Kategoria: usko ja elämä

Koko elämä jouluseimen ympärillä

Pappi ja tietokirjailija Kari Kuula kokoaa seimiasetelmaa ja antaa ajatusten kulkea sinne, minne kukin asetelman hahmoista niitä vie. Seimen ympärille kiertyy koko elämä, mennyt ja oleva.

Kuvassa seimiasetelma, jossa Joosef, Jeesus-lapsi ja Maria tallin olkisella lattialla. Jeesus-lapsi makaa seiemssä, Maria on kumartunut hänen puoleensa ja Joosef seisoo turvallisena hahmona seimen toisella puolella.
”Maria ja Joosef eivät mahtuneet majataloon, vaan päätyivät talliin. Tässä on osuva kuva elämästä. Unelmat eivät aina toteudu ja joskus elämä satuttaa kipeästikin”, kirjoittaa Kari Kuula. Kuva: Pixabay.

Otan kaapista laatikon ja avaan kannen. Jouluseimen osat ovat siistissä järjestyksessä viime joulun jäljiltä. On aika koota tutut hahmot Jeesus-lapsen ympärille. Samalla mietin, miten elämän koko kirjo tulee näkyviin heidän kauttaan.

Anna syli, johon käpertyä

Pystytän ensin tallin, jonne Jeesus-lapsi syntyy. Talli on eläinten koti. Joulusta puhutaan perheen juhlana, mutta silloin helposti unohtuu, että Suomessa reilusti yli miljoona ihmistä asuu yhden hengen taloudessa. Se on melkein puolet maan asuntokunnista. Sinkuillakin on toki perhe, joskaan ei samalla tavalla kuin parisuhteessa elävillä.

Kodit ovat monenlaisia. Jonkin oven takana asutaan yksin omasta valinnasta. Jos sopiva kumppani osuu kohdalle, asiaa voidaan miettiä uudestaan, mutta hyvä on olla näinkin.

Joku toinen taas kaipaa ihmistä vierelleen. Joulunkin rukous kuuluu: ”Anna minulle syli, johon käpertyä.” Monen ikäihmisen läheinen on jo taivaan kodissa. Muistot lämmittävät, mutta eivät sammuta ikävää.

Eläimetkin ovat tärkeällä paikalla joulun kodeissa. Monelle koira on ystävistä uskollisin. Aina iloinen isäntänsä nähdessään. Aina valmis leikkiin tai ulkoiluun. Olisipa ihmisten kanssa yhtä mutkatonta kuin lemmikkien.

Kolmanneksi paras riittää

Maria ja Joosef eivät mahtuneet majataloon, vaan pää-tyivät talliin. Tässä on osuva kuva elämästä. Unelmat eivät aina toteudu ja joskus elämä satuttaa kipeästikin.
Sitäkin ehtii miettimään joulun hiljaisina päivinä. Kun kukaan ei soita tai koputa ovelle. Välit läheisiin ovat etääntyneet eikä ystäviä ole vain löytynyt. Ehkä olin loukkaantunut liian pienestä. Ei olisi pitänyt jäädä omaan kuoreen, vaan olla aloitteellisempi ystäväsuh-teissa.

Melkein jokainen löytää elämänpolultaan raskaita vaiheita. Perheen hajoaminen, suuri taloudellinen vastoinkäyminen, epäonnistuminen työssä tai joku terveysongelma. Näin ihminen haavoittuu vuosien varrella. Jotkut haavat paranevat vähitellen, toiset jäävät jomottamaan.

Jumalan Poika syntyy kuitenkin sinne talliin, ei unelmien vaan todellisen elämän keskelle. Hänen läheisyytensä voi tuoda levollisuutta elämäni keskeneräisyyksiin ja kipuihin. Hän opettaa minua hyväksymään oman tieni kuormineen ja risteineen.
Tässä on yksi onnen salaisuus. Tavoittelen kyllä unelmia, mutta samalla suostun siihen, mihin elämä vie. Toiseksi tai kolmanneksi paraskin tie on riittävän hyvä. Ja jokaiselta polulta löytyy jotakin hyvää ja kaunista.

Jos osaan ajatella näin, en kiusaa itseäni pettymyksen tunnulla, vaan katson sitä hyvää, mitä olen saanut.

Pyhyyden kaipaus kaikkialla

Pyörittelen kädessäni kolmea itämaan tietäjää, jotka tulivat kunnioittamaan vastasyntynyttä Vapahtajaa. He kertovat, että jokaisessa maailman kolkassa aavistetaan taivaan voimien todellisuus. Emme ole yksin ja omassa varassamme, vaan suurempi tahto kaitsee kaikkeutta.

Tätä tuntua ei tosin aina nimetä kovin uskonnollisesti. Jumala kyllä antaa merkkejä itsestään, taivaalle syttyy tähtiä, mutta niitä ei tunnisteta. Silti sisältä nousee sanaton pyhyyden kaipaus ja kiitollisuus elämän lahjoista. Se on jumalanpalvelusta, vaikka itse ei asiaa ajattelisikaan niin.

Tietäjien kautta koen perheyhteyttä kaikkien ihmisten kanssa. Olemme saman Luojan lapsia ja sama taivaan taju asuu meissä kaikissa. Kunpa osaisimme elää sovussa.

Et ole sitä, mitä teet, vaan sitä mitä sinulle annetaan

Paimenet ovat jouluyönä arkisessa työssään. Joillekin joulu on työvuoden raskainta aikaa. Pitkiin päiviin täytyy venyä, sillä tuntuva osa vuoden tuloksesta tehdään nyt. Samalla joulu arkistuu niin, että se menettää kirkkaimman hohtonsa.
Toiset taas pääsevät jouluksi lomalle, koululaiset ja opiskelijat melkein kahdeksi viikoksi. Viikkorutiinit ja arjen pakkosoitto katkeavat hetkeksi.

Ihanaa kun ei tarvitse mennä töihin, joku ajattelee mielessään. Ääneen sitä ei sanota, koska tunnetaan syvää kiitollisuutta siitä, että ylipäätään on työtä. Joku muistaa lomautettuja ja potkut saaneita työtovereitaan ja kokee syyllisyyttä siitä, että juuri hän sai pitää työpaikkansa.

Puhe työstä puristaa syvältä opintonsa päättäneitä nuoria, jotka eivät millään saa ensimmäistä työpaikkaansa. Valintakisat voittavat aina ne, joilla on jo kokemusta alalta. Moni uupuisi sata kertaa mieluummin työn paljouteen kuin sen puutteeseen.
Joku toinen taas muistelee jouluasetelman paimenia katsellessaan, kuinka itse teki aikanaan työtä yötä päivää. Silloin se tuntui välttämättömältä, mutta jälkeenpäin tajuaa sen olleen ahneutta ja itsekkyyttä.

Nyt katumus kalvaa mieltä. Työn alttarille uhrattiin liikaa. Muu elämä unohtui. Lapset jäivät etäisiksi ja puolisostakin vieraantui vähitellen.

