on tapahtuma, on pohdittava, onko se saavutettavissa, onko siellä induktiota, avustajaa tai tulkkia, ja ehtivätkö he paikalle. Mertanen pitää yhteyttä asiakkaisiinsa videopuheluilla ja tekstiviesteillä, tekee kotikäyntejä ja järjestää ryhmätoimintaa. Kuva: Tea Ikonen
Yksinäisyys voi yllättää jokaisen jossain vaiheessa. Esimerkiksi muutto toiselle paikkakunnalle, ero puolisosta, sairastuminen tai puolison kuolema voivat tuoda yksinäisyyden tunteita.
– Yksinäisyyttä on hyvin monenlaista. Ympärillä voi olla ihmisiä, joiden kanssa voi jutella yleisistä asioista, mutta ei ketään, kenelle kertoa mitä oikeasti kuuluu, pohtii Joensuun seurakunnan diakoniatyöntekijä Pauliina Keikko.
Vaara-Karjalan seurakunnan diakoniatyöntekijä Taru Keinänen huomauttaa, että toisen yksinäisyyden kokemusta on vaikea arvioida. Ovatko yksinäisimpiä he, joilla ei ole mahdollisuutta poistua kotoaan, vai onko yksinäisin esimerkiksi yksinhuoltajaäiti, jolla jaksaminen on koetuksella eikä tukea tai ystäviä ole?
– Jos on vaikka sairauden vuoksi estynyt poistumaan kotoa, eikä kukaan soita tai käy kylässä, ja tätä jatkuu vuosikausia, kyllä silloin helposti kokee olevansa yksin. Se ei katso sitä, asuuko maalla vai kaupungissa, Keinänen sanoo.
Yksinäisyys voi olla kipeä asia, jota ei ehkä haluta myöntää kenellekään.
– Toivoisin, että uskaltaisimme rohkeammin sanoittaa kokemustamme yksinäisyydestä. Läheltä voi löytyä ihminen, joka on myös kokenut sitä. Samankaltaisten ajatusten jakaminen voi rohkaista, Keikko sanoo.
Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymän erityisdiakoni Tuula Mertanen toteaa, että yksinäisyys voi olla ihmisen oma valinta. Se, kärsivätkö erityisryhmät yksinäisyydestä, riippuu monesta asiasta.
– Siihen vaikuttaa muun muassa terveystilanne, tausta, koulutus, perhemuoto, persoonallisuus ja vamman aste.
Yksinäisyys lisääntyi korona-aikana
Korona-aika on lisännyt yksinäisyyttä entisestään.
– Kohtaamiset toisten ihmisten kanssa ovat jääneet vähemmälle. Moni ikäihminen kertoo, ettei ystäviä käy enää kylässä, Pauliina Keikko toteaa.
Tuula Mertasen mukaan muutama koronatautia pelkäävä ei halua vieläkään tulla ryhmään. Erityisryhmissä saatetaan pelätä koronan tarttumista monessa paikassa kiertävästä avustajasta. Avustajan tulo on voinut myös estyä lievienkin flunssaoireiden vuoksi.
Lisäksi viittomakielen tulkkien saatavuus on ollut viime aikoina huono. Kuurot saattoivat kokea myös hankalaksi sen, että viittomakielen tulkit joutuivat muiden tavoin pitämään suun ja ilmeet peittävää maskia. Etätulkkauksestakaan kaikki eivät pidä.
Työtä yksinäisyyden ehkäisemiseksi
Erityisryhmien yksinäisyyttä ehkäistään muun muassa videopuheluilla, tekstiviesteillä, kotikäynneillä ja ryhmätoiminnalla.
– Korona-aikana uusi juttu ovat olleet yhteiset lenkit, jotka ovat tuntuneet ihmisistä turvallisemmilta kuin lenkkeily yksin. Viittomakieli on myös siitä mahtavaa, että voi jutella toisen kanssa ikkunan läpi, Mertanen sanoo.
Korona-aikana lisääntyneen yksinäisyyden lievittämistä tuetaan myös kotikäynti- ja yhteisötyöntekijähankkeella, joka on käynnissä Pielisensuun seurakunnassa. Helmikuussa alkanut hanke sisältää kotikäyntejä, kerhotoimintaa ja erilaisia tempauksia kuten makkaranpaistoa. Hanke jatkuu tämän vuoden loppuun saakka.
Hanketyöntekijä Soile Sääksvuoren mukaan hankkeelle on ollut todella tarvetta.
– Mielestäni yksinäisyys on yleistä. Se voi yllättää jokaisen iästä riippumatta. Toiset sopeutuvat siihen paremmin kuin toiset. Yksi eniten yksinäisyydestä kärsivä ryhmä ovat ikäihmiset, Sääksvuori arvioi.
Joensuun seurakunnassa yksinäisyyttä torjutaan monenlaisilla avointen ovien tapahtumilla.
– Toimentuvalle voi arkena poiketa vaikka kahvikupille juttelemaan kuulumisistaan. Turinatorstaissa saa puuron lomassa kohdata toisia ihmisiä, Pauliina Keikko vinkkaa.
Tuupovaarassa ja Kiihtelysvaarassa kokoontuu vuoroviikoin ikäihmisille suunnattu seurakuntakerho, jonne voivat tulla vähän nuoremmatkin. Yksinäisyyttä pyritään ehkäisemään myös diakonin kotikäynneillä.
– Toki kaikki muukin seurakunnan toiminta on yksinäisyyttä ehkäisevää. Kannustan lähtemään rohkeasti siihen mukaan, Taru Keinänen sanoo.
Yksinäisyys on mittava ongelma, jota voi olla vaikea tunnistaa. Nuoren yksinäisyys voi oireilla muun muassa häiriökäyttäytymisenä.
Yksinäisyys on mittava ongelma, jota voi olla vaikea tunnistaa. Nuoren yksinäisyys voi oireilla muun muassa häiriökäyttäytymisenä.
Yksinäisyys näkyy aivoissa samalla tavalla kuin fyysinen kipu. Yksinäinen alkaa helposti miettiä, mikä itsessä on vikana. Miksi minä olen yksin? Kuva: Pixabay
Kasvatuspsykologian professori Niina Junttila on tutkinut yksinäisyyttä sekä lasten ja nuorten hyvinvointia. Lokakuussa ilmestyy Junttilan kolmas tietokirja Yksinäisyyden monet kasvot (Tammi).
– Jokainen kokee joskus yksinäisyyttä. Se saa meidät hakeutumaan muiden seuraan. Jos yksinäisyys jää päälle, siitä tulee ongelma, Junttila kertoo.
Sosiaalisesta yksinäisyydestä kärsivällä ei ole pintapuolista kaveriporukkaa. Emotionaalisesti yksinäiseltä taas puuttuu hyvä ystävä. Joiltakin puuttuvat nämä molemmat.
Lapsen ja nuoren yksinäisyyden huomaaminen vaatii aikaa
Yksinäisyyden jatkuessa ihminen voi kokea olevansa näkymätön. Hänestä voi tuntua, että vaikka hän häviäisi pois, sillä ei olisi mitään merkitystä.
– Tarve kuulua yhteen on yhtä perustavanlaatuinen tarve kuin nälkä tai jano. Kun yksinäisyys jatkuu, merkityksellisyyden kokemus häviää ja sen seurauksena saatetaan jäädä kokonaan pois sosiaalisista tilanteista, Junttila sanoo.
Lapsen tai nuoren yksinäisyyden huomaaminen vaatii aikaa.
– Lapset ja nuoret ajattelevat helposti, että yksinäisyys on heidän oma vikansa, eivätkä he halua huolestuttaa asialla vanhempiaan tai opettajaa, Junttila kertoo.
Hän on ehdottanut kouluihin kuunteluvälitunteja, jolloin opettajalla olisi aikaa kuunnella oppilasta kahden kesken. Luokassa voisi myös olla laatikko, jonne lapsi voisi kirjoittaa opettajalle viestin mieltään painavista asioista.
Kotona ongelma ei ratkea helposti istumalla keittiönpöydän ääreen ja kysymällä lapselta: ”Oletko yksinäinen?” Kiireessä esitettyyn tiukkaan kysymykseen saa lapselta usein kieltävän vastauksen. Yksinäinen voi suojautumiskeinonaan ilmoittaa, ettei edes kaipaa muiden seuraa. Lapset ja nuoret kyllä kertovat yksinäisyydestään itse, jos heille annetaan mahdollisuus. Siihen tarvitaan turvallinen ja luottamuksellinen suhde aikuiseen, jolla on aikaa kuunnella.
Yksinäisyyden kova hinta
Yksinäisyys on suuri mutta vaikeasti mitattava ongelma. Kouluterveyskyselyiden mukaan yksinäisyys on kasvussa. Paras henkilö määrittelemään lapsen yksinäisyyden kokemusta on lapsi itse.