Ihminen mittaa itseään niin helposti aikaansaannoksillaan. Olet sitä mitä teet. Arvosi mitataan sillä, mitä tuotat. Jouluevankeliumi määrittelee ihmisen arvon toisella tavalla. Sinulle syntyy Vapahtaja, koska sinua rakastetaan. Et ole sitä mitä teet, vaan mitä taivas antaa sinulle.

Ja taivas – Luojasi – antaa sinulle elämän, olemassaolon. Olet siis itseisarvo. Et väline jonkin suuremman palveluksessa, vaan arvokas sellaisenaan.

Asetan paimenet tallin vierelle.

Oletko tavannut enkelin?

Mihin laittaisin enkelit? Hehän ilmoittivat paimenille hyvän uutisen Vapahtajan syntymästä. Sana enkeli tarkoittaa lähettilästä. Jumala kun ei useinkaan tee asioita suoraan, vaan lähettää enkelinsä asialle.

Joskus enkeli saa tavallisen ihmisen hahmon. Juttelen ystävälle tai satunnaiselle tuttavalle niitä näitä. Yhteys tuntuu niin hyvältä, että avaudun enemmän ja kerron hänelle kipeistä huolistani. Hän kuuntelee. Ehkä sanoo jotakin, enemmän kuitenkin vain osoittaa ymmärrystä ja myötätuntoa.

Siinä puhellessa kuormani kevenee. Tilanteen jälkeen on ihmeen puhdistunut olo. Näen valoa ja tunnen iloa.
Puhuin ihmiselle, mutta kohtasin enkelin. Näin taivaan voimat toimivat ihmisten kautta. Niinpä asetan yhden enkelin keskelle tallia seimen taakse. Se kertoo, että aina kun ihmiset tulevat koolle, joku heistä voi olla enkeli toiselle.

Hän syntyy kahdesti

Viimeiseksi seimi ja Jeesus-lapsi. Äiti Maria siihen vierelle ja Joosef vähän kauemmaksi.

Heitä asetellessani mietin, kuinka Jumalan Poika syntyy kahdella tavalla. Hän tulee äitinsä kautta maailmaan ihmiseksi. Ja uskon kautta hän syntyy minun sydämeeni minun ystäväkseni ja vapahtajakseni.

Tuo usko on sanatonta vastaanottamista. Sen näkyvä muoto on kiitos. Kiitos lahjoistasi, näkyvistä ja näkymättömistä, sinä salattu, jota Jumalaksi kutsutaan.

Tässä joulun sanoma lyhyesti. Jumalan Poika tuli ihmislapseksi, jotta meistä tulisi Jumalan lapsia. Kiitos siitä.

Kari Kuula

Jouluseimipolulla on tänä vuonna 13 pysäkkiä

Seimipolku on näyteikkunoissa esillä olevien jouluseimien kokoelma.

Jouluseimipolku on avattu Joensuun keskustaan jo kuudetta kertaa. Seimipolku on näyteikkunoissa esillä olevien jouluseimien kokoelma. Se toteutetaan vuosittain Joensuun evankelis-luterilaisen seurakunnan ja paikallisten yritysten yhteistyönä. Seimikohteita on tänä vuonna 13. Mukana on aiemmilta vuosilta tuttuja yrityksiä ja yhteisöjä sekä uutena ikkunapaikkana Kukkakauppa Leinikki Kauppakadulla. Polku alkaa Taitokorttelin seimestä ja päättyy Joensuun hautausmaan kukkamyymälän ikkunaan. Seimipolun seimet ovat hyvin erilaisia ja ilmentävät seimiperinteen kansainvälistä moninaisuutta. Jouluseimipolkuun voi tutustua 7.1.2021 saakka. Kartta ja lisätiedot: http://www.hoosianna.fi.

Sana: Suo Herra, toivon kynttilöiden loistaa -virsi 600:3

Sunnuntaina sytytän ensimmäisen adventin kynttilän. Huomaan, että kovin laajalle ei yhden kynttilän valo yllä, mutta silti se loistaa urheasti ja luo rajallista valoaan pimeään.

Ilokseni huomaan, että sytyttämäni kynttilä ei jää ainoaksi. Ulos katsellessani näen, kuinka kotien ikkunoille ilmestyvät kymmenet, sadat, tuhannet kynttilät. Valon piiri leviää ja pimeän voima murtuu. Valon laajetessa toivo läikähtää syvällä sisimmässä – toivo paremmasta, toivo huomisesta, toivo valon voitosta. Toivo ikiaikaisen läsnäolosta maailmassa.

Jos suuntaan katseeni ainoastaan tämän maailman todellisuuteen, mieli täyttyy helposti toivottomuudella. Tarvitsen kipeästi toivoa arkielämän keskelle tässä muuttuvassa, katoavassa ja joskus niin perin pimeässä maailmassa. Tarvitsen toivoa ihmissuhteissani, elääkseni rauhassa ja toinen toisia kunnioittaen, työpaikalla jaksaakseni kiireen ja paineiden keskellä. Tarvitsen toivoa työttömyyden yllättäessä ja erityisesti sairauden, surun ja monien elämän haasteiden keskellä. Jokainen ihminen tarvitsee elämäänsä toivoa – niin lapset kuin aikuiset, nuoret kuin vanhukset.

Adventin kynttilä muistuttaa, että voin suunnata katseeni myös ylöspäin, kohti Jumalaa. Voin jättää arkihuoleni suuremmille käsivarsille ja rukoilla:

”Suo Herra toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo.”

Jeesuksen seuraajat etsivät myös elämäänsä toivoa – valoa, vapautta ja rauhaa. Evankeliumitekstien mukaan he löysivät tämän kaiken, kun he näkivät kuinka Jeesus ruokki nälkäisiä, paransi sairaita, armahti ja vapautti ihmisiä elämään. He näkivät kuinka Jeesus näytti ja käytti valtaansa hiljaa, miltei huomaamatta; hän saapui Jerusalemiin nöyrästi aasilla ratsastaen, hän viipyi kujilla, toreilla ja aitovierillä, ihmisten rinnalla. Toivo piirtyi heidän silmiensä eteen jokaisessa lohduttavassa, rohkaisevassa, uutta toivoa luovassa ja ylläpitävässä sanassa sekä jokaisessa rakkauden teossa.

Ensimminen adventti aloittaa uuden kirkkovuoden. Se muistuttaa meitä nykypäivän Jeesuksen seuraajia siitä, että Jumala ei ole kaukana meistä. Sinun ja minun kanssani on Herra, jolle saamme yhdessä ja yksin ollessamme sanoa ”Hoosianna, tule Herra Jeesus!”

Marita Tiili
vs. seurakuntapastori
Pyhäselän seurakunta

Terapeutti Maaret Kallio puhuu toivosta, joka ei katoa

Toivo pohjaa realiteetteihin, ei kieltämiseen. Se on vahva elämänvoima.

Toivo pohjaa realiteetteihin, ei kieltämiseen. Se on vahva elämänvoima.