Kun Suomessa tutkittiin 8–18-vuotiaiden poikien psyykkistä hyvinvointia, kävi ilmi, että muun muassa masennuksesta ja ahdistuksesta kärsiviä, itsetuhoisia ja rötösteleviä nuoria miehiä yhdisti se, että he olivat 8-vuotiaina itse kertoneet kokevansa yksinäisyyttä.
Mainitun oireilun lisäksi nuorten yksinäisyys voi ilmetä uupumuksena, itsensä satuttamisena, häiriökäyttäytymisenä, ääriryhmiin liittymisenä tai yksinäisyyden aiheuttaman sosiaalisen kivun turruttamisena päihteillä.
Yksinäisyys vaikuttaa myös yhteiskunnalliseen turvallisuuteen. Kansainvälisten tutkimusten mukaan koulu- ja joukkosurmien suunnittelun ja toteutusten takana on nähtävissä pitkään jatkunutta tahallista tai tahatonta henkilön ulkopuolelle sulkemista, näkemättä, kuulematta ja huomaamatta jättämistä.
Yksikin ystävä voi riittää
Lapsen komentaminen jäähylle on tehokas mutta vahingollinen rangaistus. Kiukutteleva ja huutava lapsi tarvitsee aikuisen huomiota ja nähdyksi tulemista, ei muista eristämistä.
– Jo pieni vauva kokeilee ensin kaikki hyvät keinot saadakseen huomiota. Jos ne eivät tehoa, lapsi alkaa hakea huomiota huonolla ja aggressiivisella käytöksellä, Junttila sanoo.
Kännykän ruutuun keskittyvä vanhempi tulee helposti sulkeneeksi lapsen ulkopuolelle.
– Näkymättömäksi jäävä voi kokea olevansa turha ja ylimääräinen eikä uskalla puhua asioistaan muille, Junttila kertoo.
Lapsen yksinäisyyttä ehkäisevät varhain opitut sosiaaliset taidot eli esimerkiksi se, miten tullaan toimeen toisten kanssa ja miten toisille jutellaan. Kaveritaidot kehittyvät niin varhaiskasvatuksessa, kerhoissa kuin harrastuksissakin.
Oman näköinen sosiaalisuus on hyvä tavoite. Joku nauttii sosiaalisista tilanteista vain pieninä annoksina ja tarvitsee paljon aikaa yksinoloon. Muutama läheinen kaveri on hyvä olla, toiselle voi riittää yksikin ystävä. Netti, pelit ja some auttavat sosiaaliseen yksinäisyyteen, mutta myös kasvokkain tavattavia ystäviä tarvitaan.
Aikuisten tulee kantaa vastuunsa
Yksinäisyyden selättämiseen tarvitaan Junttilan mukaan useita eri toimia. Varhain opitut sosiaaliset taidot ovat yksi keino. Lisäksi tarvittaisiin yleistä asennemuutosta siihen, miten kohtaamme muita ihmisiä. Tervehtiminen ja toisten huomaaminen ovat tärkeitä arjen keinoja yksinäisyyden lievittämiseen.
Tarvitaan myös koulutusta, moniammatillista yhteistyötä, yhteistyötä kodin ja koulun välillä sekä toisinaan terapiaa. On tärkeää osata tunnistaa ongelma ja muistaa, että yksinäisyys ei ole koskaan lapsen tai nuoren oma vika.
Yksinäisyyden tiedetään kroonistuvan puolessa vuodessa. Koronapandemian pitkään jatkuneet rajoitustoimet iskivät lujasti erityisesti lapsiin ja nuoriin.
– Lapset ja nuoret ovat kantaneet todella ison vastuun siitä, että aikuiset säilyivät terveinä. Nyt on aikuisten vuoro antaa takaisin ja lisätä lasten ja nuorten hyvinvointia, Junttila sanoo.
Soili Pohjalainen
Juttu on julkaistu alun perin Nurmijärven Seurakuntaviestissä.
Kohtaamisen esteitä purkamassa
Pastori Sanna Kauppinen kohtaa työssään yksinäisyydestä kärsiviä.
– Yksinäisyys on tärkeää tunnistaa, ottaa todesta ja tarpeeksi vakavasti ajoissa, Kauppinen sanoo.
Joensuun seurakunnan pappina hän on muun muassa ohjannut diakoni Pauliina Keikon kanssa vertaisryhmää, jossa yksinäisyyden kipua käsiteltiin yhdessä muiden kanssa. Seuraava ryhmä on alkamassa keväällä 2023.
Kauppinen korostaa, että jokaisen ihmisen on tärkeää tulla nähdyksi ja kohdatuksi omana itsenään, Luojan luomana.
– Jokaisessa meissä on esteitä toisen ihmisen kohtaamiselle – ne esteet voivat olla meissä hyvästä syystä. Luoja siunatkoon meitä yksilöinä ja yhteisönä niin, että saamme purkaa noita esteitä itsessämme ja toisissa. Etsiä ne vielä paremmat syyt kohdata rohkeasti toisemme.
Joensuun ev.lut. seurakunnat tekevät yhteistyötä koulujen ja oppilaitosten opiskelijahuollon kanssa.
– Koulu- ja oppilaitospäivystyksissä seurakunnat ovat kuulolla ja herkällä korvalla ottamassa koppia yksinäisyyden uhan alla olevista nuorista, Kauppinen kertoo.
Seurakuntien apu on koulujen ja oppilaitosten käytettävissä niillä pelisäännöillä, jotka on kunkin oppilaitoksen kanssa sovittu. Rehtorit, opot, kuraattorit ja psykologit sekä kouluterveydenhoitajat ovat tärkeitä yhteistyökumppaneita.
Enkelit ovat osa Jumalan salaisuutta, Jumalan asialla, Hänen, jolla on ihmisiä kohtaan hyvä tahto.
Tätä ei onneksi tarvitse Suomessa kysyä, mutta kauan sitten joutui Joosua tiedustelemaan paljasta miekkaa pitelevältä mieheltä, oliko tämä ystävä vai vihollinen. Sotilaasta lienee säteillyt jotain outoa ja erilaista. Miekkamies ilmoitti olevansa Jumalan sotajoukon päällikkö – ei ystävä eikä vihollinen. Joosua tajusi kyseessä olevan pyhän olennon, enkelin, ja kumartui nöyrästi hänen edessään.
Vanhan testamentin enkelikuva poikkeaa melkoisesti kristitylle rakkaasta kuvasta, jossa siipiniekka olento suojelee lapsia rotkon reunalla tai huteralla sillalla. Itse asiassa Raamatun omien enkelikuvien rinnalla kristinuskon enkelit ovat saaneet mukaansa ominaisuuksia kansojen mytologiasta ja taiteesta. Vanhan testamentin soturi, Uuden testamentin Jumalan palvelusväkeen kuuluva enkeli vai pitkähameinen hahmo? Mitä enkeleistä pitäisi sitten ajatella, vai pitäisikö ajatella yhtään mitään?
Jokainen enkeli on pelottava, kuten Rainer Maria RilkeDuinon elegioissa totesi. Enkelit toimivat vain Jumalan asialla. He eivät ole kristityn käskettävissä tai määräysvallan alla. Heitä ei voi omia itselleen, käyttää omiin tarkoituksiin. Enkeli on pelottava siksi, että kuva suojelusenkelistä särkyy, kun jotain pahaa tapahtuu, kun ihminen joutuu sen eteen, että Jumalan pyhyys ja hänen suunnitelmansa ja tekonsa syyt jäävät käsittämättömiksi miksi-kysymyksen jäädessä vastausta vaille.
Tässä ei kuitenkaan ole kaikki. Uuden testamentin sanoma pehmentää ankaraa soturikuvaa: Enkelit ovat salatulla tavalla Jumalan valtakunnan todellisuutta, Jumalan palvelijoita, jotka ovat erityisesti kaikkein heikoimpien, lasten, puolella. Enkelit ovat osa Jumalan salaisuutta, Jumalan asialla, Hänen, jolla on ihmisiä kohtaan hyvä tahto. Ja lopulta Jumalan asia on aina ihmisen parhaaksi.
Kaija Santti seurakuntapastori
Joensuun seurakunta
Diakonia on lähimmäisen palvelemista, auttamista ja rinnalla kulkemista. Tänä vuonna vietetään kirkon diakonian 150-vuotisjuhlaa.
Diakonia on lähimmäisen palvelemista, auttamista ja rinnalla kulkemista. Tänä vuonna vietetään kirkon diakonian 150-vuotisjuhlaa.