Maaret Kallio istuu lattialla ja katsoo hymyillen kameraan.
”Kirkossa toivo on elänyt kauan, ja elää yhä. Kirkon keskeisiä viestejä kaivataan juuri nyt erityisesti: turvaa, tarkoitusta, lohtua, armoa, yhteyttä ja yhteisöllisyyttä”, sanoo Maaret Kallio. Kuva: Laura Malmivaara.

Maaret Kallion kasvot ovat jo suomalaisille kovin tutut. Hän oli yksi Ensitreffit alttarilla –ohjelman asiantuntijoista ja on jo kuuden vuoden ajan ollut yksi Helsingin Sanomien luetuimmista kolumnisteista. Koronakevään kasvoksi hän nousi Helsingin Sanomien sivuilla: perjantai-iltojen livestreamauksissa hän valoi kansaan toivoa – pandemian epävarmuuden kanssa voidaan joutua elämään vielä kauan.

”Arvaamattomuus luo pelkoa. Näköalattomuus voi olla jopa epätoivoa herättävää. Kokemus poikkeusoloista on yhteinen, vaikka emme ole sen edessä suinkaan tasa-arvoisia. Kokemus siitä, että ei ole hallintaa omaan elämään, on yhteinen – elämän muut olosuhteet eroavat toisistaan hyvinkin paljon.”

Maaret Kallio puhuu kuitenkin toivosta, joka ei katoa. Toivosta, joka on aina olemassa: kaikissa tilanteissa on mahdollisuus, aina on mahdollista selvitä. Ei ole toivotonta tilannetta.

Toivon suunta on kohti tulevaisuutta

”Toivoon liittyy aina pyrkimys johonkin. Toivolla on tavoite ja toiveikas ihminen on suuntautunut tulevaisuuteen.”

Kallion kirjoittama, kansanläheinen Voimana Toivo –kirja, WSOY, ilmestyi juuri kevään korvalla – kun sitä suunniteltiin, ei koronasta ollut tietoakaan. Uusi tilanne on kuormittanut monella terveyttä, taloutta, ihmissuhteita, ja synnyttänyt pelkoa. Keväällä auttoi valoon päin meneminen, syksy tuo luontaisesti kuormittumista.

”Toivo on aina tärkeää, ei vain poikkeusoloissa. Se on jokaisen hyvän elämän ydin, eikä se kuulu vain huippuelämään. Toivo pohjaa realiteetteihin, ei kieltämiseen. ”

Toivon olemassaolo ei tarkoita suuria visioita.

”Se on oikeastaan sen sallimista, että tunnen tunteita, jotka voivat tehdä kipeää. Se on lupaa kuunnella omia tarpeita.”

”Toivo ei tarkoita pakkopirteyttä. Se ei ole tekopositiivisuutta: You can do it. Elämässä on monia todella vaikeita asioita ja tilanteita, joiden satuttavuutta ei voi vähätellä: läheisen menetys, sairaudet, erot, työttömyys ja työelämän ongelmat. Niissä tilanteissa tuntuu lähinnä pilkalta kommentti: kaikki on itsestä kiinni, piristy nyt ja anna mennä, etsi uusi puoliso tai työpaikka…”

Asioihin suhtautumisen taitoa voi opetella

”Omaan elämäntilanteeseen voi olla vaikeiden asioiden pitkittyessä vaikea suostua. On kuitenkin taito suostua siihen alistumatta. Realismi on välttämätöntä. Samaan aikaan asioihin suhtautuminen on taito, jota voi treenata niin kuin mitä muutakin taitoa tahansa aloittaen siitä, että kiinnittää asiaan huomiota. Yhteys omaan itseen ja omaan elämäntilanteeseen on tärkeää erityisesti silloin, kun joutuu tunnustamaan, että tässä tilanteessa en enää sisulla pärjää. ”

Toivo ei ole iloista elämää vaan kokonaisvaltainen suhtautumistapa elämään, sitä, että ei jää katkeraksi missään tilanteessa.

”Ei voi sanoa, että paha ja vaikea kääntyvät hyväksi. Kuitenkin voi sanoa, että kriisistä voi syntyä hyvää.”

”Voin vaikuttaa vain siihen, mihin voin vaikuttaa – omaan elämääni näissä olosuhteissa. Mitä siinä voin tehdä? Mitä voin tehdä nyt ja mihin vaikuttaa, jotta vuoden päästä tilanne on toisenlainen?”

”Entä miten voin hoivata itseäni? Miten voin vaalia elämässäni juuri nyt olevaa hyvää? Usein koulutuksissani pysäytän ihmiset pohtimaan, mikä heidän elämässään on juuri nyt hyvin. Mikä luo toivoa, pysyvyyttä, jatkuvuutta? Peilaan sitä jopa kuoleman kautta: oletko pyrkinyt olemaan omien tärkeiden asioidesi äärellä – rakastanut, kirjoittanut, hoitanut, tehnyt käsitöitä, auttanut…”

Tyypilliset vastaukset ovat luonto ja ihmissuhteet. Huolenpito luo merkityksellisyyttä: eläimistä, viherkasveista, puista, toisista ihmisistä.

Asiat eivät ole vain hyviä tai pahoja

”Ihmisen mieli tuottaa helposti kaksijakoista ajattelua: asiat ovat joko hyviä tai pahoja, ihminen on joko onnellinen tai masentunut. Todellisuudessa masentunut voi nauraa tai elää helliä hetkiä, onnellinen voi tuntea salaista kipua sisällään. Elämä on aina jonkinlainen integraatio, kokonaisuus kaikenlaisesta ääripäiden välillä.”

”Arkipäivän toivo on helposti epämääräinen juttu, kaukainen käsite. Voin esittää toiveen, että osaisin lentää. Se ei kuitenkaan ole realismia eikä voi toteutua. Toivo on toimijuutta, sitä että ei näe itseään uhrina, joka ei mahda tilanteelle mitään.”

”Tutkimusten mukaan ihminen, jolla on toivoa ja toiveikkuutta, sietää sairautta paremmin ja sitoutuu hoitoon paremmin kuin toivonsa menettänyt. Toivo on elintärkeä asia ja sen vahvistaminen luo joustavuutta ongelmanratkaisuun.”

Maaret Kallio muistuttaa, että jokaisen on hyvä kuulostella, onko läheisellä vaikeassa tilanteessa toivottomuutta.

”Toivottomuus on näköalattomuutta, ja se voi ennustaa itsetuhoisuutta. Jos läheinen alkaa jäädä siihen ajatukseen, että ei ole mahdollisuutta hyvään, tilanne ei voi korjautua eikä kukaan voi häntä auttaa, on syytä etsiä ammattiapua. Toivottomuudesta pääsee harvoin yksin ulos, kannatteluun tarvitaan toinen.”

Tunteiden kertominen on välttämätöntä: elleivät muut tiedä pahasta olosta, ei tule poimituksi eikä vedetyksi kannattelevaan yhteyteen. Koronavetäytymisen vaikutukset tulevat esiin vasta ajan kanssa.

Arkipäivän toivoa pitää tietoisesti vaalia

Entä miten toivoa voi vaalia arkipäivässä?

”Ollaan läsnä, eletään tavallisesti, pysähdytään hyvään. Ylipäätään ollaan tekemisissä toistemme kanssa: toivo syntyy yhteydestä.”

Kokenut terapeutti muistuttaa, että myös perheen sisällä voi olla näkymätöntä yksinäisyyttä.

”Annanko tunteideni, suruni näkyä ja annanko siten toiselle mahdollisuuden lähestyä? Ihmiselle ei voi toisen ihmisen läsnäoloa korvata mikään, ei esimerkiksi etäyhteys.”

”Jotenkin on lähes huvittavaa, kuinka hyväosaista on miettiä, mikä on etätyöpisteen ergonominen istuma-asento. Pysähdyttävää on myös se, miten vasta nyt koronan myötä on ihmisten silmät laajemmin avautuneet luonnon ja läheisten merkitykselle: pitääkö meille tapahtua näin karuja ennen kuin huomaamme, miten hyvää on tavallinen arki? Hyvää on keskustelu arvoista.”

Yhtään toivotonta tapausta ei ole

Kallion mukaan moni kaipaa myös terveydenhuollosta apua hakiessaan inhimillistä kohtaamista.

”Toivo on aivan keskeinen teema, kun väkivaltaa kokenut pyrkii toipumaan. Raiskattu ei ole rikki tai hajotettu, aina voi tehdä jotakin, voi päästä kiinni hyvään elämään. Tilanne voi olla toivottoman tuntuinen, mutta yhtään toivotonta tapausta ei ole.”

Kirkko saa mielenterveyden ammattilaiselta tunnustusta. Kirkko on merkittävä toivon luoja ja kannattelija aina.

”Kirkossa toivo on elänyt kauan, ja elää yhä. Kirkon keskeisiä viestejä kaivataan juuri nyt erityisesti: turvaa, tarkoitusta, lohtua, armoa, yhteyttä, yhteisöllisyyttä. Seurakuntalaisena iloitsen siitä, että kirkkoon kutsutaan jokaista sellaisena kuin olemme.”

Armollisuuden ja armon hieno viesti korostuu, kun miettii, miten olennaisissa kohdissa elämää kirkko on mukana – syntymä, kuolema, nuoruuden siirtymät, avioituminen sekä vuoden suuret juhlapyhät joulu ja pääsiäinen.

”Ihmisen mieli on joustava, toivorikas, sopeutuva, muuttuva, kun sitä hoidetaan ja pidetään siitä huolta. Millaista kasvua nyt muutoksen oloissa tapahtuu, syntyy ja jää, sitä jäämme seuraamaan. En koskaan lakkaa ihmettelemästä ihmisen mahdollisuuksia ja kykyä hyvään.”

Maaret Kallio

Maaret Kallio on tietokirjailija ja kouluttajapsykoterapeutti. Hän on työskennellyt mm. Väestöliitossa erityisesti seksuaalista väkivaltaa kokeneiden kanssa. Pitkän parisuhteen onnellisuuden ja seksuaalisen roihahtelevuuden salaisuuksista Kallio kirjoittaa Osmo Kontulan kanssa vuoden 2015 teoksessa Happy End, joka pohjautuu suomalaiseen kyselyaineistoon.

Maaret Kallion kirjallinen ura koostuu helposti luettavista, kansantajuisista ja kuitenkin tieteeseen perustuvista teoksista, joista uusin on Voimana Toivo. Mielen työskentelyä tukemaan Kallio on tehnyt teoksen Lujasti lempeä – Mielen työkirja. Siinä asiaa lähestytään vuoden kiertoa mukaillen kahdentoista teeman kautta.

Inhimillisiä kohtaamisia -teoksessa kirjailija muistuttaa, että tärkeimmät asiat elämässä ovat lopultakin hyvä suhde itseen ja aidot, syvät ihmissuhteet toisiin. Itsemyötätuntoa tulee ja voi opetella läpi elämän.

Lujasti lempeä -kirja käsittelee ajan ilmiöitä ja mielen viisasta ohjaamista lempeyttä ja lujuutta valjastaen.

Ulla Remes

 

Ei hyvästi, vaan näkemiin

Kun läheinen kuolee, omaiset tapaavat papin ennen hautajaisia. ”Joskus itketään, joskus nauretaan, ja joskus tehdään molempia”, sanoo pappi Katriina Puustinen.

Kun läheinen kuolee, omaiset tapaavat papin ennen hautajaisia. ”Joskus itketään, joskus nauretaan, ja joskus tehdään molempia”, sanoo pappi Katriina Puustinen.

Pappi Katriina Puustinen istuu pöydän ääressä kädet pöydällä ja katsoo ikkunasta ulos. Pöydällä on kynttilä ja virsikirja, taustalla kirjahylly.
Hautaan siunaamista edeltävä keskustelu voidaan käydä kotona omaisten luona tai seurakunnan tiloissa.
Korona-aikana keskusteluja on käyty enemmän myös puhelimitse ja sähköpostilla. – Kotona käydyt keskustelut ovat siinä mielessä hyviä, että niissä pappi saa vainajan elämästä konkreettisemman kuvan. Papin käynnistä ei tarvitse ottaa paineita. Meitä varten ei tarvitse siivota eikä meille tarvitse tarjota mitään. Tärkeintä on se, mitä yhdessä voidaan puhua, sanoo pastori Katriina Puustinen. Kuva: Virpi Hyvärinen

 

Rantakylän seurakunnan pappi Katriina Puustinen on työvuosiensa mittaan siunannut hautaan lukuisia vainajia. Kutakin siunaamistilaisuutta edeltää vainajan omaisten tapaaminen, jos poisnukkuneella sellaisia on. Yleensä on.

Tapaamisessa keskustellaan vainajasta ja hänen elämästään sekä hautajaisiin liittyvistä toiveista: sovitaan virsistä, musiikista ja esimerkiksi siitä, missä kohti tilaisuutta lasketaan kukat.
– Monesti puhutaan myös vainajan elämän viimeisistä vaiheista ja kuolemasta, käydään niitäkin läpi, kertoo Puustinen.

Tapaaminen on tärkeä puolin ja toisin: omaiset saavat etukäteen tutustua siunaavaan pappiin ja pappi omaisiin.
– Pappina toivon, että saisin tapaamisessa jonkinlaisen käsityksen vainajasta ja hänen elämästään, jotta osaisin siunauspuheessa sanoa jotakin sellaista, mikä olisi vainajan näköistä ja totta omaisille.
– Juttelemme siitä, mikä vainajan elämässä on ollut tärkeää, mikä hyvää ja mikä kenties vaikeampaa, kertoo Puustinen.

Kuoleman äärellä liikkuu monenlaisia tunteita

Keskusteluissa on Puustisen mukaan läsnä monenlaisia tunteita. Joskus itketään, joskus nauretaan, ja joskus tehdään molempia.
– Ihmisiä saattaa jännittääkin hautajaisten järjestämiseen liittyvät asiat. Etenkin heillä, jotka eivät ole koskaan aiemmin järjestäneet hautajaisia, saattaa olla hyvinkin yksityiskohtaisia kysymyksiä tilaisuuden kulusta, kertoo Puustinen.