Diakonia on rinnalla kulkemista. Jokainen voi omassa elämässään olla lähimmäisenä toiselle. Kuvan taustalla on katkelma Liperin diakonaattitoimen vuosikertomuksesta vuodelta 1900: ”Ei ihmisen Poika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan, sanoi Jesus, ja sen hän myöskin elämässään toteutti. Kaikkia hän palveli. Palvelevaisuus oli yksi Kristuksen rakkauden tuntomerkki.” Kuvitus: Tea Ikonen
Diakonian viran päivää vietetään vuosittain syyskuun alussa, sillä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäinen diakonissa Mathilda Hoffman vihittiin virkaan Viipurissa 1.9.1872.
Joensuun seurakuntayhtymässä ja siihen kuuluvissa seurakunnissa on tällä hetkellä yhteensä 15 diakonian viranhaltijaa. Kontiolahden seurakunnassa diakonian virkoja on kaksi ja puoli.
Diakoniatyö on ihmisten kohtaamista kokonaisvaltaisesti
Maamme ensimmäiset koulutetut sairaanhoitajat olivat diakonissoja. Alkuaikoina seurakuntien diakoniatyössä korostuikin sairaanhoito. Liperin diakonaattitoimen ensimmäisen toimivuoden (1899–1900) vuosikirjan mukaan diakonissa Maria Hytönen oli käynyt vuoden kuluessa 145 sairaan luona.
Johtava diakoniatyöntekijä, diakonissa Satu Halonen Joensuun seurakunnasta kertoo, että vuoden 1972 kansanterveyslaki siirsi kotisairaanhoidon kuntien vastuulle, eivätkä diakonissat tee enää hoitotyötä. Kotikäyntejä sen sijaan tehdään edelleen.
– Käytännössä sairaanhoitajan pohjakoulutuksella työskentelevät diakonissat ja sosionomin koulutuksen saaneet diakonit tekevät nykyisin samoja tehtäviä. Molemmat koulutukset antavat hyvät valmiudet erilaisten ihmisten kohtaamiseen ja ymmärrystä monenlaisiin elämäntilanteisiin.
Terveyteen ja sairauteen liittyvät kysymykset tulevat hyvin yleisesti esille kohtaamisissa.
– Ohjauksessa ja neuvonnassa terveysalan koulutus on usein hyvänä taustatietona. Erityisesti henkiseen tukemiseen ja kriisityöhön koulutuspohja voi antaa tärkeitä välineitä, Halonen arvioi.
Tämän ajan haasteet ovat tuttuja diakoniatyöntekijöille
Diakoniatyö nousee kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta. Apu kohdistetaan niille, joiden avun tarve on suurin. Sillä ei ole merkitystä, onko asiakas kirkon jäsen vai ei.
– Ennen diakonissa saattoi tukea sairasta antamalla lääkkeitä, mikäli hänellä ei ollut niitä varaa hankkia. Nykyisin selvitämme ensin, onko kaikki tuet haettu. Mikäli voimme myöntää kertaluonteista taloudellista tukea, se annetaan yleensä maksusitoumuksena, Halonen kertoo.
Halosen mukaan yksinäisyys on eräs tämän päivän haaste, johon diakonia voi auttaa löytämään ratkaisun. Esimerkiksi viime talvena Joensuun seurakunnassa toteutettiin vertaistukiryhmä yksinäisille.
– Koronan myötä monet kontaktit ovat voineet jäädä vähemmälle. Toisaalta osalle on tullut passivoitumista ja arkuutta lähteä toisten seuraan. Diakoniatyön tarjoama tuki tällaisessa tilanteessa voi olla keskustelua, lähimmäispalvelun kautta vapaaehtoisen etsimistä, ohjaamista matalan kynnyksen kohtaamispaikkoihin tai kutsumista mukaan ryhmiin.
Halonen mainitsee meidän aikamme ilmiöinä myös muun muassa päihde- ja peliriippuvuudet, masennuksen ja arjen hallintaan liittyvät haasteet. Näissäkin asioissa diakonia tekee yhteistyötä eri tahojen kanssa osana verkostoa.
– Kun ihminen hakee taloudellista tukea diakoniatyöltä, tilannetta voidaan selvitellä laajemmin: Millaista tukea on jo olemassa ja mitä tukimuotoja voisi olla käytettävissä? Seurakunnan puolelta voidaan tarjota tilanteeseen sopivaa ryhmätoimintaa tai leiriä, Halonen kuvailee.