Vainajan elämän muistelun ja käytännön asioiden lisäksi tapaamisessa on aina tilaa myös kuoleman tematiikan käsittelylle. Usein se tarkoittaa vainajan viimeisten vaiheiden läpikäyntiä.
– Ihmisten kertomukset viimeisissä hetkissä mukana olemisesta ovat pääsääntöisesti hyviä. Kipuja on useimmiten pystytty hoitamaan niin, että kuolevan ei ole viimeisinä hetkinä tarvinnut kärsiä, vaikka kärsimystä on voinut sairauspolun varrella olla paljonkin, kertoo Puustinen.

Joskus kuolemaan liittyy jotakin traumaattista. Silloin aiheen käsittely on Puustisen mukaan erityisen tärkeätä.
– Ja vaikka kuolema ei olisi tullut yllättäen, niin ei siihen ole voinut tunteen tasolla valmistautua. Järjellä voi ehkä ajatella, että omainen on hiipunut jo vuosia, mutta sitten kun hän kuolee, tunteiden konkretia on sellaista, johon ei voi etukäteen valmistautua, sanoo Puustinen.

”Kuolema on kotiin pääsy”

Omaisten tapaaminen, kuolemasta ja hautajaisista keskusteleminen ei ole niitä keveimpiä työtehtäviä hautajaisiin tottuneelle papillekaan. Kuoleman äärellä työtä tehdessä Puustista kantaa papin ammattitaito ja ennen kaikkea toivo.
– Joku on hienosti sanonut, että kuolema on kaksoispiste: Me ei nähdä, mitä siellä toisella puolella on, mutta kristityn toivo on siinä, että vaikka elämä maan päällä loppuu, elämä kokonaisuudessaan ei, sanoo Puustinen.

Kuolema näyttäytyy Puustiselle kotiin pääsynä. Koti on paikka, jossa on hyvä olla. Jos ajallinen elämä on oman paikan ja kodin etsimistä, niin kuoleman jälkeen se koti on taivaan koti Jumalan luona.
– Me siunaamme nämä ihmiset jälleennäkemisen ja ylösnousemuksen toivossa. Minun tehtäväni pappina on pitää esillä toivoa ja sitä, että elämä on merkityksellistä. Jokainen elämä on merkityksellinen sen pituudesta riippumatta, sanoo Puus-tinen.

Hautaan siunaaminen on viimeinen palvelus ihmiselle – kaikki ei ole tässä

Mutta mistä hautaansiunaamisessa oikeastaan on kyse? Mitä siunaaminen tarkoittaa?
– Ajattelen, että se on viimeinen toimitus ja palvelus tälle ihmiselle. Me olemme siinä hetkessä yhdessä saattamassa häntä ajan rajan yli. Me itse emme pääse kuoleman rajan ylitse, mutta me jätämme hänet Jumalan käsiin, jonka valta ylittyy sen rajan ylitse, sanoo Puustinen.

Puustisen mukaan siunaus on siihen turvautumista, että kaikki ei ole tässä.
– Vainajan siunaaminen on jotakin sellaista, että me emme sano siinä hyvästi, vaan me sanomme näkemiin. Samalla hautaan siunaamisessa sulkeutuu se Jumalan huolenpidon ympyrä, jonka varaan me ollaan kasteessa jättäydytty. Ajallisen elämän kaari tulee täyteen, sanoo Puustinen.

Virpi Hyvärinen

Kehu kohottaa, moite latistaa

Yhdenkään lapsen ei pidä jäädä ilman kehua, sanoo nuorisotyönohjaaja Nonna-Omena Helojoki.

Yhdenkään lapsen ei pidä jäädä ilman kehua, sanoo nuorisotyönohjaaja Nonna-Omena Helojoki.

Joensuun seurakunnassa alakouluikäisten parissa työskentelevä Nonna-Omena Helojo-ki ammentaa työhönsä näkökulmia muun muassa positiivisesta pedagogiikasta. Hyvän huomaaminen jokaisessa lapsessa on osa Helojoen jokapäiväistä perustyötä.
– Yksi tärkeä asia, mitä pidämme esillä sekä kerhoisosia kouluttaessa että itse lasten kanssa toimiessa on se, että jokainen tulee nähdyksi ja huomatuksi. Kaikki kaipaavat ja ansaitsevat saada rohkaisua ja kiitosta, sanoo Helojoki.

Helojoki on huomannut työssään, että osan kerholaisista on vaikea nimetä hyviä puolia itsessään.
– Kyllähän se herättää heti sen ajatuksen, että eikö hän huomaa niitä itsessään, vai eikö hän löydä niille sanoja. Aikuisina me voimme tukea lasta kertomalla hänelle omia havaintojamme hänen hyvistä puolistaan. Autamme siten lasta löytämään vahvuuksia itsestään ja samalla sanoja niille, sanoo Helojoki.

Sanojen löytäminen ruokkii Helojoen mukaan lapsen itsetuntoa. On tärkeätä, että lapsi pystyy nimeämään: osaan tätä, pystyn tähän, innostun tällaisesta.
– Se tuo lapselle rohkeutta toimia ja olla oma itsensä. Tällöin hän ei jää myöhemminkään muiden jyräämäksi, vaan uskaltaa sanoa oman mielipiteensä. On tärkeätä, että jokainen voisi olla rohkeasti sitä mitä on. Ei ole yhtä hyvää ja parasta, vaan jokainen on luotu omanlaisekseen, ajattelee Helojoki.

Entäpä jos sanoisin sen toisin?

Latistavat sanat saattavat pudota huulilta ennen kuin itse huomaakaan. Alla Nonna-Omena Helojoen esimerkkejä siitä, miten kielteinen, tunnelmaa laskeva kommentti kääntyy myönteiseksi ja kannustavaksi kerholaisten kanssa touhutessa.

• Pysy paikallasi. ->Sinullapa riittää tänään virtaa, auttaisitko kantamaan
tämän jumppapatjan?
• Ei tuo liity aiheeseen. -> Sinulla on kyllä paljon ajatuksia!
• Eihän tätä näin pitänyt tehdä. ->Aika kekseliästä laittaa juusto alle ja ketsuppi päällimmäiseksi, kohta nähdään miltä leivät maistuvat!
• Huomasitko, että kello on jo viittä yli? -> Minä näin jo ikkunasta että olet tulossa, kiva että olet täällä!
• Äläpä nyt laiskottele. -> Sinulla on tainnut olla pitkä päivä tänään koulussa?

Virpi Hyvärinen

Sana: Taivaassa, ratki taivaassa, on autuus määrätön – Virsi 617:1

Ehkä meillä kristityillä olisi syytä julistaa enemmän myös sitä, mikä odottaa kerran kristittyä kuoleman jälkeen: loppumaton ilo, rauha, riemu ja turva Jumalan kasvojen edessä.