Diakonian vapaaehtoisia yhdistää halu auttaa
Auttamistyö ei ole pelkästään työntekijöiden varassa. Kun Liperin seurakunnan diakoniatyö oli heinäkuussa 1899 käynnistynyt, seurakuntalaisten kerrotaan heti samana vuonna pitäneen ompeluseuroja: ”Jouluksi jaoimme noin 10 köyhälle perheelle ompeluseurassa valmistettuja vaatteita. Ompeluseuroista on ollut näin sekä aineellista apua, että henkistä virkistystä.”
Yhä nykyäänkin ihmiset kokoontuvat yhteen tarkoituksenaan auttaa muita. Esimerkiksi Joensuun seurakuntakeskuksessa toimiva Toimentupa on kaikille avoin paikka, jonne voi tulla tekemään käsitöitä ja viettämään aikaa yhdessä toisten kanssa. Diakonian ryhmissä valmistettuja käsitöitä on mahdollista antaa myytäväksi, ja myyntituotolla tuetaan vaikkapa köyhissä oloissa elävän kummilapsen koulunkäyntiä.
Vuosittain järjestettävän Yhteisvastuukeräyksen toteuttamiseen osallistuu valtava määrä vapaaehtoisia seurakuntalaisia esimerkiksi talkoolaisina tai lipaskerääjinä. Keräystuotosta 60 prosenttia ohjataan kansainväliseen apuun Kirkon Ulkomaanavun kautta ja loput 40 prosenttia käytetään apua tarvitsevien hyväksi kotimaassa.
Lähimmäisyyttä voi toteuttaa arjessa monin tavoin
Diakonian vapaaehtoiset toimivat monenlaisissa tehtävissä. Esimerkiksi Apuristin vapaaehtoinen voi käydä asiakkaan luona vaihtamassa palaneen lampun, ja Kirkon keskusteluavun päivystäjä kuuntelee ja kohtaa ihmisiä anonyymisti puhelimen tai sähköisten kanavien kautta.
Vapaaehtoistyö on aivan keskeistä seurakunnan elämässä. Ystävätoiminta, sairaalaystävät ja Apuristi eivät toimisi lainkaan ilman vapaaehtoisia. Myös tapahtumien, retkien, ruokajakeluiden ja kirpputorien toiminta olisi paljon vähäisempää, jos vapaaehtoiset eivät antaisi aikaansa.
Toisen ihmisen auttaminen ei rajoitu pelkästään organisoituun vapaaehtoistyöhön. Ihan kuka vain voi olla toiselle lähimmäisenä arjessa. Satu Halonen rohkaisee jokaista mukaan arjen diakoniaan:
– Onko joku ihminen, jonka kuulumisia voisin kysyä? Voisinko pyytää jonkun kanssani kävelylle? Ehkä itsellä on jokin taito, jolla voi ilahduttaa ympärillä eläviä ihmisiä. Esimerkkejä on lukemattomia, eivätkä pienet kohtaamiset välttämättä vaadi paljon aikaa. Vahvistetaan yhdessä hyvää!
Hanna Pekkanen
Lähteenä on käytetty lisäksi Diakonian juhlalehdessä (2022) julkaistua Raija Pyykön artikkelia Diakonia on osoittanut vahvuutensa ja muutoskykynsä vuosien saatossa.
Juhlavuoden tapahtumia
Joensuun torilla diakonian viran päivän eli D-dayn tapahtuma to 1.9. klo 10–15. Ohjelmassa mm. runonlausuntaa ja haastatteluja sekä klo 12–13 yhteislaulua torilavalta ohjattuna.
Joensuun seurakuntakeskuksen kappelissa (Kirkkokatu 28) voi tutustua Diakoniatyö ennen ja nyt -näyttelyyn. Näyttely on avoinna ke 31.8. klo 8–18 ja to–pe 1.–2.9. klo 8–15.
Kontiolahden torilla on tarjolla ”soppaa ja sielunhoitoa” to 1.9. klo 10–12.30.
Tuu mukkaan! Vapaaehtoistoiminnan messut ti 13.9. klo 17 Joensuun srk-keskuksessa.
Pyhäselän seurakuntatalolla (Hammaslahdentie 76) maksuton lounas ja kahvit to 22.9. klo 12–13.30.
Monessa seurakunnassa vietetään syyskuussa diakonian juhlamessua.
Ajankohtaiset tiedot Joensuun ev.lut. seurakuntien tapahtumista löydät osoitteesta joensuunseurakunnat.fi.
Kirkkotie 