Onkohan taivaassa ratki riemukasta? Väkevän virren 617 sanat ovat jääneet usein soimaan mieleeni. Taivaasta kerrotaan virressä niin riemullisella tavalla. Riemu ratkeaa, ilo täyttää koko olemuksen. Perille päässeet saavat viimein heittäytyä koko olemuksellaan Jumalan lasten vapauteen. Taivaassa, ratki taivaassa, on autuus määrätön.

Pyhäinpäivänä suuntaamme mielemme niin hautojen hiljaisuuteen kuin myös taivaan ihanuuteen. Kolealla hautausmaalla kulkiessa on vaikea uskoa ruumiin ylösnousemukseen. Olemme lokakuussa jalat syvällä loassa. Marras vie meitä koko ajan kohti pimeämpiä aikoja. Kuitenkin juuri pyhäinpäivä antaa meille luvan sytyttää kynttilän. Pieni liekki uhmaa syysmyrskyä. Vaikka liekki sammuisikin, sen voi aina sytyttää uudelleen.

Hautausmaalla voi juhlapyhinä olla ruuhkaista. On tärkeää muistaa rakkaimpia ja heidän muistoaan. Onkohan kuoleman jälkeen vielä elämää? Missä rakkaamme ovat nyt? Rukous vainajien puolesta on suotavaa. Rukoilemme hautajaisissa usein siunattua iäisyysmatkaa vainajille. Läheisen kuolema herättää myös oman uskonnollisuutemme. Missä minä vietän iäisyyteni? Mitä tietä itse kuljen täällä vaivojen ja vaarojen korpimaassa?

Jeesus puhuu kapeasta ja laveasta tiestä. ”Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!” (Matt. 7:13-14)

Miten valitettavan totta tämä Jeesuksen sana onkaan. Taivaan tiellä ei tänä päivänä ole suurta ruuhkaa. Monia ei kiinnosta taivaan tiellä kulkeminen. Kuljetko sinäkin laveaa tietä, jonka suunta on poispäin Jumalasta? Jumalan valmistama pelastus ei kiinnosta. Ihmisen rakkaus Jumalaan on vaisua tai olematonta. Ihminen erkaantuu elämän lähteestä.

Tänään on kuitenkin jälleen uusi päivä. On jälleen mahdollisuus tarkistaa oman elämänsä suuntaa. Taivas on Jumalan valmistava todellisuus. Elämä siellä jatkaa jo täällä ajassa syntyvää rakkautta ja yhteyttä Jeesukseen. Ehkä meillä kristityillä olisi syytä julistaa enemmän myös sitä, mikä odottaa kerran kristittyä kuoleman jälkeen: loppumaton ilo, rauha, riemu ja turva Jumalan kasvojen edessä. Tätä palkintoa kohti kannattaa kulkea. ”Taivaassa, ratki taivaassa, Jumala hallitsee ja kunnialla suurella pyhänsä palkitsee.”

Jukka Reinikainen
Kontiolahden kirkkoherra

Enkeleitä, onko heitä?

Liki puolet suomalaisista pitää todennäköisenä, että enkeleitä on olemassa. Mitä luterilaisuudessa ajatellaan enkeleistä? Pastorit Katri Vilén ja Jukka Erkkilä vastaavat.

Liki puolet suomalaisista pitää todennäköisenä, että enkeleitä on olemassa. Mitä luterilaisuudessa ajatellaan enkeleistä? Pastorit Katri Vilén ja Jukka Erkkilä vastaavat.

Kuvassa on maalaus, jossa arkkienkeli Mikael polkee maahan paholaista ja osoittaa häntä miekalla.
Raamatun enkelikuvasto on hyvin moninainen, eikä aina muistuta palleroista kiiltokuvaenkeliä. Mikkelinpäivälle nimen antanut arkkienkeli Mikael on taivaallisen sotajoukon päällikkö, joka esite-tään kuvataiteessa yleensä miehenä tallomassa paholaista vaa’an tai miekan kanssa. Kuvassa Guido Renin maalaus vuodelta 1636. Kuva: iStock / Paolo Gaetano

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nelivuotiskatsauksen 2012–2015 mukaan 47 prosenttia 15-79 -vuotiaista suomalaisista uskoo vakaasti tai pitää todennäköisenä, että enkeleitä on olemassa. Saatanan olemassaoloon uskoo 34% ja kristinuskon opettamaan Jumalaan 33% vastaajista.

Enkeliusko ei yllätä pappeja

Mitä ajatuksia enkeliuskon prosenttilukema herättää seurakuntatyötä tekevissä joensuulaispapeissa, Jukka Erkkilässä ja Katri Vilénissä?
– Lukema ei ole hirveän yllättävä. Minusta se on ihan hyvin suhteessa siihen, mikä näkyy paljon esimerkiksi hautajaisiin liittyvissä toimituskeskusteluissa. Ihmiset sanoittavat kuoleman kokemusta usein niin, että vainaja on taivaassa, pilven päällä, enkelinä, sanoo Erkkilä.
– Enkelit tulevat esiin myös tarinoissa, joita ihmiset silloin tällöin kertovat enkelikokemuksistaan. Ne ovat erityisiä, myönteisiä kokemuksia jonkinlaisesta varjeluksesta, lisää Vilén.

Se, että enkeleihin – ja jopa Saatanaan – uskotaan enemmän kuin kristinuskon opettamaan Jumalaan, saa papit pohdiskelemaan kysymyksenasettelun merkitystä prosenttilukemille.
– Voi olla, että sanamuoto ”kristinuskon opetuksen mukainen Jumala” pienentää Jumalaan uskomisen lukemaa. Se voi tuntua hankalalta ja saada miettimään, uskaltaako tunnustaa uskovansa juuri siten, pohdiskelee Vilén.
– Onko enkeli jollakin tavalla tyhjempi käsite siten, että siihen voi vapaammin itse liittää mielikuvia, ja sitten sanoa uskovansa enkeliin? Enkelin käsitteellähän voi olla uskonnollinen sisältö, mutta enkelin käsitettä käytetään myös juutalais-kristillisen tradition ulkopuolella, miettii Erkkilä.

Enkelit – kirkkauden henkiä ja ”tavan talliaisia”

Mutta mikä enkeli oikeastaan on?
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon verkkosivujen (evl.fi) sanasto määrittelee enkelin Jumalan luomaksi henkiolennoksi, joka kuuluu näkymättömään todellisuuteen, mutta voi ilmestyä ihmisille esimerkiksi Jumalan viestintuojana. Suomen kielen sana enkeli tuleekin latinan sanasta angelus, joka tarkoittaa lähettilästä eli sanansaattajaa.

Tunnettuja enkelin ilmestymiskertomuksia Raamatussa ovat esimerkiksi enkeli Gabrielin ilmestyminen Neitsyt Marialle ja enkelit, jotka ilmestyivät paimenille ensimmäisenä jouluna ilmoittamaan Vapahtajan syntymästä.

Erkkilän mukaan Raamatussa esiintyy myös eräänlaisia arkienkeleitä, joilla tarkoitetaan ihmisiä.
– Heprealaiskirjeessä lukijoita kehotetaan osoittamaan vieraanvaraisuutta sillä perusteella, että ”jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä”. Sanansaattajat voivat siis olla hyvin monenlaisia kirkkauden henki -olennosta meihin tavan talliaisiin, sanoo Erkkilä.

Uskoiko Luther enkeleihin?

Kristillisen enkeliopin kehityksen kannalta keskeinen hahmo oli tiettävästi 400-500-lukujen elänyt Pseudo-Dionysios Areopagita, joka kehitteli Raamatun enkelikertomusten perusteella ”taivaalliset hierarkiat”. Siinä enkelit jaetaan kolmeen kuoroon, joissa on yhdeksän arvoastetta: serafit, kerubit, valtaistuimet, herruudet, voimat, vallat, hallitukset, ylienkelit eli arkkienkelit ja enkelit. Vain arvoasteissa alimmat enkelit toimivat ihmisten parissa.

Pseudo-Dionysoksen luoma enkelihierarkia on osa jakamattoman kirkon perintöä ja näin ollen myös osa luterilaisen enkelikäsityksen juuria. Vilénin mukaan enkelien rooli kuitenkin pieneni reformaation myötä.
– Luther ajatteli, että ihmisillä on suojelusenkelit, mutta niiden parissa ei tarvitse niin hirveästi askarrella. On siis ajateltu, että enkelit ovat olemassa, ja niistä kerrotaan Raamatussa, mutta niihin ei olla hirveän paljon keskitytty, toteaa Vilén.
– Ajattelen, että enkelit ovat ikään kuin osa suomalaista perimää. Kaikille Suomessa kasvaneille lapsille on jossakin vaiheessa puhuttu enkeleistä, riippumatta kodin taustasta. Se on hyvä ja lapsiystävällinen tapa sanoittaa sellaista todellisuutta, jota ei pysty näkemään ja ymmärtämään, lisää Erkkilä.

Näkymättömän hipaisu vai itsesuggestiota?

Mutta mikä on pastoreiden oma, henkilökohtainen suhde enkeleihin. Uskovatko he, että enkeleitä on olemassa?

– Olisihan se hirmu kiva, jos voisin sanoa, että minulla on henkilökohtainen suhde enkeliin. Mutta jos sanoisin niin, sanoisin varmaan jotakin liikaa, sanoo Erkkilä.

– Mutta kyllä minä uskon enkeleihin. Lähden siitä, että Jumala on luonut näkyvän ja näkymättömän todellisuuden, eikä se ole minun suhtautumisestani kiinni. Se on jotakin isompaa kuin minä, hän lisää.

Erkkilä muistelee tapausta menneisyydestään, jota voisi kutsua jopa eräänlaiseksi enkelikokemukseksi. Tuolloin hänellä oli tulevaisuuteen liittyvä huoli, joka valvotti niin, ettei hän saanut oikein nukutuksi.
– Pyöriskelin sängyssä, käänsin kylkeä ja kylkeä, kunnes yhtäkkiä pyöriskelyn lomaan laskeutui aivan syvä rauha. Sitä on vaikea sanoittaa: se tuntui siltä kuin raskas ja lämmin peitto olisi tullut vartalon päälle, ja mielen aallokko seestyi.
– Joku voisi sanoa, että siinä oli kyse psykologisesta ilmiöstä tai itsesuggestiosta. Oli miten oli, minulle se oli rauhoittava ja uskoa vahvistava kokemus, ja siksi minua ei haittaa kutsua sitä enkeliksi. Ei ole hirveästi väliä sillä, oliko se jotakin, mitä tapahtui korvien välissä vai jot-kin, mikä tapahtui näkymättömän ja näkyvän välissä. Se on toisarvoista siihen nähden, mikä se kokemus minulle siinä hetkessä oli, sanoo Erkkilä.

”En voi ottaa kaapista enkeliä ja sanoa että se on tällainen”

Vilén tunnistaa Erkkilän kokemuksen hyvin samantyyppiseksi kuin kertomukset, joita hän on enkelikokemuksista työssään kuullut.
– Ihmiset ovat kokeneet, että jossakin vaikeassa tilanteessa on tullut rauha, tai jossakin vaarallisessa kohdassa joku on pysäyttänyt tai vetänyt heidät turvaan. Ja näissä on koettu, että se on ollut enkeli.

Vilén itse ei ole enkeleitä nähnyt tai kokenut, mutta hän on silti enkeleihin uskovalla kannalla.
– Olen kasvanut siihen, että vaikka ei itse olisi nähnyt enkeliä, enkeleihin voi uskoa. Uskon asiat ovat sellaisia, että niitä ei voi mitata, kuvata ja tarkasti määritellä. En voi ottaa kaapista enkeliä ja sanoa että se on tällainen. Uskon mihin uskon, ja aikanaan nähdään, mikä on totuus, sanoo Vilén.

Virpi Hyvärinen

Lasten suusta: ”Enkelit voi auttaa”

Mikkelinpäivä on lasten ja enkelien päivä. Kirkkotie kokosi Pielisensuun seurakunnan iltapäiväkerholaisilta ajatuksia ja piirroksia enkeleistä.

Mikkelinpäivä on lasten ja enkelien päivä. Kirkkotie kokosi Pielisensuun seurakunnan iltapäiväkerholaisilta ajatuksia ja piirroksia enkeleistä.

Kuvaan on koottu lasten värikkäitä piirroksia enkeleistä.
Kuva: Kirkkotie / Pielisensuun seurakunnan varhaiskasvatus

”Enkeli on vienyt pikkuveljen ja isomummin taivaaseen”.
– Helmi, 7 v.

”Enkelit voi auttaa.”
– Väinö, 7 v.

”Jos lapsi eksyy, niin enkeli taluttaa kotiin. Enkelit suojaa ja lohduttaa.”

– Emma, 7 v.

”Enkeleitä ei ole olemassa.”
– nimetön kommentoija

”Jos joku lapsi on kuollut, enkeli vie sen taivaaseen.”
– Alisa 7 v.

”Ollaan kilttejä toisillemme.”
– Vilho 7 v.

”Enkeleillä on siivet. Pienenä ajattelin, että enkelit itkee, kun sataa.”
– Aino 7 v.

”Niillä on isot siivet. Ne on pieniä ja valkoisia. Ne liikkuvat auringon lähellä. Ne eivät liiku talvella.”
– Siiri 7 v.

”Ne suojelee, ettei koulutiellä tapahdu mitään.”
– Eeli 7 v.

”Ne näyttää keijuilta.”
– Aada, 7 v.

”Käy vessassa ja suojelee ihmisiä.”

– Väinö, 7 v.

”Palvelee Jumalaa.”
– Matias, 7 v.

”Enkeli voi näyttää eläimelle. Ne ovat ystävällisiä ja elämästä onnellisia. Enkelit elävät rauhassa kivaa elämää.”
– Ivari 7 v.

 

 

Enkelit herättivät iltapäiväkerholaisissa myös pientä keskustelua:

”Enkeleitä ei ole olemassa.”
”Keijuja on.”
”On enkeleitä, Raamatussakin kerrottiin, Mariallekin toi viestin Jeesuksen syntymästä.”

Tekstit kokosi Pielisensuun varhaiskasvatuksen väen avulla Virpi Hyvärinen.

Seurakuntasihteerit – töissä asiakaspalvelun eturintamassa

Kun joku tarvitsee papin hautajaisiin tai tilat ristiäisille, pirisee puhelin seurakunnantoimistossa. Asiakaspalvelu on tärkeä
osa seurakuntasihteerin töitä, mutta tehtäviin kuuluu myös esimerkiksi seurakuntaneuvoston kokousten sihteerinä toimiminen.

Kun joku tarvitsee papin hautajaisiin tai tilat ristiäisille, pirisee puhelin seurakunnantoimistossa. Asiakaspalvelu on tärkeä
osa seurakuntasihteerin töitä, mutta tehtäviin kuuluu myös esimerkiksi seurakuntaneuvoston kokousten sihteerinä toimiminen.

Seurakuntasihteerit Milla Suhonen ja Pirjo Myller seisovat seurakunnantoimiston pöydän takana. Pirjo Myllerillä on maski kasvoillaan.
Koronan vuoksi seurakunnantoimistot palvelevat nyt pitkälti etänä, ja seurakuntayhtymässä on myös jaossa kasvomaskeja työntekijöille ja kokouksiin osallistujille. ”Asiakkaat ovat sopeutuneet kiitettävästi etäasiakaspalveluun”, sanoo Enon seurakuntasihteeri Milla Suhonen. Kuvassa myös maskia testaava Pielisensuun kollega Pirjo Myller. Kuva: Virpi Hyvärinen

Missä seurakunta, siellä sihteeri. Seurakunnantoimistoissa työskentelevät seurakuntasihteerit ovat varsinaisia monitietäjiä, jotka ovat perillä vähän kaikista seurakuntaa koskevista asioista.

Tilavarauksia, tiedottamista, vanhojen hautapaikkojen jäljitystä…

Pielisensuun seurakunnan seurakuntasihteeri Pirjo Myllerin mukaan seurakuntasihteerin kuuluukin olla selvillä – tai vähintäänkin ottaa selvää – asioista. Työssä korostuu hyvän tiedonkulun merkitys työyhteisön sisällä: mitä paremmin se toimii, sitä helpompi on palvella seurakuntalaisia ja muita.
– Ei kuulu mulle -ajattelutapa ei sovi tähän työhön. On ilo palvella mahdollisimman hyvin ja ystävällisesti, sanoo Myller.
Keskeistä seurakuntasihteerin työssä onkin Myllerin ja tämän enolaisen kollegan Milla Suhosen mukaan asiakaspalvelu: pappien ja kanttorien varaaminen kaste-, vihkimis- ja hautaustoimituksiin sekä tilavarausten teko. Tehtäviin kuuluu olennaisena osana myös hallinnollisia tehtäviä, tiedottamista ja monenlaista pientä juoksevaa asiaa.

– Toimitusten järjestäminen on yksi iso osa yhteydenottoja, mutta lisäksi tulee esimerkiksi ehtoollis-, syntymäpäiväkäynti- ja hartauspyyntöjä. Enossa tulee myös paljon yhteydenottoja koskien uurnan laskuja, suvun vanhoja hautapaikkoja, hautojen hallintaa ja haudanhoitosopimuksia, kertoo Suhonen.

Neuvoston kokoukset valmistellaan yhteistyössä kirkkoherran kanssa – seurakuntavaalit iso ponnistus neljän vuoden välein

Tärkeä osa seurakuntasihteerin työtä on myös seurakuntaneuvoston kokousten sihteerinä toimiminen. Sihteerit valmistelevat kokouksia tiiviissä yhteistyössä kirkkoherran ja hallintosihteerin kanssa. Joissakin asioissa myös tuomiokapituli on tärkeä yhteistyötaho.
– Seurakuntasihteeri kirjoittaa esityslistat ja viimeistelee liitteet sekä lähettää ne kokouskutsun kera seurakuntaneuvoston jäsenille. Kokouksen jälkeen sihteeri hoitaa päätösten toimeenpanot ja tiedoksiannon, kertoo Myller.
– Meillä Enossa seurakuntaneuvoston kokouksia järjestetään noin 8-10 kertaa vuodessa. Jotkut asiat ovat rutiininomaisia ja toistuvat samankaltaisina, mutta jotkut asiat vaativat enemmän valmistelua ja jälkityötä, toteaa Suhonen.

Myller näkee etenkin uusien työntekijöiden rekrytoinnin olevan vaativa tehtävä seurakunnan päättäjille.
– Sitä on mielenkiintoista seurata ja tehdä sihteerinä oma osansa siinäkin työssä. Luottamushenkilöt ovat kaiken kaikkiaan tärkeä yhteistyötaho, sanoo Myller.

Vaativimmaksi kokonaisuudeksi hallinnollisissa työtehtävissä Myller kokee neljän vuoden välein toimitettavat seurakuntavaalit.
– Niissä on kyseessä usean kuukauden runsas työ ennakkoäänestyksineen ympäri seurakuntaa, paljon kokouksia ja pitkiä päiviä. Työ on erityisen tarkkaa ja määrämuotoista. Tässäkin ponnistuksessa tärkeänä toteuttajana on maallikoista koostuva vaalilautakunta, Myller toteaa.

Korona lisäsi etätöitä

Arkisen perustyön haasteeksi Suhonen näkee töiden epäsäännöllisen jakautumisen eri päiville ja työn pirstaleisuuden. Työ keskeytyy monesti ja töitä on pystyttävä priorisoimaan tarvittaessa. Myller pitää tärkeänä, että ajoittainen kiireen tuntu ei välittyisi asiakaspalvelutilanteisiin.

Tänä vuonna myös korona on tuonut omat haasteensa sihteerien työhön. Työtä tehdään ja asiakkaita palvellaan nyt paljolti etänä.
– Tarvittavia papereita joudun kuljettamaan mukanani, mutta siitäkään huolimatta kaikkia työtehtäviä en pysty hoitamaan kotoa käsin. Parina päivänä viikossa käyn toimistolla hoitamassa esimerkiksi postit, tulostamisen, skannaamisen sekä hautakarttoihin liittyvät tehtävät, kertoo Suhonen.

Työn parasta antia molemmille on asiakaspalvelu ja hyvä yhteistyö eri tahojen – myös omien työkavereiden kanssa. Myller toteaa työtilojen ja –välineiden olevat hyvät ja työyhteisön vähän kuin toinen perhe. Seurakunta on työympäristönä mieluisa.
– Enossa työskentelemme tällä hetkellä väistötiloissa. Uuden seurakuntatalon valmistumista ja sen myötä uusia työtiloja odotan innolla, sanoo Suhonen.

Virpi Hyvärinen